sunnuntai 29. tammikuuta 2012

Anu Silfverberg: He eivät olleet eläimiä



Anu Silfverbergin novellit kertovat kohtaamisista. Toisistaan vieraantuneiden sukulaisten, aikuisen ja lapsen tai naisen ja sian välisistä kohtaamisista. Hiukan epätodennäköisistä ja arvaamattomista teiden risteämisistä, jotka ehkä avaavat silmät jollekin uudelle oivallukselle - saavat katsomaan toista osapuolta tai itseä uudessa valossa.

Silfverbergin esseekokoelma Luonto pakastimessa oli yksi viime vuoden lukuelämyksistäni, voimakas ja ajatuksia herättävä kirja. Silfverbergin novellit ovat valitettavasti vaisumpia kuin hänen esseensä - ne ovat hyviä mutta melko tavallisia ja tasaisia pieniä tarinoita. Jäin kaipaamaan esseiden raivokkuutta, pisteliäisyyttä ja huumoria.

Kymmenen novellin joukossa oli kuitenkin muutama tarina, joista löytyi minulle muita enemmän tunnetta ja kosketuspintaa. Emakkohäkissä raskaana oleva nainen yrittää samaistua häkissä makaavaan imettävään sikaan. Tässä tarinassa on mukavaa outoutta ja painostavuutta naisen hakiessa yhteyttä eläimeen ja sen kärsimyksiin.

"Anni siristää silmiään ja saa kiinni sian hahmosta vierellään nurmikolla. Se seisoo raskaana ja karheana jäätelökioskin ja venesataman välissä. Sen kostea kärsä osoittaa merelle päin ja tummat silmät katsovat horisonttiin, kääntyvät sitten hitaasti kohtaamaan ihmisen katseen. Anni säpsähtää ja katsoo ympärilleen, haluaisi äkkiä piiloutua."

Mieleeni jäi myös Liima, jossa masentunut yksinhuoltajaäiti kokee lapsensa vieraaksi: äiti ei saa yhteyttä tyttäreen jonka silmät ovat vieraat ja joka ei ole enää kuin kengurunsikiö, vastasyntynyt ryömimässä kohti ihon turvaa Ja Hylkeet, jossa nainen ei osaa päästää irti entisestä miehestään joka elää jo uutta suhdetta.

Kokoelman nimi herättää ajatuksia. Kertovatko tarinat ihmisten ja eläinten eroista vai yhtäläisyyksistä? Muistuttaako ihminen eläintä vaistoineen ja tarpeineen, vai erottavatko jotkin piirteet ihmisen jollain olennaisella tavalla eläimestä? Ja ovatko ne mahdolliset erot välttämättä niitä, jotka yleensä ihmisen ja eläimen eroiksi mielletään? Näitäkin kysymyksiä voi pohdiskella novelleja lukiessaan.

Myös Sanna ja Arja ovat lukeneet Silfverbergin novelleja.

Anu Silfverberg: He eivät olleet eläimiä
Avain, 2011

keskiviikko 25. tammikuuta 2012

Haruki Murakami: Norwegian Wood


Ostan aika harvoin kirjoja kirjailijoilta, joiden tuotanto ei ennestään ole ollenkaan tuttua. Haruki Murakamin Norwegian Woodin ostin, koska minulla oli vahva ennakkoaavistus että tulisin rakastamaan kirjaa. Tällaiset aavistukset osuvat suunnilleen yhtä usein hutiin kuin maaliin, mutta Norwegian Woodin kohdalla aavistus osui napakymppiin. Jos antaisin kirjoille tähtiä, tämä saisi niitä viisi. Vähintään.

"Kun kuolema kohtasi seitsemäntoistavuotiaan Kizukin sinä toukokuisena iltana, se kohtasi myös minut."

Toru Watanaben paras ystävä Kizuki on tehnyt itsemurhan. Teko on jättänyt syvät jäljet paitsi Toruun, myös Kizukin tyttöystävään Naokoon. Toru ja Naoko hakevat turvaa toisistaan, mutta Naokon epävakaa mieli ei tahdo saada otetta elämästä Kizukin kuoleman jälkeen, eikä Torukaan pysty täysin sopeutumaan ympäröivään maailmaan. Taustalla kohisee 1960-luvun lopun Japani opiskelijamielenosoituksineen ja länsimaisine pop-kappaleineen.

Norwegian Wood on haikeansuloinen kirja nuoruudesta, kasvamisesta ja kuolemasta. Se lipuu eteenpäin melkein unenomaisesti - verkkaisesti ja episodimaisesti. Murakami kirjoittaaa hyvin yksinkertaista tekstiä: välillä Torun selonteot päivittäisistä toimistaan saavat lähes raportinomaisen luonteen. Ja silti teksti on äärimmäisen vangitsevaa, suorastaan lumoavaa. Murakami yllätti minut myös hiljaisella huumorillaan, joka kuplii koko ajan pinnan alla.

Rakastuin myös kirjan henkilöhahmoihin; Toruun joka on välillä kuin tarkkaileva muukalainen vieraalla planeetalla; ryppyiseen Reikoon joka näkee asioiden huvittavat puolet mutta edustaa usein myös toivon ääntä; suorasukaiseen ja estottomaan Midoriin. Unohtamatta Torun huonetoveria yliopistolta, vakavahenkistä maantieteen opiskelijaa jota kutsutaan Kamikazeksi.

Kirjassa puhutaan paljon kuolemasta, itsemurhista, mielen järkkymisestä ja seksistä. Voisi kuvitella, että tällaisiin aiheisiin upottautuva kirja olisi ahdistava tai nuhjuisen tunkkainen, mutta Norwegian Wood on raikas, surumielinen ja kaunis. Kulman takana odottaa usein myös nauru, joka kumpuaa arjen absurdismista, ihmisten omituisuuksista tai vain hyvästä mielestä.

Norwegian Wood on kuin 1970-luvun ranskalainen elokuva, jossa juonenkuljetuksen sijaan keskitytään puhumaan ja tupakoimaan. Se on kuin valokuva-albumi, jossa tutut kuvat ovat jo hiukan haalistuneet. Tai kuin öinen linja-automatka, jolla viihdykkeenä ovat vain omat ajatukset ja taustalla hiljaa soiva radio. Se tuoksuu sateen kastelemalta maalta ja vihreältä teeltä, ja siinä maistuvat viski ja kyyneleet.

Norwegian Wood oli siis ensimmäinen Murakamini, ja se on käsittäkseni tyyliltään hiukan erilainen kuin useimmat muut hänen kirjansa. Haluan ehdottomasti lukea lisää Murakamilta, ja vaikkeivat esimerkiksi maaginen realismi tai surrealismi yleensä ole ihan minun juttujani, olen kyllä Murakamin vuoksi valmis ottamaan sellaisetkin piirteet vastaan avoimin mielin. Rakastuin tähän kirjaan, ja toivon löytäväni samoja elementtejä muistakin Murakamin kirjoista, vaikka tyylisuunta erilainen olisikin.

Kirjaan ovat ihastuneet myös Sara, Tessa, peikkoneito ja Katja.

Haruki Murakami: Norwegian Wood (Noruwei no mori, 1987)
Englanninkielisestä käännöksestä suomentanut Aleksi Milonoff
Tammi, 2012

maanantai 23. tammikuuta 2012

Kirja-arvonnan voittajat


Kiitos kaikille arvontaan osallistuneille ja lukuvinkkejä antaneille! Oikeasti aivan mahtavia suosituksia: tulen varmasti hyödyntämään niitä monta kertaa luettavaa haeskellessani.

Arvonnan voittajat saavat siis valita itselleen kirjan seuraavasta listasta:

- Kathryn Stockett: Piiat
- Kari Hotakainen: Syntisäkki
- Minette Walters: Mielen häiriöitä
- Margaret Atwood: Poikkeustila
- Louisa M. Alcott: Tytöistä parhain
- Laura Honkasalo: Tyttökerho (pokkari)
- Sylvia Beach: Shakespeare & Company (pokkari)
- Kurt Vonnegut: Teurastamo 5 (pokkari)
- Virpi Hämeen-Anttila: Alastonkuvia (pokkari)
- Sanna Töringe: Suklaata ja kahvihetkiä (leivonta- ja jälkiruokareseptejä)

Ja voittajiksi arvottiin:


Katja Lumiomenasta ja Sonja Lukuhetket-blogista.

Onnittelut! Laitattehan osoitetietonne sivupalkista löytyvään sähköpostiini, niin laitan palkinnot tulemaan.

sunnuntai 22. tammikuuta 2012

Jussi Valtonen: Siipien kantamat

"Katselen ympärilleni, mökin pihaa, marjapensaita ja omenapuita. Muistan Reetan maanittelut puhelimessa, kuvaukset, kuinka hauskaa niillä oli viime syksynä ollut.
Olen niin outo, etten pidä edes siitä, että on hauskaa."



Keski-ikäisen Juhani Koskelan elämänpäivät ovat käymässä vähiin. Hän makaa sairaalassa seuraten kevään heräämistä ja muistellen mennyttä elämäänsä.  Ajatukset kiertävät erityisesti Mariannessa, lukiolaistytössä ja Juhanin oppilaassa. Tytössä, joka Juhanin tavoin siteeraa Väinö Linnaa, on lukenut Nabokovilta muutakin kuin Lolitan, ja jonka kanssa voi puhua sanojen merkityksistä ja demonstratiivipronomien käyttötavoista.

Siipien kantamat on nuoren naisen ja vanhemman miehen rakkaustarina, mutta yhtä lailla se on kertomus yksinäisyydestä ja masennuksesta. Ja se on myös sairauden ja kuoleman kuvaus. Suuret ja vaikeat aiheet kietoutuvat Valtosen kerronnassa luontevasti yhteen: ei tunnu siltä että yhteen kirjaan olisi mahdutettu liian monta teemaa, vaan palaset muodostavat yhdessä uskottavan kuvan yhdestä murheellisen hahmon miehestä.

Valtonen kirjoittaa kaunista ja helppolukuista tekstiä. Hän on myös taitava arjen ilmiöiden ja ihmisluonteen havainnoija. Siipien kantamat on eittämättä hyvä kirja. Kuitenkin moni asia kirjassa hiersi minua vastakarvaan. Eniten minua häiritsi kertojaminän (vai kertojakirjailijan) hienoisen ylemmyydentuntoinen halveksunta lähes kaikkea kohtaan. Kirjassa osansa saivat mm. seuraleikit, tosi-tv, miehet jotka puhuvat saunassa autoista, työpaikkojen toimintasuunnitelmat, naiset jotka stailaavat miesystävänsä uusiksi, kömpelöt kielikuvat ja ihmiset jotka eivät tunnista kirjallisuussitaatteja. En toki voi väittää, etten itsekin arvostelisi välillä ihan samoja asioita, mutta silti tämän kirjan jatkuva piikittely ja negatiivinen asenne tuntui minusta kauhean raskaalta.

Siipien kantamat suorastaan pursuilee viittauksia musiikkiin, elokuviin ja ennen kaikkea kirjallisuuteen. Henkilöt lukevat kirjoja, keskustelevat niistä ja siteeraavat suosikkejaan. Kirjassa viitataan suoraan tai epäsuorasti lukemattomiin kirjoihin ja kirjailijoihin. Lukutoukalle tällainen on tietysti varsin herkullista: on mukava bongailla niitä hämärämpiäkin viittauksia ja tunnistaa lainauksia. Jossain vaiheessa tosin alkoi tuntua siltä, että viittauksia oli liikaakin, ikään kuin koko kirja olisi pelkkää intertekstuulista kirjokudosta. Aloin lopulta miettiä, oliko tuo ja tuokin kohta lainaus ja viittaus johonkin muuhun kirjaan.

Juhanin ja Mariannen suhde oli sinänsä kuvattu tyylikkäästi ja mässäilemättä aralla aiheella, mutta Mariannen hahmo jäi kuitenkin hiukan epäuskottavaksi. Valtonen kyllä tuo esille sen, että Juhani kenties muokkaa mielessään Mariannesta täydellistä naista, mutta koska lukijalle ei juuri anneta vihjeitä todellisesta Mariannesta, näemme vain uskomattoman kauniin, harvinaisen älykkään ja säkenöivän sukkelan tytön. Juhanin asema ja motiivit suhteessa on kuvattu uskottavasti, mutta Marianne saa kantaa epäkiitollista haavekuvan viittaa.

Siipien kantamat on hyvä kirja, mutta minulle se oli vain mielenkiintoinen lukukokemus, ei suuri elämys. Moni muu on ihastunut enemmän, ainakin Jori, Sara, Maria, anni.M, Minna (Ilse), Susa, Sanna, Jum-Jum ja Kirsi.

Jussi Valtonen. Siipien kantamat
Tammi, 2007

keskiviikko 18. tammikuuta 2012

Lionel Shriver: Jonnekin pois

"Hänellä oli jäljellä vain sanoja, kuin nimilappuja tyhjien hyllyjen reunoissa. Varastossa oli jäljellä vain pahoinvointia, pelkoa ja - juhlahetkien varalle - jokunen laatikko avaamatonta raivoa."


Kaksi pariskuntaa. Shepherd ja Glynis. Jackson ja Carol. Kiltti ja mukautuvainen Shepherd on vihdoin päättänyt toteuttaa unelmansa ja muuttaa kaukaiselle paratiisisaarelle asumaan säästöillään. Samaan aikaan Shepherdin vaimo, kroonisesti kiukkuinen Glynis kertoo sairastavansa syöpää.

Shepin parasta ystävää Jacksonia tympii kaikki, varsinkin amerikkalainen yhteiskunta. Lisäksi hän tuntee jatkuvaa alemmuudentunnetta upeaa vaimoaan Carolia kohtaan. Pariskunnalla on kuitenkin ainakin yksi asia, joka tuntuu sitovan heidät lujasti yhteen: esikoistytär Flicka, joka sairastaa vaikeaa perinnöllistä sairautta, joka todennäköisesti johtaa kuolemaan ennen 30-vuoden ikää.

Lionel Shriver on loistelias ihmiskuvaaja. Hänen henkilöhahmonsa ovat särmikkäitä, kompleksisia ja uskottavia. Minulle hänen kirjojensa viehätys on perustunut suureksi osaksi juuri henkilöihin, ja siihen kuinka Shriverin luomaa maailmaa heidän kauttaan tarkastellaan. Toisaalta Inan Jonnekin pois -jutun kommenteissa oltiin sitä mieltä, että Shriver tarvitsee Ison Aiheen kirjoittaakseen hyvän kirjan. Tässä kirjassa aiheet kieltämättä ovatkin isoja: syöpä, kuolema, raha, Yhdysvaltain sairaanhoitojärjestelmä. Olenkin kirjan luettuani sitä mieltä, että Isot Aiheet jättivät tällä kertaa henkilöhahmot hiukan varjoonsa. Välillä tuntui siltä, että henkilöhahmot palvelivat vain kirjan teemoja ja sanomaa - että heidän puheensa ja ajatuksensa kertoivat kirjan teemoista, eivät henkilöistä itsestään.

Ei niin, että henkilökuvat olisivat huonoja. Erityisen kiinnostavia ovat Shep ja Glynis, nuo taipuisa ja taipumaton; myötäilevä vesi ja kova teräs. Kummankin henkilökuva syvenee kirjan (ja Glynisin sairauden) etenemisen myötä. Myös heidän keskinäinen suhteensa on kiehtovasti kuvattu.Vaikka tapaamme pariskunnan vasta Glynisin sairastuessa ja seuraamme heidän liittoaan vain sairauden aiheuttamassa poikkeustilassa, lukijalle muodostuu kuva koko yhteisestä elämästä. Sillä se, millaisia Shep ja Glynis ovat yhdessä olleet, määrittää myös heidän suhdettaan sairausaikaan.

Toisesta pariskunnasta Carol jää etäiseksi hahmoksi, eikä Jacksonistakaan muodostunut minulle ihan lihaa ja verta olevaa ihmistä. Vaikka kirjassa tapahtumia tarkastellaan Shepin lisäksi juuri Jacksonin näkökulmasta, en silti tuntenut pääseväni kovin lähelle häntä. Jacksonin pitkät palopuheet järjestelmän epäkohdista toki valottivat Jacksonin maailmankuvaa, mutta ne olivat silti minusta hiukan liian suuressa osassa, ja tunsin välillä kyllästyväni niihin. Koskettavasti sen sijaan oli kuvattu Jakcsonin suhde Flickaan - niin täynnä rakkautta, kunnioitusta ja surua tuo isän ja tyttären suhde oli.

Myös Glynisin sairastuminen, sairauden tuomat henkiset ja fyysiset muutokset ja sopeutuminen niihin on kirjoitettu terävästi ja voimakkaasti. Vain yhdessä luvussa pääsemme kurkistamaan Glynisin pään sisälle, ja tuo jo hyvin sairaan naisen sisäinen monologi on kirjan viiltävimpiä hetkiä. Ehkä sen voima on osaksi juuri siinä, että Glynisistä nähdään vain tuo yksi purkautuminen, mutta olisin silti voinut vaihtaa muutaman Jacksonin luennon pariin Glynisin kitkerään yksinpuheluun.

Pidin tästä kirjasta kovasti, ja sen vaikuttavuudesta kertoo se, että olen lukemisen jälkeen pyöritellyt kirjaa ja sen henkilöitä päässäni tiuhaan tahtiin. Kuitenkin jäin kaipaamaan kirjalta jotain sellaista, mitä kahdesta muusta lukemastani Shriverin romaanista olen löytänyt. Hiukan lähemmäksi tulevia henkilöhahmoja. Hiukan enemmän avoimuutta ja tilaa lukijan tulkinnoille. Tätä kirjaa lukiessa tuntui välillä siltä, että sanoman läpisaaminen on ollut Shriverille sen verran tärkeää, että hän päätyi korostamaan ja toistamaan tiettyjä asioita liian usein. Ja olisin myös toivonut hiukan erilaista lopetusta. Shriverille on kyllä ilmeisesti ominaista lopettaa rankat kirjansa suht lempeästi, mutta tällä kertaa loppuratkaisu ei ollut minusta ihan niin onnistunut kuin muissa kirjoissa. Mutta monet ovat myös pitäneet lopetuksesta, joten jokaisen kannattaa lukea ja päättää itse.

Kirjan ovat lukeneet alussa mainitun Inan lisäksi myös Susa, Sanna, anni.M, Mari A., Leena, Tuulia, Jum-Jum, Valkoinen kirahvi, Jenni ja Booksy.

Lionel Shriver: Jonnekin pois (So Much for That, 2010)
Suom. Seppo Raudaskoski
Avain, 2011

sunnuntai 15. tammikuuta 2012

Seitsemästoista viikko musiikkia ja kirjoja

Vuodenvaihteen kiireiden jälkeen on aika palata kirja- ja musiikkihaasteen pariin.

Kirjahaasteen seitsemästoista kysymys koskee lempisitaattia lempikirjasta.  Helsinkiin on ainakin hetkeksi saapunut talvi, ja sen kunniaksi ajattelin valita tämän kauniin talvisen katkelman Kjell Westön Leijoista Helsingin yllä.

"Se talvi oli hyisen kylmä, kaupunki kamppaili kylmyyden kourissa viikko toisensa jälkeen.
Minä istuin viinilasi edessäni ja katselin katua - valitsin aina ikkunapöydän - tai ihmisiä. Ja niin opin pitämään talvesta ja pimeydestä.
Sillä minä näin ihmiset.
Näin että talvi on velvoite sekä luonnolle että ihmisille, nukkumisen, uneksimisen, odottelun velvoite, jonka ne ovat ottaneet kantaakseen. Opin myös että on ihmisiä jotka talvella kääntävät katseensa sisäänpäin ja ikään kuin valostuvat sisäisesti. Niukassa valossa heidän ihonsa alkaa hehkua raskaita värejä, violettia, tiilenpunaista ja okraa.
He muuttuvat raja-alueiksi, kohtaamispisteiksi."

***

Musiikkihaasteessa pitäisi nimetä laulu jonka kuulee usein radiossa. Kuuntelen nykyään kovin vähän radiota, ja silloin kun kuuntelen pyrin valitsemaan kanavia tai ohjelmia joissa ei ole soittolistoja - juuri siksi etten kuulisi samoja kappaleita puhkisoitettavan. Viimeksi kuuntelin radiota hiukan enemmän kesällä, ja silloin joka kanavalla tuntui soivan tämä kappale.

tiistai 10. tammikuuta 2012

Kirja-arvonta! Haussa lukuvinkkejä eri kielillä


Blogini täytti viikonloppuna puoli vuotta, ja samoihin aikoihin Bloggeriin rekisteröityi viideskymmenes lukija. Päätin juhlistaa näitä merkkipaaluja järjestämällä pienen kirja-arvonnan. Samalla ajattelin kysellä teidän parhaita kokemuksianne kirjoista, jotka on kirjoitettu muilla kielillä kuin englanniksi tai suomeksi.

Viime vuoden kirjavuosikatsausta kootessani huomasin, että olin lukenut lähinnä suomalaista ja anglo-amerikkalaista kirjallisuutta. En usko, että viime vuosi oli mikään poikkeus: en vain ole aikaisemmin pitänyt kirjaa lukemisistani, enkä siten ole huomannut asiaa. Olisin jopa saattanut väittää lukevani paljon monipuolisemmin, jos olisin luottanut vain mielikuviini. Tämän vuoden kirjallinen tavoitteeni onkin siis laajentaa kirjallista kielivalikoimaani. Ja nyt haluaisinkin kuulla teiltä suosituksia mahdollisimman monelta eri kielialueelta.

Osallistu arvontaan suosittelemalla yhtä tai useampaa kirjaa, jonka alkukieli ei ole suomi. Englanninkielisiä kirjoja voi vinkata, jos kirjailija ei ole britti, irlantilainen tai pohjois-amerikkalainen. Toivoisin ennen kaikkea vinkkejä uudemmasta kirjallisuudesta, mutta kaikki kirjat toki käyvät aikakaudesta tai genrestä riippumatta.

Arvon kaikkien vastanneiden kesken kaksi voittajaa, jotka voivat valita itselleen kirjan seuraavista vaihtoehdoista:

- Kathryn Stockett: Piiat
- Kari Hotakainen: Syntisäkki
- Minette Walters: Mielen häiriöitä
- Margaret Atwood: Poikkeustila
- Louisa M. Alcott: Tytöistä parhain
- Laura Honkasalo: Tyttökerho (pokkari)
- Sylvia Beach: Shakespeare & Company (pokkari)
- Kurt Vonnegut: Teurastamo 5 (pokkari)
- Virpi Hämeen-Anttila: Alastonkuvia (pokkari)
- Sanna Töringe: Suklaata ja kahvihetkiä (leivonta- ja jälkiruokareseptejä)

Vastausaikaa on sunnuntaihin 22.1. asti, ja arvon kirjat seuraavana maanantaina.

Ja lukuvinkkejä saa toki antaa vaikka ei osallistuisikaan arvontaan.

sunnuntai 8. tammikuuta 2012

Marcela Serrano: Näkemiin, pikku naiset

"He olivat näytelleet Pikku naisten henkilöitä muutama vuosi aiemmin, kun he olivat valinneet sen kesälukemiseksi ja päättäneet ottaa siitä tarinan ja hahmot. Lola oli ihastunut tarinan loppuun, missä Amy menee naimisiin Laurien kanssa Josta piittaamatta. Lola oli Amy, Oliverio oli Laurie ja Ada oli tietysti Jo. Se kesä oli täydellinen, jokainen oli tyytyväinen rooliinsa, eivätkä he edes riidelleet niin kuin aiempina kesinä."


Neljä Martínezin tyttöserkusta viettää kesiään chileläisessä pikkukylässä joskus 1960- ja 70-lukujen taitteessa. Tytöillä on tapana valita joka kesäksi yksi kirja, jonka teemoihin ja henkilöihin he paneutuvat ja samaistuvat. Roolituksesta tapellaan aina, oli sitten kyseessä Karamazovin veljekset tai Kurjat. Mutta riitoja ei synny sinä kesänä, jonka teemana on Alcottin Pikku naiset, vaan tytöt solahtavat vaivatta omiin rooleihinsa. Nieves on järkevä ja rauhallinen isosisko Meg; Ada saa poikamaisen ja kapinallisen Jon osan. Luz on ujo ja hyvyyteen pyrkivä Beth; Lola omaksuu naisellisen ja itsekkään Amyn roolin. Mukana on myös Luzin velipuoli Oliverio, joka tietysti on komea ja vastustamaton Laurie.

Tyttöjen elämä ja luonteenpiirteet myötäilevät kirjallisia esikuvia - ehkä sattumalta, ehkä tarkoituksellisesti. Mutta Serranon kirja ei ole pelkkä toisinto Alcottin klassikosta, vaan siihen sekoittuu paljon muitakin elementtejä. Serrano tuo tarinan 1900-luvulle ja lisää uusia vivahteita jokaisen tutun pikku naisen piirteisiin. Serranon naiset ovat esikuviaan lihallisempia ja itsekkäämpiä: siinä missä Alcottin sisaruksia leimaavat epäitsekkyys, itsehillintä ja tietynlainen alistuminen, ovat Serranon serkukset usein katkeria ja vihaisia ja pyrkivät omiin päämääriinsä häpeilemättä. On kuvaavaa, että Marchin perheessä leikitään Kristityn vaellusta ja saadaan suurinta iloa uhrautuvaisuudesta, kun taas Martínezit lumoutuvat sellaisista intohimoisista ja dramaattisista tarinoista kuin Kurjat ja Johnny Guitar.

Näkemiin, pikku naiset on täynnä viittauksia kirjallisuuteen ja muuhun kulttuuriin. Se ei siis varioi ainoastaan Pikku naisia, vaan siteitä voi löytää lukuisiin muihin teoksiin Menneestä maailmasta Jane Austeniin. Muutenkin kirja on tavattoman runsas ja rönsyilevä, niin tarinaltaan, rakenteeltaan kuin kieleltäänkin. Se kuljettaa lukijaa 1900-luvun puoliväliltä nykypäivään, käväisten välillä 1700-luvulla. Se liikkuu Chilen kautta New Yorkiin, Brysseliin, Tangeriin, Ugandaan ja Etelä-Ranskaan. Kaiken taustalla vaikuttaa vuoden 1973 sotilasvallankaappaus, joka ohjaa monella tavalla serkusten elämää.

Pidin Näkemiin, pikku naisista kovasti, vaikka se oli tavallaan kovin hämmentävä kirja. Aluksi hyvin kirjaimellisetkin toisinnot Alcottin Pikku naisista tuntuivat jopa häiritseviltä, mutta onneksi Serranon kirja ei jää pastissiksi, vaan hän tekee hahmoista oman tulkintansa. Kirja on toisaalta rauhallinen ja viipyilevä, keskittyen muistoihin ja pohdiskeluun - toisaalta varsin dramaattinen, täynnä vihaa, rakkautta, petoksia ja kostoa. Jotain hyvin kiehtovaa tässä kaikessa monisäikeisyydessä, rönsyilevyydessä ja intohimoisuudessa oli - ja ehkä myös jotain hyvin etelä-amerikkaista.

Kirjan ovat lukeneet myös Katja ja Minna (vanhan bloginsa puolella).

Marcela Serrano: Näkemiin, pikku naiset (Hasta siempre, mujercitas, 2004)
Suom. Sanna Pernu
Helmi, 2006

perjantai 6. tammikuuta 2012

Kirjavuosi 2011 - katsaus lukuelämyksiin

Vuosikatsauksen toisessa osassa kerron viime vuoden parhaista, vaikuttavimmista ja kauneimmista lukukokemuksistani. Kaiken kaikkiaan lukuvuosi oli erinomainen, sillä löysin muutaman uuden kirjailijaystävän, luin kirjoja jotka todella jättivät jäljen ja selätin pari kauan lukemista odottanutta "vaikeaa tapausta".

Iloisimmat jälleennäkemiset

Olen aina lukenut kirjoja useampaan kertaan. Hyvistä kirjoista saa minusta useammalla lukukerralla enemmän irti, mutta uudelleenlukeminen on myös hyvä keino purkaa lukujumeja tai rentoutua kun ei jaksa keskittyä mihinkään haastavaan. Mutta kaikkein antoisinta uudelleenlukeminen on silloin, kun kirja avautuu ihan uudella tavalla - kun ensilukemisen laimea kokemus tai pettymys korvautuu ihastuksella. Kirjassa on epäilemättä tällöin ollut jo ensimmäisellä kerralla jotain kutkuttavaa, jos sen vaivautuu lukemaan uudelleen, mutta Se Jokin vain vaatii näissä tapauksissa sen toisen lukukerran. Viime vuonna tällaisia kirjoja olivat:

Rauha S. Virtasen Ruusunen: nuoruudessa luetusta kirjasta oli jäänyt tunkkainen ja ahdistava mielikuva, mutta löysinkin raikkaan ja rohkean nuortenkirjan.

Evelyn Waugh'n Mennyt maailma: ensimmäinen lukukerta tästä klassikosta oli hienoinen pettymys, mutta uudelleenluenta lumosi minut täysin. Kirja nousi saman tien kaikkien aikojen suosikkieni joukkoon.

Iloisimmat yllättäjät

Elizabeth Gilbertin Omaa tietä etsimässä: luulin saavani hömppää mutta sainkin viihdyttävän, rehellisen ja aseistariisuvan  kasvukertomuksen. Ajattelen kirjaa edelleen suurella lämmöllä.

Olin aikaisemminkin yrittänyt lukea Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -sarjaa, pääsemättä alkua pidemmälle. Jotain oli tapahtunut lukukertojen välissä, koska varsinkin ensimmäinen kirja tuntui helpolta ja ihastuttavaltakin luettavalta. Tarkoitus olisi hiljalleen lukea koko sarja.

L.M. Montgomeryn Sininen linna: Montgomerylta kannattaa selvästi lukea muutakin kuin Annoja ja Runotyttöjä.

Kaunein kansi


Satu Ketolan kansikuva Marisha Rasi-Koskisen kirjaan Katariina

Ja ne kaikkein parhaat

Eeva-Liisa Mannerin Kamala kissa: ilahduttavia, ihastuttavia kissarunoja, jotka kertovat muustakin kuin kissoista.

Anu Silfverbergin Luonto pakastimessa: kirja sai hihkumaan, nyökyttelemään, nauramaan, ärtymään ja ajattelemaan. Mitä muuta voisi esseekokoelmalta toivoa.

Sarah Watersin Yövartio ja Vieras kartanossa: luin Yövartion sellaisena hetkenä kun en ollut hetkeen lukenut mitään todella innostavaa ja mukaansatempaavaa. Yövartio oli molempia, ja luin kaikki kolme suomennettua Watersia melko lyhyen ajan sisällä. Vieras kartanossa oli paljon enemmän kuin vain kummitustarina, ja sen tunnelma säilyy edelleen mielessäni.

Märta Tikkasen Vuosisadan rakkaustarina: vavahduttava, koskettava, upea. Sanattomaksi jättävä.

Colm Tóibínin Brooklyn: ehkä se lukuvuoden kaikkein kirkkain ja loistavin helmi. Rakastuin tähän kirjaan täysin varauksetta.

Siinäpä ne, lukemiston parhaimmat. Moni kirja pääsi melkein listalle, mutta koska lukuvuoteen mahtui niin monta hienoa kokemusta, halusin rajata kirjat näihin. Muuten olisin päätynyt listaamaan lähes puolet lukemistani kirjoista. 

Yhtä hyvää tai parempaa tätä lukuvuotta odotellen!

keskiviikko 4. tammikuuta 2012

Kirjavuosi 2011 - katsaus blogitilastoihin ja haasteisiin


On aika katsella vielä kerran menneeseen lukuvuoteen ennen kuin keskitytään taas nykyisiin ja tuleviin lukemisiin. Käyn hiukan läpi lukemisiani tilastojen valossa ja kerron suorittamistani haasteista. Seuraavassa osassa paljastan henkilökohtaisen kirjavuoteni huiput. Olin ensin aikonut mahduttaa kaiken yhteen postaukseen, mutta päätin sitten kuitenkin monen muun tapaan jakaa tekstin kahteen osaan. Tämänkin merkinnän onnistuin julkaisemaan jo kerran keskeneräisenä. Pahoittelen haamupäivityksiä.

Blogi

Yksi kirjavuoteni kohokohdista oli luonnollisesti tämän blogin perustaminen. Olin innoissani blogin perustamisesta, mutta en olisi osannut kuvitellakaan, kuinka hauskaa ja antoisaa kirjablogin pitäminen on. Tuntuu, että kirjoista saa paljon enemmän irti, kun niistä kirjoittaa, ja kun sanallistaa kirjan herättämät tunteet ja ajatuksenpoikaset.

Oman blogin pitäminen on myös kasvattanut seuraamieni kirjablogien määrää sekä osallistumistani kommentointiin. Siinä missä ennen seurasin alle kymmentä kirjablogia, on minulla nykyään aktiivisessa seurannassa yli 40 blogia. Lukuvinkkien ja kiinnostavien kirjojen määrä on tätä myöten luonnollisesti myös kasvanut räjähdysmäisesti. Omalta osaltani olen hurjan iloinen jokaisesta lukijasta ja saamastani kommentista.

Luetut kirjat

Minulla ei ole ylöskirjattuna luettuja kirjoja ajalta ennen blogia, joten tilastoni kattavat vain puolet lukuvuodestani.  Luin blogivuoteni aikana 46 kirjaa. Näistä noin puolet (21 kappaletta) oli aikuisten romaaneja ja 15 lasten- tai nuortenkirjaa. Lisäksi luin neljä faktakirjaa, kolme runokokoelmaa, kaksi novellikokoelmaa ja yhden sarjakuvan.

Lukemiseni on selvästi sukupuolijaottunutta. Kirjoista 37 oli naisen kirjoittamaa ja vain 9 miesten tuotoksia.

Myös kielijako on varsin yksipuolinen. 29 alunperin englanniksi julkaistua kirjaa, 12 suomenkielistä, kolme ruotsiksi ja kaksi ranskaksi. Tähän kieli- ja maavalikoimaan haluaisin monipuolisuutta, ja sattumalta tämän vuoden ensimmäinen kirjani onkin espanjaksi kirjoitettu chileläinen kirja...

Luetuimmat blogitekstit

Bloggerin tilastojen mukaan luetuimpien tekstien Top 5 näyttää seuraavalta:

1. Märta Tikkanen: Vuosisadan rakkaustarina
2. Barbara Demick: Suljettu maa. Elämää Pohjois-Koreassa
3. Kreetta Onkeli: Ilonen talo
4. Blogihaaste ja muuta mukavaa
5. Lionel Shriver: Syntymäpäivän jälkeen

Blogiini on tultu eniten erilaisilla muunnelmilla hakulausekkeesta "kreetta onkeli ilonen talo essee". Terveisiä vain koululaisille ja tsemppiä esseen kirjoittamiseen!

Haasteet

Lukuhaasteisiin osallistuminen on ollut hauskaa, ja jatkan niiden parissa varmasti jatkossakin. Osallistuin Lurun Taiteilijaelämää- ja Susan Nostalgian jäljillä -haasteisiin - molemmat olivat minusta idealtaan aivan ihania. Karoliinan Totally British -haasteeseen  suoritin kolme kategoriaa. Lisäksi toin blogiini runoja Jennin runohaasteen tiimoilta. Tarkemmat tiedot haasteisiin lukemistani kirjoista löytyvät haaste-alasivulta ja Totally British -sivulta.

tiistai 3. tammikuuta 2012

Anne Enright: Valvojaiset

Vuosi vaihtui, mutta palaan vielä viime vuoden luettuihin. Vuoden viimeiseksi kirjaksi jäi Anne Enrightin Valvojaiset, ja se on myös viimeinen Totally British -haasteeseen lukemani kirja.


Veronica Hegartyn lempiveli Liam on tehnyt itsemurhan kävelemällä mereen kiviä taskussaan. Veljen kuolema sysää Veronicassa liikkeelle muistoja, vaiettuja ja unohdettuja ja kenties kuviteltujakin. Mitä kätkeytyy Hegartyn suvun menneisyyteen? Miksi Veronican äiti elää kuin unessa; miksi Brendan-eno on mielisairaalassa; miksi Liamista tuli alkoholisti? Voiko nykyisyyttä selittää menneisyyden kautta ja onko teoilla aina seuraamuksensa?

"Tämä tulee päässäni sieltä missä sanat ja teot silpoutuvat. Se tulee ihan kaiken alusta, enkä pysty sanomaan onko se totta. Tai en pysty sanomaan onko se todellista."

Valvojaiset kertoo mentyksestä ja surusta. Se kertoo perheistä, suvuista ja sisarussuhteista. Ja se kertoo muistamisesta ja unohtamisesta, ja niistä mielenliikkeistä joiden kautta rakennamme omaa tarinaamme ja meitä koskettavien ihmisten tarinoita. Veronica kerii auki sukunsa historiaa, mutta hän epäröi, korjailee ja muuttaa yksityiskohtia. Hän yrittää rakentaa järjellistä kokonaisuutta paloista joista jotkut ovat vääristyneet ja jotkut puuttuvat kokonaan. "Nämä ovat asiat, jotka minä todella tiedän", sanoo Veronica, ja "Nämä ovat asiat, joita minä en tiedä".

Juuri tämä muistojen rakenteen käsitteleminen teki Valvojaisista minulle kiehtovan lukukokemuksen. Veronican ajatukset liikkuvat ajasta ja paikasta toiseen: välillä hän kuvittelee isovanhempiensa elämää, välillä muistelee omaa lapsuuttaan ja nuoruuttaan -  mutta kuinka paljon näihinkään muistoihin voi luottaa? Kuinka suuri osa niistäkin on kuviteltua, jälkeenpäin koottua tai toisilta lainattua? Samalla kuvataan Veronican suruprosessia ja veljen poismenon jättämää tyhjyyttä. Veronican on koottava sekä menneisyytensä että tulevaisuutensa pala palalta voidakseen jatkaa elämäänsä.

Pidin Valvojaisista paljon, ja vaikka se oli paikoittain aika rankkakin kirja, se ei jättänyt jälkeensä pahaa oloa vaan hiukan melankolisen mutta puhdistuneen tunnelman. Valvojaisissa haisevat ruumiin eritteet ja vanha viina, siinä tuoksuvat meri ja käytössä kuluneet huonekalut, ja taustalla kaikuvat naurunpurskahdukset ja irlantilaiset kansansävelmät. En tiedä, tuleeko Valvojaiset viipymään mielessäni kovin pitkään, mutta lukuhetkellä se oli hyvää seuraa.

Valvojaisista ovat kirjoittaneet myös Maria, anni.M, Anna Elina ja Linnea.

Anne Enright: Valvojaiset (The Gathering, 2007)
Suom. Tarja Kontro
Otava 2010

maanantai 2. tammikuuta 2012

Blogistanian Finlandia 2011 -ehdokkaani

Sallan lukupäiväkirjassa kerätään tänä vuonna ensimmäistä kertaa kirjabloggaajien kollektiivinen Finlandia-lista. Sallan sanoin "Blogistanian Finlandian tarkoituksena on nostaa esiin kirjoja, joita bloggaavat lukuharrastajat ovat hyviksi havainneet ja joiden lukemista he suosittelevat", ja kaikki saavat osallistua ehdokasasetteluun. Nimetä saa sekä kirjoja jotka on itse lukenut, että toisten lukemia kirjoja joiden uskoo blogiarvioiden perusteella olevan palkinnon arvoisia.


Luin itse vain viisi vuonna 2011 julkaistua kotimaista kirjaa tai sarjakuvaa. Niistä nostan ehdokaslistalleni kaksi teosta. Lisäksi olen poiminut muiden blogeista kolme kirjaa, jotka ovat arvioiden perusteella tehneet lukijoihin suuren vaikutuksen, koskettaneet ja herättäneet ajatuksia.

Ehdokkkaani ovat:


1. Itse lukemistani kirjoista viime vuoden suosikkini oli Heidin Liehun runokokoelma Luumupuu kukkii, se muistelee sinua. Kirjasta on kirjoittanut myös Jenni.


2. Vaikka en itse täysin ihastunut Katja Kaukosen Odelmaan, se lumosi monet lukijat, ja oli minustakin kiistattta hyvä kirja. Ääni siis myös sille. Joana ihastui Odelmaan niin että luki sen kahdesti.


3. Katja Ketun Kätilön aion ehdottomasti lukea. Se on herättänyt niin väkeviä blogikirjoituksia, että kirjassakin täytyy olla voimaa. Arvio löytyy mm. jaanan blogista.


4. Voimakkaita tuntemuksia tuntuu herättävän myös Kari Hotakaisen Jumalan sana. Tämän voi todeta esimerkiksi Morren arviosta.


5. Aivan erityisen vaikuttuneita tuntuvat olleen ne jotka ovat lukeneet Ville Tietäväisen sarjakuvaromaanin Näkymättömät Kädet. "Tehokas kuin teräase", sanoo arviossaan Booksy.


Siinä siis omat ehdokkaani. Jään mielenkiinnolla ja innolla odottamaan muiden ehdokkaita ja lopullisia tuloksia.