Kirja käynnistyi hiukan hitaasti. Naisista nuorimmainen, Anna käy sairaalassa katsomassa dementoitunutta äitiään Johannaa, pohtii identiteettiään ja muistelee etäiseksi jäänyttä isoäitiään Hannaa. Kun noin 40 sivun jälkeen fokus siirtyi Hannan elämään, kirja tempaisi minut mukaansa eikä päästänyt enää irti. Uppouduin täysin kolmen naisen tarinaan ja ihastuin Fredrikssonin kykyyn tehdä näistä sinänsä tavallisista naisista erityisiä ja tuoda heidät lähelle.
"Minä huomaan, että minun täytyy pitää varani, etteivät hyvät muistot muuttuisi ainoaksi totuudeksi. Se käy niin helposti. Se on kai lahja, joka meille on annettu jotta kestäisimme, tuo siunattu kyky muistaa iloiset asiat ja unohtaa vaikeat. Mutta moni asia menee vinoon, jos ihminen rakentaa elämänsä niin huteralle perustalle kuin Arne tekee puhuessaan hyvästä äidistään ja iloisesta lapsuudestaan."
Paitsi että Fredriksson kertoo kolmen naisensa elämäntarinat, hän käsittelee paljon muistamista, minuuden rakentumista ja sukupolvien ketjua. Isoäidin, äidin ja tyttären tarinat sivuavat toisiaan, he tietävät toisistaan joitakin asioita, muistavat tiettyjä ja unohtavat toisia, ja antavat tapahtumille eri merkityksiä. Äidit ja tyttäret ovat sidoksissa toisiinsa, välillä vastentahtoisestikin, he muistuttavat toisiaan mutta ovat kaikki myös oman aikansa tuotteita. Anna ja Johanna saavat kertoa itsestään minä-muodossa, mutta isoäiti Hannan tarinan kertoo ulkopuolinen kertojaääni: Hannalla ei ole sanoja kokemuksilleen, eikä hän pohdi minuuttaan kuten nykyaikaisemmat jälkeläisensä. Pidin siitä, kuinka Hannan osuudella oli melkein kansantarumainen luonne, kun taas nuorimman Annan tarina oli fragmentaarinen ja epälineaarinen. Pidin myös muistojen ja kokemusten kuvaamisesta: erot ja yhteneväisyydet naisten kokemuksissa olivat hienovaraisia ja välillä lähes huomaamattomia.
Fredriksson kertoo kolmesta naisesta, mutta myös naiseudesta yleensä. Avioliitoista ja rakkaudesta, lasten syntymistä ja kuolemista, naisten tekemästä työstä ja naisten kohtaamasta väkivallasta. Samalla kerrotaan myös Ruotsin historiasta 1800-luvun lopulta 1900-luvun loppuun. Kaupungistumisesta, teollistumisesta ja maailmansodista, jotka vaikuttivat myös Ruotsiin. Anna, Hanna ja Johanna ovat symboleita naiseudelle ja Ruotsille, mutta onneksi he ovat myös elävän tuntuisia henkilöhahmoja - rakastettavia, ärsyttäviä ja liikuttavia. He eivät jää vain vertauskuviksi.
En oikeastaan osaa selittää, mikä tässä kirjassa oli niin ihastuttavaa ja mieltä kiehtovaa. Tämä kirja ei pidä itsestään melua, sen tenho on varsin hillittyä, ja silti tunsin lukiessani välillä aivan pakahtuvani suurista tunteista. En voi kuin suositella kaikkia tutustumaan itse Annaan, Hannaan ja Johannaan.
Osallistun kirjalla Ikkunat auki Eurooppaan -haasteeseen.
Kirjan ovat lukeneet myös Jenni, joka suosittelee tätä niille jotka vierastavat suomalaista realismia, ja jaana, jolle kirja oli hieno löytö. Sen sijaan Aletheia ärsyyntyi kirjasta niin paljon että jätti sen kesken.
Marianne Fredriksson: Anna, Hanna ja Johanna (Anna, Hanna och Johanna, 1994)
Suom. Laura Jänisniemi
Otava, 1998
