lauantai 31. elokuuta 2013

John Galsworthy: Forsytein taru


"Sinä liikutuksen hetkenä hän peitti Forsytein itsessään, unohti itsensä, etunsa, omaisuutensa – oli vamis melkein mihin tahansa, oli kohotettu epäitsekkyyden ja epäkäytännöllisyyden puhtaaseen eetteriin.
Sellaiset hetket menevät nopeasti ohi."

Forsytein taru on yksi lempikirjoistani. Olin suunnitellut sen uudelleenlukemista mielessäni jo jonkin aikaa, ja tänä kesänä sain syyn tarttua tuumasta toimeen, kun Lukemisen kartasto -blogissa järjestettiin kimppaluku kirjasta. Kimppalukeminen toikin hienon uuden ulottuvuuden tuttuun kirjaan, ja oli erityisen antoisaa vaihtaa ajatuksia kirjan henkilöhahmoista. Sillä, kuten kimppaluvun viimeisessä keskustelussa yhteistuumin totesimme, Forsytein taru on ennen kaikkea loistavien ja mielenkiintoisten henkilöhahmojen juhlaa.

Monelle Forsytein taru on luultavasti tuttu kymmenen vuoden takaisesta TV-sarjasta. Minäkin itse asiassa tutustuin kirjaan alunperin TV-sarjan kautta. En kuitenkaan tuon uuden version, vaan 1960-luvulla tehdyn sarjan, jota näytettiin televisiossa kun olin noin 10-vuotias. Tuo sarja oli silloin minun ja ystäväni mielestä parasta ikinä, ja linnoittauduimme joka viikko television ääreen katsomaan uusimman jakson, jonka jälkeen tapahtumista ja henkilöhahmoista keskusteltiin kiihkeästi. Tuo vanha sarja on noussut mielessäni suorastaan myyttisen hyviin mittasuhteisiin, enkä sen vuoksi koskaan oikein lämmennyt uudelle versiolle.

Kirjaa yritin lukea jo lapsena TV-sarjan innoittamana, mutta se taisi vielä silloin olla liian hidassoutuista luettavaa. Aikuisiällä olen kuitenkin lukenut kirjan (ja sen jatko-osan) kahdesti aikaisemmin, ja nyt siis kolmannen kerran. Kirja kestää erinomaisesti uudelleenlukemista – vaikka sen perustarina on varsin yksinkertainen, henkilöhahmot ja ajankuvaus ovat niin täynnä pieniä herkullisia yksityiskohtia, että niihin voi uppoutua useammankin kerran, löytäen aina jotakin uutta. Forsytein taru on myös niitä kirjoja, joista voi eri ikäisenä löytää hiukan erilaisia näkökulmia ja tulkintoja.

Forsytein tarun kaikki kolme osaa alkavat lainauksilla Shakespearen näytelmistä. Ensimmäisessä osassa lainaus on Venetsian kauppiaasta: "...Orjat, vastaatte te, on meidän omat...". Yksi keskeinen teema kirjassa onkin omistaminen: paitsi rahaomaisuutta, kirja käsittelee myös ihmisten omistamista. Millaisia ovat ihmiset, jotka suhtautuvat kaikkeen omistamishalun kautta? Miten omistushalu ilmenee avioliitossa, erityisesti aikana, jolloin naisen oikeudet omaisuuteen ja omaan ruumiiseensa olivat rajalliset, ja avioeron saaminen vaikeaa?

Toinen ja kolmas osa lainaavat teemansa Romeosta ja Juliasta. Kolmannen osan motto kuuluu: "Katala kohtu noiden riitaisten kaks lempivää luo kovan onnen lasta." Forsytein taru onkin ennen kaikkea kertomus suvusta, sukuriidoista ja rakkaudesta. Onnettomasta rakkaudesta, jonka kulkuun kohtalo, perhe ja isien teot vaikuttavat ratkaisevasti. Mutta se kertoo myös onnellisesta rakkaudesta, sillä Forsytein taru ei suinkaan ole pelkkää tragediaa. Se on myös ylistys kauneudelle: ihmisluonnon kaundeudelle parhaimmillaan, luonnolle ja kauniille naisille. Se on inhimillinen komedia, jossa ihmisen pikkumaisuuksille, heikkouksille ja tunnemyrskyille nauretaan, mutta aina hyväntahtoisesti, korkeintaan lempeästi pilkaten.

Jos pidät verkkaisesti etenevistä sukutarinoista, 1900-luvun alun Britanniasta ja ihmisluontoa luotaavista klassikoista, suosittelen lämpimästi Forsytein taruun tutustumista. Suosittelen sitä myös siksi, että toivoisin mahdollisimman monen saavan tutustua Forsytein sukuun. Soamesiin joka on kyvytön ymmärtämään itseään tai toisia ihmisiä; vanhaan Joloyniin joka rakastaa kauneutta viimeiseen asti; Jamesiin jolle kukaan ei koskaan kerro mitään; Juneen joka on "urhein kaikista Forsyteista"; ja Fleuriin joka on täynnä elämää. Tutustukaa, ihastukaa, säälikää, vihatkaa ja ymmärtäkää!

John Galsworthy: Forsytein taru (The Forsyte Saga, 1922)
Suom. Tyyni Tuulio
WSOY, 1929/2004

torstai 29. elokuuta 2013

No Kidding – Women Writers on Bypassing Parenthood



"Not having children is my biggest regret, and if I had it all to do over again, I would do exactly the same thing. I always knew I would regret it."

Tämä kirja päätyi lukulistalleni bongattuani sen sattumalta No Sex and the City -blogista. Lapsettomuus aiheena kiinnosti, erityisesti kun ymmärsin tämän kirjan keskittyvän vapaaehtoiseen lapsettomuuteen. Ja kun blogijutussa vielä kehuttiin kirjaa hauskaksi ja osuvaksi, ostin kirjan melkein samantien Kindleeni.

No Kiddingiä lukiessani mietin monesti Anu Silfverbergin Äitikorttia ja sitä, kuinka Silfverbergin mielestä suuri osa äitiyttä käsittelevistä kirjoista rajaa äitiyden ainoastaan henkilökohtaisen alueelle: kuinka äitiys niissä näyttäytyy yhteiskunnasta ja poliittisesta irrallisena asiana. No Kidding oli nimittäin suurimmaksi osaksi erittäin henkilökohtaista kerrontaa. En tosin itse lähtökohtaisesti vastusta henkilökohtaista otetta tämänkaltaisissa kirjoissa, sillä parhaimmillaan henkilökohtainen voi nousta yleiselle tasolle, ja jonkun yksityisistä kokemuksista lukiessa on mahdollista tavoittaa jotakin jaettua ja yhteistä.Tässä kirjassa henkilökohtaisen jutusteleva tyyli ei kuitenkaan toiminut – minulle.

Yksi ongelma saattoi olla se, että kirjassa oli montakymmentä varsin lyhyttä esseetä. Kenenkään kirjoittajan ajatuksiin ja maailmaan ei päässyt kurkistamaan kovin syvälle, koska usein juttu loppui juuri kun se oli vasta alkanut päästä vauhtiin. Kirjassa olisi minun puolestani voinut olla puolet vähemmän esseitä, joissa aiheeseen olisi paneudettu hiukan perusteellisemmin. Nyt monet esseet noudattivat samaa kaavaa: lapsuusmuistojen kertaamista, seurusteluhistoriaa, uraan paneutumista, kommentteja joita muut ovat esittäneet lapsettomuudesta ja loppuun tyytyväinen vakuutus siitä, että kirjoittaja on täysin onnellinen lapsettomana. Ja kaikki tämä höystettynä pakollisilla vitseillä – ovathan useimmat kirjan kirjoittajista amerikkalaisia koomikoita.

Kuten olen varmasti monta kertaa aikaisemminkin kertonut, en ole suuri huumorikirjallisuuden ystävä. Tämä on tietysti ihan oma henkilökohtainen ongelmani. Tässä kirjassa huumori joka tapauksessa ärsytti minua erityisen paljon, koska monesti tuntui siltä että huumori peitti alleen kaiken mahdollisesti kiinnostavan ja koskettavan. On niin paljon helpompaa heittää joku hassunhauska kommentti kakkavaipoista kuin mennä syvälle lapsettomuuden pohjamutiin.

Eniten pidinkin niistä esseistä, joissa lapsettomuutta lähestyttiin vähän vakavammalla otteella. Niistä jutuista, joissa edes hiukan pohdittiin sitä, millaista on olla lapseton nainen, sen sijaan että vain kerrotiin, millainen elämäntarina on johtanut omaan lapsettomuuteen. Ja niistä jutuista, joissa pohdittiin niitä epäilyksiä ja kipupisteitä, joita lapsettomuuteen liittyy. Virkistäviä olivat myös ne muutamat jutut, joissa lapsettomuus ei ollut (ainakaan täysin) vapaaehtoinen valinta: esimerkiksi kun sopivaa isäehdokasta ei oltu löydetty tai kun lapsenhankintaa oli lykätty liian kauan.

Ei tämä kirja huono ollut, mutta ottaen huomioon, kuinka lähellä aihe minua on ja kuinka paljon se minua kiinnostaa, olin lukiessani yllättävän usein jopa hiukan pitkästynyt. Kovinkaan monella kirjoittajalla ei ollut tarjota uusia ajatuksia tai oivalluksia aiheen tiimoilta. Eikä niitä vanhojakaan ajatuksia oltu puettu erityisen inspiroivaan muotoon. Kirja kyllä onnistuu kertomaan sen, että lapsettomuuteen voi päätyä hyvin monenlaisia reittejä, ja että lapsettomat naiset ovat myös keskenään erilaisia. Aivan kuten vanhemmat ja lapset ovat erilaisia. Vaikka vanhemmuus ja lapsettomuus määrittävät ihmistä, kannattaa muistaa, että ne eivät ole ainoat määräävät tekijät. Kuten eräs nainen kirjassa totesi: Ei ole järkevää – eikä mielenkiintoista – ajatella, että kaikkien elämä kulkisi samanlaista rataa.

No Kidding. Women Writers on Bypassing Parenthood
Toim. Henriette Mantel
Seal Press, 2013
Kindle-edition

perjantai 23. elokuuta 2013

Kjell Westö Taiteiden yössä

Eilen vietettiin Taiteiden yötä, ja lähikirjastoni Vallila oli taas kerran vahvasti mukana juhlahumussa. Kirjasto oli yhdessä Vallilan kirjaston ystävien kanssa järjestänyt ohjelmaa koko päiväksi: aamu alkoi kirjaston mukaan nimetyllä ratikkapysäkillä kahvitarjoilulla ja huipentui illalla kirjailijavieras Kjell Westön haastatteluun. Minäkin lähdin kuuntelemaan kirjailijaa, jonka uraa olen seurannut tiiviisti lähes kaksi vuosikymmentä.

Westötä haastatteli Harri Sahavirta ja myös yleisö sai esittää kysymyksiä.

En muista nähneeni Westötä koskaan puhumassa – en ainakaan livenä, mutta en myöskään televisiossa. Radiossa olen kuullut häntä Leijat Helsingin yllä -esikoisen ilmestymisen aikoihin, ja se pitkä haastattelu oikeastaan saikin minut aikoinaan tarttumaan kyseiseen kirjaan. Nyt Westötä kuunnellessani olin vaikuttunut hänen hiljaisesta charmistaan, ja oli myös hauskaa huomata, kuinka paljon mies muistuttaa kirjojaan. On helppo kuvitella Westö astelemassa jonkun kirjansa maisemissa.

Westö kertoi mm. työskentelytavoistaan ja kirjailijalaadustaan. Hän on tarina- ja henkilöhahmolähtöinen kirjoittaja, eli noiden kahden elementin on oltava hyvin valmiiksi mietittyjä ennen kuin varsinainen kirjoitusprosessi voi alkaa. Joskus nuoruuden kärsimättömyys on saanut hänet aloittamaan kirjoittamisen ennen kuin tarina ja henkilöt ovat valmiita, ja tuloksena on ollut "yksi keskinkertainen romaani ja joitakin huonoja novelleja". Westö ei kertonut, mikä tuo keskinkertainen romaani on. Veikkauksia?


Vaikka Westö lähtee liikkeelle tarinasta ja henkilöistä, hän hioo myös kielen vivahteita tarkasti. Kielen rytmi ja sointi ovat tärkeitä, ja oikean muodon saavuttaminen voi vaatia tavuntarkan ilmaisun hakemista. Ruotsiksi kirjoittaminen on Westölle tärkeää, mutta hän on myös tarkka suomennoksien laadusta: omien sanojensa mukaan hän "kuluttaa kääntäjiä loppuun". Esimerkkinä hän kertoi, että kirjoittaessaan nuorten ihmisten käymää dialogia, hän kuulee sen yleensä päässään suomeksi (koska hänellä oli nuoruudessa paljon suomenkielisiä ystäviä), ja hän joutuu kirjoittaessaan kääntämään puheen ruotsiksi. Kun sitten tulee kääntäjän vuoro tulkita sama keskustelu takaisin suomen kielelle, saattaa käännös olla Westön mielestä aivan vääränlainen. Tästä seuraa sitten tiukkoja keskusteluja kirjailijan ja kääntäjän välille.

Uusi romaani Kangastus 38 sijoittuu jälleen Westön rakkaaseen Helsinkiin, ja nimensä mukaisesti vuoteen 1938. Joku kysyi kirjailijalta, voisiko hän koskaan kuvitella kirjoittavansa esimerkiksi tulevaisuuteen sijoittuvaa romaania. Westö vastasi, että hän on itse asiassa suunnitellut seuraavan kirjansa sijoittamista lähitulevaisuuden Helsinkiin, vaikka sellaisen kirjan kirjoittaminen olisi hänenlaiselleen kirjailijalle iso riski. (Muistan muuten Westön sanoneen myös edellisen romaaninsa jälkeen, että seuraava kirja sijoittuisi jonnekin muualle kuin Helsinkiin ja sen lähihistoriaan, mutta ilmeisesti tuo ei-Helsinki kirja jäi vielä muhimaan kirjailijan mieleen.)

Westö ehti illan aikana kertoa mm. suhteestaan musiikkiin ja vanhaan Helsinkiin sekä muistella kirjailijanuransa ensiaskelia. Viimeisen kysymyksen esitti eräs nainen yleisön joukosta: "Mitä sä teet ettet sä ihan sekoo?" Tähän Westö vastasi, että nuorena hän vietti mielellään taiteilijaelämää ja istui ravintoloissa tupakkaa polttaen. Leijojen ilmestymisen aikoihin hän kuitenkin tajusi, ettei hän kirjoittaisi kunnon kirjoja enää viisikymppisenä, jos jatkaisi samaan malliin. Nykyään Westö ottaakin etäisyyttä kirjoittamiseen – eli päänsisäiseen teatteriin – liikkumalla ja lähtemällä luontoon. "Niin banaalilta kuin se kuulostaakin", sanoi Westö, "kirjoittamisen jälkeen lähden nykyään lenkille."

Kirjallinen ilta Westön seurassa oli siis erittäin antoisa, ja sen kruunasi se, että uskalsin käydä pyytämässä omistuskirjoituksen Leijoihin. Olin ihan tärisevä fanityttö omistusta pyytäessäni, mutta nyt yhtä kaikkien aikojen lempikirjaani koristaa sen kirjoittajan nimikirjoitus. Ja nyt odotan myös entistä suuremmalla innolla uuden Kangastus 38:n lukemista.

torstai 22. elokuuta 2013

Simone de Beauvoir: Lempeä kuolema


"Sairaus oli murtanut kopeuden ja ennakkoluulojen panssarin ehkä siksi, ettei äidin tarvinnut enää puolustautua. Enää ei pitänyt kieltäytyä eikä uhrautua; tärkein velvollisuus oli parantua ja niin ollen huolehtia omasta itsestään. Antautuessaan ilman omantunnon soimausta mieliteoilleen ja huvituksilleen äiti vapautui vihdoinkin kaunastaan. Hänen uudelleen puhjennut kauneutensa ja hymynsä ilmaisivat rauhallista sopusointua hänen oman itsensä kanssa sekä eräänlaista onnea kuolinvuoteella."

Simone de Beauvoirin pieni, alle satasivuinen kirja pitää sisällään suurta ja painavaa asiaa. Lempeä kuolema kertoo de Beauvoirin äidin kuolemasta, ja käsittelee samalla äidin ja tyttären monin tavoin ongelmallista suhdetta. Kirja on karu ja ankara kuvaus kuolemasta, josta ei juurikaan lempeyttä löydy. Kova kipu, mielen hämärtyminen ja kuolemanpelko tekevät viimeisestä kamppailusta tuskallisen niin äidille kuin vieressä seuraaville tyttärillekin.

De Beauvoir kirjoittaa äitinsä sairastumisesta ja kuolemasta melkeinpä raportinomaisella viileydellä, jonka alta voi kuitenkin aistia ristiriitaisia ja kipeitä tunteita. Äidin ja tyttären elämänvalinnat ja -arvot olivat sen verran erilaisia, etteivät he aina pystyneet ymmärtämään tai hyväksymään toisiaan. Simonen näkemyksen mukaan äiti oli uhrannut itsensä porvarillisessa avioliitossa, jossa ei päässyt toteuttamaan omia intohimojaan ja lahjojaan. Uskonnollisen äidin elämä oli hyvin erilaista kuin aviottomassa suhteessan eläneen, kirjailijanuran valinneen tyttären. Tyttären kuvaus äidistä ei aina ole kovinkaan kaunis: tietyt loukkaukset ja hylkäämiset ovat selvästi jättäneet jälkensä Simoneen, joka kuitenkin myöntää että hänessäkin on syynsä siihen, miksi suhde oli niin vaikea. Äiti ja tytär olivat eroistaan huolimatta luonteiltaan samanlaisia, mikä osaltaan hiersi heidän välejään.

Äidin sairastuminen aggressiivisesti etenevään syöpään  ja väistämättömästi edessä oleva kuolema tulevat yllätyksenä Simonelle ja tämän siskolle. Lääkärit lupaavat äidille mahdollisimman helpon ja kivuttoman kuoleman, vaikka eivät todellisuudessa voi sitä antaa. Vaikean kuoleman lempeys löytyy kuitenkin ehkä siitä, kuinka se vaikuttaa Simonen käsitykseen äidistä. Äidin avuttomuus ja urhoollisuus liikuttavat tytärtä, joka sairauden vuoksi pystyy näkemään tämän enemmän ihmisenä, ei vain äitinä. "Ja entinen hellyys, jonka olin luullut sammuneen kokonaan, heräsi eloon aina silloin, kun sen saattoi pukea sanoiksi ja yksinkertaisiksi eleiksi."

Lempeä kuolema on kaunistelemattomuudessaan julma kuvaus kuolemasta, mutta jollakin oudolla tavalla koin sen myös lohdulliseksi. Ehkä juuri se suoruus ja kaunistelemattomuus korostaa niitä lempeitä puolia, joita Simone äitinsä kuolintarinasta löytää. Sen, kuinka lähestyvä kuolema riisuu äidin turhista muodollisuuksista ja kieltäymyksistä: silloin kun sairaudessa on kivuttomia hetkiä, äiti nauttii elämästä lapsen tavoin. Tai kuinka kuolema tuo esiin äidin taistelutahdon ja elämänvoiman. Ja kuinka lopulta juuri kuolema auttaa Simonea ymmärtämään äitiään ja antamaan tälle anteeksi.

Lempeän kuoleman ovat lukeneet myös Erja ja Hreathemus.

Simone de Beauvoir: Lempeä kuolema (Une Mort Trés Douce, 1965)
Suom. Outi Kasurinen-Badji
Kansi: Erkki Poutiainen
Arena Kirjayhtymmä, 1966

sunnuntai 18. elokuuta 2013

Monika Fagerholm: Ihanat naiset rannalla


Blogi on lepäillyt viikon, kun vietin aikaa kesämökillä. Mökillä olisi kyllä toiminut netti, mutta auringon, kimmeltävän järviveden ja lekottelun lomassa tietokone ja bloggailu eivät houkutelleet laisinkaan. Sen sijaan ehdin lukea paria erinomaista kirjaa. Minusta on hauskaa harrastaa välillä teemalukemista: lukea jouluna joulu-aiheisia kirjoja tai valita lukeminen vuodenajan mukaan. Kesämökille otin mukaan Fagerholmin Ihanat naiset rannalla, sillä halusin ehdottomasti lukea tämän kesäparatiisiin sijoittuvan kirjan juuri siellä.

Olen itse asiassa lukenut Ihanat naiset kerran aikaisemminkin – joskus 90-luvulla. En kuitenkaan muista lukukokemuksesta juuri mitään. En kirjasta, enkä omista lukutunnelmistani. Tiedän lukeneeni kirjan ja tiedän nähneeni samoihin aikoihin kirjaan perustuvan elokuvan, ja ne ovat sekoittuneet päässäni laimeaksi keitokseksi, josta nousi mieleeni lähinnä uimapukuja, valkoinen auto ja musiikkia. Ihastuttuani Fagerholmiin päätä pahkaa viime vuonna Amerikkalaisen tytön luettuani tiesin, että myös Ihanat naiset täytyisi lukea uudelleen. Tässä välissä olen ehtinyt lukea myös Lolan ylösalaisin ja Säihkenäyttämön, joten minulle on muodostunut aika hyvä kuva Fagerholmin omintakeisesta tyylistä. Ihania naisia aloittaessani mietinkin, kuinka paljon tämä esikoisromaani poikkeaisi myöhemmistä kirjoista. Olisivatko kielelliset ja temaattiset tunnusmerkit jo ilmassa, vai olisiko kirja aivan erilainen kuin muut, vaikeinakin pidetyt teokset?

Hyvin pian kävi selväksi, että Ihanat naiset rannalla on hyvin vahvasti fagerholmimainen kirja. Siitä löytyy moni myöhemmissäkin kirjoissa esiintyvä tunnusomainen teema: lapsuus ja nuoruus, tyttöjen (tai naisten) välinen ystävyys, kuolema, meri, musiikki. Myös tyylissä on monia tuttuja piirteitä, kuten tapa käyttää toistoa ja ennakointia, hokea tiettyjä iskusanoja ja kirjan tarinallisuuden korostaminen. Kertojaääni saattaa kesken kaiken muuttaa tarinaansa tai korjata jotakin yksityiskohtaa, tai vaihtoehtoisesti kertoa saman asian monta kertaa. Fagerholmin kirjoissa on aina kyse myös muistamisesta, kertomuksista, monista erilaisista totuuksista.

Toki Ihanat naiset on myös monin tavoin erilainen kuin muut Fagerholmin kirjat. Se on kerronnaltaan ja tarinaltaan yksinkertaisempi, ja siinä on vain pieni ripaus sitä outotta, joka on niin tunnusomaista Fagerholmin muille kirjoille. Ihanat naiset on pääosin realistinen lapsuus- ja perhekuvaus, nostalginen kesäkirja ja kasvukertomus. Mutta on Ihanissa naisissakin jotain hiukan vinksahtanutta. Se on reilusti kallellaan mielikuvituksen maailman puolelle ja keikahtaa toisinaan unen maisemiin. Ja erityisesti kirjan kieli tekee tunnelmasta aivan erityisen: se tuntuu hiukan siltä kuin nukahtaisi lämpimänä päivänä rantakalliolle, eikä herättyään olisi aivan varma, mikä on totta, mikä unta ja mikä muistoja ajalta ennen heräämistä.

Tarinaltaan Ihanat naiset rannalla on niin yksinkertainen, että koko kirja kutistuu kasaan, jos sen yrittää tiivistää juonikuvaukseen. Se mitä tapahtuu ei ole olennaista, vaan se miten tapahtumat kerrotaan, ja millaisen tunnelman Fagerholm tarinaansa luo. Kesäisen raukeita päiviä, levotonta odotusta, lapsuuden seikkailuja, joissa mielikuvitus muuttaa tavanomaisen erityiseksi. Ja ne ihanat naiset, Bella ja Rosa – Vedenneito ja Enkeli. Vaikka kirjan pääosassa on Bellan poika Thomas, ja asioita katsotaan lapsen näkökulmasta, ovat Bella ja Rosa kuitenkin kirjan keskipiste. Thomas elää lapsen maailmassa, mutta tarkkailee kuitenkin koko ajan myös aikuisten maailmaa ja elää monella tavalla sen kautta.

Tiedän, että monelle Ihanat naiset on ainoa loppuun luettu Fagerholmin kirja, tai ainoa jonka parissa on viihdytty. Ja vaikka itse löysin Ihanista naisista kovin paljon samaa kuin muista Fagerholmin kirjoista ja ihastuin tähän (nyt toisella lukukerralla) ihan yhtä lailla kuin muihinkin fagerholmeihin, en uskalla luvata, että kaikki Ihania naisia rakastaneet ihastuisivat muihinkin Fagerholmin kirjoihin. Mutta kehotan silti kokeilemaan! Jos rakastaa Ihanissa naisissa ennen kaikkea nostalgiaa tihkuvaa tunnelmaa ja kesäpäivien kuvausta, ei ehkä viihdy muiden kirjojen parissa. Jos taas Ihanissa naisissa vetoaa auringon takana piilevä synkkyys, henkilöhahmojen säröt ja kielen koukerot, voi hyvinkin hurahtaa Fagerholmiin yleisemminkin.

Minulla taas on Fagerholmin romaaneista lukematta enää Diiva, jota olen aikoinaan kaksi kertaa epäonnistuneesti aloittanut. Diiva on monelle muullekin ollut kompastuskivi Fagerholmin tuotannossa, mutta onko sekään loppujen lopuksi niin vaikea? Jos on kerran päässyt Fagerholmin maailmaan sisälle, voiko siellä enää eksyä?

Ihanista naisista on tänä kesänä kirjoittanut myös Sara, jonka jutusta löytyy linkkejä myös muihin blogiarvioihin.

Monika Fagerholm: Ihanat naiset rannalla (Underbara kvinnor vid vatten, 1994)
Suom. Arja Tuomari
Kansi: Anna Lehtonen
Otava, 1994

perjantai 9. elokuuta 2013

Banana Yoshimoto: Kitchen


"Kun läpikuultava yö syveni, ylenpalttinen illallinen valmistui ja aloimme syödä. Salaattia, piirakkaa, lihapataa, kroketteja. Tiristettyä tofua, keitettyjä vihanneksia soijassa ja etikassa, papuvermiselliä ja kanahöystöä, kiovan kotletteja, hapanimelää porsasta, höyrytettyjä lihanyyttejä...ruokalistalla oli lajeja sikin sokin eri maiden keittiöistä, mutta se ei häirinnyt: annoimme ajan lukua ja söimme viiniä siemaillen kaiken viimeistä palaa myöten."

Puran taas heinäkuisen lukumaratonin satoa. Banana Yoshimoton Kitchenistä jäi maratonilta erittäin makoisa jälkimaku – sellainen joka houkuttaa palaamaan tämän pienen, hauskan, surullisen ja kauniin kirjan pariin joskus uudestaan.

Kitchen pitää sisällään kolme lyhyttä tarinaa, jotka kaikki käsittelevät kuolemaa ja surusta toipumista. Yhhistäviä aiheita ovat myös nuoruus, rakkaus, yksinäisyys ja ruoka. Kahdessa ensimmäisessä tarinassa (Kitchen ja Täysikuu – Kitchen 2) kertojana on nuori nainen, Mikage, joka on ensimmäisen tarinan alussa juuri menettänyt isoäitinsä. Mikagen vanhemmat ja isoisä ovat kuolleet jo vuosia aikaisemmin, ja Mikage hakee seuraa ja lohuta ystävänsä Yuichin luota. Samalla hän tutustuu myös Yuichin ihastuttavaan äitiin, joka ennen oli tämän isä. Lohtua Mikage löytää myös ruuanlaitosta.

Täysikuussa kuolema ja menetys kohtaavat Yuichia, ja Mikage joutuu selvittelemään tunteitaan Yuichia kohtaan. Kolmas tarina Moonlight Shadow kertoaa Satsukista, joka on menettänyt poikaystävänsä. Hän tapaa sattumalta salaperäisen naisen, joka kehottaa Satsukia saapumaan myöhemmin samalle sillalle, koska siellä voi nähdä jotakin, mikä ilmestyy vain kerran sadassa vuodessa...

Tarinoiden tunnelma on viehättävän outo ja unenomainen, vaikka vain viimeisessä tarinassa hipaistaan yliluonnollisia sfäärejä. Henkilöhahmot kantavat mukanaan paljon surua, mutta kirjan murhe on pidäteltyä: se kätketään usein pinnan alle ja vain hetkittäin tunteet nousevat esiin. Surun täyttämää aikaa kulutetaan arkisissa toimissa: ruokaa valmistaen, lenkkejä juosten,siivoamalla. Elämä ja arki näyttävät välillä absurdeilta, kun niitä katsellaan kuoleman sävyttämin silmin. Suru ei kirjassa ole lohdutonta vaan siinä on myös kepeä ja hymyilevä puolensa.

Kitchen on rauhallinen, ilmava ja kaunis kirja. Siinä on pakkasöiden hyytävää kirkkautta, sumuisia aamuja, merkityksellisiä kohtaamisia, utuista sadetta, kahviloita joissa juodaan teetä – ja paljon, paljon ruokaa. Ihastuin sen japanilaiseen kummallisuuteen, kiehtoviin henkilöhahmoihin ja vangitsevaan tunnelmaan.

Kirjan on lukenut myös Satu.

Banana Yoshimoto: Kitchen (Kitchin, 1988)
Suom. Kai Nieminen
Otava, 1996

keskiviikko 7. elokuuta 2013

Katja Jalkanen & Hanna Pudas: Rivien välissä – kirjablogikirja


Kirjablogikirjan lukeminen on kirjabloggaajalle melkoista fiilistelyä ja menneiden muistelua. Rivien välissä käy läpi kirjablogien historiaa, esittelee käytännön bloggaamiseen liittyviä asioita, kuten ulkoasuja tai blogin nimen valintaa, ja esittelee laajasti erilaisia bloggaajien tempauksia lukumaratoneista kopioinnin vastaiseen flashmobiin. Kirjabloggaajalle tai säännöllisesti blogeja seuraavalle lukijalle suurin osa kirjan sisällöstä on ennestään tuttua – niin minullekin – mutta kummasti sitä vain jaksaa lukea asiasta, joka on itselle tärkeä ja läheinen.

Esimerkiksi bloggaajien tempauksissa olen monissa ollut itse mukana, tai ainakin seurannut niitä aktiivisesti. Kuitenkin niistä lukeminen sykähdytti: jotenkin lukiessa tajusi oikein kunnolla, kuinka paljon ja monenlaista me kirjabloggaajat olemme saaneet aikaan, omista kirjallisuuspalkinnoista joulukalentereihin ja kimppalukuihin. Vaikka nämä tempaukset eivät Suurta Yleisöä juurikaan koskettaisi, ne kertovat omalla tavallaan siitä, kuinka kirjabloggaajat osallistuvat kirjallisuuskeskusteluihin, tuovat kirjallisuuteen liittyviä aiheita esille ja myös pitävät hauskaa kirjojen välityksellä. Kirjabloggaus ei ole vain kirjojen lukemista ja blogiarvioiden kirjoittamista vaan paljon muutakin.

Yhteisöllisyys on monelle olennainen osa bloggaamista. Kommentointi, keskustelut, virtuaaliset ihmissuhteet ja blogien myötä syntyvät ystävyydet elävöittävät blogielämää ja ovat monelle sen suola. Kirjassa tuodaan kuitenkin esille myös se, etteivät kaikki bloggaajat pidä yhteisöllisyyttä tärkeänä tai tunne edes olevansa osa kirjabloggaajayhteisöä. Minulle yhteisöllisyys on alusta asti ollut olennainen osa blogin pitämistä. Vaikka pidän kirjoittamisesta ja omien kirjaan liittyvien ajatusteni selvittelystä, en voisi kuvitella kirjoittavani yksityistä lukupäiväkirjaa, sillä kommentointi, keskustelut ja ajatustenvaihto olivat niitä tärkeimpiä asioita, joita kirjabloggaamiselta lähdin alkuaikoina hakemaan. Olen myös usein sanonut, että lopettaisin ennemmin oman blogini pitämisen kuin muiden blogien seuraamisen – jos siis olisi pakko valita. Itseilmaisu ei ole minulle kirjabloggaamisessa läheskään tärkein osa-alue, vaan monet yhteisölliset, keskustelevat asiat ajavat sen edelle.

Kukaan kirjabloggaaja tuskin pystyy suhtautumaan Kirjablogikirjaan täysin puolueettomasti, enkä minäkään edes yritä esittää neutraalia arviota kirjasta. Paitsi että aihe on lähellä, tunnen kirjan kirjoittaneet Katjan ja Hannan sekä Blogistaniassa että sen ulkopuolella. Lisäksi olen vastannut kirjaa varten bloggaajille lähetettyyn kyselyyn, ja omia kommenttejani ja blogitekstejäni on lainattu kirjassa. Arvioinnin sijaan siis kiitän Katjaa ja Hannaa (sekä kustantamoa) kirjasta, jonka pelkkä olemassaolo lämmittää mieltä.

Moni kirjabloggaaja on kirjan lukenut, mutta linkitän tähän Maaria Pääjärven kirjoituksen Luutii-blogista. Kriitikko ja bloggaaja Pääjärvi tarkastelee kirjablogeja ja kirjablogikirjaa läheltä mutta ei sisäpiiristä, ja nostaa jutussaan esiin hyviä pointteja kirjaan liittyen.

Katja Jalkanen ja Hanna Pudas: Rivien välissä. Kirjablogikirja
Kansi/kannen kuva: Tarja Kettunen/Kira Leskinen
Avain, 2013

maanantai 5. elokuuta 2013

Pikku-uutinen: Mistä minulle -tunniste

Olen jo jonkun aikaa tuuminut lisääväni kirja-arvioihin tiedon siitä, mitä kautta kirjat oikeastaan luettavaksi päätyvät. Joskushan tämä tieto tulee esille blogitekstistä, mutta ei läheskään aina, ja päädyin siihen että kätevintä on lisätä tieto tunnisteisiin. Halusin myös merkitä tunnisteen kaikkiin kirjajuttuihin, myös aikaisemmin julkaistuihin, sillä tilastonikkaria minussa ei olisi tyydyttänyt se, että olisin alkanut merkitä tiedot vain uusiin juttuihin.

Kesälomallahan on hyvin aikaa kaikenlaisille pikku projekteille, ja käytinkin eilen ja tänään muutaman tunnin napsuttelemalla läpi blogiarkiston ja lisäilemällä tunnisteita. (Onneksi olen blogannut vasta kaksi vuotta!)

Tunnisteista huomaa, että noin kaksi kolmasosaa lukemistani kirjoista on peräisin kirjastosta. Muista kirjoista noin puolet olen itse ostanut, joko uutena kirjakaupasta tai käytettynä antikvariaatista. Lisäksi löytyy kategoria oma hylly, joka tarkoittaa kirjoja, jotka ovat olleet hyllyssä jo niin pitkään, etten aina edes muista, mitä kautta kirja on luokseni päätynyt. Suuri osa näistä kirjoista on myös jo kertaalleen luettuja, eli ne ovat blogiin päätyessään olleet jo uusintalukukierroksella.

Lahja-kategorian olla on paitsi varsinaisia lahjakirjoja, myös esimerkiksi blogiarvonnoissa voitettuja teoksia. Kirjat saattavat olla myös ilmaiseksi ladattuja e-kirjoja tai ystävän hyllystä lainattuja. Viimeiseksi on vielä kategoria arvostelukappale. En pyydä arvostelukappaleita, mutta joskus niitä tulee pyytämättä tai tarjottuna. Merkitsen tämän kategorian alle myös esimerkiksi kustantamojen tilaisuuksista saadut kirjat.

Tämä tunnisteiden lisäily oli itselleni mielenkiintoinen juttu, koska se paljasti minun lukevan vielä enemmän kirjastonkirjoja, kuin mitä olisin osannut ilman numerotietoa veikata. Kirjastojen ystävänä olen vain tyytyväinen tästä tiedosta.

perjantai 2. elokuuta 2013

Anne Tyler: Amerikan lapset


"Bitsy oikaisi ryhtiään ikään kuin olisi tullut ajatelleeksi jotain. "Huomaatko että minä olen pukeutunut mustavalkoisiin?" hän sanoi Ziballe.
Ziba nyökkäsi silmät suurina.
"Siksi että vauvat eivät näe värejä. vain mustaa ja valkoista. Minä olen käyttänyt pelkästään mustaa ja valkoista siitä päivästä kun Jin-Ho saapui."
"Todellako!" Ziba sanoi ja katsoi omaa vaaleanpunaista pooloaan.
"Sinäkin voisit kokeilla", Bitsy sanoi. 

Kaksi toisilleen tuntematonta perhettä saa samana päivänä adoptiotyttären Koreasta. Perheet kohtaavat lentokentällä vastaanottaessaan lapsia, ja alkavat pitää yhteyttä. Periamerikkalaisilla Donaldsoneilla ja siirtolaistaustaisilla Yazdaneilla ei näytä adoption lisäksi olevan kovin paljon yhteistä, mutta silti perheet ystävystyvät. Erityisesti perheiden äidit saavat tukea toisistaan: Bitsy ja Ziba kun tietävät, millaista on olla äiti, joka ei voi jakaa kokemuksia sydänäänistä, supistuksista ja rintaruokinnasta. Myös muita, yllättäviäkin ystävyyssuhteita syntyy vuosien varrella.

Adoptio on Amerikan lasten lähtökohta, mutta se on vain yksi kirjan aiheista. Sen lisäksi – ja enemmänkin – kirja kertoo perheistä, ystävyydestä ja muukalaisuudesta. Ja ennen kaikkea ihmisyydestä. Tyler kuvaa henkilöhahmojaan tarkkanäköisesti, paljastaen heidän heikot kohtansa, pikkumaisuutensa, turvapaikkansa, muistonsa ja pelkonsa. Tylerin henkilöhahmot eivät ole kaikin puolin miellyttäviä, mutta tunsin lukiessani kiintyväni erityisesti niihin henkilöihin, joille Tyler oli antanut kaikkein eniten negatiivisia piirteitä. Koska loppujen lopuksi he olivat elävämpiä ja mielenkiintoisempia kuin tasaisen pehmeämmin sävyin maalatut hahmot.

Bitsy Donaldson esimerkiksi on varsin ärsyttävä nainen ainaisine juhlineen ja merkkipäivineen, ruokaa ja lastenkasvatusta koskevine sääntöineen ja "oikeine" mielipiteineen. Sellainen nainen, joka tarkoittamattaan loukkaa monia ihmisiä kertomalla, kuinka näiden tulisi elää omaa elämäänsä. Mutta Tyler näyttää Bitsyn myös haavoittuneena, väsyneenä, rakastavana tyttärenä ja äitinä. Kirjan alkupuolella Bitsy oli minusta suorastaan raivostuttava – kirjan lopussa en olisi halunnut erota hänestä. Tai Yazdanien isoäidistä, itsevarmasta ja etäisyytensä säilyttävästä Maryamista, johon taisin lukiessani sekä samaistua että vähän ihastua. Maryam on sekä oman sukunsa että amerikkalaisten ystäviensä mielestä vaikea, tyly ja liian riippumaton. Maryam ei halua jakaa itsestään kaikkea ja hän nauttii kapoisasta elämästään, jossa kotona pysytteleminen vähentää erehtymisvaaraa. Maryam on mielenkiintoinen yhdistelmä voimaa ja heikkoutta.

Amerikan lapset on toinen Tylerilta lukemani kirja. Se oli lempeämpi ja lämpimämpi kuin aikaisemmin lukemani Avioliiton lyhyt oppimäärä, mutta molemmissa oli muuten hyvin paljon samaa. Uskottavia, monisyisiä henkilöhahmoja, perhesuhteiden tarkkaa kuvausta ja huomioita arkisesta elämästä. Tylerin huomiot nostavat usein esiin ihmiselon hassuja, naurettaviakin piirteitä, mutta myös kauniita, koskettavia hetkiä. Tiedän, että tulen lukemaan Tylerilta vielä monta kirjaa, sillä hän tuntuu olevan juuri sellainen kertoja, joka osaa kuvata arkea hämmästyttävän aidosti ja elävästi. Ja se on ominaisuus, joka minua loputtomasti vetää kirjoissa puoleensa.

Kirjan ovat lukeneet myös Katja jonka mielestä tasapaksuuskin on Tylerilla hyve; sonja joka jäi miettimään perheiden välisen ystävyyden todellista luonnetta; Karoliina joka oli ihastuksissaan ihmiskuvauksesta; Kirjanainen jolle kokonaisuus jäi laimeaksi; Katri jolle tämä oli yhden kerran kirja; ja Norkku jota kirja kiinnosti ja kosketti.

Anne Tyler: Amerikan lapset (Digging to America, 2006)
Suom. Kristiina Rikman
Otava, 2008

torstai 1. elokuuta 2013

Tua Harno: Ne jotka jäävät


"Emil hämmästyi. Hän oli ajatellut, ettei Frida ikinä haluaisi asua missään muualla kuin Helsingissä. Frida kävi teatterissa viikottain ja lähikaupassa päivittäin, koska ei osannut suunnitella ruokahuoltoaan sen pidemmälle.
Sinulla on romantisoitu käsitys saaristosta. Sinä haluaisit kaupunkiin heti takaisin, Emil sanoi.
Ehkä, mutta eikö kaikilla ole samanlainen Muumipappa ja meri ja majakkasaari -unelma? Frida räpytteli silmiään. Raitiovaunu liukui pysäkille ja he nousivat kyytiin.
Ei minulla ole, Emil sanoi. Minä haluan asua täällä."

Tua Harnon esikoisromaani kertoo Hernkilin suvusta, jonka jäsenillä on ollut taipumus lähteä. Isoisä Poju kulki aikoinaan pitkin maailmaa perustaen aina uuden perheen vaimoineen ja lapsineen: yhdenkään luokse hän ei osannut juurtua. Pojun ensimmäisestä avioliitosta syntynyt poika Raimo taas on päättänyt olla se, joka jää: murtuva mieli kuitenkin pakottaa Raimonkin pois perheen luota. Raimon tytär Frida ei tiedä lähteäkö vai jäädä: poikaystävä Emil toivoisi lasta, mutta Fridaa epäilyttää.

Ne jotka jäävät käsittelee lähtemistä ja jäämistä monella tasolla. Lähteä voi konkreettisesti, matkustamalla toiselle puolelle maapalloa, kuten isoisä Poju. Tai voi lähteä omasta itsestään – muuttua vieraaksi itselleen ja muille. Kirjassa Raimon mieli jättää perheen paljon aikaisemmin kuin mies itse muuttaa pois yhteisestä kodista: kauniista ja ihaillusta isästä tulee vainoharhainen, pesemättömältä haiseva mies. Frida taas miettii, pitäisikö jättää opiskeluala, joka eivät tunnukaan omalta, ja pitäisikö jäädä parisuhteeseen, joka on kestänyt kauemmin kuin mikään aikaisempi. Kuinka paljon läheisyyttä parisuhteessa pitää antaa ja saada: onko väärin sulkeutua omaan huoneeseen tai omiin ajatuksiin? Onko lähteminen pakenemista, vai vaatiiko juuri asioista luopuminen rohkeutta? Ovatko perheensä luokse jäävätkään aina oikeastaan läsnä?

Jotkut kirjan lukeneet ovat moittineet, että nimestään huolimatta kirja käsittelee nimenomaan niitä lähtijöitä, mutta minusta myös ne jotka jäävät nousivat kyllä esiin. Varsinkin, kun moni kirjan henkilöistä on sekä lähtijä että jääjä. On äitejä ja vaimoja, jotka odottavat turhaan rakkaansa paluuta. On lapsia, jotka joutuvat vanhempiensa hoitajiksi, kun kukaan muu ei näistä enää huolehdi. Ja viimeinen sana kirjassa annetaan nimenomaan yhdelle heistä, jotka jäävät. Harno käsitteli tätä lähtemisen teemaa minusta ilahduttavan monipuolisesti. Tarinaltaan tai aiheiltaan kirja ei ole mitenkään äärimmäisen omaperäinen, mutta pidin siitä, kuinka aiheita käsiteltiin. Ymmärtäen ja tuomitsematta.

Pidin myös Harnon tavasta kuljettaa tarinaa ja käyttää kieltä. Hän kirjoittaa hyvin ilmavasti, jättäen sekä sanojen että tapahtumien väliin paljon tilaa. Tarina kulkee kolmessa aikatasossa, siirtyen menneisyydestä nykyisyyteen, eikä kaikkia historiankäänteitä avata lukijalle. Henkilöhahmojakaan ei selitetä puhki. Harno piirtää tapahtumia ja tunnelmia sanoillaan jotenkin luonnosmaisesti – välittäen enemmän vaikutelmia kuin viimeisteltyjä muotokuvia.

Pidin kirjasta kovasti, erityisesti lukemisen aikana. Jotakin hiukan etäistä kirjassa oli, minkä vuoksi se ei ehkä jättänyt kovin voimakasta jälkimakua, mutta lukiessani pidin kyllä siitä etäisestä otteestakin. Jos jotain kirjasta muuttaisin, niin Pojun tarinalle olisi voinut omistaa hiukan vähemmän aikaa: se ei ainakaan minulle ollut lainkaan niin mielenkiintoinen kuin Raimon ja Fridan osiot. Muuten kirja oli kovasti mieleeni, ja odotan kiinnostuksella, mitä Harno jatkossa tulee kirjoittamaan.

Kirjan ovat lukeneet myös esimerkiksi Minna, Sara, Katja, Hanna, Jenni, Katri ja Mari A.

Tua Harno: Ne jotka jäävät
Kansi: Timo Numminen
Otava, 2013