Ehdokkaani kaikkien aikojen parhaaksi kirjaksi

Ensi viikonloppuna Kuopiossa järjestetään Kirjakantti-kirjallisuustapahtuma, jossa julkistetaan kirjabloggaajien äänestämä kaikkien aikojen paras kirja. Parasta kirjaa on valittu pitkin syksyä: ensimmäisessä vaiheessa kuka tahansa sai ehdottaa äänestykseen kirjoja, ja ehdokkaita nimettiin yli 500. Lokakuussa kirjabloggaajat saivat äänestää kuutta omaa suosikkiaan näistä ehdokkaista, ja ääniä annettiin yli 140 kirjalle. Ääniä saaneet kirjat löytyvät äänestystä järjestämässä olleen Amman blogista. Voittaja ja neljä seuraavaksi eniten ääniä saaneet kirjat esitellään Kirjakantissa 23.11. 2013.

Otin luonnollisesti itsekin osaa äänestykseen, sillä olen heikkona kirjalistoihin ja kaikenlaisiin kaikkein aikojen paras -valintoihin. Lempikirjojen ja parhaiden kirjojen nimeäminen on hauskaa mutta haastavaa, ja kuusi kirjaa on aika pieni määrä kirjojen universumissa. Karsin, punnitsin ja vaihdoin mielipidettäni, ja lopuksi valitsin kuusi kirjaa, jotka edustivat minusta hiukan eri tavoin parhautta.

Esittelen nyt omat ehdokkaani, ja vien samalla loppuun pitkään keskeneräisenä roikkuneen 30 viikon haasteeni. Haasteen viimeinen kysymys on saanut olla vastaamatta pitkään ehkä siksi, että viimeinen kysymys on niinkin mahdoton kuin kaikkien aikojen lempikirjani. En osaa nimetä vain yhtä kirjaa kaikkien aikojen lempikirjaksi, joten nämä kuusi kirjaa saavat nyt edustaa lempikirjaani – vaikka lempikirja ja paras kirja eivät välttämättä aina olekaan ihan sama asia.

Mutta tässä siis minun parhaat kirjani:

Charlotte Brontë: Kotiopettajattaren romaani

Jane Eyre on kulkenut mukanani kolme vuosikymmentä. Luin kirjan ensimmäisen kerran lapsena, ja silloin rakastin sen dramaattisia ja romanttisia juonenkäänteitä ja vanhan ajan lumoa sisäoppilaitoksineen ja kahden kerroksen väkineen. Olen lukenut kirjan uudelleen erilaisissa elämänvaiheissa, ja aina se on tuntunut tarjoavan jotakin uutta. Kirja on lohduttanut, tarjonnut elämänohjeita ja saanut miettimään esimerkiksi naisen asemaa ja henkilökohtaista rohkeutta. Ja se on viihdyttänyt, kerta kerran jälkeen.

Michael Cunningham: Tunnit

Tunnit edustaa minulle lähes täydellistä kauneutta, sekä kielellisesti että ihmiskuvaukseltaan. Kirja on samanaikaisesti kaunis, elämäniloinen, surullinen ja lähellä kuolemaa. Cunninghamin kirjoitustapa koskettaa niin syvältä, että lukemisesta tulee fyysinen kokemus: se värisyttää, hengästyttää ja itkettää.

Tove Jansson: Taikatalvi

Janssonia ja Muumeja ei voi ohittaa! Kirjoja, jotka tarjoavat ravintoa yhtä lailla lapsille kuin aikuisillekin. On vaikea kuvitella, mitä minä olisin ilman Muumeja: ne ovat niin erottamaton osa elämääni. Taikatalvi on vaikuttava kasvukertomus ja hieno kuvaus yksinäisyydestä ja pelosta. Ja se piirtää upean kuvan talvesta, niin sanoin kuin kuvinkin. Rakastan!

James Joyce: Odysseus

Odysseus ei ole lempikirjani, mutta eittämättä yksi vaikuttavimmista, unohtumattomimmista ja haastavimmista kirjoista, mitä olen lukenut. Tämä kirja on erityisesti kielen juhlaa, ja kaikki huipentuu viimeisessä luvussa, joka yksinään olisi jo riittävä syy kirjan lukemiseen.

L.M. Montgomery: Pieni runotyttö

Montgomery oli listalla yhtä pakollinen kuin Jansson. Lapsuuden lukukokemukset! Ne muokkaavat meitä niin monilla tavoilla, ja kuljettavat lumottuihin maailmoihin, joista tulee yhtä todellisia kuin todellisuus. Ja harva on onnistunut ihastuttamaan ja muokkaamaan minua niin voimakkaasti kuin Montgomery. Annan ja Emilian välillä oli vaikea valita, sillä Anna oli ehdottomasti suosikki lapsena, mutta hiukan vanhempana Runotyttö nousi tärkeäksi. Rakastan kumpaakin kiihkeästi, ja olisin yhtä hyvin voinut valita Annankin.

Märta Tikkanen: Vuosisadan rakkaustarina

Vuosisadan rakkaustarina on ainoa äänestämistäni kirjoista, jonka olen lukenut ensimmäisen kerran blogiaikana. Tämäkin kertoo siitä, kuinka vaikeaa on valita vain kuusi parasta kirjaa, sillä olen lukenut kahden ja puolen blogivuoden aikana monia, monia kirjoja, jotka olisivat voineet ansaita parhaan kirjan tittelin. Vuosisadan rakkaustarina pääsi listalle koska halusin mukaan myös runoutta, ja koska se on yksi kaikkien aikojen parhaista kirjoista.

Kahdeskymmenesyhdeksäs viikko musiikkia ja kirjoja

Viimeisiä viedään verkkaisesti edenneessä kirja- ja musiikkihaasteessa. Toiseksi viimeinen kirjakysymys kuuluu: Kirja, jota muut inhoavat, mutta josta minä pidän. 

Täytyy sanoa, että viimeistään kirjablogien myötä on tullut aika vaikeaksi kuvitella olevansa lukijana mitenkään kauhean uniikki ja erilainen. Aina tuntuu löytyvän vähintään joku muu, joka jakaa rakkauden kirjaa tai kirjailijaa kohtaan, useimmiten moniakin muita lukijoita. Pitkään mietittyäni keksin kuitenkin kirjan, josta itse pidän, mutta johon tiedän monen suhtautuvan melkeinpä vihamielisesti.

Donna Tarttin toinen romaani Pieni ystävä on joidenkin lukijoiden mielestä suorastaan surkea ja monelle vähintäänkin suuri pettymys Jumalat juhlivat öisin -kirjan jälkeen. Ei Pieni ystävä minullekaan samanlainen elämää suurempi kirja ole kuin Jumalat, mutta muistan kyllä pitäneeni kirjasta paljonkin.

Ja jännittyneenä odotan Tarttin tänä vuonna englanniksi ilmestyvää kolmatta romaania.

***

Musiikkipuolella kysytään kappaletta lapsuudesta. Tässä siis yksi kaikkien aikojen suosikeistani, Lounatuulen laulu.

Kahdeskymmeneskahdeksas viikko musiikkia ja kirjoja

Vielä on muutama kysymys jäljellä kirja- ja musiikkihaasteessa.

Kirjahaasteessa haetaan parasta kirjannimeä. Hyvä kirjannimi on tietysti sellainen, joka houkuttaa tarttumaan kirjaan, vaikkei sen sisällöstä tai kirjailijasta tietäisi mitään – mielellään myös kauniisti sointuva tai yllättävä tai nokkela. Yhtä ylitse muiden nousevaa nimeä en keksi, mutta tässä joitakin herkullisimpia:

Lumen taju
Kaikki mitä rakastin
Kuin surmaisi satakielen
Sokea surmaaja
Tyrskyt
Naiset katsovat vastavaloon
Ole luonani aina
Tarina vailla loppua
Leijat Helsingin yllä
Pimeys ilon syvyys
Eläinten vallankumous

***

Musiikkihaasteessa pitäisi nimetä kappale joka aiheuttaa syyllisyydentunteen. Syyllisyys ei kuitenkaan taida olla tunne, jonka osaisin yhdistää musiikkiin, sillä yhtäkään kappaletta ei tule mieleen. Jotta postaus ei jäisi ilman musiikkia, laitetaan tähän kappale, joka kuvaa syyllisyyden sijaan kiitollisuutta, ja jota olen fiilistellyt paljon viime aikoina.

Kahdeskymmenesseitsemäs viikko musiikkia ja kirjoja

Tämän päivän tärkein blogitehtävä on ajastaa huomiseksi omat ehdokkaani Blogistanian Globaliaa eli viime vuoden parhaan käännöskirjan palkitsemista varten. Siinä sivussa kuitenkin vastaukset taas yksiin kirjallisiin ja musiikillisiin kysymyksiin. Kirjallinen kysymys kuuluu:

Yllättävin juonenkäänne tai kirjanlopetus?

En ole yllättävien juonenkäänteiden ylin ystävä. En mitenkään vastusta niitä, mutta harvoin ne myöskään ovat kirjoissa minulle Se Juttu. Joissakin kirjoissa (kuten dekkareissa) yllätykset toki ovat paikallaan, mutta liiallinen yllätyksellisyys voi myös kääntyä itseään vastaan. Monesti yllätykset ovat minusta joko ennalta-arvattavia tai yksinkertaisesti epäuskottavia. Yllätyskäänteet eivät taida tehdä minuun kovin suurta vaikutusta, koska minun on oikeasti hyvin hankala nimetä yhtä tiettyä kirjallista yllätystä, joka olisi tehnyt todella suuren vaikutuksen. Esimerkiksi Sarah Watersin kirjoissa on hienoa ja yllätyksellistä juonenkuljetusta, ja kyllä myös vanha kunnon Agatha Christie osaa kieputtaa lukijaa vaikka kuinka monen yllätyskäänteen ympäri. Mutta ehkä kuitenkin kaikkein säväyttävin ja mieleenpainuvin yllätys on ollut se, kun Veljeni Leijonamielessä selviää, kuka on Kirsikkalaakson kavaltaja...

***

Musiikkipuolella kysytään minkä kappaleen haluaisit osata soittaa jollakin soittimella? En voi väittää, että jatkuvasti haaveilisin minkään tietyn kappaleen soittamisesta, mutta olisihan Chopinin Minuuttivalssi tietysti aika hauska hallita.

Kahdeskymmeneskuudes viikko musiikkia ja kirjoja

Tällä kertaa kirjahaasteessa kysytään, mikä kirja muutti mielipiteeni?

Olin 19-vuotias, ja yliopistossa naistutkimuksen johdantokurssilla luettiin otteita Judith Butlerin Hankalasta sukupuolesta. Muistan kuinka mullistavalta ja vapauttavalta sen lukeminen tuntui, ja vaikka kirja ei ehkä täydellisesti muuttanut ajatuksiani, se sai kyllä ajattelemaan ja tarkastelemaan sukupuolisuutta eri kulmasta. Hyvin merkittävä lukukokemus, ja myöhemmin olen lukenut kirjan kokonaankin.

***

Musiikkihaasteessa aiheena on kappale jonka osaan soittaa jollakin soittimella.

Soitin aikoinaan pianoa yli kymmenen vuotta, ja vaikka en luultavasti enää ihan suorilta käsin osaisi soittaa juuri mitään, pienellä kertauksella  voisi sujua ainakin tämä kappale.

Kahdeskymmenesviides viikko musiikkia ja kirjoja

Kolmenkymmenen viikon musiikki- ja kirjahaasteeni on hautautunut jonnekin kiireiden ja muiden aiheiden alle, mutta päätin että vuoden loppuun mennessä tämäkin haaste on suoritettu loppuun. Eli nyt kysymysten numero 25 kimppuun:

Kirjallinen hahmo johon samaistut eniten?

En osaa nostaa yhtäkään hahmoa ylitse muiden. Lukiessa usein samaistuu henkilöhahmoihin tai heidän tunteisiinsa tai toivoo olevansa heidän kaltaisensa, mutta en ole vielä kohdannut henkilöhahmoa, johon täysin samaistuisin. Mutta olen enemmän tai vähemmän samaistunut ainakin näihin kirjallisiin hahmoihin:

- Uuden kuun Emilia (L.M. Montgomery)
- Jane Eyre (Charlotte Brontë: Kotiopettajatteren romaani)
- Richard Papen (Donna Tartt: Jumalat juhlivat öisin)
- Margaret Schlegel (E.M. Forster: Talo jalavan varjossa)
- Muumipeikko (Tove Jansson)
- nimetön kertoja (Daphne du Maurier: Rebekka)
- Virva Selja (Rauha S. Virtanen)
- Harriet Vane (Dorothy L.Sayers)

Ja kyllähän näitä riittäisi. Mutta yleisesti ottaen voisi ehkä sanoa, että samaistun usein henkilöihin, jotka ovat jotenkin epävarmoja, ulkopuolisia ja sisäänpäin kääntyneitä.

***

Musiikkihaasteen kysymys kuuluu: Kappale joka saa sinut nauramaan?

Olen musiikkiasioissa vielä tosikkomaisempi kuin kirjojen suhteen: en yleisesti ottaen pidä hauskasta musiikista, enkä varsinkaan huumorimusiikista. Toki musiikki usein saa minut hyvälle tuulelle ja nauramaankin, mutta musiikki itsessään voi olla silloin  synkkääkin. Nauru syntyy ehkä vapautuneisuudesta tai elämänilosta - ei yleensä ainakaan huumorista. Mutta tässä kuitenkin yksi kappale, joka saa minut vilpittömästi hyväntuuliseksi:

Kahdeskymmenesneljäs viikko musiikkia ja kirjoja

Hitaasti mutta varmasti etenevässä haasteessa kysellään tällä kertaa, mikä kirja useampien ihmisten tulisi mielestäni lukea. Ensin ajattelin vastata tähän en-niin-vakavissani Joycen Odysseuksen, mutta vähän-enemmän-vakavissani vastaan kuitenkin Linnan Täällä Pohjantähden alla. Tokihan moni on kirjan lukenutkin, mutta jos joku kirja kaikkien suomalaisten tulisi minun mielestäni lukea, niin tämä.

***

Musiikkihaasteessa taas kysytään, minkä kappaleen haluaisin soivan hautajaisissani. En rehellisesti sanoen ole tätä kysymystä pahemmin pohtinut, mutta omien kokemusteni mukaan parasta lohtua hautajaisissa ovat kauniit yhteislaulut. Eli vastaan Aleksis Kiven Laulu Oravasta. Yhdessä laulettuna.

 

Kahdeskymmeneskolmas viikko musiikkia ja kirjoja

Kirjahaasteen tämänkertainen aihe on kirja jonka olen halunnut lukea jo kauan.

Lukulistallahan odottaa - onneksi - kirjoja vaikka kuinka paljon. Yksi kirja joka ainakin on odottanut lukemista jo useamman vuoden on Kazuo Ishiguron Pitkän päivän ilta. Olen lukenut Ishigurolta muita kirjoja, ja nähnyt kirjasta tehdyn elokuvan monta vuotta sitten, mutta kirja odottaa vielä vuoroaan. Hyllyyn olen sen jo hankkinut.

***

Musiikkihaasteessa ollaan romanttisissa tunnelmissa ja pyydetään nimeämään kappale jonka haluaisin soittaa häissäni.

Häät eivät näillä näkymin ole suunnitelmissa, mutta sanoin joskus miehelleni että jos menisimme naimisiin, tämä kappale voisi olla "häävalssimme". Hectorin Heinäpellolla.

Kahdeskymmenestoinen viikko musiikkia ja kirjoja

Hauskaa vappua kaikille!

Ennen vapputansseja käydään taas pikaisesti läpi kirja- ja musiikkihaastetta. Kirjahaasteessa kysytään mikä on tärkein omistamani kirja. Tähän kysymykseen on aika vaikea vastata, sillä en osaa nostaa jotakin yksittäistä kirjaa muita tärkeämmäksi. En omista mitään korvaamattomia harvinaisuuksia, eikä mikään yksittäinen kirja myöskään merkitykseltään ole minulle selkeästi kaikkia muita tärkeämpi. 

Hyllystä löytyy kuitenkin kirjoja, jotka tuntuvat erityisen tärkeiltä, koska olen etsinyt niitä niin pitkään ja hartaasti divareista ja nettikaupoista. Tällaisia ovat esimerkiksi Margaret Atwoodin Kissansilmä, Montgomeryn Runnotytöt lapsuudesta tutuilla punasinettisillä kansilla, Simone de Beauvoirin muistelmien ensimmäinen osa, Virginia Woolfin Elettyjä hetkiä ja George Orwellin Vuonna 1984. Muutamia mainitakseni.

***

Musiikkihaasteessa vuorossa on kappale jota kuuntelen surullisena. Kovin surullisena en yleensä pysty kuuntelemaan musiikkia ollenkaan, mutta pienemmissä suruissa rauhallinen, kaunis ja surumielinen musiikki usein helpottaa oloa. Otetaan esimerkiksi vaikkapa tämä Morrisseyn I Have Forgiven Jesus.

 

Kahdeskymmenesensimmäinen viikko musiikkia ja kirjoja

Kirjahaaste on edennyt jo viimeiselle kymmenykselle. Tämänkertainen kysymys koskee lapsuuden lempikirjaa.

Yhtä yksittäistä lempikirjaa minulla ei edes lapsena ollut - muistelisin että esimerkiksi ystäväkirjoissa vastaus kysymykseen paras lukemani kirja vaihtui joka kerta. (Sen sijaan paras näkemäni elokuva oli aina Sound of Music...)

Mutta ainakin yksi rakkaimmista ja vaikuttavimmista kirjoista oli ehdottomasti Astrid Lindgrenin Ronja, ryövärintytär. Sain kirjan 7-vuotissyntymäpäivälahjaksi, ja muistan edelleen kuinka luin kirjaa vanhempieni sängyllä maaten. Kirja lumosi minut jännittävyydellään ja kauneudellaan. Aivan erityisesti rakastin Ronjaa ja Matiaksenmetsää. Ronjaa rakastin, koska hän oli niin reipas, oikeudenmukainen ja hurja (oli hurmaavaa ja jännittävää, että Ronja uskalsi hyppiä Helvetinkuilun yli ja käytti sellaisia sanoja kuin hemmetti ja paskapää). Ilon Wiklandin piirtämä Ronja oli pörröisine hiuksineen suloisinta mitä saatoin kuvitella. Ja olisin niin halunnut päästä Matiaksenmetsään, uida kylmissä metsälammissa ja juosta sen jälkeen itseni lämpimäksi, kuulla maahisten laulua ja asua Karhuluolassa. Ajattaria en tosin metsääni olisi kaivannut.

***

Musiikkihaasteessa kysytään kappaletta jota kuuntelen ollessani onnellinen.

Onnellisena voin oikeastaan kuunnella minkälaista musiikkia tahansa. Surullinen musiikki ei masenna ja hilpeät laulut saavat tanssimaan ja laulamaan mukana. Hyvänmielenmusiikkia minulle edustaa esimerkiksi ihana Lemonator, joka varsinkin keikkabändinä on aina ollut sellainen että jos ei keikalle mennessä olisikaan onnellinen, niin sen jälkeen sydän on täynnä ja hymy korvissa.

Kahdeskymmenes viikko musiikkia ja kirjoja

Kahdeskymmenes kysymys kirjahaasteessa koskee parasta rakkaustarinaa. Rakkaustarinoista keskusteltiin ystävänpäivän tienoilla mm. Katjan blogissa, ja nimesin silloin suosikkirakkaustarinakseni Väinö Linnan Akselin ja Elinan. Eikä mielipiteeni ole tuosta muuttunut. Eli lainaan itseäni: Akseli ja Elina on rakkaustarinoista paras koska "se on sekä romanttinen että realistinen, niin aito kuvaus rakkaudesta. Ja mikä parasta, siinä ei kuvata vain rakastumista vaan myös rakkautta, koko elämän kestävää liittoa, yhteenkasvamista ja tunteiden syvenemistä. Säröjä ja sirpaleita unohtamatta."

***

Musiikkihaasteen  puolella käsitellään vihaa. Eli mitä kappaletta kuuntelen vihaisena. No, vihaisenahan parasta terapiaa on lähteä kävelylle ja kuunnella askelten tahdittajana henkilökohtaisia voimabiisejä. Kuten vaikkapa Manicsien Fasteria.

Yhdeksästoista viikko musiikkia ja kirjoja

Sunnuntai-illan ratoksi jatkan verkkaisesti etenevän kirja ja musiikki -haasteen parissa. 19. kysymys koskee parasta kirjaelokuvaa. Tämä voisi tietysti tarkoittaa kirjoista kertovaa elokuvaakin, mutta useimmat ovat kai tulkinneet kysymyksen koskevan kirjaan perustuvaa elokuvaa.

Olen suuri elokuvien ystävä, enkä ihan allekirjoita väitettä "kirja on aina parempi kuin elokuva". On aivan mahdollista tehdä hyviä elokuvallisia tulkintoja kirjoista, kunhan elokuva ei ole vain kirjan kuvittamista vaan tuo mukaan jotain omaa tulkintaa ja elokuvallista ilmaisua. Samoin hieman keskinkertaisemmat kirjat voivat toimia lähtökohtana hienoille elokuville. Otankin tähän esimerkiksi juuri tuollaisen tapauksen, jossa elokuva on minusta huomattavasti kirjaa parempi.

Henri-Pierre Rochén Jules ja Jim ei kirjana tehnyt minuun mitään erityisen suurta vaikutusta, mutta François Truffaut'n elokuva on ihmeellinen, lumoava ja yksi kaikkien aikojen suosikkielokuvistani. Truffaut'n tulkinta on nimenomaan elokuvallinen:  hän käyttää leikkauksia, rytmiä, valoa, musiikkia ja ääntä tarinan kertomisessa ja tunnelman luomisessa. Hän hioo Rochén hiukan sekavasta tarinasta täydellisen kokonaisuuden jossa ei ole mitään liikaa eikä mitään liian vähän. Ja sitten ovat upeat näyttelijät, Jeanne Moreau, Oskar Werner ja Henri Serre, jotka antavat henkilöhahmoille kasvot ja hengen.

***

Musiikkikysymyksessä haetaan oikeasti kappaletta suosikkialbumilta, mutta taidan varastaa Mari A:n idean ja valita kappaleen suosikkielokuvasta, koska se sopii niin hyvin kirjahaasteen teemaan. Tässä siis Jeanne Moreau laulaa unohtumattomasti Le Tourbillon De La Vie -kappaleen elokuvassa Jules ja Jim.

Kahdeksastoista viikko musiikkia ja kirjoja

Kirjahaasteen kahdeksastoista aihe on kirja johon petyin.

Kirjoihin tulee kieltämättä petyttyä milloin mistäkin syystä. Joskus odotukset ovat vääriä tai liian suuria, joskus kirja ei kohtaa omaa makua muiden hehkutuksista huolimatta. Myös huonot kirjat hyviltä kirjailijoilta harmittavat. Monet kirjapettymykset unohtuvat nopeasti, mutta otetaan tähän nyt esimerkiksi pettymyskirja, joka on jäänyt vaivaamaan mieltä.

Oikeastaan voisi puhua jopa pettymyskirjailijasta, sillä en ole oikein kunnolla innostunut yhdestäkään Juha Itkosen kirjasta, vaikka olenkin hänen kaikki romaaninsa lukenut. Itkonen on minulle sellainen ihan kiva kirjailija, jonka kirjat jättävät jälkeensä hiukan tyhjän olon. Erityisen pettynyt olin monen hehkuttamaan Anna minun rakastaa enemmän -kirjaan. Olin todella ärsyyntynyt sekä kirjaa lukiessani että kirjan luettuani. Kirja oli sinänsä ihan viihdyttävä, mutta sen perusidea oli minusta aivan pielessä. En voi kirjaa spoilaamatta oikein selittää, mikä minua kirjassa häiritsi, mutta jos jotakuta kiinnostaa, voin kertoa syyni kommenttipuolella.

***

Musiikkihaasteessa kysytään, minkä kappaleen haluaisin kuulla radiosta. Luonnollisesti haluaisin kuulla jonkun erinomaisen kappaleen, vaikkapa tämän Patrick Wolfin Libertinen.

Seitsemästoista viikko musiikkia ja kirjoja

Vuodenvaihteen kiireiden jälkeen on aika palata kirja- ja musiikkihaasteen pariin.

Kirjahaasteen seitsemästoista kysymys koskee lempisitaattia lempikirjasta.  Helsinkiin on ainakin hetkeksi saapunut talvi, ja sen kunniaksi ajattelin valita tämän kauniin talvisen katkelman Kjell Westön Leijoista Helsingin yllä.

"Se talvi oli hyisen kylmä, kaupunki kamppaili kylmyyden kourissa viikko toisensa jälkeen.
Minä istuin viinilasi edessäni ja katselin katua - valitsin aina ikkunapöydän - tai ihmisiä. Ja niin opin pitämään talvesta ja pimeydestä.
Sillä minä näin ihmiset.
Näin että talvi on velvoite sekä luonnolle että ihmisille, nukkumisen, uneksimisen, odottelun velvoite, jonka ne ovat ottaneet kantaakseen. Opin myös että on ihmisiä jotka talvella kääntävät katseensa sisäänpäin ja ikään kuin valostuvat sisäisesti. Niukassa valossa heidän ihonsa alkaa hehkua raskaita värejä, violettia, tiilenpunaista ja okraa.
He muuttuvat raja-alueiksi, kohtaamispisteiksi."

***

Musiikkihaasteessa pitäisi nimetä laulu jonka kuulee usein radiossa. Kuuntelen nykyään kovin vähän radiota, ja silloin kun kuuntelen pyrin valitsemaan kanavia tai ohjelmia joissa ei ole soittolistoja - juuri siksi etten kuulisi samoja kappaleita puhkisoitettavan. Viimeksi kuuntelin radiota hiukan enemmän kesällä, ja silloin joka kanavalla tuntui soivan tämä kappale.

Kuudestoista viikko musiikkia ja kirjoja

Viime viikolla kirjahaasteessa kerroin parhaista kirjallisista mieshahmoista, ja tällä viikolla vuorossa ovat parhaat naishahmot. Rakkaita ja tärkeitä naishahmoja onkin paljon, jopa enemmän kuin rakkaita mieshahmoja - kaipa sitä naislukijana sitten kuitenkin helpommin samaistuu naishahmoihin kuin miehiin. Ainakin nämä hahmot on mainittava, mutta hyviä hahmoja olisi kyllä paljon enemmänkin.

Lapsuuden  kirjoista rakkaimmat tyttöhahmot ovat Astrid Lidgrenin Ronja ja Marikki. Ronjassa ja Marikissa on itse asiassa paljon samaa: molemmat ovat rohkeita ja aikaansaavia mutta myös herkkiä ja äärimmäisen oikeudenmukaisia. Toinen elää satuolentojen kansoittamassa ryövärien maailmassa, toinen ruotsalaisessa pikkukaupungissa, mutta molemmat ovat hyvin todellisia ja aitoja tyttöjä.

Montgomeryn Anna ja Emilia, totta kai. Uskon että molemmat ovat vaikuttaneet mielenmaisemaani enemmän kuin itse tiedänkään.

Jos Sayersin Peter Wimsey on mieshahmoista parhaimpia, niin Sayersin sankaritar, Harriet Vane on minulle ehkä vielä tärkeämpi. Wimsey on herkullisempi ja rakastettavampi hahmo, mutta ei ehkä täysin realistinen - Harriet on enemmän lihaa ja verta. Harriet on varsin pidättyväinen ja etäisyyttä pitävä henkilö, jonka suojamuurit ovat korkealla. Järki hallitsee häntä enemmän kuin tunteet, joiden kanssa Harriet on välillä aika eksyksissä. Silti Harriet pyrkii aina, myös tunne-elämässään rehellisyyteen: hän ei suostu huijaamaan muita eikä etenkään itseään sen suhteen mitä hän tuntee tai ajattelee. Tämä ominaisuus on aina tehnyt Harrietista minulle hyvin kiehtovan hahmon.

Myös toinen dekkari-naishahmo on mainittava: Elizabeth Georgen Barbara Havers. Havers on piikikäs, sosiaalisesti kömpelö, ennakkoluuloinen, täynnä komplekseja ja ruma - siis oikeasti ruma, ei ruma ankanpoikanen. Hän on myös uskollinen ystävä, rohkea, oikeudenmukainen ja hauska: lukijana on helppo olla Haversin puolella ja toivoa hänelle hyvää.

Simone de Beauvoirin Kutsuvieraan Xaviere on minusta yksi parhaista kirjallisista pahiksista. Xavieressa on hurmaava puolensa, mutta hän on täydellisen itsekäs, mustasukkainen ja itsetuhoinen. Hän on myös arvoituksellinen, koska hänet nähdään aina vain kirjan muiden henkilöiden silmin, eikä lukija pääse kurkistamaan hänen ajatuksiinsa kertaakaan.

Lionel Shriverin Poikani Kevinin Eva Khatchadourian on nerokas hahmo monitulkintaisuudessaan. Onko hän hirviö, uhri, selvityjä vai sankari? Missään tapauksessa Evaa ei voi tiivistää yhden ominaisuuden henkilöksi vaan hän on monikulmainen hahmo hyvine ja huonoine puolineen.

Ja sitten vielä Charlotte Brontën Jane Eyre. Tässäkin hahmossa vetoavat samat piirteet, jotka ovat tulleet esille muidenkin hahmojen kohdalla: rehellisyys, periaatteellisuus, rohkeus. Jane näyttää tyyneltä ja hillityltä, mutta pinnan alla hän tuntee ja kokee voimakkaasti. Hänellä on myös voimakas oikeudentunto: hän valitsee ennemmin sen mikä on oikein kuin sen mikä on miellyttävää. Minuun on myös aina vedonnut Janen elämän tietty askeettisuus: yksinkertainen pukeutuminen, yksinkertaiset elämäntavat ja mieltymykset.

***

Musiikkihaasteessa pitäisi esitellä kappale jota rakastin ennen mutta nykyään vihaan.

Yleensä tällaiset kappaleet ovat sellaisia joihin on kyllästynyt liiallisen kuuntelun takia. Esimerkiksi CMX:n Elokuun kruunu oli joskus aikoinaan aivan ihana kappale, mutta nykyään olen siihen täydellisen kyllästynyt.

PS. Muokkasin merkintää, koska olin aluksi musiikkihaasteessa viikon edellä.

Viidestoista viikko musiikkia ja kirjoja

30 viikon haaste on ollut pienellä tauolla, mutta tämä sateinen ja harmaa sunnuntai on hyvä hetki taas jatkaa haasteen parissa.

Kirjahaasteessa kysytään tällä viikolla parasta kirjallista mieshahmoa.

Olen kenties maininnutkin, että olen hyvin henkilöhahmokeskeinen lukija. Kiintyäkseni kirjaan, minun on kiinnyttävä myös henkilöihin - tai vähintään kiinnostuttava heistä. Hyviä ja rakkaita henkilöhahmoja löytyykin minun kirjallisesta maailmastani vaikka kuinka paljon. Esimerkiksi jo pelkästään Täällä pohjan tähden alla on täynnä erinomaisia henkilökuvia Koskelan miehistä Kivivuoriin ja kirkkoherraan asti. Linna on mestari luomaan uskottavia, eläviä henkilöhahmoja hyvine ja huonoine puolineen. Rakastan kiihkeästi myös Donna Tarttin Jumalat juhlivat öisin -kirjan opiskelijapoikia, vaikka he ovat kaikkea muuta kuin ihania ihmisiä. Pidän myös Westön Leijat Helsingin yllä -kirjan Bexarin veljeksistä, Robertson Daviesin Mikä verissä on -kirjan Francis Cornishista - ja monista, monista muista. Voisin kuitenkin nostaa esille vielä kolme erityisen rakasta hahmoa, todellista kirjallista ystävää.

Tolkienin Samvais Gamgi, tuo urhea ja uskollinen hobitti on saanut minut sekä itkemään että nauramaan mukanaan. Ihastun helposti puhdassydämisiin ja vaatimattomiin sankareihin, jotka pelastavat maailman, vaikka mieluummin vain kuokkisivat puutarhaansa.

Sayersin Peter Wimsey on kerrassaan erinomainen mies: herkkä ja romanttinen realisti, ylivertainen älyltään vaikka ei ulkomuodoltaan, hiukan neuroottinen humoristi, taiteiden sekä hyvän ruuan ja viinien ystävä, rehellinen ja suoraselkäinen niin teoissaan kuin ajatuksissaan. Jopa liian täydellinen ollakseen aivan todellinen - on sanottu että Sayers kuvasi Wimseyn hahmossa unelmiensa miehen, jota hän ei koskaan todellisuudessa kohdannut.

Irvingin Garpin maailman T.S. Garp on monella tapaa melko raivostuttava tyyppi, mutta silti hänessä on jotakin vastustamatonta ja hurmaavaa. Ei siis mikään ihannemies, mutta sellainen mies jota kenties olisi kaikista virheistä huolimatta vaikea vastustaa.

***

Musiikkihaasteessa on vuorossa kappale joka kuvaa minua. Täytyy sanoa, että vaikka kirjoja lukiessa samaistun helposti henkilöhahmoihin ja löydän kirjallisista henkilöistä omia piirteitäni, en kovinkaan usein musiikkia kuunnellessani ajattele, että "tämä kappale kertoo minun elämästäni". Tunnistan kyllä tunnetiloja ja ajatuksia, mutta on aika vaikea keksiä kappaletta, joka kuvastaisi itseä.

Mutta onneksi on Anni Sinenmäki, tuo oman sukupolveni tunteiden tulkki. Ultra Bralla on useampikin kappale, jonka sanoituksiin olen kovasti samaistunut, esimerkiksi vaikkapa tämä Kirjoituksia.

Neljästoista viikko musiikkia ja kirjoja

Viime viikolla listasin viisi suosikkikirjailijaani, ja tällä viikolla pitäisi kertoa suosikkikirja suosikkikirjailijalta. Mikäpä sen mieluisampaa, eli ei kun listaamaan:

Dorothy L. Sayers: olen jo aikaisemmin tämän haasteen yhdeydessä listannut Juhlaillan kirjaksi joka tekee minut onnelliseksi. Juhlaillan ohella suosikki-Sayersini on Myrkkyä, joka on Sayersin tuotannossa eräänlainen siirtymävaiheen kirja. Se aloitti muutoksen kepeämmistä ja huumoripitoisemmista kirjoista kohti pohdiskelevampia ja henkilökohtaisempia kirjoja. Myrkkyä-kirjassa nämä Sayersin molemmat puolet ovat esillä, eli lukija saa nauttia herkkuja kaksin käsin.

Jhumpa Lahiri: novellin mestarilta pitäisi tietysti mainita novellikokoelma, mutta Kaima on kuitenkin rakkain Lahirini, luultavasti koska se oli ensimmäinen. Muistan aina ne kirkkaan kylmät, aurinkoiset pakkaspäivät, kun istuin sohvalla lukien ja juoden loputtomia teekupillisia, kirjasta lumoutuneena.

E.M. Forster: Talo jalavan varjossa on aina ja ikuisesti yksi kaikkien aikojen suosikkikirjoistani.

L.M. Montgomery: Runotyttö maineen polulla on ehkä se rakkain Montgomery. Ei ehkä paras, mutta rakkain.

Sofi Oksanen: Stalinin lehmät kaikessa rönsyilevyydessään ja rosoisuudessaan on ehkä jotenkin enemmän kirja minun makuuni, kuin Puhdistus, joka sekin on loistelias. Molemmat olen lukenut vain kerran, joten aika tulee osoittamaan, kumpi kestää paremmin aikaa ja lukemista.

***

Musiikkihaasteessa aiheena on kappale josta kukaan ei olettaisi minun pitävän. Minusta tämä kysymys on melkoisen mahdoton. Mistäpä minä tietäisin, mitä muut olettavat minun kuuntelevan. Omasta mielestäni musiikkimieltymykseni tietysti ovat aivan loogisia, koska niitä kaikkia yhdistää oma musiikkimakuni...

Aionkin röyhkeästi muuttaa kysymystä niin, että nimeän kappaleen josta en itse olisi odottanut pitäväni. Minulle kun käy usein niin, että kappale, yhtye tai artisti ensin ärsyttää ja sitten huomaankin ihastuneeni. Ja usein juuri tällaisesta musiikista loppujen lopuksi tulee sitä kaikkein mieluisinta musiikkia, joka kestää kuuntelua vuodesta toiseen.

Maj Karman kauniit kuvat oli aluksi minusta ärsyttävää tekotaiteellista venkoilua, mutta pian huomasinkin pitäväni kovasti tuosta venkoilusta.

Kolmastoista viikko musiikkia ja kirjoja

Kirjahaasteessa ollaan perimmäisten kysymysten äärellä, sillä nyt kysytään suosikkikirjailijaa. Nyt on kyllä pakko nimetä useampi kirjailija, koska minulla ei yksinkertaisesti ole yhtä suosikkikirjailijaa, jonka voisin nostaa kaikkien muiden yläpuolelle.

Suosikkikirjailijan täytyy olla sellainen, jolta on lukenut useamman kirjan - mielellään enemmän kuin kaksi. Ja ainakin yhden näistä kirjoista on täytynyt olla Suuri Kokemus - pelkällä tasaisella laadulla ei suosikkikirjailijaksi voi päästä. Tai ei ainakaan tälle niukalle Top5-listalle.

Dorothy L. Sayers: edustaa rakkauttani brittiläistä kirjallisuutta ja huumoria, rakastettavia henkilöhahmoja ja sitaateilla kuorrutettua tekstiä kohtaan. Sayers on kirjoittanut monista asioista juuri niin kuin minä niistä ajattelen, ja lisäksi rakastan hänen Wimsey-kirjojensa ajankuvaa, 1900-luvun alun Englantia jossa vanha ja uusi maailma kohtaavat.

Jhumpa Lahiri: edustaa melankolista mutta kaunista arjen ilmiöiden tarkkanäköistä havainnointia, pieniä sattumuksia ja eleettömän tarkkaa kielenkäyttöä. Lahiri lumosi minut sellaisena hetkenä, kun en ollut pitkään aikaan lukenut mitään lumoavaa, siksikin erityisen rakas.

E.M. Forster: edustaa kirjoja joissa juonen sijasta keskitytään ihmisen sisäisen maailman ja sosiaalisen kanssakäymisen kuvaamiseen. Rakastan tapaa, jolla Forster kuvaa piiloon jääviä motiiveja ja ääneenlausumattomia ajatuksia ja tunteita.

L.M. Montgomery: edustaa rakkauttani tyttökirjoja ja nostalgiaa kohtaan. Montgomery on mestari kuvaamaan elämän kauneutta sekä tarkkanäköinen ja teräväkin ihmisluonteen kuvaaja.

Sofi Oksanen: edustaa rujompaa käsialaa, yhteiskunnallisuutta ja feminismiä. Jos jostakin suomalaisesta kirjailijasta voin tällä hetkellä sanoa että tulen takuuvarmasti lukemaan hänen seuraavan kirjansa, se on Oksanen.

Huomaatteko, en aivan tehnyt finlandioita vaan mahdutin listalle yhden mieskirjailijankin.

***

Musiikkihaasteessa on vuorossa salainen pahe. En oikeasti jaksa kiinnostua siitä, kuinka katu-uskottavaa musiikkia kuuntelen, mutta yritin nyt kuitenkin keksiä jotakin epäilyttävää musiikkia vastaukseksi. Ainakin joidenkin ihmisten kulmakarvojen kohottelusta päätellen on hiukan kummallista fanittaa sitä kun Clay Aiken laulaa American Idolissa Elton Johnia. Mutta minusta tämä on aivan mahtava.

Kahdestoista viikko musiikkia ja kirjoja

Kirjahaasteen kysymys aiheutti jälleen kerran hiukan päänvaivaa. Aiheena on kirja jota en enää rakasta, ja olen yrittänyt kovasti muistella menneitä kirjarakkauksia keksiäkseni jonkun kirjan josta aika on ajanut ohi. Lapsuudesta sellaisia toki löytyisi  - viimeksi luettu kirja sai silloin aika usein Maailman Parhaan Kirjan tittelin - mutta yritin keksiä jonkun hiukan tuoreemman tapauksen.

Anthony Burgessin Kellopeliappelsiini oli minulle aika iso juttu joskus parikymppisenä. En ehkä varsinaisesti rakastanut kirjaa, mutta suhtauduin siihen hyvin vakavasti ja ihailevasti. En nykyäänkään suinkaan inhoa Kellopeliappelsiinia enkä kiellä sen ansioita, mutta en ole lukenut kirjaa vuosiin, eikä minulla ole mitään erityistä tarvetta lukeakaan sitä. Ihmiselle joka lukee suosikkejaan jatkuvasti uudestaan, tämä on tärkeä mittari sille, kuinka rakastavasti kirjaan suhtautuu. Luulen, että Kellopeliappelsiini on antanut minulle sen, mitä sillä oli annettavana.

***

Musiikkihaasteessakin ollaan negatiivisissa tunnelmissa, sillä vuorossa on kappale bändiltä jota inhoaa.

Kaiken järjen mukaan minun kuuluisi pitää Coldplaystä, koska suhtaudun lämpimästi moneen muuhun brittiläiseen vaikertajabändiin. Mutta siinä missä esimerkiksi Radiohead ja Placebo herättävät minussa suuria tunteita, on Coldplay aina ollut minusta hajuton ja mauton, vailla intohimoa.

Täytyy kuitenkin myöntää, että olen aina jotenkin pitänyt tästä kappaleesta. Clocks.

Yhdestoista viikko musiikkia ja kirjoja

Viikko on ollut varsin kiireinen, eikä blogille ole juuri jäänyt aikaa. Onneksi viikonlopun kiireet ovat olleet vain mukavia ja rentouttavia. Yhden kirjankin olen sentään ehtinyt lukea - siitä lisää ensi viikolla. Sitä ennen on aika jatkaa musiikki- ja kirjahaastetta.

Kirjahaasteessa on vuorossa kirja jota inhosi. En ehkä varsinaisesti inhonnut Westön kirjaa Älä käy yöhän yksin, mutta olin kyllä sitä lukiessani melko pettynyt ja hiukan loukkantunutkin. En siksi että kirja olisi ollut huonoin ikinä lukemani, vaan koska kirja oli minusta halpa kopio Westön omasta kirjasta Leijat Helsingin yllä. Erityisesti kirjojen 80-luvulle sijoittuvat osiot olivat aivan liian samanlaisia: jopa jotkut kohtaukset ja repliikit olivat melkein yhteneväisiä.

Kukaan ei toki voi kieltää kirjailijaa kopiomasta itseltään, mutta onhan se hiukan laiskaa kirjoittamista. En välttämättä olisi ottanut kirjojen samankaltaisuutta niin raskaasti, ellei Leijat sattuisi olemaan minulle niin rakas ja henkilökohtaisesti tärkeä kirja. Mutta koska pidän Leijoista niin paljon, minulle oli pettymys lukea niin samankaltainen tarina uudestaan. Varsinkin kun Leijoissa kaikki oli kerrottu niin paljon paremmin ja koskettavammin.

***

Musiikkihaasteessa ollaan positiivisemmissa tunnelmissa, sillä tämän viikon aihe on lempibändin kappale. Kaikkien aikojen suosikkiyhtyeeni on Manic Street Preachers. If You Tolerate This Your Children Will Be Next on hieno biisi (vaikka ei ehkä pääsisi omien Manics-suosikkieni kärkeen) ja aivan erityisen hieno on kappaleen musiikkivideo.