maanantai 30. toukokuuta 2016

Marja-Liisa Vartio: Mies kuin mies, tyttö kuin tyttö


Nuori tyttö ja vanhempi naimisissa oleva mies. Kesäinen suhde. Tyttö huomaa olevansa raskaana. Pikkukylä, jonka sulkeutuneessa maailmassa avioliiton ulkopuolinen raskaus on tavallinen mutta silti vaiettu ja paheksuttu asia. Vanhemmat, jotka pelkäävät enemmän muiden ihmisten tuomiota kuin itse raskautta. Vanha tuttu tarina.

Marja-Liisa Vartion Mies kuin mies, tyttö kuin tyttö etenee juonen tasolla koruttoman arkisesti. Vaikutelmaa tukee Vartion pelkistetyn hiottu kieli, joka rytmittyy usein lyhyiksi, luettelomaisiksi lauseiksi. Suurten tapahtumien sijaan Vartio kuvaa yksityiskohtaisesti esimerkiksi vaatteiden pukemista tai rikkaruohojen kitkemistä. Myös dialogi on korostetun jokapäiväistä: ihmiset eivät puhu niinkään kommunikoidakseen kuin tavan vuoksi tai tyhjyyttä täyttääkseen.

Kirjassa kaikki tapahtuu pinnan alla. Näennäisen mitäänsanomattomien keskustelujen ja tekojen takaa voi lukea nuoren tytön kasvukertomuksen. Kirjan alussa tyttö näyttäytyy passiivisena oman elämänsä sivustakatsojana. Hän tarkkailee jatkuvasti itseään ja omaa ruumistaan: tapahtuuko tämä minulle; onko tämä minun käteni?

"Hänen silmänsä olivat kokonaan auki ja katsoivat kattoon. Katossa oli kaksi vaaleanruskeaa kuviota ja hän ajatteli, että katto oli vuotanut.
Sitten hän sanoi itselleen: Minä olen: minä olen se, joka on tässä.
Ja hetken kuluttua hän kysyi itseltään: Olenko minä se, joka makaa tässä." 

Myös epätoivottu raskaus tekee omasta ruumiista tytölle vieraan, jonkun muun omistaman. Toisaalta raskauden konkreettisuus pakottaa tytön pois passiivisuudestaan, ottamaan aktiivisen toimijan roolin. Mitään sankaritarinaa Vartio ei kuitenkaan kerro, vaan henkilöhahmot säilyttävät koko ajan uskottavuutensa.

En ollut aikaisemmin lukenut Marja-Liisa Vartiota, olin vain ihaillut hänen kirjojensa toinen toistaan hienompia nimiä. Ja olen iloinen, että tutustuin Vartioon juuri nyt, sillä ainakin Mies kuin mies, tyttö kuin tyttö on juuri sellaista kirjallisuutta, jollaisesta nykyään nautin suunnattomasti. Nuorempana en  ehkä olisi arvostanut sen vähäeleisyyttä ja nuhraantunutta arkisuutta – täydellistä tähtipölyn puutetta.

Mutta vaikka Vartiolta ei tähtipölyä löytyisikään, on hänen tekstissään jotakin lumoavaa. Siinä voi aistia sateisten kesäpäivien hämyn, kuutamoyöt ja talven pakkasen. Ihmisten väliset hapuilevat kohtaamiset, ihmisen elämän kokoiset surut ja ilot.

Kirjan ovat lukeneet myös Heidi V ja Elämäni lukulista.

Marja-Liisa Vartio: Mies kuin mies, tyttö kuin tyttö
Kansi; Markku Reunanen
Otava, 1958/1966 

keskiviikko 18. toukokuuta 2016

Sirpa Kähkönen: Lakanasiivet ja Neidonkenkä


Tuli sellainen olo, että pitää saada pienen tauon jälkeen lukea taas Kähkösen Kuopio-sarjaa. Poimin siis hyllystä sarjan neljännen osan Lakanasiivet, ja tunsin suurta jälleennäkemisen iloa tavatessani edellisistä osista tutut henkilöhahmot. Vanhojen tuttujen rinnalle Kähkönen tuo Lakanasiivissä myös monta uutta hahmoa ja nostaa sivuhenkilöitä aikaisempaa suurempiin rooleihin.

"Juopua. Tanssia. Miksi tosiaankin juuri se oli niin väärin, tällaisena aikana, jolloin jokaisen portin pieleen oli piirretty risti: tämä on ehken muraksi ja nuhjuksi menevä – ja jolloin jokaisen ohikulkijan otsassa oli musta merkki: tämän on äkkikuolema kumppanikseen varannut. Hilda laittoi ruusun rintapieleensä ja otti avaimen takkinsa taskusta. Hän ei ollut koskaan tanssinut, eikä enää tiennyt, miksi oli sen itseltään kieltänyt."

Lakanasiivet sijoittuu yhteen kuumaan kesäpäivään sotavuonna 1941. Ihmisiä painavat niin helle kuin väsymyskin: harva on nukkunut öitään kunnolla. Painostava tunnelma kulminoituu neuvostokoneiden pommitukseen, jota seuraavassa hädässä ja järkytyksessä ihmiset kohtaavat ja kadottavat toisensa, tekevät päätöksiä ja katsovat asioita uudesta kulmasta.

Kähkönen rakentaa yhden vuorokauden romaaninsa taiten. Tapahtumat ja tunnelma myötäilevät pommituksen dramatiikkaa: pysähtyneestä odotuksesta kuumeiseen toimintaan ja sitten rauhoittumiseen, jossa maistuvat niin suru kuin väkevä tunne elossa olemisesta. Voimia ja hermoja koetelleen päivän jälkeen väsyneet naiset voivat hetken istua rauhassa keittiössä, tanssia ja ottaa viinaryypyt.

Kirjan heikoin lenkki minulle oli uusi henkilöhahmo, tarinassa paljon tilaa saava kabareetanssija Mizzi. Verrattuna muihin, hyvin elävän tuntuisiin henkilöihin, Mizzin hahmo tuntui tarinalliselta ja ulkokohtaiselta. Piristäviä sen sijaan olivat yläluokkaiset herrasmiehet Mertanen, Kelo ja Lehtivaara, jotka kukin pohdiskelevat sotaa omasta kotirintaman miehen näkökulmastaan ja toimivat hyvinä vastavoimina sarjaa hallinneille työläisnaisille.

Paluu Kuopio-sarjan pariin tuntui niin hyvältä, että luin heti perään seuraavan osan, Neidonkengän.

"Tytön syytä, aina. Miehet olivat niin heikkoja, hyvän tytön piti osata varoa niitä. Mies kiersi kätensä hänen vyötäisilleen, ja Mari valahti kylmäksi, niin kuin koko kesäinen notko olisi äkkiä hulvahtanut täyteen jäistä vettä, vyöryviä jäälohkareita ja puoleksi sulaa lumihyhmää."

Taas eletään sotakesää, nyt vuotta 1942. Sodasta on jo tullut osa arkea – sen ei enää odoteta loppuvan "ensi syksynä". On totuttu niukkuuteen ja perunankuorilla jatkettuun leipään. Kaupungilla liikkuviin saksalaisiin sotilaisiin on totuttu, tai yritetään tottua, vaikka äidit murehtivatkin tyttäriensä takia. Miten suojella nuoria naisia suomalaisten ja saksalaisten sotilaiden imartelevalta mutta vaaralliselta huomiolta?

Sota-ajan yksinäisyys nostaa esiin kaipauksen, halun ja himon tunteet. Maailmalla käydään sotaa, mutta Kuopion kaduilla, metisssä, ravintoloissa ja makuuhuoneissa rakastetaan. Naiset ikävöivät rintamalla olevia miehiään, tai miehen kosketusta ylipäänsä. Kotirintamalla solmitaan suhteita ja avioliittoja nopein päätöksin, kenties pelkoa ja ikävää karkoittamaan. Jopa Hilda Tuomessa heräävät sellaiset seksuaaliset tunteet, joita hän ei ole aikaisemmin kaivannut – tai sallinut itselleen.

Neidonkenkä on sotaromaani, jossa kerrotaan rintamalla käytävästä sodasta vain muutaman kappaleen verran. Sen sijaan Kähkönen kertoo lomalle saapuvasta sotilaasta, jonka täytyy tuoda lähiomaiselle viesti kuolemasta. Hän kertoo kotona odottavista puolisoista ja lapsista. Venäläisten sotavankien kohtelusta. Kähkönen kuvaa ajatuksia ja tunteita, joita sota ja sen motiivit ihmisissä herättävät. Kaiken tämän hän kertoo kauniilla kielellä, vakavasti, inhimillisyyttä vaalien.

Kähkösestä ovat kirjoittaneet myös esimerkiksi Maria, Salla, AmmaKatjaMaija ja Jonna.

Sirpa Kähkönen: Lakanasiivet
Kansi/kannen kuva: Eino Mäkinen/Piia Aho
Otava, 2007/2010

Neidonkenkä
Kansi/kannen kuva: Paavo Poutiainen/Piia Aho
Otava, 2009/2010

maanantai 9. toukokuuta 2016

Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista


"Kaikkialla on niin läpipääsemättömän pimeää, että sytyttämällä kynttilän teen vain pimeän näkyväksi. Pimeän maan kirkko kuuluisi piirtää pimeässä ja rakentaa pimeällä, mutta kirkosta tulee vaalea niin kuin koko kaupungista, jonka on määrä syrjäyttää pimeys. Nähtäväksi jää."

Helsinki – Engelin kaupunki. Carl Ludvig Engel saa 1800-luvun alussa tehtäväkseen Helsingin uudelleenrakentamisen. Kukapa arkkitehti kieltäytyi moisesta tehtävästä, edes vieraassa, kylmässä kaupungissa. Eikä Helsingin rakentamiseen edes menisi niin kauan: kuuden vuoden kuluttua Engel perheineen voisi palata Berliiniin. Tai niin Engel vaimolleen lupaa.

Jukka Viikilä maalaa esikoisromaanissaan kuvia Helsingistä ja sen rakentajasta Engelistä. Helsinki nähdään kirjassa koti-ikävää potevan muukalaisen silmin. Kaupunki on syrjäinen, pieni ja umpimielinen – ja kuitenkin siinä on myös kauneutta jota Engel ei voi olla näkemättä. Ja lisää kauneutta hän haluaa luoda rakennuksillaan.

Jos Helsinki on kaupunkinä pidättyväinen, sitä on myös Viikilän Engel. Kirja kuvaa miestä, jossa on herkkyyttä ja surumielisyyttä, mutta myös luovan taiteilijan ylpeyttä ja ylemmyydentuntoa. Yksinäinen mies piilottaa monet tunteet ja ajatukset sisälleen, ja purkaa niitä iltaisin ja yön unettomina tunteina yöpäiväkirjaansa. Päiväkirja tallettaa mietteet ammatillisesta kunnianhimosta, epäilyksistä, kateudesta, isyydestä ja surusta – ajatukset joita kenties kukaan toinen ei saa kuulla

Akvarellit on hidasta kirjallisuutta, jonka ääressä voi pysähtyä ja hengittää. Lyhyen, pienistä paloista kootun kirjan voi totta kai lukea nopeastikin, vaikka yhdeltä istumalta, mutta kirjan luonne houkuttelee silti pohdiskeluun. Kirjaa tekee mieli lukea viipyillen, virkkeitä kerraten, välillä kohottaen katseen kirjan sivuilta ympäristöä tarkkailemaan.

Minua viehätti Viikilän ajaton ote historialliseen aiheeseensa. Hän kirjoittaa historiallisista henkilöistä ja 200 vuoden takaisista tapahtumista luontevasti ja uskottavasti, kuitenkin nykyajan näkökulmasta. Päiväkirjojen mietteet esitetään Engelin kynästä lähtevinä, mutta kirjaa lukiessa ei tunnu oleelliselta arvuutella, ajatteliko historillinen Engel juuri näin. Lauseet ovat 2000-luvun ihmisen lauseita, mutta niissä on pysyvyyttä joka saa sanat kantamaan vuosisatojen taakse.

Kirjan ovat lukeneet myös esimerkiksi Sara  joka olisi halunnut siteerata sen jokaista sivua, Kaisa Reetta jonka mielestä Viikilän lauseet tuulettavat sielua, Amma joka nautti vaikka vierastikin päiväkirjamuotoa ja Arja jonka mielestä kirja on "upea, pakahduttava, sisimpää koskettava".

Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista
Kansi: Jenni Noponen
Gummerus, 2016