tiistai 29. kesäkuuta 2021

E. M. Forster: Maurice

 

Sieluni kaipaa säännöllisin väliajoin E. M. Forsteria. Koska Forsterin romaanituotanto ei ole kovin laaja, luen kaipaukseeni samoja kirjoja yhä uudelleen. Ja mielelläni luenkin: saan Forsterin kirjoista jokaisella lukukerralla ajateltavaa ja iloa. Kaikkein useimmin olen lukenut Talon jalavan varjossa ja Mauricen.

"Ja heidän rakkauskohtauksensa jatkui, verrattomana etunaan uusi kieli. Mikään perinne ei mykistänyt heitä kunnianarvoisuudellaan. Sovinnaisuus ei sanellut, mikä oli runollista ja mikä ei. Heitä kiehtoi intohimo, jonka harva heidän maanmiehistään oli tunnustanut, ja se antoi heidän luovuudelleen täyden vapauden. Lopulta kummankin mieleen muovautui jotakin ihmeen kaunista, jotakin unohtumatonta ja ikusta, vaikka se olikin rakennettu  vähäisistä puheen sirkamista ja yksinkertaisimmista tunteista."

En ole varma, koska olen lukenut Mauricen ensimmäisen kerran, mutta luultavasti ihan 1990-luvun alussa, lukioikäisenä. Kirja teki minuun suuren vaikutuksen monellakin tavalla. Erityisen vaikutuksen teki se, että tuohon aikaan oli harvinaista lukea kirja, jonka päähenkilö oli seksuaalivähemmistön edustaja – ja vieläpä seksuaalivähemmistön edustaja, jonka tarinalla oli onnellinen loppu. Toki vastaavia kuvauksia kirjoissa ja elokuvissa oli, mutta niitä oli tarjolla huomattavasti vähemmän kuin nykypäivänä. 

Jos valtavirtataiteessa seksuaali- tai sukupuolivähemmistön edustajia näkyi, henkilöhahmot harvoin olivat kokonaisia ihmisiä: he olivat huumorihahmoja, seksuaalisuudesta riisuttuja sivuhenkilöitä tai rikollisia. Moniulotteisemmat henkilöhahmot taas olivat usein onnettomia ja riivattuja.  Kuvaukset saattoivat myös olla niin verhottuja ja viitteellisiä, että niiden ymmärtäminen vaati tulkintaa. Maailma oli erilainen 30 vuotta sitten: kehottamiskielto oli voimassa, ja vuoteen 1981 asti homoseksuaalisuus oli luokiteltu sairauksi.

Maailma oli erilainen myös 1910-luvun alussa, kun Forster kirjoitti Mauricen. Forster ei elinaikanaan halunnut julkaista kirjaa, koska hän epäili, ettei sitä hyväksyttäisi maassa, jossa homoseksuaalisuus määriteltiin rikokseksi. Maurice julkaistiin vasta Forsterin kuoleman jälkeen vuonna 1971. Forster halusi kirjaansa onnellisen lopun, ja juuri se olisi Forsterin mielestä koitunut kirjan kohtaloksi:

"Onni on sen perussävel – millä sivumennen sanoen on odottamaton vaikutus: se on vaikeuttanut kirjan saamista julki. [...] Jos se olisi päättynyt onnettomasti, hirttosilmukassa killuvaan nuorukaiseen tai itsemurhakirjseeseen, kaikki olisi hyvin, sillä tarinassa ei ole pornografiaa tai alaikäisten viettelyä. Mutta rakastavaiset selviävät rangaistuksetta, ja houkuttelevat siis rikokseen."

Ei Mauricenkaan tarina silkkaa onnea ole. Maurice on peribrittiläinen, sovinnainen ja kaikin tavoin keskiverto nuorukainen, joka luultavasti olisi ensimmäisenä tuomitsemassa kaikki vähemmistöt jos ei itse olisi homo. Maurice on erityisesti kirjan alussa vähemmän rakastettava hahmo: hän on jäyhä, ei erityisen älykäs, täysin vailla herkkyttä ja tilannetajua. Jos Maurice olisi hetero, tai jos hän kieltäisi seksuaalisuutensa, hänestä luultavasti tulisi sellainen samea, valheessa elävä ihminen, jollaisia Forster usein kirjoissaan kritisoi. Oman seksuaalisuuden hyväksyminen ja löytäminen ovat kuitenkin Mauricen pelastus, hänen tiensä kokonaiseksi ihmiseksi. Tie ei kuitenkaan ole helppo.

Rehellisyys on aina Forsterin kirjoissa tärkeä teema – erityisesti rehellisyys itseä ja omia tunteitaan kohtaan. Myös Mauricessa päähenkilöitä määrittää vahvasti se, kuinka rehellisiä he ovat suhteessa omaan seksuaalisuuteensa. Puolittainen rehellisyys ei riitä, vaan se johtaa valheelliseen elämään.

Koen Mauricen jokaisella lukukerralla yhtä voimakkaasti. Kullanhohtoisen ensirakkauden kuvauksen. Mauricen tuskan ja kauheat yritykset eheytyä. Pettymyksen, pelon ja toivon hetket. Lähes unenomaisen lopetuksen, jossa pimeässä hehkuvat maahan pudonneet helokkien terälehdet. Jännitän jokaisella lukukerralla, saako Maurice onnellisen loppunsa – ja olen aina yhtä onnellinen, kun se hänet saavuttaa.

E. M. Forster: Maurice (Maurice, 1971)
Suom. Pirkko Talvio-Jaatinen
Kansi: Jorma Luotio
Gummerus, 1987

torstai 17. kesäkuuta 2021

Eeva Joenpelto: Uskomattomia uhrauksia

 

Tänään 17.6. tulee kuluneeksi 100 vuotta Eeva Joenpellon syntymästä. Tuijata-blogissa on ollut juhlavuoden kunniaksi käynnissä lukuhaaste, jossa kannustetaan lukemaan Joenpellon tuotantoa. Minulla luin haasteeseen Uskomattomia uhrauksia -romaanin, joka jäi Joenpellon viimeiseksi kirjaksi.

"Ihmiset kuvittelivat, että heille heikkouden aikoina, ankaran sairauden ja jyystävän kivun hetkinä, oltaisiin ystävällisiä. Jos se luulo vietäisiin? Mitä sitten? Ei yhtään mitään, koskaan mitään ei voinut. Hän nousi busiin, ei istuutunut vaikka tilaa olikin. Hän seisoi, piti kiinni tangosta, katseli ulos pään jyskyttäessä ja jäi oikealla pysäkillä pois."

Uskomattomia uhrauksia kuvaa yhden perheen kokemuksia 1990-luvun laman ravistelemassa Suomessa. Eläkkeelle jäänyt Eino Nygren sairastuu syöpään. Samaan aikaan alkaa paljastua se taloudellinen ahdinko, johon hänen työpaikkansa on ajatunut. Firmassa työskentelevä hiljainen ja miellyttävä vävy joutuu työttömäksi. Einon omat rahat on kiinnitetty firmaan, eikä rakkaalle tyttärelle ole jäämässä perintöä. Einon etäinen isoveli ja vastuuta kantava pikkusisko ottavat kumpikin omalla tyylillään osaa perheen taisteluun sairautta ja taloudellisia huolia vastaan.

Mietin kirjaa lukiessani, että sen sävyssä on tiettyä henkilökohtaista katkeruutta. Lukemisen jälkeen selvisikin, että Uskomattomia uhrauksia lienee Joenpellon reaktio hänen aikuisen poikansa kuolemaan ja kokemuksiin tämän saamasta sairaalahoidosta. Kuvaukset piittaamattomista lääkäreistä ja rahalla johdetuista sairaaloista ovat kitkeriä ja melko yksiulotteisia. Tämä on varmasti ymmärrettävää henkilökohtaisen surun keskellä, mutta kirjallisesti sairaalahoidon kritiikki on kirjan heikointa antia. Omaisten lamaannus ja suru sairauden äärellä puolestaan on kuvattu tarkkanäköisesti ja uskottavasti. 

Joenpellon henkilöhahmot ovat ihmisen kokoisia arkisine mietteineen ja tunteineen. Vääjäämättömästi lähestyvän kuoleman edessä osa heistä lamaantuu, osa pyrkii ratkaisemaan ongelmia, osa pakenee niitä. Voimakkain henkilöhahmo itselleni oli Einon perheetön sisar Elsa, joka on kiintynyt veljeensä ja veljentyttären perheeseen, mutta joka lähestyy perheen ongelmia ratkaisukeskeisesti ja komennellen. Elsa jaksaa hymyillä kampaamonsa asiakkaille oman surunsa ja väsymyksensä keskellä – kunnes ei enää jaksakaan.

Uskomattomia uhrauksia ei ehkä ole Joenpellon tuotannon kirkkaimpia helmiä, mutta mielenkiintoinen lukukokemus se silti oli. Joenpellon kieli on omanlaistaan niukkoine virkkeineen ja katkeilevine dialogeineen. Ihmismielen kuvaus on ankaraa ja paljastavaa. Muutaman lukemani kirjan perusteella on selvää, että Joenpellolla on täysin oma kirjallinen äänensä. Aion ehdottomasti jatkaa Joenpellon tuotantoon tutustumista myös juhlavuoden jälkeen.

Eeva Joenpelto: Uskomattomia uhrauksia
Kansi: Hannu Kavasto
Wsoy, 2000