"Some people would consider Dr. Alec an over-careful man: but Rose felt that he was right; and, when she said her prayers that night, added a meek petition to be kept from yielding to the three of the small temptations which beset a rich, pretty and romantic girl, – extragavance, coquetry, and novel-reading."
Kun ruusu puhkeaa on jatkoa kirjalle Kahdeksan serkusta, jonka loppupuolella sankaritar Rose Campbell toteaa selvittäneensä, mikä on tyttöjen elämän tarkoitus: pitää huolta pojista. Tätä tehtävää täysi-ikäistynyt Rose pyrkii toteuttamaan myös jatko-osassa. Huolenpidon kohteena ovat nyt Rosen serkuista erityisesti hurmaava seurapiirileijona Charlie ja sosiaalisesti kömpelö lukutoukka Mac – melkoiset vastakohdat siis. Poikien luonteiden jalostamisen lomassa Rose pyrkii kehittämään myös itseään, ja tässä projektissa häntä ohjailee edelleen huoltaja, tohtori Alec, jonka sydämenasiana on vaalia Rosen ruumiin ja mielen puhtautta.
Kun ruusu puhkeaa on minusta kirjana parempi ja mielenkiintoisempi kuin Kahdeksan serkusta. Vaikka jatko-osakin on kovin opettavainen, on aikuistuneiden serkusten kuvauksessa kuitenkin särmää ja ristiriitoja, ja jopa vääriä valintoja tehdään. Charlien alkoholiongelma on vanhan ajan tyttökirjan teemaksi suorastaan hätkähdyttävän rohkea, vaikka toki sen käsittely on melkoisen melodramaattista. Seurapiirien, tanssiaisten ja kauniiden vaatteiden kuvauksessa on myös romanttista viehtätystä, vaikka Alcott tapansa mukaan muistutteleekin, kuinka pinnallista kevytmielinen huvittelu on, ja että hieno nainen pukeutuu sievästi mutta yksinkertaisesti.
Tässä, kuten ensimmäisessäkin osassa, kiinnitin huomiota siihen, kuinka kaksijakoisesti Alcott käsittelee esimerkiksi naisen asemaa. Toisaalta Rose edustaa modernia naisasianaista ja julistaa heti kirjan alussa serkuilleen, että naisen elämään tulee kuulua muutakin kuin avioliitto ja lapset, ja että naiselle on samanlainen oikeus mielipiteisiin ja kunnianhimoon kuin miehellä. Ja kuitenkin nimenomaan vaimoiksi Alcott kirjansa sankarittaret lopussa johdattaa. Rose on enemmän kuin tyytyväinen saadessaan olla "runoilijan vaimo" ja muusa, ja Rosen ystävätär Phebe puolestaan luopuu avioliiton vuoksi omasta menestyksekkäästä laulajan urastaan. Eikä siinä vielä kaikki: sekä Phebe että hänen tuleva miehensä ovat suorastaan ylpeitä tästä valinnasta, sillä uhraus on osoitus Pheben rakkaudesta ja "linnut laulavat onnellisimmin omassa pesässään".
Alcott ei ole minusta koskaan ollut erityisen romanttinen rakkaussuhteiden kuvaaja. Eniten tunnetta hänen kirjoissaan on usein niissä suhteissa, jotka jäävät yksipuolisiksi tai salatuiksi, kuten Pikku naisten Laurien ja Jon, Plumfiledin poikien Danin ja Bessin, sekä tässä kirjassa Rosen ja Charlien suhde. Alcottin sankarittaret päätyvät usein valitsemaan hyvin kunnollisia ja opettavaisia miehiä, ja suhteet perustuvat enemmän kunnioitukseen ja ihailuun kuin suureen rakkauteen, intohimosta puhumattakaan. Roselle miehen ihannetta on aina edustanut opettavainen Alec-setä, ja aviomieskandidaatistakin hän hakee jonkinlaista sankarihahmoa, jota voisi katsoa ylöspäin ja joka voisi ohjailla häntä. Rosen (ja Alcottin) ihannemies ei ole niinkään romanttinen sankari tai edes tasaveroinen kumppani vaan jonkinlainen isähahmo – turvallinen ja kunnianarvoisa.
Louisa M. Alcott: Rose in Bloom, 1876
Project Gutenberg: Kindle Edition
