"Kylmät, pilviset päivät seuraavat toisiaan Lumen maassa kohta kun puut ovat ruvenneet varistamaan lehtiään ja tuuli viilentynyt. Taivas näyttää alati hautovan pyryä. Lähellä ja kaukana käy korkeiden vuorten 'huippurengas' – niin kuin sikäläinen väestö sanoo – valkeaksi. Rannikolla mylvii meri, täällä vuoret; kuuluu kaukaista jyminää, jota kansa sanoo 'mahan murinaksi'. Kun näkee 'huippurenkaan' ja kuulee 'mahan murinan', on pian lumituisku tiedossa. Tämänkin Shimamura oli lukenut vanhasta kirjasta."
Lumen maa on alue Hondon saaren pohjoiskärjessä. Kuumien lähteidensä ja kauniiden maisemiensa vuoksi se on matkailijoiden suosiossa: esteetikot saapuvat Lumen maahan ihailemaan lumisia vuorenhuippuja tai syksyn vaahteranlehtien loistoa. Erääseen Lumen maan syrjäiseen pikkukaupunkiin saapuu myös tokiolainen Shimamura, varakas mies joka tuntee joutilaan elämäntapansa olevan vaaraksi itsekunnioitukselleen. Matkat vuoriston rajaseuduille ovat Simamuralle keino kasvattaa itsekunnioitusta – kenties myös tuntea jotakin. Shimamuran elämänasennetta kuvaa hänen usein käyttämänsä ilmaus, vaivanhukkaa. Vaivanhukkaa tuntuvat Simamuran mielestä olevan kaikki ponnistelut, harrasteet ja usein tunteetkin.
Shimamura tapaa kuitenkin Lumen maassa kaksi naista, jotka saavat hänet palaamaan pieneen kylään yhä uudelleen. Voimakkaampi suhde hänellä on nuoreen geishaan, Komakoon, joka on kiehtova yhdistelmä ilolintumaisuutta ja puhtautta. Etäämmältä Shimamuraa kiinnostaa nuori Yoko, jonka ääni on niin kaunis, että se tekee alakuloiseksi.
Outo unenomaisuus hallitsee Kawabatan pienoisromaania. Kovin paljon ei oikeastaan tapahdu, mutta kirjan tunnelma on tiheä. Se miltä asiat ja ihmiset näyttävät on ainakin pintatasolla merkittävämpää kuin se mitä tapahtuu tai tehdään. Aikakin tuntuu välillä liikkuvan kuin unessa takautumineen ja siirtymineen.
Lumen maa on ehdottomasti esteettinen kirja, mikä ei tarkoita että se olisi kauttaaltaan kaunis. Shimamura ei esimerkiksi päähenkilönä ole erityisen miellyttävä kaikessa etäisyydessään ja sitoutumattomuudessaan. Hän kykenee suuriin tunteisiin, mutta niitä herättävät hänessä pikemminkin kuvat ja äänet kuin ihmiset. Tunteet ovat kirjassa usein kätkettyjä – kuin geishan valkoiseksi maalattujen kasvojen taakse piilotettuja. Henkilöt ovat yksinäisiä, kenties masentuneitakin, ja tuntuvat puhuvan toistensa ohi.
Verkkaisessa tapahtumattomuudessaan ja esteettisyydessään Lumen maa muistuttaa välillä enemmän runoa kuin tarinaa. Se tuo lukijan eteen kuvia, jotka ovat välillä häikäisevän kauniita, välillä häiritseviä tai yllättäviä. Humalainen geisha puree käsivartensa ihon verille, krysanteemeista riippuvat jääneulaset näyttävät liivatteelta, Komakon suu on kuin iilimatorengas. Kirja tulvii värejä, valoa ja pimeyttä: Komakon puhtaaksi pesty iho hehkuu yhtä punaisena kuin vaahteranlehdet syksyllä, jääpirstaleet kimaltavat ja Linnunrata huuhtoo maata harsomaisella valollaan.
Lumen maa on täydellinen kirja hitaisiin hetkiin ja kiireettömän harmaisiin päiviin. Minut kirja onnistui kietomaan kummalliseen lumoukseen, etäiseen mutta vahvaan kuten kirja itse. Se sai minut kaipaamaan lunta ja talven valoa, yksinäisiä hetkiä vuoristossa ja hidasta kauneutta, jota voisi löytää teeseremonioista tai kylpyläelämästä.
Lumen maan ovat lukeneet myös Sara, Valkoinen Kirahvi, Katja, Sanna ja Jenni.
Yasunari Kawabata: Lumen maa (Yukiguni, 1947)
Englannista ja saksasta suomentanut Yrjö Kivimies
Kansi: Markko Taina
Tammi, 2012/1958
