Helene Schjerfbeck on minulle hyvin tärkeä ja rakas taiteilija. Olen ihaillut hänen maalauksiaan lapsesta asti, enkä koskaan kyllästy katselemaan Helenen vaivatonta viivaa ja hienoa värien käyttöä. Schjerfbeckin henkilökuvat ovat kuin pienoiselämäkertoja: muutamalla taitavalla vedolla Schjerfbeck tuntui tavoittavan ilmeet ja eleet, joiden varaan voi rakentaa mallin luonteenpiirteet ja koko historian. Ihmisten lisäksi Schjerfbeck onnistui puhaltamaan hengen myös maisemiin ja asetelmiin, kukkiin tai sipuleihin.
Olen lukenut melko paljon sekä Schjerfbeckistä että muista saman aikakauden suomalaisista naistaiteilijoista, ja aina jaksan innostua ja viehättyä paitsi asialleen omistautuneista maalareista, myös ajankuvasta, 1800- ja 1900-luvun vaihteen Suomesta, sekä Ranskasta jossa suurin osa maalarisiskoista hankki ammattitaitonsa. Silti minä maalaan oli siis minulle lähes pakollista luettavaa: kirja koostuu Schjerfbeckin maalarikollegalleen Maria Wiikille kirjoittamista kirjeistä, ja kirjan toimittaneen Lena Holgerin artikkeleista, joissa esitellään kirjeiden teemoja ja Schjerfbeckin työtä ja elämää.
Holger on siis jakanut kirjeet teemoittain, esim. omakuvat, sää, maalaustekniikka, yksinäisyys: ratkaisu on toisaalta mielenkiintoinen, toisaalta hiukan väkinäinen. Joskus valittu teema saatetaan mainita kirjeessä vain yhdessä lauseessa, kun taas toiset aiheet toistuvat lähes jokaisessa kirjeessä. Kronologinen järjestys olisi kenties ollut helpommin seurattavissa, ja Holger olisi silti voinut omissa artikkeleissaan nostaa esiin samoja pääteemoja kuin nytkin. Kokonaisuudessaan kirja oli kuitenkin minusta mielenkiintoinen, ja voin suositella sitä paitsi Shcjerfbeckin ystäville, myös niille, joita kiinnostavat historia, ajankuva tai kirjeenvaihto.
Kokoelman kirjeet ovat vuosilta 1907-1928, eli Schjerefbeck on niitä kirjoittaessaan vanhentunut nelikymppisestä kuusikymppiseksi. Kirjeiden kirjoittaja onkin selvästi vanhempi nainen, tai ainakin nainen joka tuntee itsensä vanhaksi. Sairaudet rajoittavat Schjerfbeckin maalarintyötä ja liikkumista - kotityöt ja vanhasta äidistä huolehtiminen vievät aikaa ja voimia. Schjerfbeck tuntuukin jatkuvasti kaipaavan nuoruutta, jolloin paha lonkkavika ei vielä hallinnut elämää - ja aivan erityisesti hän kaipaa aikaa Pariisissa, aikaa jonka saattoi omistaa täysin taiteelle ja maalaamiselle.
"Kuulehan Marie, eikö lähdetä Pariisiin, hankita kummallekin pieni, tyhjä ateljee ja vain maalata, syödä lounasta vastapäisessä cremeriessä - kunhan ensin opin ottamaan 20 askelta ilman että sydän särkyy! Ainut paikka maailmassa, jossa saa olla rauhassa."
Kirjeiden sävy on usein raskasmielinen Schjerfbeckin kirjoittaessa sairauksistaan, yksinäisyydestään, unettomuudestaan ja rahahuolistaan. Kirjeistä voisi saada sellaisen kuvan, ettei Schjerfbeck ehdi vaivoiltaan ja murheiltaan lainkaan maalata, eivätkä uupuneen taiteilijan voimat tunnu riittävän edes pensselin kannattelemiseen. Holger kuitenkin huomauttaa, että todellisuudessa Schjerfbeck maalasi tasaiseen tahtiin, noin taulun kuukautta kohti. Liioitteliko Schjerfbeck vaikeuksiaan, vai oliko hänen elämänasenteensa pessimismiin kallellaan: ainakin hän tuntuu vähättelevän saavutuksiaan ja on harvoin tyytyväinen työnsä tuloksiin. Hän ikävöi rauhaa ja voimia maalaamiselle, elämää jossa työtunteja ei tarvitsisi varastaa päivän muiden töiden joukosta.
Schjerfbeckistä piirtyy kirjeissä kuva naisena, jolla on vahvat näkemykset taiteesta - sekä omasta työstään että muiden saavutuksista. Hän antaa Maria Wiikille usein neuvoja siitä, kuinka ja mitä tämän tulisi maalata. Ystävykset vaihtavat myös mielipiteitä muista taiteilijoista, eivätkä aina ole yhtä mieltä siitä, mikä on hyvää ja huonoa. Kirjoista keskustellaan paljon: ne ovat Schjerfbeckille tärkeä henkireikä usein yksitoikkoisessa ja yksinäisessä arjessa. Iloa elämään tuovat myös taidelehdet, joita taiteilijat tilaavat ulkomailta ja lähettävät toisilleen. Kevät ja luonnon herääminen virkistävät aina Heleneä, kun taas kylmät talvet ja kuumat kesät ovat raskasta aikaa, koska silloin ei juuri pääse liikkumaan ulkona. Kun Maria Wiikin terveys heikkenee, Schjerfbeck saattaa todeta, että nyt tämä tietää, kuinka raskasta Helenen koko elämä on ollut.
Vaikka jotkut Schjerfbeckin neuvot ja kommentit Wiikille tuntuvat välillä melkein tylyiltä, kirjeet kokoneisuudessaan kertovat tarinaa pitkästä ystävyydestä, joka kantaa yli huolien ja ikääntymisen, ystävyydestä jossa jaetaan ennen kaikkea se elämän tärkein asia - taide.
"Rakas Marie,
olen usein miettinyt, onko sinusta vain kiusallista, kun tällaisia kirjeitä tulee? Ajatukset vaeltavat sinuun ja vanhoihin aikoihin, kun nykyhetki on raskas. Sinulle toivoisin kaikkea hyvää!
Minulla on varmaan ollut niin paljon hyvää kuin ihminen voi vaatia - nyt on yksinäisyyden vuoro. Jos on joku, jonka vuoksi elää, jonka vuoksi ponnistella, se on varmaan onnea."
Kirjan ovat lukeneet myös jaana ja Norkku.
Helene Schjerfbeck: Silti minä maalaan. Taiteilijan kirjeitä Maria Wiikille
Toim. Lena Holger
Suom. Laura Jänisniemi
Kansi: Timo Jaakola
Suomalaisen kirjallisuuden seura, 2011
