Jeffrey Eugenides: Naimapuuhia

Puolisen vuotta sitten aloin nähdä netissä siellä täällä kommentteja Jeffrey Eugenidesin kolmannesta romaanista, The Marriage Plotista. Toiset kehuivat, toiset käyttivät sellaisia ilmaisuja kuin "pettymys", "lukukelvoton" tai "ihan paska". Alkoi huolestuttaa, koska pidän suuresti sekä Virgin Suicidesta että Middlesexistä. Varsinkin Middlesex on minusta aivan mahtava kirja. Mitä jos Eugenides on kolmannella kirjallaan osunutkin harhaan.

Sitten kirjablogeihin ilmestyivät ensimmäiset jutut The Marriage Plotin suomennoksesta. Ne olivat niin kehuvia, että aloin odottaa kirjaa hiukan luottavaisemmin mielin. Ainoastaan kirjan käännösnimi, Naimapuuhia, sai osan bloggajista nikottelemaan.

Nyt kun olen itse lukenut Naimapuuhat, voin huokaista helpotuksesta. Naimapuuhia on minusta aivan ihana kirja, sellainen jota haluaa nautiskella hitaasti vaikka toisaalta tekisi mieli ahmia tekstiä kaksin käsin. Tuntui kuin kirja olisi täsmäkirjoitettu minua varten, koska siinä oli niin monia elementtejä joihin olen kirjoissa heikkona. Rakastan opiskelijaelämän kuvauksia, kirjallisia viittauksia, moraalikysymysten pohdintaa ja henkilöhahmoja jotka ovat hiukan eksyksissä mutta kaikkine virheineenkin samaistuttavia. Lisäksi Eugenides kirjoittaakin tavalla, jota en voi vastustaa: rönsyilevästi ja runsaalla kädellä, mutta kuitenkin selkeästi ja sujuvasti.

"Madeleinesta tuntui, että useimmat semiotiikan teoreetikot olivat olleet lapsina epäsuosittuja, usein kiusattuja tai syrjittyjä, ja että he olivat siksi suunnanneet raivonsa kirjallisuuteen. He halusivat kirjailijan alas. He halusivat , että kirja, suurella vaivalla saavutettu ylimaallinen juttu, olisi teksti, satunnainen, määrittelemätön ja avoin tulkinnalle. He halusivat lukijan pääasiaksi. Koska he olivat lukijoita.
Madeline puolestaan oli vallan tyytyväinen nerouden ideaan. Hän halusi kirjan vievän hänet paikkoihin, joihin hän ei itse päässyt. Hänen mielestään kirjailijan tulisi puurtaa kovemmin kirjaa kirjoittaessaan kuin hänen sitä lukiessaan."

Madeline on kaunis ja suosittu kirjallisuudenopiskelija joka rakastaa viktoriaanisen ajan naiskirjailijoita, mutta joutuu opiskellessaan uppotumaan myös semiotiikkaan - pohtimaan diskurssia ja dekonstruktiota, kun haluaisi oikeastaan vain lukea kertomuksia. Semiotiikka avatutuu Madelinelle vasta kun hän samanaikaisesti rakastuu Leonard Bankheadiin ja lukee Roland Barthesin Rakastuneen kielellä.  Leonard on maanis-depressiivinen biologinen opiskelija, jota ihmiset rakastavat maanisten kausien alkuvaiheilla mutta karttavat masennuskausien aikana. Kolmiodraaman täydentää uskontotiedettä opisekeleva Mitchell, joka haluaisi kulkea Äiti Teresan jalanjäljillä mutta myös mennä naimisiin Madelinen kanssa.

Kolmiodraamasta huolimatta Naimapuuhat on kuitenkin paljon muutakin kuin rakkaustarina. (Ei niin että Eugenidesin rakkauskertomuksessa olisi mitään vikaa - päinvastoin - ja kolmiodraamankin hän hallitsee loppuun asti tavattoman tyylikkäästi ja tyydyttävästi.) Mutta kirjassa käsitellään myös vanhempien ja lasten suhdetta, aikuiseksi kasvamista ja oman identiteetin etsimistä, uskontoa ja elämän tarkoitusta sekä mielisairautta. Ja tietysti kirjallisuutta ja lukemista. On vaikea olla rakastamatta kirjaa, jossa rakastetaan niin täydellä sydämellä kirjoja - Austenia ja Salingeria, Jamesia ja Eliotia ja Brontën sisaruksia.

Kirjallisia viittauksiakin enemmän kuitenkin rakastin sitä, kuinka Eugenides sukeltaa kolmen päähenkilönsä nahkoihin, ja kuinka eläviksi hän heidät tekee. Vaikka Eugenidesin kolme kirjaa ovat keskenään varsin erilaisia, kaikille on yhteistä se että niissä kuvataan hienosti nuoruutta tai nuoria aikuisia. Ihailen myös sitä, että kirjojen naiset ovat aivan yhtä uskottavia kuin miehet. Naimapuuhienkin Madeline on aivan selkeästi tyttö, mutta hän ei ole mikään yksiulotteinen ihanne- tai haavekuva, ja sen tajuavat Madelinen kilpakosijatkin. Rakastin myös Mitchelliä, joka usein haluasi olla parempi ihminen kuin käytännössä pystyy olemaan, ja Leonardia joka haluaisi edes olla oma itsensä.

Viimeistään tällä kirjalla Eugenides lunasti paikkansa lempikirjailijoitteni joukossa. Ja jos häneltä tulee jatkossakin yhtä täydellisiä kirjoja, saa hän minun puolestani edelleen käyttää jokaisen kirjoittamiseen vuosikymmenen.

Kirjablogeissa Naimapuuhiin on suhtauduttu aika lailla yksimielisen ihastuneesti. Kirjan ovat lukeneet ainakin Katja. Susa, Erja, Minna, Sanna, Sara ja Jenni.

Osallistun kirjalla So American -haasteeseen.

Jeffrey Eugenides: Naimapuuhia (The Marriage Plot, 2011)
Suom. Arto Schroderus
Otava, 2012

Jeffrey Eugenides: Virgin Suicides (Nostalgian jäljillä)

Luin Virgin Suicidesin vuoden 2004 kesäkuussa. Jotain lukukokemuksen ainutlaatuisuudesta kertoo jo sekin, että muistan lukemisajankohdan näin tarkkaan - vain hyvin harvasta kirjasta pystyn sanomaan tarkalleen, koska olen sen ensimmäisen kerran lukenut. Kirjan ihmeellinen ja ainutlaatuinen tunnelma on myös jäänyt vaivaamaan mieltäni, ja tiesin heti kirjan luettuani että haluan lukea sen joskus uudestaan.  Ajan kuluessa olen unohtanut kirjasta oikeastaan kaiken muun paitsi sen, miltä sen lukeminen tuntui. Virgin Suicides vaikutti siis suorastaan täydelliseltä kirjalta luettavaksi Nostalgian jäljillä -haasteeseen.

Kirjan vaikuttavuus ei ainakaan vähentynyt toisella lukukerralla. Ymmärsin kuitenkin, miksi en muistanut kirjasta kovin paljoa, sillä Virgin Suicidessa ei varsinaisesti tapahdu juuri mitään - jos näin nyt voi sanoa kirjasta jossa viisi sisarta tekee itsemurhan. Tämä on niitä kirjoja, jotka muodostuvat kielestä, tunnelmasta ja tuokiokuvista, ei niinkään juonesta. Tämänkaltaiset kirjat kestävät ainakin minulla erinomaisesti uudelleenlukemisia, koska näiden vaikuttavuus ei alunperinkään perustu tapahtumiin tai juonenkäänteisiin vaan johonkin aivan muuhun.

"Vuosi oli kulunut, emmekä me vieläkään tienneet mitään. Tytöt olivat vähentyneet viidestä neljään, ja kaikki - niin elävät kuin kuolleet - alkoivat muuttua varjo-olennoiksi. Edes heidän tavaransa jalkojemme juuressa eivät tehneet heitä todellisiksi, ja kaikkein nimettömin noista esineistä oli pieni vinyylipintainen laukku, joka oli päällystetty kullanvärisillä ketjuilla, ja olisi voinut kuulua kenelle hyvänsä tytöistä, itse asiassa kenelle hyvänsä tytölle koko maailmassa. Olimme kerran olleet tarpeeksi lähellä heitä voidaksemme haistaa kunkin shampoon tuoksun (yrttitarhasta sitruunalehdon kautta vihreään omenaan), mutta nyt kaikki tuo alkoi vaikuttaa aina vain epätodellisemmalta."

Kirjan kertojaäänenä toimii joukko nyt jo keski-ikäisiä miehiä, jotka muistelevat nuoruusvuosiaan ja arvoituksellisia Lisbonin sisaruksia, jotka kaikki tekevät itsemurhan vuoden sisällä. Lisbonin tytöt ovat pojille saavuttamattomia ihastuksen kohteita; arvoitus jota he kaikkien vuosien jälkeenkään eivät osaa ratkaista. Millaisia sisarukset olivat, mitä he ajattelivat ja tunsivat ja mikä loppujen lopuksi ajoi heidät äärimmäiseen ratkaisuun? Pojat ympäröivät itsensä muistoilla, valokuvilla ja tytöille kuuluneilla esineillä, mutta tytöt säilyttävät salaisuutensa. Myös lukija näkee poikien kautta tytöistä vain välähdyksiä, ja niinpä Lisbonin sisarukset ovat meille lukijoillekin arvoitus, jota voi yrittää ratkaista mutta johon ei koskaan saa lopullista vastausta.

Kirja kertoo Lisbonin tytöistä, mutta yhtä lailla heitä seuraavista pojista ja nuoruudesta. Nuoruus ei tässä kirjassa näyttäydy kultaisena kuin ajoittain: niinä harvinaisina hetkinä, kun pääsee niin lähelle ihastuksen kohdetta että voi haistaa tämän hengityksen tuoksun, tai kun pukeutuu uuteen mekkoon ensimmäisiä koulutansseja varten. Suurimmaksi osaksi nuoruus on haparoivaa, eksynyttä, pitkästynyttä aikaa, johon oman leimansa lyövät heräävä seksuaalisuus ja maailmanlopun pelko.

Kirjan tunnelma on hiukan unenomainen, epätodellinen. Pienen lähiön elämä on pysähtyneen tuntuista, ja ihmisten pääasiallinen huvi tuntuu olevan naapurien, ja erityisesti Lisbonien romahtavan elämän seuraaminen. Kaupungin tehtaiden päästöt muuttavat järven leväpuuroksi, ja kesällä sarvikorennot peittävät kaiken ruskeaan töhnään. Lisbonien talo rapistuu ja alkaa erittää omituista sakeaa hajua. Lisbonin tytöt polttavat kynttilöitä, soittavat vinyylilevyjä ja pukeutuvat säkkimäisiin leninkeihin. Ihmiset tuntuvat usein puhuvan ja toimivan hiukan riitasointuisesti, hiukan asian vierestä. Kaikkea sävyttää melankolia ja menetyksen tunne.

Kaikesta huolimatta Virgin Suicides on merkillisellä tavalla hyvin kaunis kirja. Sen kauneus sekoittuu usein kauhuun, se on vinksahtanutta ja rosoista, mutta kauneutta yhtä kaikki. Monet tuntevat tämän tarinan Sofia Coppolan elokuvana, mutta suosittelen kaikkia tarttumaan myös kirjaan. Coppolan elokuva  tavoittaa kirjan kauneuden ja unenomaisuuden, mutta elokuvan kauneus on raukeaa ja hohtavaa siinä missä kirjan kauneuteen sekoittuu viemärin ja jätteiden hajua. Siksi kirja on ainakin minulle paljon mystisempi ja monipuolisempi kokemus.

Kirjan uudelleenluki äskettäin myös Jenni.

Jeffrey Eugenides: Virgin Suicides - Kauniina kuolleet (Virgin Suicides, 1993)
Suom. Juhani Lindholm
Otava, 2004