lauantai 31. toukokuuta 2014

Vuosi kuvina -haaste: toukokuussa tuli kesä

Toukokuussa kevät on jo vaihtunut alkukesäksi. Viikko sitten Helsinki lepäsi helteessä, ja tunnelma oli suorastaan keskikesäinen. Nyt lämpötila on laskenut, mutta vihreys, tuoksut ja lintujen sirkutus kyllä kertovat kesän olevan täällä.

Nämä kuvat on otettu tämän viikon torstaina. Harmaasta taivaasta ja tihkusateesta huolimatta kesä oli kaikkialla, ja sateen raikastama ilma tuoksui huumaavasti syreeneiltä, nokkosilta, tuomilta ja pihlajankukilta.

Vaikka varsinaiseen kesälomaan on vielä aikaa, tunnen olevani jo kesälaitumilla, sillä informaatiotutkimuksen opintoni ovat valmiit. Yhdeksän kuukauden urakka on ollut aika raskas, ja varsinkin nyt keväällä se on verottanut lukuaikaakin melkoisen paljon. Mutta nyt: aikaa kirjoille, lukemiselle ja myös blogien seuraamiselle!







Ihanaa kesää, kukkasia ja satakielen laulua kaikille!

keskiviikko 28. toukokuuta 2014

Hanna Nikkanen & Antti Järvi: Karanteeni - Kuinka aids saapui Suomeen


"Kuolema ei ollut se vaikein asia vaan se, että ihmisten piti sairastaa salaa ja kuolla salaa tai joutua syrjityksi. Se ilkeys, mitä ihmiset joutuivat kohtaamaan, se oli tosi raskasta."

Hanna Nikkasen ja Antti Järven Karanteeni on kiinnostava ja koskettava katsaus Suomen aids-historiaan. Kirja ei ole sivumäärältään mittava (pituutta on vain reilut 200 sivua), mutta se onnistuu tarkastelemaan aihettaan todella monipuolisesti ja monesta näkökulmasta. Pääpaino on aids-epidemian varhaisissa vaiheissa: kirja kuvaa ennen kaikkea sairauden rantautumista Suomeen, aids-työn ja taudin hoitomuotojen kehittymistä sekä sitä yleistä asenneilmapiiriä, joka tautia ja sitä sairastavia ihmisiä ympäröi. Kirja kertoo aids-epidemiasta, mutta myös yleisemmin ihmisten peloista, ennakkoluuloista, surusta, yhteistyöstä, rakkaudesta ja sairauteen liittyvästä politikoinnista.

""Aidsilla voi olla hyvä puolensa, jos se saa homoseksuaalit kääntymään pois homoudesta", pohdiskeli göteborgilaispastori Bengt Birgersson Aftonbladetissa."

Suomessa, kuten useimmissa länsimaissa, ensimmäisista aids-potilaista suurin osa oli homomiehiä. Niinpä Karanteenissa on aidsin ohella paljolti kyse myös Suomen seksuaalivähemmistöjen historiasta. Kirjassa tuodaan esille esimerkiksi se, kuinka merkittävä rooli Setalla ja sen aktiiveilla oli aidsin vastaisessa työssä. Aidsin kytkeytyminen homoseksuaalisuuteen vaikutti myös voimakkaasti asenteisiin: moni päättäjä havahtui aidsin vastaisen työn tärkeyteen vasta siinä vaiheessä, kun heterot alkoivat sairastua. Monelle sairastuneelle aids taas merkitsi kaksinkertaista kaapissa oloa: sekä sairaus että seksuaalinen suuntautuminen salattiin usein kaikkein läheisimmiltäkin ihmisiltä. Aids heitti vettä homofobian myllyyn, ja monien silmissä jokainen homo oli hiv-positiivinen taudinkantaja.

"Leena Vehmaksen mielestä oli tärkeää, että muistokirjoituksessa kerrottiin Jannen kuolleen aidsiin.
"Se oli minun lapsi, ihana äidin poika. Minua ei hävetä lapseni tekemiset.""

Karanteeni ei ole vain aidsiin sairastuneiden ihmisten tarina. Se antaa äänen myös niille, jotka seuraavat sairautta läheltä: omaisille, puolisoille, lääkäreille, sairaanhoitajille ja järjestöaktiiveille. Aidsin kanssa eläminen on raskasta myös silloin, kun ei itse sairasta tautia: moni omainen ja aids-työtä tekevä paloi loppuun tai sairastui masennukseen. Mutta näiden vieressä eläneiden tarinat ovat myös täynnä rohkeutta, lämpöä ja tervettä järkeä. Näitä ominaisuuksia tarvittiin, kun aids-hysteria oli pahimmillaan.

"Käynnissä oli lääkintöhallituksen ensimmäinen koko kansalle suunnattu mainoskampanja, "AIDS on tappava tuliainen"."

Kirjaa lukiessa ymmärtää, kuinka vahvasti aids leimasi kokonaista aikakautta. Muistan itsekin mainoskampanjat, lehtijutut ja aidsin käsittelyn populaarikulttuurissa. Muistan myös sen pelon ilmapiirin, joka esimerkiksi lehdistä välittyi. Väittäisinkin, että Karanteeni on mielenkiintoista luettavaa kenelle tahansa, joka on elänyt kirjan kuvaamat ajat, vaikka tauti ei olisikaan henkilökohtaisella tasolla koskettanut – niin moneen ilmiöön aids kytkeytyy.

Hiv-epidemian taltuttaminen onnistui Suomessa poikkeuksellisen hyvin. Syiksi on esitetty mm. julkista terveydenhuoltojärjestelmää, varhaista puuttumista ja pehmeitä linjauksia hiv-politiikassa (esimerkiksi anonyymit testit ja pakkokeinojen välttäminen). Suomessa vältettiin pahimmat ylilyönnit niin median kuin hiv-politiikankin kohdalla. Kirja saikin pohtimaan myös sitä, millainen ilmapiiri nyky-Suomessa vallitsee: kuinka vastaava epidemia tämän päivän Suomessa hoidettaisiin?

Karanteenin ovat lukeneet myös MiskaKirjasieppo ja Suketus.  

Kustantamolle kiitos arvostelukappaleesta.

Hanna Nikkanen & Antti Järvi: Karanteeni. Kuinka aids saapui Suomeen.
Kansi: Eija Kuusela
Siltala, 2014

sunnuntai 25. toukokuuta 2014

Granta 2: Outo


Suomen Grantan toisen numeron teema on outo. Kerrassaan mainio teema, koska outoutta voi lähestyä hyvin monenlaisesta kulmasta. Grantan ensimmäinen numero on jäänyt minulta lukematta – luultavasti sen takia ettei ruoka-teema ole tuntunut kovin houkuttelalta, vaikka ruuasta ja novelleista sinänsä molemmista pidänkin. Tämä toinen numero sen sijaan kiinnosti heti, kun kuulin sen aiheen.

"Pam oli vähällä räjähtää siihen paikkaan – hän ei kerta kaikkiaan voinut ymmärtää, millainen tyttö oli kyseessä: mistä tämä tuli, millaista kommunikaatiota tämä piti normaalina. Pam rummutti sormillaan seinää takanaan – paras tukahdutetun raivon ilmaisu, mihin hän kykeni."
(Zadie Smith: Martha, Martha)

Outo on jotakin vierasta, tavallisuudesta poikkeavaa. Ihminen voi tuntea olevansa vieras muiden joukossa – ympäristön tai muiden ihmisten vieraus voi tuntua oudolta. Outo voi kiehtoa, hämmentää tai pelottaa. Pelottavinta outo on ehkä silloin, kun se kietoutuu saumattomasti arkielämään.

Joissakin Grantan novelleissa outo lähestyy yliluonnollista tai nyrjäyttää todellisuuden raiteiltaan. Naomi Aldermanin kertomuksessa Pian meidän päivinämme profeetta Elia laskeutuu tulisilla vaunuillaan vierailemaan nykyajan Lontoossa. Idea on hauska, mutta novelli itsessään jää ehkä vähän vaisuksi: aiheesta olisi voinut saada enemmänkin irti. Jerker Virdborgin Tapahtuu Karlaplanin metroasemalla sen sijaan onnistuu olemaan aidosti häiritsevä. Novellissa arkinen metroasema muuttuu pelottavien ja veristen tapahtumien näyttämöksi, ja lukija on yhtä ymmällään kuin minäkertoja: mitä metroasemalla tapahtui. Novellin painajaismainen tunnelma ei tarjoa selityksiä tai ratkaisuja.

Outo voi olla myös jotakin hyvin arkista. Zadie Smithin hienosta ja kiehtovasta Martha, Martha -novellista voi löytää monenlaista arkista outoutta. Outoa voi olla ihminen toisesta maasta tai kulttuurista, outo käyttäytyminen tai vain hiukan poikkeava tapa puhua tai pukeutua. Novellin Martha on nuori nainen, joka etsii itselleen asuntoa. Kiinteistönvälittäjä Pam kokee Marthan olemuksen ja käyttäytymisen kovin vieraaksi. Miksi Martha tuntuu olevan niin eksyksissä, ja miksi Marthan käyttäytyminen häiritsee Pamia niin paljon?

Sofi Oksasen Outo puhetta on puhe, jonka Oksanen piti vastaanottaessaan Ruotsin Akatemian pohjoismaisen kirjallisuuspalkinnon. Puhe käsittelee neuvostoretoriikkaa ja sitä, kuinka puheen ja viestinnän keinoin voidaan muokata ihmisten käsitystä todellisuudesta. Propagandan kieli on kiertoilmaisujen ja väärien asiayhteyksien kieltä, joka paitsi hämärtää merkityksiä, tekee myös kommunikaatiosta mahdotonta. Oksasen teksti on paitsi kokoelman kiinnostavinta, myös tärkeintä antia.

Kokoelmaa lukiessani mietin, että kiehtovinta outo on yleensä silloin, kun sitä ei juurikaan selitetä tai analysoida. Tai silloin, kun outo vain vilahtaa jossakin nurkan takana jättäen jälkeensä kummallisen tunteen siitä, ettei kaikki ole aivan kohdallaan. Epävarmuus, epätietoisuus ja hämmennys ovat oudon sukulaisia. Suosikkinovellini kokoelmassa tavoittivat juuri tällaisen heinovaraisen outouden. Haruki Murakamin Thaimaa vie unenomaisen rauhallisesti muistojen ja menneisyyden merkitysten äärelle; Joshua Ferrisin Pelotat enemmän käsittelee pelkoja ja menetyksiä; Johanna Sinisalo antaa lukijan täydentää Äänettämien äänien tarinan yksisuuntaisen kirjeenvaihdon vihjeiden perusteella; ja David Mitchellin Tammikuumies näkee maailman outouden lapsen silmin.

"Illalla päästyään koskemattomaan puhtaaseen leveään vuoteeseensa, Satsuki itki. Hän tajusi olevansa matkalla kohti kuolemaa. Hän tajusi, että hänen sisällään oli kova valkoinen kivi. Hän tajusi, että jossain pimeässä vaani vihreä suomuinen käärme."
(Haruki Murakami: Thaimaa)

Grantan 18 kirjoituksen joukkoon mahtuu luonnollisesti myös sellaisia jotka eivät minua niin säväyttäneet. Kokonaisuutena tämä Grantan toinen numero oli kuitenkin erittäin positiivinen kokemus, ja sai odottamaan tulevia Grantoja. Pidän myös Grantan visuaalisesta ilmeestä: värikkäät kannet piirroskuvineen suorastaan houkuttelevat lukemaan.

Outoja novelleja ovat lukeneet myös Jenni joka piti toisesta Grantasta enemmän kuin ensimmäisestä; Jonna joka löysi kokoelmasta helmiä; ja Kirjasieppo joka suosittelee Grantaa hänelle joka pitää irtokarkeista.

Granta 2. Outo.
Toim. Aleksi Pöyry
Kansi ja kuvitukset: Markus Pyörälä
Otava, 2014

keskiviikko 14. toukokuuta 2014

Johanna Sinisalo: Auringon ydin


"Joskus tarvitaan vain riittävän äänekäs ja vaikutusvaltainen ryhmä muuttamaan maailma sellaiseksi kuin sen jäsenet haluavat. Ryhmän ei välttämättä tarvitse olla edes kovin suuri. Riittää kun jotkut perustelevat omat henkilökohtaiset mieltymyksensä ainoaksi oikeaksi totuudeksi, ja äänekkyydellään saavat aikaan vaikutelman, että heidän takanaan on unohdettuja ja laiminlyötyjä massoja."

Johanna Sinisalo on ehdottomasti yksi tämän hetken mielenkiintoisimmista kirjailijoista. Ennen päivänlaskua ei voi teki omalaatuisuudellaan minuun suuren vaikutuksen, ja ahdistavan intensiivinen Linnunaivot puolestaan on henkilökohtainen suosikkini Sinisalon tuotannosta.

Suhteeni Sinisaloon on kuitenkin ristiriitainen. Linnunaivot on oikeastaan ainoa Sinisalon kirja, josta olen varauksetta pitänyt. Kaikissa muissa kirjoissa on ollut jotakin, mikä on hiertänyt vähän vastakarvaan. Jotakin ärsyttävää. Joskus se on Sinisalon tapa kirjoittaa dialogia. Joskus se, että Sinisalo tuntuu asettuvan henkilöhahmojensa yläpuolelle: hän ikään kuin osoittelee lukijalle hahmojensa heikkouksia ja virheitä. Silti Sinisalo on niin kiinnostava ja hyvä, että annan ärsyttävyydet suurimmaksi osaksi anteeksi.

Auringon ytimeltä odotin paljon. Sukupuolierot ja sukupuolten välinen tasa-arvo kuulostivat sellaisilta aiheilta, joista Sinisalo saisi varmasti paljon irti. Ja varsin paljon hän irti saakin. Auringon ydin on vaihtoehtohistoria, jossa sukupuolten enemmistö on onnistuttu jalostamaan masko-miehiksi ja feminaisiksi. Maskoilla on valta – feminaiset eli eloiset ovat tyhjäpäisiä ja avuttomia naisia, joiden elämän päämääriä ovat rakkaus, avioliitto ja lapset. Epäkelvot yksilöt pyritään tunnistamaan jo varhaislapsuudessa: miinusmiehet ja morlokki-naiset kasvatetaan muista erillään ja steriloidaan. Huono aines kelpaa vain työväeksi, lisääntymään heitä ei päästetä. Kirjan päähenkilö Vanna on kuitenkin onnistunut huijaamaan järjestelmää: hän on morlokki, joka esittää onnistuneesti feminaista.

Asetelma on siis lupaavan herkullinen. Jotenkin en vain pystynyt tempautumaan mukaan Sinisalon luomaan maailmaan. Se tuntui minusta enemmän nokkelalta kuin todelliselta. Ehkä ongelma oli se, että Auringon ydin viittaa niin paljon meidän todelliseen maailmaamme. Sinisalo ripottelee tarinaansa viittauksia milloin miesasiamiesten älynväläyksiin, milloin maahanmuuttokriitikoihin, milloin 50-luvun kotirouvaihanteeseen. Näiden rinnastusten tunnistaminen on toki hauskaa, mutta en voi olla ajattelematta, että vähemmilläkin viittauksilla olisi pärjätty, jos kirjan oma maailma olisi ollut eheämpi ja vahvempi. En aivan pystynyt uskomaan tähän vaihtoehtoyhteiskuntaan, jossa pikkulapsetkin huijaavat viranomaisia. Totalitaariseksi harvainvallaksi kirjan maailmassa oli kovin vähän pelkoa ja vainoharhaisuutta.

Sekä sukupuolen että totalitarismin suhteen täytyy sanoa, että totuus on Sinisalon tarua ihmeelisempää. Ja pelottavampaa.

Auringon ytimen suurin ongelma minulle oli kuitenkin se, että sukupuoliteeman rinnalla suurta osaa näyttelee chili, joka kirjan maailmassa on kielletty ja huumaava nautintoaine. Laiton chili-kauppa, chili-riippuvuus ja chilin moniulotteiset vaikutukset ovat tässä vaihtoehtohistoriassa yhtä tärkeässä roolissa kuin sukupuoli, enkä rehellisesti sanottuna ymmärtänyt minkä takia. Tarinaan ja juoneen chili kyllä kietoutuu, mutta teemana se oli minusta epäkiinnostava. Jos voi puhua sukupuolesta, miksi puhua chilistä?

Muita kirjan lukeneita: Booksy, Salla, Aamuvirkku yksisarvinen, Linnea, Morre ja Arja.

Johanna Sinisalo: Auringon ydin
Kansi: Miika Immonen
Teos, 2013 

maanantai 12. toukokuuta 2014

Asta Honkamaa: Naisen maisema


"Jos minä päätän, tämä voi olla täyttä elämää. Kirjolohikiusaus voi olla täyttä elämää, ja totinen vanhus, ja ajoissa maksettu lasku. Täynnä elämää. Jokainen hetki yhtä yhtä täydellinen kuin joku toinenkin. Yhtä juhlaa!"

Millainen on naisen maisema? Asta Honkamaan runoissa se on liian korkat korot mukulakivillä, neljä tuntia kestäviä aamukahveja, joiden aikana kahvi vaihtuu viiniin ja soodaan. Se on siskonpedissä nukuttaja öitä ja iltoja joista muistetaan ainakin fuksian värisiksi maalatut huulet, vaikka mitään muuta ei muistettaisikaan.

Mutta tässä ei ole koko maisema. Naisen elämä on myös kohtuuttomia kyyneliä ja koko identiteetin lävistävää kipua. Se on haaveita ajasta, jolloin pelkää vähemmän. Se on vieras käsi alushousuissa ja nainen jota sattuu liikaa. Se on hetkiä, kun suusta tulee puheen sijaan huutoa.

Honkamaan runoissa naisen elämä on kaunis ja rujo – ruma ja herkkä. Jotkut runot ovat niin viehättäviä ja tunnelmallisia, että niiden ääreen haluaa jäädä huokailemaan. Toiset runot työntyvät epämiellyttävän lähelle.  Runoissa ja aurinkoa ja seitinohuita päiväkännejä ja

Minun raajani, minun rajani, minun eritteeni, 
minun luomeni, minun painajaiseni, ja minun aggressioni,
minun suruni, minun yksinäisyyteni.

Tunnelman lisäksi Honkamaa leikittelee runoissaan rytmillä ja muodolla. Osa runoista keinuu unelmoivassa rytmissä, osa nyrjäyttää rytmin sijoiltaan, ja jotkut runot lähestyvät muodoltaan suoraa proosaa. Muodoltaan kokoelma ei olekaan kovin yhtenäinen vaan pikemminkin repaleinen. Naiseuden teema kuitenkin liittää runot toisiinsa. Kokoelmassa on railakkuutta ja outoutta, joka vetosi minuun.

Kokonaisuutena pidin Naisen maisemasta erittäin paljon. Kiitos kustantamolle, joka tarjosi arvostelukappaleen luettavaksi.

"Kaikki on mahdollista,
kunhan silmistä vain heijastuu kaikki se viattomuus
joka täysi-ikäisen ihmisen silmistä on ylipäätään mahdollista heijastua."

Honkamaan runoja ovat lukeneet myös Jenni, Maria, Mari A., Booksy, hdcanis, Sanna ja kirsimaarit

Osallistun Naisen maisemalla Saran runohaasteeseen.

Asta Honkamaa: Naisen maisema.
Kansi - kannen kuva: Mika Tuominen - Joakim Pusenius
Books North, 2014

torstai 1. toukokuuta 2014

Lena Andersson: Omavaltaista menettelyä


"Rönnellin antikvariaatissa hän näki kirjan jonka halusi antaa Hugolle, mutta hän päätti lykätä sellaiset ostokset seuraavaan viikkoon. Hän ei tiennyt, halusiko Hugo häneltä enempää kirjoja tai tapaisivatko he edes enää. Hän ei ymmärtänyt. Pahintä oli se ettei hän ymmärtänyt, mitä hänelle parhaillaan tapahtui, mitä häneltä vaadittiin. Mikään ei satu niin paljon kuin se ettei ymmärrä."

Ester Nilsson rakastuu Hugo Raskiin. Ester on hyvin älyllinen ihminen, ja ensin hän hurmaantuukin Hugoon älyllisellä tasolla, miehen taiteen kautta. Sitten hän tapaa Hugon itsensä, ja intohimosta tulee kaiken nielevä pakkomielle. Hugo suo Esterille huomiota – ensin älyllistä, sitten fyysistä. Ja kuitenkaan suhde ei saavuta täyttymystään, eikä Ester tunne saavansa Hugolta sitä huomiota jonka kokee ansaitsevansa. Seuraa vuoden verran epätoivoa, onnen hetkiä ja itsetutkiskelua.

Omavaltaista menettelyä on hyvin pelkistetty kirja. Siinä ei juonen tasolla tapahdu juuri enempää kuin edellä kerroin. Henkilöhahmoja on oikeastaan vain kaksi, vaikka Esterin taustalla häälyvätkin entinen miesystävä ja ystäväkuoro ja Hugoa seurailee mielistelevä tukijoiden joukko. Teksti on tasaista ja kirkasta, melkein viileää. Mutta kirja on myös tiivis paketti täynnä asiaa: pieni mutta vaikuttava teos.

Anderssonin kirka oli minusta kerta kaikkisen hieno, hiljaisella tavalla vaikuttava teos. Esterin ja Hugon tarina ei sinänsä ole merkityksellinen: se on pikemminkin kiusallinen, surullinen, banaali ja suttuinen. Mutta kuvatessaan pikkutarkasti rakastuneen ja pakkomielteisen Esterin mielenliikkeitä ja arkisia toimia Andersson onnistuu kertomaan paljon isommista asioista. Omavaltaista menettelyä ei ole niinkään rakkausromaani kuin romaani ihmisten välisistä suhteista. Se kertoo vallasta ja pakkomielteistä ja siitä kuinka helposti me petämme toisiamme – ja ennen kaikkea itseämme.

Omavaltaista menettelyä asettaa eteemme kysymyksen siitä, mikä on sallittua ihmisten välisissä suhteissa. Onko kaikki tosiaan sallittua sodassa ja rakkaudessa? Onko meillä moraalinen velvollisuus olla rehellisiä tunteissamme? Onko huomiosta nauttiminen tuomittavaa? Jokainen meistä on varmasti jossakin ihmissuhteessa tehnyt tai sanonut asioita, jotka eivät täysin kestä moraalista päivänvaloa, ja Andersson pakottaa meidät tarkastelemaan myös omaa käyttäytymistämme.

Moni on sanonut kirjan olevan nopealukuinen, mutta minä luin kirjan suhteellisen hitaasti ottaen huomioon, että se on vain reilun kahden sadan sivun mittainen ja rakentuu lyhyistä luvuista. Vaikka kirjan teksti on helppolukuista ja ilmavaa, se tuntui olevan myös hyvin latautunutta, ja pinnan alla tuntui olevan paljon kätkettyjä merkityksiä. Siksi kirja houkutteli viipyilemään, lukemaan hienoja kohtia uudelleen ja nautiskelemaan. Pidin tavattomasti myös Anderssonin huumorista, joka tuntui hymyilevän lempeästi ihmisille ja heidän intohimoilleen – väheksymättä tai pilkkaamatta.

Kirjan ovat lukeneet myös Katja, Suketus, Kirsi, Helmi K, ja Marissa.

Kustantamolle kiitos arvostelukappaleesta.

Lena Andersson: Omavaltaista menettelyä - romaani rakkaudesta. (Egenmäktigt förfarande - en roman av kärlek.)
Suom: Sanna Manninen
Kansi: Elina Warsta
Siltala, 2014