Rex Stout: Kuoleman käsikirjoitus, Parhaissakin perheissä, Ovikello soi

Lukaisin joku aika sitten kolme Nero Wolfe -dekkaria. Nimenomaan lukaisin: kirjojen lukemiseen ei tainnut mennä kahtakaan vuorokautta, ja aloitin seuraavan kirjan aina edellisen kansien sulkeuduttua. Lukuhetki oli mitä nautinnollisin ja toi mieleeni nuoruuden kesät, kun loikoilin viltillä omenapuun alla ja ahmin Rex Stoutin toisensa perään. Olen ehkä ennenkin maininnut, että Stoutin dekkarit ovat minulle erinomaista lukemista silloin, kun kaipaan jotakin helppoa ja rentouttavaa – lukemista johon voi uppoutua korviaan myöten.

Kuoleman käsikirjoitus on näistä kolmesta kirjasta kaikkein tyypillisin Wolfe-dekkari. Mies pyytää Wolfea tutkimaan tyttärensä kuolemaa, koska poliisi ei usko kyseessä olevan murhan. Samaan aikaan tarkastaja Cramer pyytää Wolfelta apua erään kirjanpitäjän murhan selvittämisessä. Ei ole tietenkään vaikea arvata, että tapaukset kytkeytyvät toisiinsa, ja pian selviää myös että tapauksia yhdistää kadonnut romaanin käsikirjoitus.

Tästä kirjasta löytyvät oikeastaan kakki ne elementit, joita fani voi Stoutin dekkarilta odottaa. On Wolfen ja tämän apulaisen Archie Goodwinin välistä sanailua, tarkastaja Cramerin puhinaa, liikemiehiä joiden hermot murha kiristää äärimmilleen sekä paljon erilaisia naisia, joihin Archien täytyy käyttää viehätysvoimaansa.

***

Muutamassa Stoutin kirjassa Wolfe joutuu vastakkain todellisen superrikollisen kanssa. Arnold Zeck on liikemieheksi naamioitunut rikollisjärjestön pää, joka tuntuu olevan lain ulottumattomissa. Parhaissakin perheissä -kirjassa Wolfen ja Zeckin tiet risteytyvät niin jyrkästi, että Wolfen on pakko selvittää välinsä Zeckin kanssa lopullisesti.

Juoneltaan Parhaissakin perheissä ei ole erityisen uskottava, mutta jos unohtaa uskottavuuden vaatimukset, kirja on kerrassaan mainio. Taistelu Zeckiä vastaan pakottaa Wolfen luopumaan oikeastaan kaikesta tutusta ja rakkaasta – orkideoistaan, kirjoistaan ja asunnostaankin. On aina mielenkiintoista, kun Stout pakottaa Wolfen irtautumaan rutiineistaan, ja tässä kirjassa irtiotto on erityisen viihdyttävä. Viihdearvoa lisää vielä Arcien naisystävistä vakituisimman, Lily Rowanin, mukanaolo.

***

Kolmanneksi luinkin sitten yhden kaikkien aikojen Stout-suosikeistani. Oivikello soi -kirjassa Wolfen on päihitettävä FBI. Rikas rouva Bruner on saanut FBI:n ärtymään lähettämällä 10000 ihmiselle kirjan, jossa arvostellaan järjestön toimintaa, ja eräänlaisena kostona FBI varjostaa jatkuvasti ja näkyvästi rouvaa ja tämän lähipiiriä. Varjostuksen on loputtava, ja rouva Bruner on valmis maksamaan mahdottommalta vaikuttavavasta tehtävästä Wolfelle satumaisia summia.

Ovikello soi kulkee varsin verkkaiseen tahtiin. Stoutille tyypilliseen tapaan tehtävän ratkaisu lähtee liikkeelle hakuammuntamaisesti: jututetaan ihmisiä kunnes joku jossakin reagoi tai kunnes Wolfe saa paremman idean. Jossain vaiheessa Wolfe sitten järjestää jonkinlaisen näytöksen, hämäyksen tai yllätyksen – niin tässäkin kirjassa. Monin tavoin tämä kirja onkin hyvin säännönmukaista Stoutia, mutta kaikki tutut palikat vain tuntuvat olevan erityisen hyvin paikallaan. Ja lisäksi FBI tuo tarinaan oman koukkunsa.

Rex Stout: 
Kuoleman käsikirjoitus (Murder by the Book, 1951)
Suom. Timo Martin
Wsoy, 1966

Parhaissakin perheissä (Even in the Best Families, 1950)
Suom. Eero Ahmavaara
Wsoy, 1959

Ovikello soi (The Doorbell Rang, 1965)
Suom. Eila Pennanen
Wsoy, 1967

Viikko Nero Wolfen seurassa

Hyönteisdokumentin hdcanis kirjoitti vähän aikaa sitten Rex Stoutista. Tuli välittömästi tarve lukea joku Nero Wolfe -dekkari.

No, Stoutin kanssa käy helposti niin että yhden kirjan jälkeen haluaa lukea toisen ja kolmannen...ja niin edelleen. Päädyin tälläkin kertaa ahmaisemaan nopeaan tahtiin neljä Wolfe-tarinaa. Stoutin kerronta on sekä nautinnollista että koukuttavaa, vaikka juonet ovat välillä aika simppeleitä ja vaikka tietyt kaavamaisuudet toistuvat kirjasta toiseen.

Kirjojen viehätys piilee suurimmaksi osaksi Stoutin pääparissa. Yksityisetsivä Nero Wolfea ei aja rikosten ratkaisun pariin uteliaisuus tai oikeudentunto (vaikka hänellä oikeudentuntoakin on) eikä myöskään se että rikokset vain auttamatta osuisivat hänen tielleen. Yksityietsivän työ on Wolfelle ennen kaikkea keino rahoittaa elämäntapa, joka rakentuu ensiluokkaisen ruuan, orkideojen kasvattamisen ja kirjojen lukemisen pyhän kolminaisuuden ympärille. Wolfe ottaa harvoin vastaan toimeksiantoja, jos taloudellinen tilanne ei pakota laiskaa neroa työhön.

Wolfen apulainen Archie Goodwin sen sijaan on toiminnan mies, ja yksi hänen tehtävistään onkin ärsyttää ja manipuloida myös Wolfe tarttumaan työhön. Archie ei kuitenkaan ole mikään yksinkertainen Hastings tai Watson vaan nokkela ja sanavalmis mies. Archie toimii tarinoissa kertojana, ja hänen sanansäilänsä viuhuukin terävästi. Archien vastuulla on myös valtaosa tutkimusten ja kuulustelujen suorittamisesta, koska Wolfe poistuu kotoaan vain äärimmäisen pakon edessä. Archien ja Neron välinen nokittelu, sanailu, älyllinen kamppailu ja ärtymyksen viittaan usein naamioituva kiintymys jaksavat viihdyttää kirjasta toiseen.

Koska Wolfe perii asiakkailtaan hurjia palkkioita, hänen asiakkaansakin ovat luonnollisesti usein maan mahtavia. Yritysjohtajia – tai kokonaisia yrityksiä. Lakimiehiä, liikemiehiä ja rahamiehiä. Maineen tai taloudellisen aseman suojeleminen onkin Wolfen asikkaille usein tärkeämpää kuin murhaajan pyyydystäminen. Tästä seuraa luonnollisesti varsin meheviä tilanteita, ja ihmisten tekopyhyys, ahneus ja vallanhimo saavat kirjoissa usein Stoutilta pieniä näpäytyksiä.

Tällä Stout-kierroksella luin kirjat Samppanjaa yhdelle, Ennen keskiyötä, Kadonnut ääni ja Liian monta kuolemaa. Kaikki kuuluvat Stout-suosikkieni joukkoon ja voin lämpimästi suositella niistä kaikkia. Juoneltaan esimerkiksi Liian monta kuolemaa on Stoutia parhaimmillaan. Kesken suositun radio-ohjelman eräs ohjelman vieraista kuolee syanidimyrkytykseen. Ohjelman kaavaan kuuluu, että toimittajat ja vieraat nauttivat lasilliset Strarliten virvoitusjuomaa – Strarlite on luonnollisesti ohjelman suurin sponsori. Murhaa selvitellessään Nero ja Archie joutuvat tekemisiin tähtitoimittajien, fanityttöjen, PR-miesten ja mainosmiesten kanssa. Vaikka Stout ei mitään syvällisiä henkilökuvia rakenna, hän onnistuu usein luonnostelemaan vallan mainioita tyyppejä kirjojensa sivuhenkilöiksi, ja Liian monta kuolemaa on tästä hyvä esimerkki. Esimerkiksi teinityttö Nancylee Shepherd on ehdottomasti yliveto.

Muissa blogeissa: Booksy kertoo, miksi Stoutia kannattaa lukea.

Rex Stout: Kadonnut ääni (The Silent Speaker, 1946)
Suom. Eero Ahmavaara
Wsoy, 1954

Liian monta kuolemaa (More Deaths than One/And Be a Villain, 1948)
Suom. Eero Ahmavaara
Wsoy, 1983

Ennen keskiyötä (Before Midnight, 1955)
Suom. Seppo Virtanen
Wsoy, 1959

Samppanjaa yhdelle (Champagne for One, 1958)
Suom. Eero Ahmavaara ja Martti Montonen
Wsoy, 1991 

Rex Stout: Pelokkaitten miesten liitto

Kaipasin tuossa eräänä viikonloppuna jotakin rentouttavaa ja muutamassa tunnissa ahmaistavaa luettavaa. Tällaisissa tapauksissa varminta on kääntyä oman kirjahyllyn hyviksi todettujen aarteiden puoleen, ja usein valinta osuu joku tyttökirjaklassikkoon tai dekkariin. Tällä kertaa olin enemmän dekkaritunnelmissa, ja poimin luettavaksi Rex Stoutin järjestyksessä toisen Nero Wolfe -dekkarin, Pelokkaitten miesten liiton.

Pidän kovasti tästä Stoutin varhaisesta tuotoksesta, vaikka se ei ihan kirkkainta kärkeä kirjailijan tuotannossa edustakaan. Henkilöhahmot eivät ehkä ole vielä aivan löytäneet täydellisiä muotojaan. Eksentrinen ja muodoltaan massiivinen kulinaristi Wolfe on ehkä jotenkin äkkiväärempi, ja hänen apulaisensa Archie Goodwin puolestaan hiukan enemmän pihalla tapahtumista kuin myöhemmissä kirjoissa. Merkillepantavaa on myös se, että Wolfen rakas vihamies poliisivoimista, tarkastaja Cramer polttaa kirjassa piippua, sen sijaan että pureskelisi sikaria. Juonenkuljetus ei myöskään ole yhtä tiukkaa ja napakkaa kuin parhaissa Stouteissa, mutta kirjan perusasetelma on minusta aina ollut kutkuttavan herkullinen.

Pieleen menneessä opiskelijakepposessa joukko Harvardin toisen vuoden opiskelijoita on aikoinaan aiheuttanut pysyvän vamman ensimmäisen vuoden opiskelijalle Paul Chapinille. Vuosien kuluessa miehet ovat pyrkineet eri tavoin sovittamaan tekonsa Chapinille: he jopa kutsuvat joskus itseään Sovituksen liitoksi. Sitten eräs miehistä kuolee, ilmeisesti onnettomuudessa. Pian liiton muut jäsenet saavat nimettomän kirjeen, joka päättyy seuraavasti:

"Näin yhden siellä, jo tallessa kuoleman rajalla;
laskin: Yksi!
Vielä lasken tuttuja kaksi, ja kolme ja neljä...
en varro ajan hampaan työtä.
Olisitte tappaneet minut."

Epäilykset suuntautuvat luonnollisesti Chapiniin, josta on tullut kohtalaisen menestynyt kirjailija. Mitään ei kuitenkaan voida todistaa, ei silloinkaan, kun toinen liiton jäsen kuolee. Kun kolmas mies katoaa, miehet ovat jo kauhuissaan ja valmiita turvautumaan Wolfen hintaviin palveluksiin.

Kirjassa on monia mainioita piirteitä. Esimerkiksi se, että Wolfen keino ratkaista tapaus on lukeminen. Koska Chapin on kirjailija, Wolfe uskoo, että romaanit kertovat kaiken oleellisen tämän mielenlaadusta ja henkilöpsykologiasta. Chapin itse on varsin mielenkiintoinen henkilöhahmo, ei suinkaan mikään sympaattinen kiusanteon uhri, vaan aidosti vastenmielinen kummajainen. Pidän myös siitä, että Wolfen asiakkaana on iso ryhmä miehiä, ja vaikka liiton jäsenistä moni jää vain luonnostelun asteelle, Stout piirtää ihan hauskan kokonaiskuvan ryhmädynamiikasta ja siitä esiin nousevista yksilöistä. Archien kertojaääni on aina hauskaa seurattavaa, vaikka sekin on joissakin muissa kirjoissa vielä hykerryttävämpää. Kaiken kaikkiaan kuitenkin verratonta luettavaa Stoutin ystävälle.

Osallistun kirjalla So American -haasteeseen, kategoriassa American Crime.

Rex Stout: Pelokkaitten miesten liitto (The League of Frightened Men, 1935)
Suom. Reijo Lehtonen
WSOY, 1990