maanantai 28. maaliskuuta 2016

Yiyun Li: Kulkurit


"Lehtisessä puhuttiin asioista, joita Tong ei ymmärtänyt, ja kahden päivän kuluttua heidän kujalleen kulkeutui taas lehtinen. Tongia huolestutti tuo salamyhkäinen tapa, jolla ne ilmestyivät hänen kotiportilleen. Ne toivat hänen mieleensä koulussa opetetut tarinat siitä, miten maanalaisen Kommunistisen puolueen jäsenet henkensä uhalla levittivät kansalle totuutta, mutta mitä virkaa näillä lehtisillä oli uudessa Kiinassa, jossa kaikki elivät onnellisina kuin hunajapurkissa, kuten koulussa opetetussa uudessa laulussa sanottiin?"

Yiyun Lin Kulkurit on melkoisen lohduton kirja. Se kertoo tarinaa maailmasta, jossa ihmiset pelkäävät ja epäilevät läheisiään. Maailmasta, jossa väärä sana väärälle ihmiselle voi viedä hengen tai ainakin vapauden. Vapauden, joka muutenkin on hyvin rajallista. Se kertoo ihmisistä, joilla on niin nälkä että he syövät jopa jauhoista tehtyä julisteliisteriä. Ihmisistä, jotka asuvat Kiinassa Kurajoen kylässä ja yrittävät selvitä elämästä päivä kerrallaan.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat vuoteen 1979. Kulttuurivallankumous on päättynyt ja Maon kuolemasta on kulunut pari vuotta. Kiinan poliittinen tilanne on hetkellisesti lientymässä, mitä kuvastaa esimerkiksi Pekingin demokratiamuuri, johon on sallittua kiinnittää erilaisia julisteita ja kannanottoja. Viesteissä arvostellaan puoluejohtoa, halutaan uudistaa sosialismia tai jopa luopua siitä kokonaan, ja jonkin aikaa näiden kannanottojen julkaiseminen sallitaan ilman rangaistuksia. Toiveet sananvapaudesta ja demokratiasta alkavat elää ihmisissä.

Myös Kurajoen kylään kulkeutuu kaikuja Pekingin taphtumista. 28-vuotias Gu Shan tuomitaan kuolemaan vastavallankumouksellisesta toiminnasta. Shan on aikoinaan ollut kiihkeä punakaartilainen mutta alkanut myöhemmin epäillä kommunismia. Epäilykset ovat kantautuneet väärien ihmisten korviin, ja entinen Maon opetuslapsi ammutaan petturina. Kurajoen asukkaista jotkut pitävät kuolemaa ansaittuna rangaistuksena naiselle joka kulttuurivallankumouksen aikaan hyökkäsi omia vanhempiaankin vastaan. Joillekin teloitus on jännittävä tapahtuma harmaan arjen keskellä. Mutta on myös niitä, jotka haluavat julkisesti tuomita teloituksen ja Shanin kuoleman.

Tarina rakentuu Shanin kuoleman ja sen herättämien reaktoiden ympärille. Tapahtumia seurataan monesta eri näkökulmasta. Shanin äidissä tyttären kuolema herättää jossakin uinuneen kapinahengen, kun taas isä menettää uskonsa elämään. Radiokuuluttaja Kai haluaa organisoida mielenosoituksen, joka vaatii Shanille kunnianpalautusta. Kylähullu Bashia kiinnostaa vain Shanin ruumis, koska naisvartalo on parikymppiselle nuorukaiselle arvoitus. Koulupoika Tong käy myös katsomassa teloitusta ja haaveilee jonakin päivänä pääsevänsä nuorisopioneereihin.

Kirjan maailma on läpeensä traaginen. Jokainen toivonpilkahdus on tuomittu sammumaan; hyvät aikomukset johtavat vain suruun; satunnaiset valinnat tuhoavat sivullisten elämän. Lopputuloksena kirja on vaikuttava, mutta ehkä hiukan etäinen. Johdonmukainen pessimismi syö kirjan tehoa: vaikka henkilöhahmot uskovat ja toivovat, en lukijana uskaltanut toivoa heidän mukanaan, koska tiesin sen turhaksi. Lopussa Li kuitenkin antaa pienen valon kajastaa joidenkin henkilöidensä ylle.

Kulkureissa minua kiehtoi erityisesti erilaisten ideologioiden kuvaus. Henkilöhahmojensa kautta Li kuvaa poliittisia pyrkyreitä, kapinallisia, hyväksikäytettyjä idealisteja ja kaikkiin aatteisiin pettyneitä ihmisiä. Ja myös niitä, jotka eivät juuri ajattele ideologioita, vaikka ne vaikuttavat heidän jokapäiväiseen elämäänsä. Suurten aatteiden taistelussa pienet ihmiset ovat vain lastuja laineilla.

Kirjan ovat lukeneet myös Maija jonka mielestä Kulkurit oli yhtaikaa ihana ja kamala, Aletheia jolle lukukokemus oli hätkähdyttävä, Mari A joka piti kirjasta sen karvaudesta huolimattta, Elina joka tunsi kirjan henkilöiden tunteet omissa luissaan ja Hanna joka tunsi pääsevänsä lähemmäksi Kiinan historiaa.

Yiyun Li: Kulkurit (The Vagrants, 2009)
Suom. Seppo Lopponen
Kansi: Tuija Kuusela
Tammi, 2013

maanantai 21. maaliskuuta 2016

Jens Andersen: Astrid Lindgren - Tämä päivä, yksi elämä


"Kunhan se vain on taiteellisesti perusteltua, kertomuksessa pitää voida puhua vakavasti myös kuolemasta, ja se lasten pitää vain piru vie hyväksyä. Kuolema ja rakkaus ovat suurimpia asioita, joita ihminen voi kokea, ja ne kiinnostavat joka iässä. Ei lapsia pidä säikyttää tolaltaan, mutta heillä on siinä missä aikuisillakin tarve kokea taiteen liikuttavan itseään. On ravisteltava sielua, joka muuten nukkuisi, kaikille tekee joskus hyvää itkeä ja pelästyä."

Astrid Lindgren kuuluu varmasti elämäni tärkeimpien kirjailijoiden joukkoon. Kirjat, erityisesti jotkut lapsuudessa ja nuoruudessa luetut kirjat, voivat tehdä niin suuren vaikutuksen, että on aivan mahdotonta kuvitella elämää tai omaa persoonaa ilman niitä. Monet Lindgrenin kirjat kuuluvat tähän joukkoon, ja Lindgren itse kuuluu minulla kaikkein taitavimpien ja rakkaimpien lapsuuden kuvaajien joukkoon. Tartuinkin siis mielenkinnolla Jens Andersenin uuteen Lindgren-elämäkertaan. Tiesin kyllä jonkin verran Astridin elämästä jo ennestään, mutta kirja tarjosi paljon uutta ja kiinnostavaa.  

Andersenin kirja on elämäkertana  laadukas mutta melko tavanomainen. Se on hyvin kirjoitettu ja perusteellinen, mutta mitään erityisen persoonallista Andersenin tyylissä tai kirjoitustavassa ei ole. Persoonallisuutta kirjaan tuovatkin ennen kaikkea runsaat lainaukset Astridin omista kirjeistä, päiväkirjamerkinnöistä ja muista teksteistä.

Andersen on ensimmäisenä elämäkerturina päässyt tutustumaan Tukholman Kuninkaallisen kirjaston Lindgren-kokoelmaan. Elämäkerta perustuukin hyvin pitkälti tähän tutkimusmateriaalin, mikä on kirjan vahvuus, mutta jossain määrin myös sen heikkous. Aivan kaikki lainaukset eivät ole kovin mielenkiintoisia: esimerkiksi nuoren Astridin kouluaineet tai toimittajaharjoittelijan artikkelit eivät tuo mitään erityistä lisäarvoa Astridin henkilökuvaan.

Kirja olisi ehkä kaivannut myös enemmän keskustelua muiden tekstien kanssa: Astridin näkemyksiä olisi voinut enemmänkin rinnastaa muihin mielipiteisiin, aikalaiskirjoituksiin, kritiikkeihin ja tulkintoihin. Parhaimmillaan kirja tarjoileekin juuri tätä. On mielenkiintoista lukea esimerkiksi 70-luvun poliittisesti tiedostavia näkemyksiä Vaahteramäen Eemelistä tai Lindgrenin vuoropuhelua poliittisten vaikuttajien kanssa.

Tämä päivä, yksi elämä etenee johdantoa lukuunottamatta melko kronologisesti Astridin syntymästä kuolemaan. 400-sivuinen kirja ehtii edetä puoliväliin, ennen kuin päästään käsiksi Lindgrenin kirjailijan uraan. Andersen käy sitä ennen läpi Astridin varhaislapsuuden ja kouluvuodet, mutta ennen kaikkea hän keskittyy kirjan alkupuolella siihen mitä kutsuu tämän elämän "suureksi ja käänteentekeväksi ongelmaksi": teiniraskautta ja siitä syntyneen lapsen luovuttamista sijaisvanhemmille kolmen vuoden ajaksi. On selvää, että Lassen syntymä ja varhaiset vuodet olivat merkittävä osa Astridin elämää, mutta omaan makuuni aihetta käsitellään kirjassa vähän liian perusteellisesti. Olisin mieluummin lukenut enemmän Lindgrenistä kirjailijana.

Lindgrenin kirjoista eniten huomiota saavat Peppi Pitkätossu -kirjat sekä Veljeni, Leijonamieli, kenites siksi, että nämä kirjat herättivät ilmestyessään eniten keskustelua ja saivat osakseen myös kritiikkiä. Peppi oli heti ilmestyessään valtava menestys, ja puhuttiin jopa Peppi-psykoosista. Ihailijoita riitti, mutta oli myös niitä jotka pitivät Peppiä sairaalloisena ja luonnottomana. Ennen kaikkea Peppi kuitenkin herätti keskustelua siitä, millaisia lapset ovat, miten heitä tulisi kasvattaa ja miten lapsille voi tai saa kirjoittaa.

Peppi ajoittuu Lindgrenin kirjailijanuran alkuun, Veljeni, Leijonamieli taas loppupuolelle. Ja Pepin tavoin Leijonamieli herätti lukijoissa ja kriitikoissa kysymyksiä ja kritiikkiä aiheensa vuoksi: mistä lapsille voi kirjoittaa. Voiko lapsille kirjoittaa kuolemasta ja voiko kirjan nähdä jopa houkuttelevan lapsia itsemurhaan. Astrid vastasi kritiikkiin asiallisesti ja kärsivällisesti, mutta hänelläkin oli omat epäilyksensä kirjan kirjoittamisen aikana. Hän ei epäillyt kuoleman teemaa sinänsä, vaan kykyään käsitellä aihetta oikein.

Hiukan harmillisesti jotkut kirjat ohitetaan kirjassa melkein kokonaan. Erityisesti jäin kaipaamaan Marikkia, joka on minulle Lindgrenin henkilöhahmoista yksi kaikkein rakkaimmista, mutta tässä kirjassa Marikki mainitaan vain sivulauseessa. Ihmettelin myös sitä, että Ronja, ryövärintyttärestä kirjoittaessaan Andersen tekee joitakin asiavirheitä – melko pieniä toki, mutta fanille merkityksellisiä.

Kaikesta huolimatta Andersenin kirja on kelpo elämäkerta, kiinnostava ja monipuolinen. Ja kirjasta huomaa, että Andersen pitää aiheestaan ja suhtautuu Astridiin kunnioittavasti. Se lämmittää mieltä.

Kirjan ovat lukeneet myös Mai, Maija, Ulla ja Raija.

Jens Andersen: Astrid Lindgren. Tämä päivä, yksi elämä. (Denna dagen, ett liv. En biografi över Astrid Lindgren, 2014)
Suom. Kari Koski
Kansi: Martti Ruokonen
WSOY, 2015

keskiviikko 16. maaliskuuta 2016

Kate Atkinson: Hävityksen jumala


""Löikö hän sinua?" Violan terapeutti Gregory kysyi. Gregory etsi yleensä syitä ja seurauksia perheväkivallasta.
"Löi", Viola vastasi, sillä se kuulosti äärettämän paljon kiinnostavammalta kuin kylmännihkeä totuus – keskinäinen välinpitämättömyys. Vanhemmiten ja ajan myötä alkoi pikku hiljaa ymmärtää, että toden ja tarun ero on oikeastaan merkityksetön, koska lopulta kaikki katoaa historian sakeaan, unohdettuun soppaan. Sekä henkilökohtainen että poliittinen – kaikki samaa soppaa." 

Kate Atkinsonin edellinen romaani Elämä elämältä kertoi Ursula Toddin monesta vaihtoehtoisesta elämästä. Uutuuskirja Hävityksen jumala taas kertoo Ursulan veljen Teddyn yhden elämäntarinan. Teddy elää onnellisen englantilaisen lapsuuden, opiskelee ja haaveilee runoudesta, lentää pommikonetta toisessa maailmansodassa, selviää vasten todennäköisyyksiä hengissä, menee naimisiin ja saa lapsen ja elää seuraavalle vuosituhannelle asti. Sota rytmittää Teddyn elämän perustavalla tavalla: on lapsuus ja nuoruus ennen sotaa, on sota-aika ja sitten on elämä sodan jälkeen – elämä jota ei pitänyt olla.

Pidin kovasti Elämä elämältä -kirjasta, vaikka en ihan varauksetta siihen ihastunutkaan. Suurimmaksi osaksi kirja oli kuitenkin lähes täydellistä kirjallista herkuttelua, ja oli päivänselvää että lukisin myös tämän rinnakkaisteoksen. Ja kyllä Hävityksen jumalakin tarjosi herkutteluhetkiä, vaikkakin hiukan hillitympiä kuin Elämä elämältä.

Siinä missä Ursulan tarina eteni kehämäisesti, kiertyen aina uudesta kuolemasta takaisin elämään, Teddyn tarinaa kerrotaan siityen epäkronologisesti ajasta ja paikasta toiseen. Myös näkökulma siirtyy välillä Teddystä tämän vaimoon, tyttäreen tai lapsenlapsiin. Erityisen suuren osan kirjassa saa Teddyn tytär Viola, joka on itsekeskeisyydessään lähes sietämätön – ja melko yksiulotteinen – henkilöhahmo. Yksiulotteisuudessaankin Viola kuitenkin on yksi kirjan liikkeellepanevista voimista, sillä moni muu henkilö jää melko värittömäksi. Teddy itse on päähenkilönä rakastettava, mutta ehkä hiukan väritön hänkin. Onneksi meillä siis on Viola!

Hävityksen jumala on kiinnostavaa ja helppoa luettavaa, mutta kirjan edetessä huomasin kaipaavani kerrontaan enemmän imua. Elämä elämältä oli niin taitavasti ja koukuttavasti rakennettu, ettei kirjaa malttanut laskea käsistään, mutta Hävityksen jumala oli aivan helppo jättää pariksikin päiväksi odottamaan. Kaikkien kirjojen ei toki tarvitse olla lukusukkuloita, mutta juuri tällaisiin laadukkaisiin lukuromaaneihin kaipaisin kyllä tiettyä koukuttavuutta, joka vaatisi uppoutumaan kirjaan joka solulla. Hävityksen jumala tuntui paikoitellen hajanaiselta ja harhailevalta.

Mutta sitten, kirjan lopulla Atkinson onnistuu vielä säväyttämään. Loppu nostaa kirjan siivilleen ja kohottaa tarinan viimeiseen hiukaisevaan lentoon. En kovin usein saa lukiessani kylmiä väreitä, mutta Hävityksen jumalan viimeiset sivut värisyttivät.

Hävityksen jumalan ovat lukeneet myös esimerkiksi Sara, Raija, Katja, Kirsi ja Kirjasieppo.

Kate Atkinson: Hävityksen jumala (A God in Ruins, 2015)
Suom. Kaisa Kattelus
Kansi: Anders Carpelan
S&S, 2016

torstai 10. maaliskuuta 2016

Peter Høeg: Susanin vaikutus


"Kukaan ei enää muista sitä, mutta ensimmäisen kerran eurooppalaiset biologit varoittivat luonnon saastumisesta 60-luvun puolivälissä.Sen jälkeen tilanne on pahentunut eksponentiaalisesti. Maailmanlopun näkymät toteutuvat nyt, biologiset järjestelmät romahtavat. Ei ole ainoatakaan ajattelevaa toimittajaa joka ei tiedä sitä, ei poliitikkoa, ei tutkijaa. Mutta sitä ei voida sanoa, sitä ei kuunnella."

Jostakin syystä Peter Høeg kiehtoo minua kirjailijana, vaikken ole aikaisemmin lukenut hänen tuotannostaan kuin Lumen tajun, johon suhtaudun ristiriitaisin tuntein. Pidin kirjan mietiskelevästä puolesta, mutta sen trillerimäinen loppu turhautti ja suorastaan suututti minua. Olisin kovasti toivonut, että Høeg olisi  kirjoittanut kauniin ja hiljaisen kirjan päähenkilönsä ajatusmaailmasta, ja petyin kun kirja ei vastannut odotuksiani. Kuitenkin kirjassa oli myös paljon sellaista, mistä pidin, ja halusin antaa Høegille toisenkin mahdollisuuden. Nyt, monta vuotta myöhemmin, Susanin vaikutus alkoi kiinnostaa, ja kohtasin taas Høegin.

Susanin vaikutuksessa on paljon samaa kuin Lumen tajussa. Päähenkilönaiset ovat hiukan erikoislaatuisia poikkeusyksilöitä, jotka sotkeutuvat monimutkaisen ja väkivaltaisen murhamysteerin kiemuroihin. Molemmat kirjat ovat outo yhdistelmä polveilevaa pohdiskelua ja uskottavuuden rajoja hipovaa toimintaa. Ja molemmat kirjat jättivät jälkeensä hämmentyneen olon: en oikein tiedä, mitä ajatella Høegin kirjoista, tai pidänkö niistä, mutta kylmäksi hänen kirjansa eivät jätä.

Susanin vaikutuksessa on hienoja elementtejä, kuten salaperäinen Tulevaisuuskomissio ja synkeän klaustrofobinen tunnelma. Mutta en oikein osaa suhtautua Høegin kirjojen juonenkuljetukseen, joka pahimmillaan tuo mieleen keskinkertaiset toimintaelokuvat. Elokuvissa epäuskottavat juonenkäänteet ja täpärät läheltä piti -tilanteet voi kuitenkin olla helpompi hyväksyä, kun taas kirjoissa ne helposti ärsyttävät minua.

Ja kuitenkin Susanin vaikutuksessa oli sellaista hurjaa rönsyilyä ja suuruudenhulluutta, joka veti minua puoleensa. Tuntuu kuin Høeg haluaisi kattaa kirjassaan koko maailman: rakkauden ja vanhemmuuden, rahan ja vallan vääristyneet suhteet, fysiikan lait, poliittisen korruption, ekokatastrofin ja kuolevaisuuden. Sanottavaa on paljon, mutta se uhkaa hukkua juonen kiemuroihin. Nautinkin kirjasta eniten, kun en kiinnittänyt niin paljon huomiota tarinaan vaan keskityin vain ajatuksiin ja kieleen. Ehkä Høegia pitää lukea niin – ainakin minun.

Susanin vaikutuksesta ovat kirjoittaneet myös esimerkiksi Omppu, tuijata, Suketus, Katja, Jonna, Kaisa Reetta, MarikaOksa ja Elina.

Peter Høeg: Susanin vaikutus (Effekten af Susan, 2014)
Suom. Katriina Huttunen
Kansi: Jussi Karjalainen
Tammi, 2015