Ehdokkaani kaikkien aikojen parhaaksi kirjaksi

Ensi viikonloppuna Kuopiossa järjestetään Kirjakantti-kirjallisuustapahtuma, jossa julkistetaan kirjabloggaajien äänestämä kaikkien aikojen paras kirja. Parasta kirjaa on valittu pitkin syksyä: ensimmäisessä vaiheessa kuka tahansa sai ehdottaa äänestykseen kirjoja, ja ehdokkaita nimettiin yli 500. Lokakuussa kirjabloggaajat saivat äänestää kuutta omaa suosikkiaan näistä ehdokkaista, ja ääniä annettiin yli 140 kirjalle. Ääniä saaneet kirjat löytyvät äänestystä järjestämässä olleen Amman blogista. Voittaja ja neljä seuraavaksi eniten ääniä saaneet kirjat esitellään Kirjakantissa 23.11. 2013.

Otin luonnollisesti itsekin osaa äänestykseen, sillä olen heikkona kirjalistoihin ja kaikenlaisiin kaikkein aikojen paras -valintoihin. Lempikirjojen ja parhaiden kirjojen nimeäminen on hauskaa mutta haastavaa, ja kuusi kirjaa on aika pieni määrä kirjojen universumissa. Karsin, punnitsin ja vaihdoin mielipidettäni, ja lopuksi valitsin kuusi kirjaa, jotka edustivat minusta hiukan eri tavoin parhautta.

Esittelen nyt omat ehdokkaani, ja vien samalla loppuun pitkään keskeneräisenä roikkuneen 30 viikon haasteeni. Haasteen viimeinen kysymys on saanut olla vastaamatta pitkään ehkä siksi, että viimeinen kysymys on niinkin mahdoton kuin kaikkien aikojen lempikirjani. En osaa nimetä vain yhtä kirjaa kaikkien aikojen lempikirjaksi, joten nämä kuusi kirjaa saavat nyt edustaa lempikirjaani – vaikka lempikirja ja paras kirja eivät välttämättä aina olekaan ihan sama asia.

Mutta tässä siis minun parhaat kirjani:

Charlotte Brontë: Kotiopettajattaren romaani

Jane Eyre on kulkenut mukanani kolme vuosikymmentä. Luin kirjan ensimmäisen kerran lapsena, ja silloin rakastin sen dramaattisia ja romanttisia juonenkäänteitä ja vanhan ajan lumoa sisäoppilaitoksineen ja kahden kerroksen väkineen. Olen lukenut kirjan uudelleen erilaisissa elämänvaiheissa, ja aina se on tuntunut tarjoavan jotakin uutta. Kirja on lohduttanut, tarjonnut elämänohjeita ja saanut miettimään esimerkiksi naisen asemaa ja henkilökohtaista rohkeutta. Ja se on viihdyttänyt, kerta kerran jälkeen.

Michael Cunningham: Tunnit

Tunnit edustaa minulle lähes täydellistä kauneutta, sekä kielellisesti että ihmiskuvaukseltaan. Kirja on samanaikaisesti kaunis, elämäniloinen, surullinen ja lähellä kuolemaa. Cunninghamin kirjoitustapa koskettaa niin syvältä, että lukemisesta tulee fyysinen kokemus: se värisyttää, hengästyttää ja itkettää.

Tove Jansson: Taikatalvi

Janssonia ja Muumeja ei voi ohittaa! Kirjoja, jotka tarjoavat ravintoa yhtä lailla lapsille kuin aikuisillekin. On vaikea kuvitella, mitä minä olisin ilman Muumeja: ne ovat niin erottamaton osa elämääni. Taikatalvi on vaikuttava kasvukertomus ja hieno kuvaus yksinäisyydestä ja pelosta. Ja se piirtää upean kuvan talvesta, niin sanoin kuin kuvinkin. Rakastan!

James Joyce: Odysseus

Odysseus ei ole lempikirjani, mutta eittämättä yksi vaikuttavimmista, unohtumattomimmista ja haastavimmista kirjoista, mitä olen lukenut. Tämä kirja on erityisesti kielen juhlaa, ja kaikki huipentuu viimeisessä luvussa, joka yksinään olisi jo riittävä syy kirjan lukemiseen.

L.M. Montgomery: Pieni runotyttö

Montgomery oli listalla yhtä pakollinen kuin Jansson. Lapsuuden lukukokemukset! Ne muokkaavat meitä niin monilla tavoilla, ja kuljettavat lumottuihin maailmoihin, joista tulee yhtä todellisia kuin todellisuus. Ja harva on onnistunut ihastuttamaan ja muokkaamaan minua niin voimakkaasti kuin Montgomery. Annan ja Emilian välillä oli vaikea valita, sillä Anna oli ehdottomasti suosikki lapsena, mutta hiukan vanhempana Runotyttö nousi tärkeäksi. Rakastan kumpaakin kiihkeästi, ja olisin yhtä hyvin voinut valita Annankin.

Märta Tikkanen: Vuosisadan rakkaustarina

Vuosisadan rakkaustarina on ainoa äänestämistäni kirjoista, jonka olen lukenut ensimmäisen kerran blogiaikana. Tämäkin kertoo siitä, kuinka vaikeaa on valita vain kuusi parasta kirjaa, sillä olen lukenut kahden ja puolen blogivuoden aikana monia, monia kirjoja, jotka olisivat voineet ansaita parhaan kirjan tittelin. Vuosisadan rakkaustarina pääsi listalle koska halusin mukaan myös runoutta, ja koska se on yksi kaikkien aikojen parhaista kirjoista.

Märta Tikkanen: Suurpyytäjä

Halusin ehdottomasti osallistua Koko lailla kirjallisesti -blogin Märta Tikkanen -teemaviikonloppuun, koska Tikkanen on yksi suosikkikirjailijoistani. En tosin ole lukenut läheskään koko kirjailijan tuotantoa, mutta lukemani kirjat (Kaksi, Miestä ei voi raiskata ja Vuosisadan rakkaustarina) ovat kaikki olleet uskomattoman voimakkaita lukukokemuksia. Teemaviikonloppua varten halusin lukea jotakin hiukan tuntemattomampaa Tikkasta, ja valitsin Suurpyytäjän, joka ainakin minulle oli sen verran vieras kirja, etten edes tiennyt, mistä kirjassa on kyse. Takakansitekstistäkään asia ei selviä, sillä siinä on vain lainaus kirjan tajunnanvirtamaista tekstiä.

Suurpyytäjä on jonkinlainen yhdistelmä asiapitoista matkakertomusta ja runollista rakkaustarinaa. Tapahtumapaikkana on Grönlanti, jossa kertoja on kirjailijamatkalla, ja jossa hän tapailee satunnaisesti myös tanskalaista miestä. Intohimoisen mutta repivän rakkaussuhteen kuvailussa käytetään runomuotoa lähestyvää tajunnanvirtaa - Grönlantia, sen kieltä ja kulttuuria käsittelevät jaksot on kirjoitettu toteavaampaan tyyliin, mutta tässäkin tekstissä on usein runollisen hengittävä ja kevyt poljento - varsinkin kun kuvaillaan Grönlannin luontoa. Henkilökohtaisesti nautin tavattomasti molemmista Tikkasen kirjoitustavoista: molemmat soljuvat ja aaltoilevat vaivattomasti ja tekstiin voi sukeltaa kuin rauhoittavien aaltojen syleilyyn.

"Tämä ilma on korkeaa ja kuivaa, niin puhdasta että sen tuntee kasvoillaan, niin kevyttä että on kuin leijuisi pari senttiä jäisen maan yläpuolella. Kaukaisten maanosien saasteet ovat haihtuneet matkan varrella, hukkuneet valtameriin jo mittaamattomien etäisyyksien päässä. Taivas kaareutuu tämän äärettömän valkoisen maan yllä, valkoisesta mannerjäätiköstä kohoavat tunturinhuiput, nunatakit, heittävät teräviä varjoja, vaaleansinisiä, syvänsinisiä, tummansinisiä, valkeaakin valkeampaan."

Ihastuin kirjassa erityisesti Grönlantia kuvaaviin jaksoihin. Vaikka kuvailtiin todellista paikkaa, välillä tuntui kuin olisi lukenut kertomusta vieraalta planeetalta tai kansansatua, niin omalaatuinen ja ainutlaatuinen paikka Grönlanti on. Tikkanen sirottelee joukkoon myös grönlantilaisia tarustoja ja uskomuksia, jotka lisäävät epätodellisuuden tuntua. Joukossa on kuitenkin myös asiaa hylkeenpyynnistä, alkoholinkäytöstä, koulutuksesta ja kustannustoiminnasta.

Suurpyytäjä on siis varsin kirjava keitos, mutta kummallisella tavalla kiehtova. Se ei ehkä olisi paras kirja aloittaa tutustumista Tikkasen tuotantoon, mutta jos on häneltä jo jotain lukenut, kannattaa tämäkin kirja ehdottomasti ottaa lukulistalle.

Osallistun kirjalla Underbara finlandssvenskar -haasteeseen.

Märta Tikkanen: Suurpyytäjä (Storfångaren, 1989)
Suom. Raija Jänicke
Tammi, 1989

Märta Tikkanen: Kaksi - Kohtauksia eräästä taiteilija-avioliitosta

"Alusta lähtien kirjallisuus oli yhtä tärkeä kuin elämä. Välillä ei ollut varma kumpi sai etusijan."

Märta ja Henrik Tikkasella oli suhteensa alusta lähtien yhteinen unelma taiteilijaliitosta, kahden kirjailijan yhteiselämästä. Kirjoittaminen oli heidän suhteensa perusta ja heitä eniten yhdistävä asia.

Kun Märtan esikoisteos on hyväksytty julkaistavaksi, jotkut pariskunnan yhteiset ystävät varoittelevat Märtaa: Henrik ei tule hyväksymään Märtan kirjoittamista - Henrik tulee kokemaan Märtan kilpailijaksi. Märta pelästyy mutta myös ällistyy: Miksi Henrik kokisi hänen kirjoittamisensa uhkana, kun kirjoittaminen on heidän suhteelleen kaikki kaikessa.

Valitettavasti ystävät olivat oikeassa: kahden kirjailijan unelmaliitosta tuli Märtan kirjailijanuran myötä taistelutanner. Vaikka Henrik oli ylpeä Märtasta ja kannusti häntä kirjoittamaan, hän oli myös äärettömän mustasukkainen tämän saamasta huomiosta: kotirauhan vuoksi Tikkasilla ei juuri puhuttu Märtan saamista positiivisista kritiikeista tai huomionosoituksista. Märta ja Henrik kävivät kirjojensa kautta dialogia, mutta keskustelu tuntuu usein jäävän paperille kansien väliin. Kaksi-kirjassa Märta poimii molempien teksteistä esimerkkejä, jotka osoittavat että kirjoissaan heillä oli kyky ja halu yhteisymmärrykseen, mutta jostain syystä he eivät onnistuneet toteuttamaan niitä käytännössä.

Vuosisadan rakkaustarina kertoo Tikkasten liitosta runomitassa, vihaisesti ja hyökkäävästi. Kaksi vuosikymmentä Henrikin kuoleman jälkeen kirjoitettu Kaksi tuo myös esiin avioliiton ongelmakohdat, mutta se on paljon lempeämpi  ja kertoo myös paljon siitä rakkaudesta ja kiintymyksestä, mitä liitossa ilmiselvästi oli. Kirjojen muoto ja funktio ovat toki myös aivan erilaisia: ensimmäinen on kaunokirjallinen runokirja joka käyttää oikeaa suhdetta materiaalina, toinen omaelämäkerrallinen muistelmateos. Kirjojen välissä on myös melkein kolmekymmentä vuotta elettyä elämää, mikä luonnollisesti tuo niihin aivan erilaiset sävyt.

Märta Tikkasen kirjoitustyylissä on jotain mikä tempaisee minut mukaansa. Märtan käsittelyssä Henrik, Tikkasten perhe, 1970-luku ja suomenruotsalaiset kulttuuripiirit piirtyivät eteeni elävinä ja kiehtovina. Kirjaa lukiessa harmittelin välillä sitä että olen päästänyt ruotsin kieleni ruostumaan, koska Märtan teksti olisi varmasti ruotsiksi vielä nautinnollisempaa - suomennosta mitenkään väheksymättä. Märta kirjoittaakin Kahdessa useasti suomenruotsalaisuuden ja ruotsin kielen merkityksestä itselleen: ne ovat hänen hengitysilmaansa ja maaperäänsä.

Minua kiehtoi kirjassa myös 70-luvun naisasialiikkeen kuvaus. Välillä sitä unohtaa, kuinka erilaisessa maailmassa tuolloin elettiin: ei ollut kunnallista päivähoitojärjestelmää, naiset vastasivat kotitöistä, naisiin kohdistuvaa väkivaltaa ei oltu määritelty rikokseksi ihmisoikeuksia vastaan. Ja Pohjoismaiden Neuvoston kirjallisuuspalkinto oli aina myönnetty miehelle - tässä ei toki ollut kyse syrjinnästä vaan valinta perustuu aina pelkästään laatuun, vakuuttaa PN-raadin jäsen hämmästyneenä Märtalle. Feminismistä ja naisasiasta tuleekin yksi Tikkasten liiton ikuinen kiistakapula: kuten niin moni mies tänäkin päivänä, Henrik kokee feminismin suorana hyökkäyksenä itseään vastaan.

Märta on kirjoittajana hauska ja pureva. Kaksi rakentuu episodeista ja anekdooteista, jotka ovat milloin tunnelmallisia, milloin ivailevia, milloin surumielisiä. Taittelin kirjan sivuja koirankorville mehukkaiden ja koskettavien kohtien merkiksi - useamman kerran jouduin pyyhkäisemään kyyneleen silmäkulmasta, erityisesti lapsia käsittelevissä kohdissa. Lapset oirehtivat alholistiperheen pahaa oloa monin tavoin, ja sen lukeminen on rankkaa, mutta liikutuin myös niissä kohdissa, joissa lapsien ja vanhempien välistä rakkautta kuvataan kauniisti. Ei ole epäilystäkään siitä, että lapsia rakastettiin tässä perheessä, myös Henrik jonka rakkaus tosin ei ilmennyt ruuanlaittona tai iltasatujen lukemisena.

Märta kertoo että oli jo nuorena toivonut mielenkiintoista elämää, ei onnellista. Mielenkiintoinen hänen elämänsä epäilemättä onkin ollut. Ja oli siinä rakkauttakin:

"Tiesimme kumpikin millaista meillä voisi olla, millaista meillä yhä oli kun unohdimme itsemme ja lakkasimme ajattelemasta, tyydyimme vain olemaan.
Vuosisadan rakkaustarina, täysin vailla ironiaa."

Kahdesta ovat kirjoittaneet myös Karoliina ja jaana.

Korkkaan tällä kirjalla Underbara finladssvenskar vid papper -haasteen.

Märta Tikkanen: Kaksi - Kohtauksia eräästä taiteilija-aviolittosta (Två - Scener ur ett konstnäräktenskap, 2004)
Piirrokset ja aforismit Henrik Tikkanen
Suom. Liisa Ryömä
Tammi, 2004

Märta Tikkanen: Vuosisadan rakkaustarina

Lapsena näin Vuosisadan rakkaustarinan vanhempien kirjahyllyssä. Tartuin kirjaan kiinnostuneena: tämä on varmaan jotain ihanan romanttista! Luin muutaman sivun ja laitoin kirjan pettyneenä takaisin hyllyyn. En ollut löytänyt romantiikkaa.

Toinen kohtaaminen Vuosisadan rakkaustarinan kanssa parikymmentä vuotta myöhemmin. En malttaisi laskea kirjaa kädestäni. Luen järkyttyneenä, surullisena, vihaisena - ja silti ihaillen Tikkasen kielen selkeää kirkkautta. Tikkasen runot ovat yksinkertaisia ja helppolukuisia, vaikka aihe on raskas. Moni teksti voisi yhtä hyvin olla suorasanaista kerrontaa, mutta tietyt sanavalinnat, toistot ja rivijaot tuovat kieleen runon soinnin ja rytmin.

Vuosisadan rakkaustarina perustuu pitkälti Märtan avioliittoon Henrik Tikkasen kanssa. Se on kuvaus elämästä alkoholistin kanssa: elämästä jota jaksottavat miehen säännölliset juomakaudet. Se on myös kuvaus taiteilijaliitosta, jossa miehen taide käy aina naisen taiteen edellä. Ja se on kuvaus perheestä, jossa lapset pelkäävät, lohduttavat ja hoivaavat.  Nämä lapsia käsittelevät kohdat olivat ehkä surullisinta luettavaa.

Muutamia vuosia vielä
ja hän kasvaa neljäkymmentä senttiä
ja hartiat levenevät
joka päivä
Pian hänen voimansa
ovat saaneet kiinni
sen vastuun mitä hän jo kauan 
on kantanut

Kirja on jaettu kolmeen osaan, joista ensimmäinen keskittyy alkoholismiin; toinen käsittelee parisuhdetta, rakkautta ja rakkauden katoamista; kolmas osa on naisen oman äänen ja oman arvon löytämistä. Tikkasen kuvaama parisuhde ei ole mikään kahden tasa-arvoisen yksilön liitto. Se on suhde jossa mies juo, pettää, säälii itseään ja väheksyy naista, mutta korottaa rakkauden ja naisen silti jalustalle. Naisen tehtävä on ihailla, hoivata ja kestää.

Kenties tosiaan
sinun mielestäsi
vapaus ei voi olla 
minulle
tärkeä asia
Mutta sehän johtuu vain
sinun äärettömästä rakkaudestasi

Miksi minä en arvosta
sinun rakkauttasi?

Läpi kirjan on pakko miettiä kysymystä, jonka Tikkanen itsekin esittää heti ensimmäisessä runossa. Miksi hän ei lähtenyt? Kuten aina, syitä on epäilemättä monia, ja yksi syy luultavasti on kaikesta huolimatta rakkaus. Rakkaus joka tuntuu välillä kuolleen - eikä syynä ole yksin alkoholismi, vaan myös suhteen epätasa-arvoisuus, kyvyttömyys kommunikaatioon ja toisen kuuntelemiseen.

Kuinka hitaasti minun on puhuttava
että kuulisit

nyt on jo todella kiire
jos aiomme jäädä henkiin

Vuosisadan rakkaustarina kuitataan ehkä liian usein vain alkoholismikuvauksena tai vain avainromaanina. Mielestäni se on varsin yleispätevä kirja parisuhteesta ja tasa-arvosta. Kirjan takakansiteksti toteaa, ettei yksikään aikuinen ihminen saisi jättää kirjaa lukematta, ja kerrankin moisiin ylisanoihin on helppo yhtyä. Vuosisadan rakkaustarina on hieno, hieno kirja, joka ravistelee ja pysäyttää. En kuitenkaan suosittele romantiikannälkäisille.

Märta Tikkanen: Vuosisadan rakkaustarina (Århundradets kärkekssaga, 1978)
Suom. Eila Pennanen
Tammi, 2010