torstai 11. heinäkuuta 2019

Katja Kallio: Valkokangastuksia


Tämä ei ole kirja-arvio. Tämä on itkuinen rakkaudentunnustus.

Luin muutama vuosi sitten Katja Kallion Elokuvamuistin, ja rakastuin. Rakastuin Kallion tapaan kirjoittaa elokuvista tavalla, jossa elämä ja elokuvat kietoutuvat erottamattomasti toisiinsa. Rakastuin siihen, että Kallio ymmärtää, mitä elokuvien rakastaminen on ja osaa kaiken lisäksi ilmasta sen sanoilla. Eikä niitä sanoja edes tarvita montaa. Yksi sivun mittainen tiivis teksti ja tarkasti valitut sanat riittävät, ja lukijana voi huokaista onnellisena, että juuri tuolta elokuvat parhaimmillaan tuntuvat.

Kun kuulin, että Kalliolta ilmestyy uusi elokuvakirja, olin tietysti samaan aikaan ihastunut ja kauhuissani. Kuinka ihanaa – lisää Kallion elokuva-ajatuksia! Ja kuinka kamalaa – entä jos kirja ei olekaan yhtä ihana kuin Elokuvamuisti!

Heti, kun aloin lukea Valkokangastuksia, pelko hävisi. Kyllä, kirja on aivan yhtä ihana kuin Elokuvamuistikin. Se soljuu samalla vaivattomuudella aiheesta toiseen, yhdistellen elämää ja elokuvaa, kepeää ja raskasta, triviaalia ja elämää suurempaa. Sydämeni pakahtuu, kun saan Kallion tekstien kautta palata Franzin, Phoenixin, Son of Saulin tai Kosketuksissa-elokuvan maailmaan.

Lukiessani itken vähän väliä. Itken, koska olen niin onnellinen, kun saan taas lukea näitä ihania elokuvatekstejä. Itken, kun Kallio rinnastaa I, Daniel Blaken ja Kotiopettajattaren romaanin. Ja kun Kallio kirjoittaa Sound of Musicin sing along -näytöksestä, itken niin etten enää näe lukea.

"[...]heidän suhteensa Sound of Musiciin saattoi olla aivan toisenlainen kuin minun, heillä siihen liittyvät toiset muistot. Mutta hekin ovat rakastaneet sitä, varmaan yhtä paljon kuin minä, ehkä jopa yhtä epätoivoisesti, ja vaikka heidän kanssaan siitä keskusteleminen olisikin mahdotonta, koska en saisi millään sanoilla ilmaistua kuinka pieni ja yksinäinen ja samalla järkyttävän onnellinen olin silloin kun sain olla Sound of Musicin kanssa, niin laulamalla tässä yhdessä me kaikki pääsemme tunnustamaan rakkautemme."

Ei pidä ymmärtää väärin. Valkokangastuksia ei ole pelkkää itkuvirttä. Kirja on hauska, oivaltava, hymyilyttävä, haikea, viisas. Mutta kuten Kallio kirjoittaa ihan toisessa yhteydessä: "Itkeminen onkin tässä se lopullinen koe". Moni muukin voi kirjoittaa elokuvista niin, että lukiessaan nyökyttelee hyväksyvästi tai oivaltaa jotain uutta. Mutta jokainen ei osaa kirjoittaa elokuvista niin, että henki salpautuu ja kyyneleet valuvat.

Valkokangastuksista ovat kirjoittaneet myös tuijata, Marika Oksa, Katja ja Maija-Riitta.

Katja Kallio: Valkokangastuksia
Otava, 2019

sunnuntai 7. heinäkuuta 2019

Tuomas Timonen: Oodi rakkaudelle


Oodi rakkaudelle! Kuulostaa niin kauniilta ja romanttiselta! Tuomas Timosen runokokoelman avaava nimiruno Oodi rakkaudelle on kuitenkin jotain ihan muuta. Runo esittää sarjan häiritseviä kysymyksiä:

"Luuletko että hän rakastaa osallistua sinun unelmaasi?
Luuletko että hänelle riittää että sinun
mielestäsi hän olisi hyvä lapsiesi isäksi?
Luuletko että hän haluaa että korjaat seurassa
hänen puutteellista ranskan ääntämystään?"

Kysymykset lyövät rikki kuvitelman harmonisesta parisuhteesta, jossa jaetaan unelmat, mielipiteet ja maailmankuva. Romanttisiksi mielletyt eleet ja teot muuttuvat ärysttäviksi ja valheellisiksi. Samalla kysymysten kohde kuvataan melko epäimartelevassa valossa: runon Sinä ostaa kumppanilleen typeriä vaatteita, hänellä on keskenkasvuinen luonne, ja hän juoruilee parisuhteen intiimeistä yksityiskohdista ystävilleen.

Esittääkö runon pienet, julmat kysymykset ulkopuolinen tarkkailija, vai onko kysymysten takana sittenkin runon Hän, parisuhteen toinen osapuoli, joka kysymyksillä paljastaa todelliset tunteensa. Entä millaiset kysymykset parisuhteen toiselle osapuolelle esitettäisiin? Antaisivatko ne yhtään kauniimpaa kuvaa rakkaudesta tai ihmisestä?

Samalla kierolla otteella Timonen lähestyy aikuisen ja lapsen välistä suhdetta Kasvatusohjeita-runoissa.

"Jos hän haluaa sinisen pallon, anna se hänelle.
Jos hän haluaa sinisen pallon, älä anna sitä hänelle.
Kysy, eikö hän halua sinistä palloa.
Käske hänen ottaa sininen pallo.
Lyö häntä, jos hän ottaa sinisen pallon."

Runot neuvovat kohtelemaan lasta epäloogisesti, väkivaltaisesti ja vastuuttomasti. Ne ovat kenties liioiteltuja, mutta saavat miettimään, näyttäytyvätkö aikuisten säännöt, puheet ja teot lapsen mielessä tällaisena mielivaltaisena kaaoksena. Ja kuinka paljon aikuiset satuttavat tai vahingoittavat lasta tarkoittamattaan tai tarkoituksella.

Timosen runoissa on väkivaltaa, seksiä ja synkkyyttä. Runot häiritsevät ja välillä ahdistavatkin ja kyseenalaistavat samalla sitä, mikä pinnalta katsottuna näyttäytyy normaalina ja hyväksyttynä. Uutta tulokulmaa asioihin voi löytyä myös kirjoitusvirheiden tai sanaleikkien kautta.

Pelkkää synkistelyä kokoelma ei ole, vaikka huumorissa onkin on usein mustanpuhuva sävy. Parhaimmillaan Oodi rakkaudelle onkin ehkä niissä runoissa, joissa vakava ja rujo kohtaavat hauskan ja herkän oikeassa suhteessa. Silloin lukijan mielessä liikahtelee kiivaimmin.

Tuomas Timonen: Oodi rakkaudelle
Kansi: Camilla Pentti
Teos, 2007