Helmi Kekkonen: Olipa kerran äiti

"toisinaan tunnen etten voisi olla onnellisempi,
toisinaan koen olevani pelkkä kotitöitä tekevä ja lapsia hoitava hikoileva imettäjä, kaukana maailmasta, siitä mikä tapahtuu todella." 

Millaista on olla äiti, yksi äiti monien joukossa? Henkilökohtaisella, ruumiillisella, pään sisäisellä tasolla? Helmi Kekkosen Olipa kerran äiti kertoo yhden kokemuksen äitiyden ensimmäisistä vuosista. Äidistä, joka ei haaveillut lapsista, mutta huomasi olevansa raskaana. Äidistä, joka on kokenut kolme raskautta ja kaksi synnytystä. Äidistä, joka miettii äitiyttä ja haluaa antaa sille sanat.

Kekkonen kirjoittaa henkilökohtaisesta matkastaan äitinä: raskauksista, synnytyksistä, keskenmenosta, vauva-ajasta, oman tilan kaipuusta, rakkaudesta. Arjen vanhemmuuden keskellä Kekkonen pohtii kokemuksiaan ja omaa äitiyttään. Näistä pohdinnoista nousee esille laajempia teemoja, joista itselleni kiinnostavimpia olivat ehkä äitiyttä koskevat odotukset ja odotusten myötä epäonnistumisen ja syyllisyyden tunteet.

Äitiys on täynnä odotuksia ja paineita, alkaen tietysti siitä, tuleeko naisesta ylipäätään äiti. Mutta paineet eivät suinkaan lopu lapsen saamiseen. Imetätkö? Kuinka jaat vanhemmuuden mahdollisen kumppanin kanssa? Nukkuuko lapsi? Rakastatko tarpeeksi? Rakastatko oikein? Saatko kaivata entistä elämääsi? Saatko miettiä, millaista elämäsi olisi, jos olisit valinnut toisin? Saatko suuttua lapselle? Saatko olla epätäydellinen?

Kekkonen käsittelee äitiyden paineita sekä suoraan että rivien välissä. Paineita on vaikea välttää, ja jos pystyykin suhtautumaan yhteen niistä järkiperäisesti ("imetys tai imettämättömyys [ei] millään tavalla määritä sitä millainen äiti minä olen"), kompastuu kymmeneen muuhun. Sitä, mistä nämä paineet syntyvät, tai miten äitiyteen kohdistetut odotukset ovat muuttuneet, Kekkonen ei niinkään käsittele – tämä on henkilökohtainen matka. Lukijalle Kekkosen henkilökohtaiset kokemukset kuitenkin antavat ajateltavaa myös henkilökohtaisen ohi.

Pidän kovasti kirjoista, joissa käsitellään jotakin teemaa omakohtaisen kokemuksen kautta. Pidin myös Kekkosen kirjasta, joskaan en aivan niin paljon kuin ennakkoon oletin pitäväni. Nautin kirjan alkupuolesta, mutta loppua kohti lukemisen intensiteetti vähän lopahti, ja kirja tuntui kertaavan samoja ajatuksia. Lisäksi aloin hiukan väsyä Kekkosen kauniiseen, hengästyneeseen tekstiin, jossa välimerkit katkovat loputtoman pitkiä virkkeitä. Olen ehkä kuitenkin yksinkertaisemman tekstin ystävä.

Paljon oli kuitenkin sellaista, mistä pidin. Kekkosen rehellisyys ja itsereflektio. Kirjan simppelin kaunis ulkoasu.Se, että äitiyteen liittyvistä negatiivisista tunteista ei väännetty vitsiä, vaan ne kuvattiin suoraan ja kipeästikin. Arki, kahvikupilliset ja väsymys. Kaiken keskellä hehkuva rakkaus.

Kirjasta ovat kirjoittaneet myös Tani, Sirri, Paula ja Laura.

Helmi Kekkonen: Olipa kerran äiti
Kansi / kannen kuva: Elina Warsta / Pihla Viitala
Siltala, 2019

Helmi Kekkonen: Kotiin

"Anna tunnustelee kostean viileää maata ja löytää etsimänsä. Hän nostaa muhkuraista kiveä ja ottaa sen alta avaimen, laittaa kiven paikoilleen ja nousee takaisin ylös. Tom katsoo Annaa hieman hämillään, minä en tiennyt että on toinenkin avain. Anna hymyilee. Nyt tiedät."

Helmi Kekkosen teksti on kaunista ja rauhallista kuin sumuinen aamu. Kotiin-kokoelman novelleissa tunnelma on viipyilevän surumielinen ja haikea, mutta Kekkosen melankoliassa on myös valoa ja toivoa. Vaikka kirjassa käsitellään paljon menetyksiä, surua ja kaipuuta, se jättää jälkeensä hyvän olon – kuin olisi hengittänyt syvään raikkaassa ilmassa.

Kirjan takakannessa kerrotaan, että kokoelman novellit kietoutuvat toisiinsa. Näin onkin, mutta tässä tapauksessa olisin ehkä toivonut, ettei tätä asiaa olisi takansitekstissä paljastettu. Yhteenliittymät ovat hienovaraisia, välillä melkeinpä vain aavistuksia, mutta kun liitoksista oli etukäteen tietoinen, ne alkoivat hallita lukukokemusta liikaakin. Olisi ollut antoisampaa vasta lukiessa huomata, että tarinat ja henkilöhahmot leikkaavat välillä toisiaan: oivaltamisen ilo olisi ollut suurempi.

Yhdeksän novellin joukkoon mahtui pari hieman väritöntäkin tarinaa, mutta kokonaisuudessaan Kotiin teki minuun suuren vaikutuksen. Pidin verkkaisuudesta ja vähäeleisyydestä, siitä kuinka pienillä keinoilla Kekkonen loi voimakkaita tunnelatauksia. Kerronta jätti sopivasti tilaa lukijan omille ajatuksille ja tulkinnoille. Ja Kekkosen kieli on yksinkertaisesti kaunista.

Yksittäisistä novelleista haluan nostaa esiin erityisesti Aatoksen, joka kertoo vanhasta miehestä. Aatos elää yksin, seuranaan vain Saramago-kissa. Yksinäisyydessään Aatos ei aina tiedä mitä ajattelee ja ketä kaipaa. Samanlaisina kulkeviin päiviin alkaa kuitenkin tuoda iloa toinen vanha mies, jonka Aatos tapaa aamuisilla kävelyretkillään.

Aatos-novellissa tuntuivat yhdistyvän kaikki kokoelman olennaiset ja ihastuttavat piirteet. Surumielisuus ja kaipuu jonnekin (kotiin, nuoruuteen, jonkun luo). Unenomaisuutta hipova tunnelma. Rauhallisuus, jossa väreilee kuitenkin jotakin levotonta. Lisäksi Aatos jäi kutkuttamaan mieltä tavalla, johon novellit parhaimmillaan kykenevät. Erilaisia tulkintoja ja mahdollisuuksia jää pyörittelemään ajatuksissaan vielä pitkään kirjan sivujen sulkeuduttua. Mitä Aatokselle oikeastaan tapahtui...

Kekkosen novelleja ovat lukeneet muiden muassa Katja, Erja, Suketus ja Maria.

Helmi Kekkonen: Kotiin
Kansi: Satu Ketola
Avain, 2009