Emmi Itäranta: Kudottujen kuvien kaupunki

"Kuinka väsynyt olen kantamaan öitäni yksin, katsomaan pois siitä, minkä tulee säilyä saaren silmiltä piilossa. Ohittamaan ovet, joista haluaisin kulkea, kätkemään pimeyteni ja pelkäämään, että se vuotaa kaikkien näkyville. Ja ympärilläni venyvät joka suuntaan verkot; kuka tietää, miten tiukasti ne vetävät minut syliinsä, jos nyt käännyn takaisin ja kiireessäni jään kiinni niihin?"

Keskellä merta kohoaa saari, jonka asukkaista osa ei uskalla nukkua öisin. Unennäkijät ovat tahrattua väkeä: Painaja ratastaa heidän päällään öisin, ja silloin uneksijan silmät ovat laajentuneet mustat aukot, ja hänen äänensä matalaa vaikerrusta. Ihmisten nukkumista vahditaan, ja unennäöstä kiinni jääneet siirretään Tahrattujen taloon.

Muitakin ongelmia saarella on. Elämää katkovat toistuvat tulvahälytykset. Merien meduusat kuolevat salaperäiseen tautiin. Ihmiset sairastuvat uniruttoon. Lukutaito on naisille suurimmaksi osaksi kielletty taito. Kaikkea kontrolloi Neuvosto, jonka itsevaltainen hallinto pitää kansalaisia pelon ja epäluulon vallassa.

Emmi Itäranta on rakentanut odotettuun toiseen romaaniinsa kiehtovan vaihtoehtotodellisuuden. Se muistuttaa omaamme, mutta etääntyy siitä dystooppisiin ja fantasianomaisiin ulottuvuuksiin. Maailma on taitavasti rakennettu, vaikka siinä paikoitellen on ehkä hitunen jäykkää keinotekoisuutta. Kokonaisuus pysyy kuitenkin hyvin kasassa, ja myös lukijan mielikuvitukselle jätetään tilaa.

Itäranta kirjoittaa hyvin visuaalisesti, ja kirjan maisemat piirtyvät lukiessa silmien eteen kirkkaina. Voin nähdä mustana vellovan, hyisen meren; oranssinpunaisena hehkuvan meripihkan; sateen värisen saaren; kudotut seittiseinät; unennäkijöiden rinnalla istuvan Painajan. Itärannan maalaamat mielikuvat ovat kauniita, herkkiä ja ahdistavia. Samanlaisella taidolla hän luo myös tunnelmia ja tunnetiloja kuvaten hienosti niin vainoharhaisen epäluulon kuin surun ja rakkaudenkin.

Rakastuin kolme vuotta sitten Itärannan esikoiseen, Teemestarin kirjaan. Suuren vaikutuksen tehneen esikoisen jälkeen odotukset toista romaania kohtaan olivat luonnollisesti katossa. Lunastaako Kudottujen kuvien kaupunki ne? Kyllä lunastaa, vaikka en ihastunut siihen aivan yhtä paljon kuin Teemestarin kirjaan, jonka teemat ja maailma koskettivat minua hyvin voimakkaasti.

Uutukainen on esikoista juonivetoisempi ja vauhdikkaampi, ja yksinkertaisen ystävänä kaipasin ajoittain Teemestarin kirjan hiljaista vähäeleisyyttä. Kudottujen kuvien kaupunki on kuitenkin kirjana eheä ja kerronnaltaan taitavampi ja sujuvampi kuin paikoitellen hiukan haparoiva esikoinen. Onkin lähinnä makukysymys, kummasta kirjasta pitää enemmän – molemmat ovat hienoja teoksia ja todistavat Itärannan voimasta tarinankertojana. Tämän kaksikon jälkeen ei tarvitse enää jännittää, tuleeko Itäranta kertomaan meille lisää kauniita ja tärkeitä tarinoita. 

Kirjan ovat lukeneet myös esimerkiksi Katja, tuijata, Sara, Katri, bleue, Suketus ja Henna.

Emmi Itäranta: Kudottujen kuvien kaupunki
Kansi: Jussi Kaakinen
Teos, 2015

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja

"Työnsin sormeni veteen ja tunsin sen voiman. Se liikahteli kättäni vasten kuin hengitys, kuin eläin, kuin toisen ihmisen iho. Vesi oli kylmää, paljon kylmempää kuin mikään, mihin olin tottunut. Nuolaisin sormiani varovasti, niin kuin minulle oli pienestä asti opetettu: älä koskaan juo vettä, jota et ole ensin maistanut.
"Se on makeaa", sanoin."

Noria Kaitio on teemestarien sukua. Aikojen alusta teemestarit ovat olleet veden vartijoita ja salaisuuksien säilyttäjiä. Aikana, jolloin puhdas vesi on tarkoin säännösteltyä ja vesirikoksista rangaistaan kuolemalla, nuori Noria joutuu kantamaan  kovin painavia salaisuuksia. Voiko vesi olla kenenkään etuoikeus, valtion tai teemestarin?

Emmi Itärannan esikoisteos on synkkä ja pelottava, mutta myös kaunis ja runollinen tulevaisuusvisio. Itärannan dystopiassa sodat ja kulutuskulttuuri ovat johtaneet ilmastonlämpenemiseen ja öljyvarantojen ehtymiseen ja makea vesi on melkein kadonnut maailmasta. Sotilasdiktatuuri sääntelee niin veden kuin tiedonkin määrää: kukaan ei oikeastaan tiedä, miksi maailma on muuttunut, tai miten ennen elettiin. Kirjat ovat harvinaisuuksia, ja tarinaa entisajoista kertovat lähinnä kaatopaikalta löytyvät, käsittämättömiksi muuttuneet koneet ja muoviesineet.

Itärannan luoma maailma on erittäin uskottava, luultavasti siksi ettei se ole kovinkaan kaukana siitä maailmasta, jossa jo elämme. Puhdas juomavesi ei tänäkään päivänä ole kaikille itsestäänselvyys, ja merkkejä siitä, että voimme olla menossa kirjan kuvailemaan suuntaan, on liiankin helppo löytää. Samoin kuin kirjassa entismaailma vuotaa nykyismaailmaan, tuntuu meidän todellisuutemme vuotavan Teemestarin kirjan fiktiiviseen maailmaan.

Vaikutuin Itärannan kyvystä kuvitella tulevaisuuden maailma, ja yhtä lailla vaikutuin hänen tavastaan kertoa tarinaa. Teemestarin kirja etenee rauhallisesti ja vailla dramaattisia käänteitä. Se on koruton ja pelkistetty kuin japanilainen teemalja tai muutamalla siveltimen vedolla maalatut rantakaislat. Itäranta kirjoittaa kauniisti, mutta ei kadota kuvaamiaan asioita kauneuden taakse: janon riuduttamat ihmiset, ihoon takertuva pöly, pesemättömät vaatteet ja kuolemanpelko tulevat lukijaa lähelle. Mutta niin tulevat myös tunturipurossa soliseva vesi, vihreän teen hennon makea tuoksu ja ystävän kosketus iholla. Teemestarin kirja ei ole vailla toivoa.

Kirjan ovat lukeneet myös Booksy, Katja, Elma Ilona, Riina, Maria, Morre, Raija, Ahmu, Kuutar ja Minna.

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja
Teos, 2012
Kansi: Ville Tiihonen