Joyce Carol Oates: Blondi

Joyce Carol Oatesin Blondi on yksi suosikkikirjojani ja sen lukukokemus oli aikoinaan järisyttävä. Olen lukenut kirjan joskus sen ilmestymisen aikoihin eli melkein kaksikymmentä vuotta sitten. Olen aina ajatellut, että kirja pitää jossain vaiheessa lukea uudelleen, mutta mitä useampi vuosi lukemisesta kului, sitä korkeammaksi kasvoi kynnys tarttua kirjaan. Entä jos uudelleenlukeminen laimentaisi mielikuvaa kirjasta? Pitäisikö vain vaalia muistoa upeasta lukukokemuksesta, vaikka en oikeastaan muistanut kirjasta juuri muuta kuin sen yleisen tunnelman?

Ongelma ratkesi kuin itsestään, kun Instagramissa kyseltiin kiinnostuneita osallistumaan Blondi-lukupiiriin. Lukupiiri tarjosi hyvän kannustimen tarttua kirjaan, ja olisi hienoa päästä vaihtamaan ajatuksia Blondista, joka on niin monikerroksinen ja runsas kirja.

Blondi on siis fiktiivinen romaani Marilyn Monroesta – tai "Marilyn Monroesta" tai Blondista tai Norma Jeanista tai Normasta tai Vaaleasta näyttelijättärestä. Se on järkälemäinen teos niin mitaltaan (lähes tuhat sivua) kuin sisällöltäänkin. Se ottaa aineksensa todellisuudesta (tai siitä, mitä olemme opppineet pitämään totuutena Marilynin elämästä), mutta sekoittaa faktaa ja fiktiota lähes tajuntaa laajentavalla tavalla. Oates yhdistelee faktoja ja elämäkertureiden tulkintoja ja juoruja ja sekoittaa mukaan silkkaa sepitettä. Lopputulos tuntuu tavoittavan jotain hyvin totuudellista.

Blondia on mahdollista lukea monin eri tavoin. Sitä voi lukea yksinkertaisesti kuvaksena Marilynista, siitä millainen Marilyn tai hänen mielenmaisemansa olisi ehkä voinut olla. Jos kirjaa lukee tästä näkökulmasta, tulkintaan vaikuttaa väistämättä myös se, kuinka paljon tietää "oikeasta" Marilynista. Samalla voi miettiä sitä, mikä yleensäkin on totuus yksittäisen ihmisen elämästä, oli tämä julkisuuden henkilö tai ei. 

Luulen, että ensimmäisellä lukukerralla luin kirjaa vahvasti juuri Marilyn-silmälasien läpi. Olen nuoresta asti fanittanut Marilynia ja ollut kiinnostunut hänestä, ja Blondi tuntui tekevän Marilynista lihaa ja verta tavalla, johon mikään elämäkerta tai dokumentti ei ollut pystynyt. En tosin ajatellut lukevani totuutta Marilynista, vaan enemmänkin tuntui siltä, että fiktio oli olennaisempi kuin totuus.

Tällä kertaa kiinnitin heti alussa huomiota siihen, kuinka kirjassa itsessään käsitellään paljon tarinallisuutta ja sitä, kuinka haluamme luoda elämästämme kertomuksen. Henkilöt ajattelevat elämäänsä kohtauksina ja välillä kertojaääni myös katsoo kohtauksia uudelleen. Henkilöt saattavat kommentoida tarinaa jälkiviisaasti. Faktan ja fiktion sekoittuminen lisää oman kerroksensa tarinallisuuteen. "Marilyn Monroe" on tämän tarinallisuuden ja fiktiivisyyden ruumiillistuma: Marilyn on elokuvastudioiden, lehdistön ja Norma Jeane Bakerin luomus, eikä Marilynia ole todellisuudessa olemassa. Mutta onko (kirjan) Norma Jeane sen todellisempi?

Blondi on myös kirja naisena olemisesta, naiseuden myyteistä, naisista miesten maailmassa. Oatesin Marilyn on niin pirstaleinen ja ristiriitainenkin, ettei häntä loppujen lopuksi voi enää pitää ihmisenä, vaan hän on jonkinlainen naiseuden kaleidoskooppi. Hänet nähdään suureksi osaksi muiden silmin, ja ennen kaikkea miesten silmin. Ja miesten silmin katsottuna kuva on yksiulotteinen: tyhmä blondi, huora, lapsinainen, seksisymboli, naapurintyttö. Yksiulotteiseen kuvaan eivät mahdu naisen kunnianhimo, naisen seksuaalisuus tai naisen ruumiillisuus. Naisen tulee piilottaa yhtä lailla ajatuksensa kuin hikoilunsa ja kuukautisensa.

Niin paljon muutakin Blondiin mahtuu. Sitä lukiessaan voi ajatella viihdeteollisuutta, Hollywoodin Weinsteineja, nationalismia, valtaa, kuolemaa ja taidetta. Melkien mitä tahansa.

Toinen lukukerta avasi siis Blondiin aivan uusia näkökulmia, ja lukupiirissä käyty keskustelu toi vielä oman kerroksensa lukukokemukseen. Ja vaikka lukukokemus ei ehkä ollut aivan niin tajunnanräjäyttävä kuin ensimmäisellä kerralla, ei Blondi todellakaan jättänyt kylmäksi toisella kierroksellakaan. Se sai ajatukset ylikierroksille ja tunkeutui uniin. Se ahdisti ja ihastutti, ilahdutti vinolla huumorillaan ja liikutti kauneudellaan.

Blondista ovat kirjoittaneet myös esimerkiksi Katja, Suketus, Laura ja Tiina.

Joyce Carol Oates: Blondi (Blonde, 2000)
Suom. Kristiina Drews
Otava, 2002/2001

Joyce Carol Oates: Putous

"Ariah nosti likaisen pyyhkeen ja ripusti sen telineeseen. Hän mietti, näkisikö Gilbert Erskineä enää koskaan.
Haamunainen häälyi peilissä, mutta hän vältti sen säälittävää katsetta. Hän mietti, oliko kenties kuvitellut kaiken: kihlauksen ("Minun elämäni on muuttunut. Pelastettu! Kiitos, Jumala!"), vihkiäiset isän omassa kirkossa  ja pyhät avioliittovalat. Ariahin lempielokuva oli Walt Disneyn Fantasia, hän oli nähnyt sen monta kertaa, eikä Fantasian kuvitelmista ollut kovin iso askel avioliittoon.
Jos sattuu olemaan pastori ja rouva Thaddeus Littrellin vanhapiikatytär New Yorkin Troysta. Haaveksija!"

Vastavihitty Ariah Erskine herää pahasti epäonnistuneen hääyönsä jälkeen häpeäntunteeseen,  joka vain syvenee kun Ariah huomaa, että tuore aviomies on lähtenyt ja jättänyt hänet yksin hotellihuoneeseen. Pian käy selväksi, ettei mies ole jättänyt ainoastaan Ariahia vaan koko elämänsä - tehnyt itsemurhan heittäytymällä Niagaran putouksiin. Ariah on kaivannut ja odottanut rakkautta, mutta ei ole sitä lyhyeksi jääneestä avioliitostaan löytänyt. Häpeä ja hylätyksi tulemisen pelko määrittävät Ariahin elämää tästä eteenpäin. Ariah uskoo olevansa kirottu; hän on varma että rakkaimmat ja läheisimmät ihmiset tulevat loppujen lopuksi aina pettämään ja hylkäämään hänet.

Oatesin Putous on hurja matka rakkauden, pelon ja pakkomielteiden maailmaan. Kirjan alku on kuin romantiikan ajan maalaus: täynnä sumua ja usvaa, yksinäisiä vaeltajia ja tragedian tunnetta. Alun ahdistavien tunnelmien jälkeen Oates kuitenkin yllättää lukijan ja tarjoilee valloittavan ja ylenpalttisen romanttisen näytöksen rakkauden voimasta. Välillä kirja on kujeellinen: Oates leikkii sanoilla ja tyylikeinoilla ja sai minut usein hymyilemään vain siitä ilosta, että joku osaa käyttää kieltä niin kovin herkullisesti. Kepeästä tunnelmasta saatettiin kuitenkin taas siirtyä hyytäviin tunnelmiin korruption, perhehelvetin tai panttivankidraaman muodossa. Oates sekoittaa keskenään rakkauskertomusta, kansantarua, ympäristörikoksia ja sukutarinaa, ja tuloksena ja runsaudessaan hämmentävä ja kiehtova keitos.

Tarinan keskipisteenä on aina Ariah, vaikka tapahtumia seurataan lukuisien eri henkilöiden kautta. Ariah on pakkomielteisyydessään ja takertuvassa rakkaudessaan välillä niin raivostuttava, että häntä tekisi mieli ravistella ja herättää hänet harhakuvitelmistaan. Kuitenkin kiinnyin Ariahiin ja toivoin hänelle hyvää: Ariah ei ole useinkaan miellyttävä, mutta kiinnostava hän epäilemättä on. Oikeassa elämässä en haluaisi olla liian lähellä Ariahin arvaamattomia ja kuumeisia tunteita, mutta lukijana olin lumoutunut hänestä.

Putous ei ole mikään arkirealistinen kertomus - siinä on unenomaisuutta ja selittämättömiä tapahtumia, kohtalo ja luonnonvoimat tuntuvat usein ohjaavan ihmisiä enemmän kuin heidän oma tahtonsa. Kuitenkin Putous tuntuu todelliselta: henkilöt ja tapahtumat tulevat lähelle ja koskettavat. Joskus tämäntyyppisissä realismia ja tarunomaisuutta sekoittavissa tarinoissa henkilöt tuntuvat jäävän vain symboleiksi ja tarinan pelinappuloiksi, mutta Putouksen henkilöhahmot tuntuivat todellisilta, vaikka heidän ympäristönsä olikin välillä painajaisten ja ilmestysten tummanpuhuva maailma.

Nautin suuresti Putoksen lukemisesta. Oatesin kieli on rönsyilevää, täynnä sivulauseita, huudahduksia, sulkeita ja kursiivia. Juonikuviot ja kertojaäänet lomittuvat ja kyseenalaistavat toisiaan. Lopputulos ei kuitenkaan ole sekava, ja Oatesin kirjoitustapa on minusta erittäin helppolukuinen kaikesta monimuotoisuudestaan huolimatta. Kirjan loppupuolella tapahtui tosin pientä herpaantumista: tiettyjä teemoja toistettiin hiukan liikaakin, eikä Ariahin lasten tarinoihin syntynyt aivan samanlaista jännitettä kuin vanhemman sukupolven kuvaukseen. Pieni tiivistäminen olisi ehkä tehnyt tästä yli 600-sivuisesta järkäleestä vielä vahvemman kokemuksen. Lopussa Oates kuitenkin nostaa tarinan vielä uudelleen lentoon, kokoaa kauniisti rönsyilevät juonenpätkät ja päättää synkän tarinansa puhdistavasti.

Oatesin Blondi oli minulle aikoinaan niin suuri lukukokemus, etten vuosikymmeneen uskaltanut lukea häneltä mitään muuta. Tänä vuonna olen lukenut Kosto: rakkaustarinan ja nyt Putouksen. Kirjat ovat keskenään melko erilaisia, mutta niitä yhdistää Oatesin kertojaääni, jonka olen nyt oppinut tuntemaan ja johon olen ihastunut. Tulen jatkossa varmasti lukemaan lisää Oatesia. Haudankaivajan tytär ainakin odottaa vuoroaan.

Joyce Carol Oates: Putous (The Falls, 2004)
Suom. Kaijamari Sivill
Otava, 2006