Pajtim Statovci: Bolla

"Sota syntyy sodasta eikä ole olemassa sodan päättävää sotaa, pojan aiheuttama kuvotus oli sodan sormi, kurkkuun ahdettu nyrkki, valitse puolesi ja muista ettei vihollinen ole ihminen, sillä ei ole kasvoja, ei perhettä, se ei ole kenenkään lapsi eikä kenenkään vanhempi, vihollisella ei ole siskoa eikä veljeä eikä vihollinen tunne sääliä älä siis sinäkään."

Onko kukaan ihminen yksiselitteisesti hyvä tai paha? Onko pahuus yksittäisä tekoja, jotka eivät määritä ihmistä kokonaan? Vai määrittääkö juuri ihmisen pahuus sen, millaisia hänen tekonsa tai valintansa ovat? Onko kaikilla ihmisillä samanlaiset lähtökohdat ja mahdollisuudet hyvyyden tai pahuuden valitsemiseen?

Arsim ja Miloš tapaavat Pristinassa 1990-luvun puolivälissä. Heidän välisensä vetovoima on vastustamatonta – heistä voisi kertoa suuren rakkaustarinan. Rakkaustarinan tiellä vain on ylitsepääsemättömiä esteitä: kahden miehen välinen rakkaus ei ole hyväksyttyä, ja ilmassa tuntuu jo tulevan Kosovon sodan uhka. Vai ovatko esteet sittenkään ylitsepääsemättömiä? Olisivatko Arsim ja Miloš voineet sittenkin olla onnellisia, jos olisivat valinneet jossain vaiheessa toisin? Olisivatko he voineet valita toisin, ajan ja olosuhteet huomioon ottaen.

"Mietitkö koskaan mitä sinusta ja minusta olisi voinut tulla, miten onnellisia me olisimme voineet olla, toisena aikana, toisaalla, kenties", miettii Miloš. Lukijankin on pakko miettiä samaa. Olisiko Arsim ollut toisenlainen, hyvä, jos hänen ei olisi tarvinnut kieltää omaa itseään? Vai olisivatko julmuus ja itsekkyys joka tapauksessa olleet osa Arsimia? Jos sota ei olisi tullut väliin, olisivatko Arsim ja Miloš voineet yhdessä ylittää yhteisön tabut ja ennakkoluulot?

Bolla tuntuu Pajtim Statovcin kirjoista synkimmältä, vaikkeivat kaksi edellistäkään mitään hilpeitä huviretkiä ole olleet. Ehkä synkkyyden tunne syntyy siitä, että Bollan päähenkilöistä on aika vaikea pitää. Varsinkin Arsim tekee ja ajattelee kauheita asioita, ja Miloš on tappanut sodassa vailla tunnontuskia. Ja kuitenkin näille kahdelle miehelle toivoo hyvää, vähän enemmän onnea kuin ne lyhyet hauraat hetket, jotka he ovat elämältä saaneet. Statovci näyttää meille ihmisen pahojen tekojen takana – ihmisen, joka ei ole hyvä tai paha, mutta jolla on kyky sekä hyviin että pahoihin tekoihin.

Statovcin kirjoista Bolla ei ehkä nouse henkilökohtaiseksi suosikikseni. Tiranan sydän onnistui koskettamaan minua jollakin sellaisella tavalla, johon kovin monet kirjat eivät yllä, ja sillä on erityinen paikka sydämessäni. Bolla ei myöskään yllättänyt ja ilahduttanut esikoiskirja Kissani Jugoslavian tavoin. Bolla saattaa kuitenkin olla Statovcin tähänastisen uran ehjin ja kokonaisin kirja, moniulotteinen, riipivä, mieleenpainuva lukukokemus. Se nostaa Statovcia yhä korkeammalle lempikirjailijoideni listalla.

Bollasta ovat kirjoittaneet monet, esimerkiksi Omppu, Kirsi, riitta k, Arja, Laura ja Katja.

Pajtim Statovci: Bolla
Kansi: Mirella Mäkelä
Otava, 2019

Pajtim Statovci: Tiranan sydän

"Mutta miten aloittaa alusta ja tehdä työtä kielellä jota ei puhu, mikä on sopivin ensimmäinen askel? Miten solmia kehenkään suhdetta, jos haluaa kieltää menneisyytensä ja kansallisuutensa? Jos ei halua kertoa itsestään kenellekään mitään, ja jos eniten haluaa unohtaa mistä on tullut, pestä sen pois kuin lian leualta ja saada jotain muuta tilalle? Millaisia vaihtoehtoja silloin on?"

Muukalaisuus, tarinallisuus, identiteetti. Keitä me olemme, jos tunnemme itsemme vieraaksi kaikkialla minne menemme – myös omassa ruumiissamme? Voimmeko silloin olla mitä tahansa, vai emmekö ole mitään? Olemmeko se tarina, jonka päätämme itsestämme kertoa?

Pajtim Statovci kirjoittaa Tiranan sydämessä vieraudesta, eilaisuudesta, muukalaisuudesta. Erilaisista muukalaisuuksista – ihmisen sisällä majailevasta, sellaisesta joka heijastuu muiden katseista, ja olosuhteiden luomasta vierauden tunteesta. Voi olla ettet tunne kotimaatasi kodiksi, ja uskot että jossain muualla olisi toisin. Mutta jossain muualla – Berliinissä, New Yorkissa, Helsingissä – olet yhtä lailla vieras. Voi olla ettet tunne omaa ruumistasi omaksesi – tai voi että toiset eivät hyväksy sitä, miten koet oman ruumiisi. Kirjassa erilaiset muukalaisuuden kokemukset risteilevät ja limittyvät kertomukseksi tämän maailman toisista: maahanmuuttajista, pakolaisista, transsukupuolisista.

Tarina etenee episodimaisesti liikkuen ajasta ja paikasta toiseen. 1990-luvun alussa albanialaiset teinipojat Agim ja Bujar elävät hajoavassa maailmassa. Sosialistinen järjestelmä on romahtanut, ja maata vaivaavat köyhyys ja levottomuudet. Ympärillä käytävä Jugoslavian sota lisää epävarmuutta. Agim ja Bujar kaipaavat jonnekin muualle, pois Albaniasta, pois kodeistaan ja pois isiensä varjoista. 2000-luvulla minäkertoja kulkee maasta ja kaupungista toiseen, rakentaen itsensä ja tarinansa aina uudelleen.

Tarinallisuus on suuressa roolissa. Albanialaisisät kertovat pojilleen loputtomia kansantarinoita. Ne ovat usein julmia ja synkkiä: kunnia on tärkeämpää kuin onnellinen loppu eikä hyvä saa aina palkkaansa. Sama tummuus heijastelee myös kirjan henkilöiden elämäntarinoissa, joiden onnettomat käänteet saavat lukijan hengityksen kulkemaan raskaammin. Ja kirjan henkilöt hakevat paikkaansa maailmassa tarinoiden kautta, he määrittelevät itsensä ja historiansa yhä uudelleen: olen albaani/italialainen/poika/tyttö/poika ja tyttö. Mikä lopulta on totta, ja voidaanko totuudesta edes puhua kun kyseessä on ihmisen muuttuva identiteetti?

Statovci sekoittaa kerronnassaan melodraaman rajoja hipovaa traagisuutta, kansantarinoiden värikkyyttä, inhorealismia ja runollisuutta, ironiaa ja melankoliaa. Tuloksena on vangitseva ja koukuttava kirja, joka askarruttaa mieltä ja jäytää sydäntä. Statovcin henkilöt eivät kerjää sääliä, he eivät ole automaattisen rakastettavia, mutta heidän kipeissä kokemuksissaan on jotakin joka ei jätä rauhaan. Ja kirjan monista kerroksista löytyisi varmasti pureskeltavaa useammaksikin lukukerraksi.

Tiranan sydämestä ovat kirjoittaneet myös Hannele, Lilli, tuijata, Kaisa Reetta, Omppu ja Maisku.

Pajtim Statovci: Tiranan sydän
Otava, 2016 

Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia

"Valtaosan lapsuudestani ja nuoruudestani toivoin, että minun isäni kuolisi. Rukoilin. Kun katsoin, miten hän ojensi tyhjän lautasensa äitini nenän alle sanomatta sanaakaan – minun äitini kuului tajuta että hän halusi lisää ruokaa – miten hän heitti haisevat sukkansa äitini syliin, miten vastenmielisiä kommentteja hän päästi suustaan ja miten tuomitsevasti ja jyrkästi hän suhtautui kaikkeen ympärillään, tiesin, ettei hänestä olisi koskaan kenellekään mitään iloa.
   Älkää ikinä tuoko suomalaisia kotiini.
   Älkää koskaan kertoko kenellekään, ettei teillä ole rahaa.
   Älkää ikinä kutsuko minua valehtelijaksi."

Millaista on elää muukalaisena vieraassa maassa? Millaista on elää perheessä, jota itsevaltainen isä hallitsee pelolla? Entä mitä tehdään, kun kotiin muuttaa hurmaava mutta rääväsuinen kissa?

Kissani Jugoslavia liikkuu kahdella tasolla, niin ajassa kuin tyylissäkin. Yhtäällä seurataan nuoren Bekimin elämää nykyhetken Suomessa. Bekim on maahanmuuttajaperheen poika, joka on lapsuudestaan asti elänyt häpeän ja toiseuden tunteiden kanssa. Hän on oppinut häpeämään vanhempiaan, näiden huonoa suomen kieltä ja erilaisuutta. Hän sopeutuu kulttuuriin, jota hänen isänsä vihaa ja suunnittelee itselleen aivan erilaista elämää kuin mistä isä on unelmoinut. Samanaikaisesti Bekim on kuitenkin Suomessa erilainen, muualta tullut, pakolainen.

1980-luvulla Jugoslaviassa Bemikin äiti Emine on menossa naimisiin. Miehen, Bajramin, hän on tavannut vain muutaman kerran mutta uskoo silti rakentavansa tämän kanssa kestävän, ikuisen majapaikan ja onnellisen elämän. Onni ei kuitenkaan kestä edes hääpäivän iltaan asti. Perhe kuitenkin elää elämäänsä, kunnes sisällissotaa ennakoivat levottomuudet alkavat repiä maata. Bajram päättää viedä perheensä Suomeen, maahan jossa on hyvät koulut ja hyvin palkattua työtä.

Eminen tarina etenee pääosin realistisena kerrontana, kun taas Bekimin osuuksia värittävät symboliikka ja unenomaiset sävyt. Statovci onnistuu luomaan kaksi erilaista, vahvaa ja uskottavaa kertojaääntä, jotka täydentävät hienosti toisiaan. Äiti ja poika taistelevat molemmat pelkoa ja häpeää ja Bajramin tyranniaa vastaan. Äiti kuvaa tätä taistelua kipeästi ja suorasanaisesti – poika kätkee tunteensa painajaisiin, vertauskuviin ja tarinoihin.

Pajtim Statovcin esikoisromaani on ihastuttavan omaääninen, hallittu kokonaisuus, jossa on kerronnan vimmaa ja paloa. Kirja liikkuu vaivatta vakavasta kepeään ja takaisin, absurdista huumorista synkkään realismiin. Henkilöhahmot ovat ristiriitaisia: ärsyttäviä ja vihattavia, samaistuttavia ja ihailtavia. Statovci kirjoittaa perheistä, rakkaudesta, maahanmuuttajuudesta, seksuaalisuudesta, sodasta, kuttuurieroista ja identiteetistä ja rakentaa tästä teemojen runsaudesta ihmiselämän kokoisen tarinan. Kissani Jugoslavia ei ole helppo tai mustavalkoinen kuva maailmasta, mutta ei ole maailmammekaan helppo tai mustavalkoinen.

Hieno kirja.   

Kissani Jugoslavian ovat lukeneet myös esimerkiksi Omppu, Amma, Mari A, Erja ja Lukuneuvoja.

Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia
Otava, 2014