Saara Turunen: Järjettömiä asioita

 

Sanotaan, että kaikki tarinat ovat rakkaustarinoita. Kuitenkin rakkaus on aiheena myös halveksittu, ainakin jos kyseessä on romanttinen rakkaus. Onko niin, että rakkaustarina on lähtökohtaisesti jotakin kevyttä, viihteellistä ja epä-älyllistä? Onko rakkaus aiheena merkittävä vain, jos rakkaus laajenee parisuhdetarinaa suuremmaksi aiheeksi – yhteiskuntakritiikiksi tai (miehen) kasvukertomukseksi?

Sanotaan myös, että on vain kaksi merkittävää aihetta – rakkaus ja kuolema. Jos rakkaus on aiheena kevyeksi mielletty, kuolema on päällisin puolin epäilemättä painava ja vakavasti otettava. Kuolemasta voi kirjoittaa kepeästi siinä missä rakkaudesta, mutta dekkarit ovat silti monien silmissä vakavasti otettavampaa kirjallisuutta kuin romanttinen viihde.

Saara Turusen Järjettömiä asioita kertoo sekä rakkaudesta että kuolemasta. Päällisin puolin kirjan aiheena on rakkaus juuri siinä kepeimmässä muodossaan, romanttisen rakkauden ja  parisuhteen kuvauksena. Se kuvaa nimettömäksi jäävän suomalaisnaisen suhdetta barcelonalaiseen mieheen, suhteeseen kuuluvia epäröintejä ja erimielisyyksiä ja etäsuhteen arkea pohdintoineen siitä, kuuluuko yhteiseen tulevaisuuteen lapsi tai yhteinen asunto. Samalla tarkastellaan yleisemmin käsityksiä rakkaudesta ja rakkaustarinoista.

Turuselle tuttuun tapaan mukana kulkevat koko ajan ajatukset siitä, mikä on normaalia ja hyväksyttyä. Millaista rakkauden tai parisuhteen kuuluu olla? Kuuluuko seksistä nauttia? Onko normaalia tuntea häpeää esimerkiksi puolison taloudellisesta tai kultturisesta pääomasta? Saako työ olla elämässä rakkautta tärkempi asia?

Minäkertojan kontrollintarve on suuri. Rakkaus vaatii aina jonkinlaista kontrollin menettämistä, joten rakkaus ja parisuhde aiheuttavat kertojassa ristiriitaisia tunteita ja ajatuksia. Tarinassa kulkee mukana myös kuolema, joka tietysti merkitsee lopullista kontrollin menettämistä elämästä. Kuolema voi myös muistuttaa siitä, että elääkseen on välillä uskallettava irrottaa ja antaa mennä.

Rakastan Turusen toteavaa ja suoraviivaista kieltä, jonka rytmissä minun on helppo hengittää mukana. Yksitotinen kertojaääni selostaa tapahtumia ja tuntemuksia lähes ilmeettömään tyyliin, mutta rivien välissä on sekä melankoliaa että huumoria. Turusen kirjat herättävät minussa aina voimakkaita samaistumisen kokemuksia, jotka syntyvät pikemminkin tavasta katsoa maailmaa kuin samankaltaisista kokemuksista. Järjettömiä asioita kosketti minua kuitenkin jollakin erityisen henkilökohtaisella tasolla. Kirja tuli sen verran lähelle, että en varmaankaan pysty arvioimaan sitä kovin objektiivisesti, mutta subjektiivisena mielipiteenäni uskallan todeta, että Järjettömiä asioita on Turusen paras ja moniulotteisin kirja.

Muissa blogeissa: Kirsin Book Club, Tuijata, Sivulauseita ja Kirjaluotsi.

Saara Turunen: Järjettömiä asioita

Kansi/kannen kuva: Markko Taina / Astrid Sylwan

Tammi, 2021

Saara Turunen: Sivuhenkilö

Onko Saara Turusen Sivuhenkilö vain kirjallisen napanöyhdän kaivamista, taiteilijan maailmantuskaa? Jos on, miksi minä tunsin samaistuvani kirjaan niin vahvasti ja tunsin lukevani jotakin olennaista, innostavaa ja merkityksellistä?

Kyllähän Sivuhenkilö kertoo esikoiskirjailijan vuodesta. Se kertoo siitä, kuinka päähenkilön ikiaikainen haave kirjasta toteutuu, kuinka elämä on hetken ihmeellistä, kuinka kirja ei saa huomiota, kuinka kirjaa väheksytään kritiikeissä ja kuinka kirjailijan maailmasta häviää merkitys. Ja kuinka kirjailija vähitellen oppii elämään kirjailijuutensa kanssa.

Mutta sen lisäksi (tai haluan sanoa, vielä enemmän) Sivuhenkilö kertoo paljosta muusta. Se kertoo sosiaalisesta epävarmuudesta, sukupuolirooleista, muistakin rooleista joihin emme mahdu, masennuksesta ja sivullisuudesta. Kaiken tämän keskellä ei ole niin väliä sillä, onko päähenkilö kirjailija, kaupan kassa vai juristi – tunteet ja kokemukset ovat tunnistettavissa. Ei tarvitse olla esikoiskirjailija tunnistaakseen merkityksettömyyden tunteen unelmien toteutuessa. Ei tarvitse olla kirjailija ymmärtääkseen sen, kuinka erilaisia odotuksia naisiin ja miehiin kohdistuu.

"Omien kuukautisteni alkamisesta muistin vain koulun kylmän ulkovessan ja seiniin pinttyneen kusen hajun. Muistin epätoivon, joka liittyi siihen vääjäämättömään tietoon, että minulle oli määrätty sukupuoli loppuelämäni ajaksi ja jollakin alkukantaisella tavalla tajusin, että tuo sukupuoli olisi se ikävämpi ja ilottomampi vaihtoehto."

Pidin paljon Turusen esikoisesta, Rakkaudenhirviöstä, mutta Sivuhenkilöön rakastuin. Se kuuluu niiden kirjojen joukkoon, jotka saavat aikaan tunteen, että tekstissä tavoitetaan maailmasta jotakin oleellista. Sellaisten kirjojen ei haluaisi loppuvan, vaan niiden ajatuksissa haluaisi viettää aikaa loputtomasti. Yhteistä tällaisille kirjoille on nimittäin usein se, että niissä ei kauheasti tapahdu mitään, mutta ajatuksia niissä riittää.

"Vaeltelen asunnossani ja jostain syystä päädyn toiseen huoneeseen, siihen, jossa ei ole mitään, vain koukku katossa. Tuijotan koukkua ja sisälläni on kylmä tunne, kuin jääkausi, joka hyytää rintaani ja pyrkii kurkustani ulos." 

Sivuhenkilö on toisaalta hykerryttävän hauska, toisaalta tukahduttavan surumielinen kirja. Se on hauska tarkkanäköisissä huomioissaan, siinä kuinka mainiosti Turunen kuvailee ihmisiä, tilanteita ja käyttäytymiskaavoja. Hauskuutta korostaa Turusen toteava ja turhia koukeroita välttelevä teksti. Se on surumielinen kuvatessaan merkityksettömyyden, ahdistuksen ja vieraantuneisuuden tunteita. Surumielisyyttä korostaa Turusen toteava ja turhia koukeroita välttelevä teksti.

On niin paljon sellaista, mikä vetosi minuun Sivuhenkilössä. Syrjästäkatsojan näkökulma. Nuoren naisen näkökulma. Häpeä ja ahdistus. Se kuinka kaunistelematta myös matalat ja alhaiset ajatukset ja tunteet kuvataan. Se kuinka elämänilo ja vapaudentunne kuitenkin läikähtelevät masennuksen keskeltä pintaan. Aivan erityisesti pidin siitä, kuinka osuvasti Turunen kuvaa sukupuoleen kohdistuvia odotuksia ja sukupuolittunutta käyttäytymistä. Kärjistäen, kenties, mutta osuvasti. Ja totta kai pidin siitä, että Sivuhenkilön lukeminen oli kokonaisuudessaan suuri ilo.

Sivuhenkilöstä ovat kirjoittaneet myös Arja, Kirsi ja Airi, Ina, Laura, helmikekkonen, Tuomas ja Omppu.

Saara Turunen: Sivuhenkilö
Kansi: Timo Mänttäri
Tammi, 2018

Saara Turunen: Rakkaudenhirviö

"Äitini tekee koko ajan paljon järjestelyitä, ettei erikoisuus söisi meitä elävältä, että vaikuttaisimme tavallisilta, siis ihan vaan normaaleilta. Äitini täytyy siivota hirveän usein tai oikeastaan koko ajan, sillä tavallisen ihmisen kotona ei voi olla sotkuista. Äitini kävelee ympäriinsä, taittelee pyykkejä ja etsii kadonneita keittiösaksia. Aina on jotain hukassa, tavarat elävät omaa elämäänsä ja kaaos vaanii aina nurkan takana."

Äidin mielestä ei ole juuri mitään pahempaa kuin olla erikoinen, erottua joukosta, herättää huomiota. Normaalin ihmisen täytyy elää tavallisesti, sääntöjen mukaan. Sääntöjä äidin elämään tarjoavat esimerkiksi uskonto ja ravintosuositukset. Rasvaa ja sokeria kammoksuva äiti onkin ammatiltaan ravitsemusterapeutti. Hän elää elämäänsä samalla tavalla kuin syö ruokaansa: säntillisesti, ilottomasti ja keinotekoisiin makeutusaineisiin turvautuen.

Tytär näkee Jumalan istumassa puutarhassa tupakkaa poltellen. Tytär haluaisi syödä lihapiirakoita ja kermaleivoksia. Tytär lukee kirjan Nancy Spungenista ja ajattelee, että tuolla tavalla hänkin haluaa elää: narkkarina roskalaatikossa. Pikkukaupungissa ei kuitenkaan voi elää kuten Nancy. Tyttö leikkaa tukkansa, alkaa pukeutua isänsä vanhoihin vaatteisiin ja pyrkii taidelukioon. Tie vie Helsinkiin, teatterikorkeakouluun ja maailmalle, mutta tyhjä kohta tytön sisällä ei täyty.

Saara Turunen kertoo Rakkaudenhirviön kasvutarinaa sekä kipeästi että kepeästi. Paikkaansa ja tietänsä etsivä kertoja on riipaisevan eksyksissä itsensä kanssa, ja Turunen osaa kuvata lapsuuden ja nuoruuden kasvukivut niin, että vanhempikin lukija eläytyy ja muistaa, kuinka kipeää aikaa nuoruus usein oli. Paikoitellen päähenkilön masennuksen ja tyhjyyden tunteet valuvat kirjan sivuilta lukija iholle kuin tahmea kalvo.

Kuitenkaan Rakkaudenhirviö ei ole masentava kirja. Siinä on surua ja ahdistusta, mutta myös huumoria, hulluttelua ja hällä väliä -meininkiä. Turunen kirjoittaa oivaltavaa, terävää ja paikalleen napsahtavaa kieltä. Turusen tekstissä niin absurdit kuin rujotkin tapahtumat kerrotaan samalla tavalla naama peruslukemilla. Lukijaa naurattaa ja hirvittää.

Pidin Rakkaudenhirviöstä kovasti. Objektiivisesti tarkastellen kirjassa voi nähdä esikoisromaanille kenties tyypillisiä kauneusvirheitä. Se toistaa jonkin verran itseään, tarinaa olisi voinut tiivistää ja kohtauksia karsia. Mutta ehkä kirja olisi samalla menettänyt jotakin viehätysvoimastaan – ehkä hiotummassa Rakkaudenhirviössä ei olisi ollut samaa nuoruuden ääntä ja vimmaa. Minuun Turusen ääni vetosi, ja tavoitin sen kautta myös palasia omasta nuoruudestani.

Rakkaudenhirviöstä ovat kirjoittaneet myös ainakin Arja, Katja, Mari A, Airi, E ja Pihi nainen.

Saara Turunen: Rakkaudenhirviö
Tammi, 2015