"Juliette löi molemmat nyrkkinsä käytävän seinään. Hän antoi päänsä riippua ja kuunnella kaikua. Hän vaipui polvlilleen, piteli vatsaansa ja hengitti raskaasti. Hän tunsi vihan pakkautuvan sisällään. Se tiivistyi, kietyi tiukaksi rullaksi ja sai hänet voimaan pahoin. Jos hän ei pääsisi siitä eroon, se tappaisi hänet. Myrkyttäisi vähitellen sisältä päin. Pala palalta."
Ranskalainen Juliette saapuu Venäjälle toimiakseen apulaisohjaajana oopperaproduktiossa. Eletään vuotta 1994. Neuvostoliitto on hajonnut, mutta sen henki tuntuu yhä leijailevan rappeutuneissa seinissä ja kylmissä asuntoloissa. Maa ja kieli ovat Juliettelle vieraita, eikä kotiutumista auta se, että nuoreen ranskalaiseen naiseen suhtaudutaan venäjän oopperapiireissa suorastaan vihamielisesti. Juliette kuitenkin heittäytyy kokonaisvaltaisesti oopperan maailmaan – ja myös karismaattisen baritonin Dmitrin vietäväksi.
Kirjabloggaajanakin tutun Marissa Mehrin esikoisromaani on mielenkiintoinen sekoitus realismia ja fantasiaa. Julietten matka oopperan sydämeen alkaa melkein harmaana arkirealismina, mutta muuttuu vähitellen yhä mustemmaksi – ja verisemmäksi – kuvaelmaksi, jossa totta ja kuviteltua on vaikea erottaa toisistaan. Kirjan asetelmat toivat P.S. Rakastan kirjoja -blogin Saralle mieleen Black Swan -elokuvan, ja kieltämättä minäkin löysin näistä teoksista paljon samaa. Erityisesti taiteen ja tosielämän sekoittuminen, dominoiva äitihahmo ja kauhuelementit toivat lukiessa mieleen Black Swanin maailman. Mutta erojakin löytyy, eli elokuvan toisinnosta ei ole kyse. Veristen varjojen ooppera on ennen kaikkea arvoituksellisempi kuin Black Swan: lukija eksyy oopperan kulisseihin melkein yhtä pahasti kuin Juliette, eikä kirja lopulta tarjoa juurikaan vastauksia esittämiinsä kysymyksiin.
Olen aina pitänyt arvoituksista, joihin ei löydy vastausta, ja Mehrin kirjassakin pidin erityisesti siitä, että se pysyi mysteerinä loppuun asti. Mikä oli totta, mitä oikeastaan tapahtui? Kirja ei kerro, ja lukija jää lopussa hiukan ymmälleen. Pidin myös fantasiajaksoista ja oopperan maailmaan sukeltavista kohtauksista: ne olivat usein aidosti häiritseviä ja tunnelmaltaan vahvoja.
Kokonaisuutena kirja kuitenkin jäi minulle hiukan etäiseksi. Kirjan henkilöhahmot ovat epäilemättä tarkoituksella varsin tyyliteltyjä (kuin oopperan arkkityypit), mutta koska itse olen hyvin henkilöhahmokeskeinen lukija, olisin toivonut hahmoihin – ainakin Julietteen – enemmän elävyyttä ja samaistumispintaa. Vaikka tietty marionettimaisuus ja kulissimaisuus sopivat kirjan maailmaan, en löytänyt itseäni tuosta maailmasta vaan tarkkailin sitä välimatkan päästä.
Muita arvioita kirjasta löytyy Marissan blogista.
Marissa Mehr: Veristen varjojen oopperaRanskalainen Juliette saapuu Venäjälle toimiakseen apulaisohjaajana oopperaproduktiossa. Eletään vuotta 1994. Neuvostoliitto on hajonnut, mutta sen henki tuntuu yhä leijailevan rappeutuneissa seinissä ja kylmissä asuntoloissa. Maa ja kieli ovat Juliettelle vieraita, eikä kotiutumista auta se, että nuoreen ranskalaiseen naiseen suhtaudutaan venäjän oopperapiireissa suorastaan vihamielisesti. Juliette kuitenkin heittäytyy kokonaisvaltaisesti oopperan maailmaan – ja myös karismaattisen baritonin Dmitrin vietäväksi.
Kirjabloggaajanakin tutun Marissa Mehrin esikoisromaani on mielenkiintoinen sekoitus realismia ja fantasiaa. Julietten matka oopperan sydämeen alkaa melkein harmaana arkirealismina, mutta muuttuu vähitellen yhä mustemmaksi – ja verisemmäksi – kuvaelmaksi, jossa totta ja kuviteltua on vaikea erottaa toisistaan. Kirjan asetelmat toivat P.S. Rakastan kirjoja -blogin Saralle mieleen Black Swan -elokuvan, ja kieltämättä minäkin löysin näistä teoksista paljon samaa. Erityisesti taiteen ja tosielämän sekoittuminen, dominoiva äitihahmo ja kauhuelementit toivat lukiessa mieleen Black Swanin maailman. Mutta erojakin löytyy, eli elokuvan toisinnosta ei ole kyse. Veristen varjojen ooppera on ennen kaikkea arvoituksellisempi kuin Black Swan: lukija eksyy oopperan kulisseihin melkein yhtä pahasti kuin Juliette, eikä kirja lopulta tarjoa juurikaan vastauksia esittämiinsä kysymyksiin.
Olen aina pitänyt arvoituksista, joihin ei löydy vastausta, ja Mehrin kirjassakin pidin erityisesti siitä, että se pysyi mysteerinä loppuun asti. Mikä oli totta, mitä oikeastaan tapahtui? Kirja ei kerro, ja lukija jää lopussa hiukan ymmälleen. Pidin myös fantasiajaksoista ja oopperan maailmaan sukeltavista kohtauksista: ne olivat usein aidosti häiritseviä ja tunnelmaltaan vahvoja.
Kokonaisuutena kirja kuitenkin jäi minulle hiukan etäiseksi. Kirjan henkilöhahmot ovat epäilemättä tarkoituksella varsin tyyliteltyjä (kuin oopperan arkkityypit), mutta koska itse olen hyvin henkilöhahmokeskeinen lukija, olisin toivonut hahmoihin – ainakin Julietteen – enemmän elävyyttä ja samaistumispintaa. Vaikka tietty marionettimaisuus ja kulissimaisuus sopivat kirjan maailmaan, en löytänyt itseäni tuosta maailmasta vaan tarkkailin sitä välimatkan päästä.
Muita arvioita kirjasta löytyy Marissan blogista.
Kansi: Martti Ruokonen
WSOY, 2013
