lauantai 30. joulukuuta 2017

Koko Hubara: Ruskeat Tytöt


Jos vuodelta 2017 pitäisi nostaa esiin yksi kirja, jonka toivoisi mahdollisimman monen lukevan, olisi se luultavasti Koko Hubaran Ruskeat Tytöt. Kirja, joka on suunnattu heille, joille ei aikaisemmin ole kirjoitettu – heille jotka eivät aikaisemmin ole voineet löytää itseään kirjojen sivuilta. Ruskeille Tytöille.

Lukiessa ei läheskään aina välttämättä ajattele omaa positiotaan lukijana. Sen tiedostaa ehkä ennen kaikkea silloin, kun kirja puhuttelee erityisen vahvasti: kun tuntee että kirja tavoittaa jotakin itselle erityisen tärkeää ja harvoin ilmaistua. Tai sen tiedostaa, kun tuntee syystä tai toisesta olevansa ulkopuolella: kun kirja puhuu jostakin itselle vieraasta tai vääräntuntuisesta tai torjutusta.

Ruskeissa tytöissä positio on jatkuvasti läsnä, niin Hubaran kuin lukijankin lähtökohdissa ja näkökulmissa. Hubara korostaa, että kirja on kirjoitettu Ruskealta Tytöltä Ruskeille Tytöille. Hubara puhuttelee lukijaa suoraan, henkilökohtaisesti, Ruskeana Tyttönä. Valkoisena lukijana joutuu harvinaisella tavalla kohtaamaan sen, ettei tätä kirjaa ole kirjoitettu minulle. Ruskealle tytölle tämä sen sijaan tarjoaa mahdollisuuden sellaiseen samaistumiseen, jota valkoinen lukija pitää itsestäänselvyytenä.

Hubara kirjoittaa paljon samaistumisesta ja samaistumisen kokemuksen puuttumisesta. Miltä tuntuu, kun ei löydä itseään kirjoista, tv-sarjojen henkilöhahmoista, muotilehtien sivuilta, aikakauslehtien artikkeleiden kirjoittajista, yliopiston opettajista. Tai jos löytää, tarjottu roolimalli on ennalta-arvattava, stereotyyppinen, ei-samaistuttava. Ja miltä tuntuu, kun vihdoin löytää hahmoja ja ihmisiä, joista löytää itsensä.

Taiteesta puhutaan usein univeraalisena kielenä, kielenä joka ylittää kaikki rajat. Taide tarjoaa mahdollisuuden samaistumiseen, erilaisuuden kokemuksiin, horisontin laajentamiseen. Hubara tuo kuitenkin esille sen, että samaistumisesta puuttuu jotakin perustavanlaatuista, jos ei ole koskaan löytänyt itseään muistuttavia hahmoja. Myös samaistuminen erilaisuuteen ja vieraaseen on toisenlaista sen jälkeen, kun ensin on samaistunut samanlaisuuteen.

"Sinulla on oikeus lukea jonkun kaltaisesi tai itsesi tekemiä juttuja itsestäsi lehdistä, katsella itsestäsi kertovia ohjelmia televisiosta ja kuunnella omaa ääntäsi radiosta.  Ruskea Tyttö, sinä olet kulttuuri, taide, julkisuus, keskustelu, yhteiskunta, media."

Hubara kirjoittaa esseissään rakenteellisesta rasismista, seksuaalisesta väkivallasta, näkymättömyydestä, ennakkoluuloista ja vihasta. Painajaisista. Mutta tämä on vain osa tarinaa. Hän kirjoittaa myös unelmista. Hiphopista, kirjallisuudesta, tyttärestään, isästään ja Pariisista. Unelmista. Painajaisia ja unelmia ei voi aina erottaa toisistaan, mutta jos pitäisi valita, sanoisin että tämä kirja kertoo pohjimmiltaan unelmista. Se on voimaannuttava. Se kertoo Ruskeille Tytöille etteivät he ole yksin tai näkymättömiä, että he voivat olla mitä vain haluvat, että he ovat arvokkaita.

Kaiken tämän lisäksi Ruskeat Tytöt on yksinkertaisesti tavattoman hyvä kirja. Se on kaunis, nokkela, voimakas, sanoilla leikittelevä, koskettava, älykäs ja ajatuksia kutkuttava. Myös sen vuoksi jokaisen pitäisi lukea Ruskeat Tytöt.

Ruskeista tytöistä ovat kirjoittaneet myös esimerkiksi Laura, KatriOmppu, Laura, riitta k, Helmi ja Erja.

Koko Hubara: Ruskeat Tytöt
Kansi/kannen kuva: Tommi Tukiainen/Toni Härkönen
Like, 2017

maanantai 18. joulukuuta 2017

Hannu Linkola: Du & Jag Kent - Rakkaus kuin laulut joita kuulemme


Kuinka paljon musiikki voi ihmiselle merkitä. Tai kuinka paljon voi merkitä jokin tietty yhtye, jolloin ei ole kyse puhtaasti musiikista, vaan mukana on muutakin: bändin jäsenten persoonallisuus, yhtyeen estetiikka, keikat, muut fanit. Kuinka yhtyeestä voi tulla osa omaa identiteettiä, keino hahmottaa omaa elämää ja maailmaa. Kuinka yhtyeeseen voi rakastua ja pettyä, kuinka sen voi hylätä ja löytää uudelleen.

Hannu Linkolan Du & Jag Kent on harvinaisen kiehtova bändikirja, koska vaikka se kertoo yhtyeen tarinan, se kertoo paljon enemmän siitä, millaista on kasvaa varhaisaikuisuudesta keski-ikään Kentin kanssa. Se kuvaa ihastumisen hetket ja ensihuuman yhtyeen parissa, suvantovaiheet ja jälleennäkemiset. Ja se kertoo Kentin viimeisistä hetkistä, jäähyväiskiertueesta ja viimeisestä keikasta.

Kirjasta voi löytää monia tarinallisia linjoja. Ensinnäkin on tietysti Kentin tarina, sellaisena kuin se yleensäkin bändihistoriikeissa kerrotaan. Toisena on tarina Linkolasta ja Kentistä – se tarinan osa, joka varmasti viehättää jokaista, joka on joskus rakastunut musiikkiin ja määrittänyt itseään sen kautta. Kolmanneksi on tarina romantikoille: Linkolan ihmissuhteet ja se kuinka hän heijastaa niitä Kentin musiikin ja sanoitusten kautta. Neljänneksi on tarina Kentistä ja Suomesta: miten Kentistä tuli – erityisesti alkuaikoinaan – niin suosittu Suomessa ja millainen suhde Kentillä oli Suomeen. Viidekkeksi on tarina paikoista: paikoista jotka synnyttivät Kentin musiikin, ja paikoista joissa Linkola on Kentiä kuunnellut. Ja lopulta on tarina ajasta ja vanhenemisesta.

"Kaikki tuo on imeytynyt taustalla soiviin lauluihin, saanut merkityksen laulujen synnyttämien tunteiden kautta. Niin voimakkaasti olen halunnut samastua, nähdä elämän Isolan monokromifiltterin läpi. Vuodet ovat olleet nopeudestaan huolimatta pitkiä ja täysiä, ne ovat antaneet paljon. Silti en ole päässyt mihinkään, en yhtään tämän kauemmaksi itsestäni. Isola on yhä siellä jossakin."

Kirjasta nauttiakseen ei tarvitse olla Kentin intohimoinen fani, vaan kirjasta voi nauttia myös yleisenä kuvauksena bändifanituksesta, tietystä aikakaudesta, rakkaudesta ja vanhenemisesta. Sen verran suuressa osassa itse Kent kuitenkin kirjassa on, että kyllä lukijalla täytynee jonkinlainen suhde yhtyeeseen olla. Linkola käy esimerkiksi jokaisen Kentin albumin läpi kappale kappaleelta, mikä ei ehkä jaksa kiinnostaa, jos bändin musiikki ei ole ollenkaan tuttua. Toisaalta en itse tunne Kentin myöhäisempää tuotantoa juurikaan, eikä se häirinnyt lainkaan kirjan parissa viihtymistä. Koska pohjimmiltaan tässä kirjassa on kyse niin paljosta muustakin kuin vain yhdestä yhtyeestä.

Tämä on rakkaustarina.

Sanoitukset ja niiden merkitykset nousevat kirjassa voimakkaasti esille. Sanoitusten kautta Linkola pohtii paitsi Kentin ja sanoittaja Joakim Bergin kehitystä, myös itseään, omia virheitään, unelmiaan ja tunteitaan. Näistä peilauksista syntyy kirjan samaistuttavuus: ne kuljettavat lukijan lähemmäksi Kentiä, mutta ennen kaikkea ne kertovat siitä, millaista on olla fani, millaista on rakastaa musiikkia ja sanoja, millaista on etsiä itseään taiteen kautta.

"Muistin kirkkaasti, miten Kent antoi minulle täysin uudenlaisen käsityksen itsestäni, aluksi vieraudessaan kiehtovan, lopuksi tuttuudessaan niin oman, etten erottanut enää, mikä osa minusta oli musiikin synnyttämää."

Lue tämä kirja, jos olet joskus löytänyt itsesi Kentin kappaleista. Lue, jos olet kasvanut aikuiseksi musiikkia kuunnellen. Lue, jos Kent on kulkenut mukanasi yhden levyn verran tai koko uransa ajan. Lue, jos sinusta tuntuu, että onnettomat rakkauslaulut ovat pilanneet elämäsi. Tai pelastaneet sen. Lue, jos tiedät, millaista on olla fani.

Hannu Linkola: Du & Jag Kent. Rakkaus kuin laulut  joita kuulemme.
Kansi: Tuomo Parikka
Kuvat: Tomi Palsa
S&S, 2017

maanantai 4. joulukuuta 2017

Hanna-Reetta Schreck: Minä maalaan kuin jumala


Hanna-Reetta Schreckin elämäkerta tuo eteemme muotokuvan vahvasta, omapäisestä ja omaäänisestä taiteilijasta. Ellen Thesleff loistaa Schreckin kuvaamana kirkasta ja lumoavaa valoa, joka houkuttelee uppoamaan syvälle taiteilijan elämään ja teoksiin.

Kirja etenee kronologisesti seuraten Thesleffin elämää lapsuudesta vanhuuteen ja kuolemaan. Ellenin elämänvaiheiden ohella Schreck kuvaa mm. naisen asemassa tapahtuvia muutoksia, taideopiskelijoiden elämää Pariisissa, Firenzen kansainvälistä taiteilijayhteisöä 1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä ja maailmanpolitiikan myllerryksiä. Ellen koki läheltä niin Suomen itsenäistymisen ja sisällissodan kuin kaksi maailmansotaakin. Kirja onkin paitsi mielenkiintoinen taiteilijamuotokuva, myös kiehtovaa ajankuvaa.

Jokaisen luvun aloittaa hiukan laajempi esittely jostakin Ellenin maalauksesta. Teoksia käsitellään luonnollisesti kirjassa muutenkin, mutta nämä pidemmät esittelyt olivat kirjassa olennaisia, koska ne tarjosivat lähikuvaa nimenomaan Ellenin taiteeseen. Itse olisin voinut lukea näitä teosanalyyseja enemmänkin, mutta koska kyseessä on ensimäinen perusteellinen elämäkerta Thesleffistä, on luonnollista että painopiste on enemmän juuri elämäntarinassa, ei niinkään teosten syväanalyysissä.

Ellen tulee lukijalle tutuksi paitsi maalaustensa, myös sanojensa kautta. Kirjassa on runsaasti lainauksia Ellenin kirjoituksista, erityisesti kirjeenvaihdosta. Kirjoitustyylissä on ajatustenvirtaa, huudahtelua ja ironiaa, itseriittoisuutta, innostusta ja voimakasta tahtoa. Kirjan lukuisat valokuvat puolestaan esittelevät naisen, joka haastaa vuosisadankin takaa suoralla katseellaan.

Niin Ellenin teoksista kuin sanoistakin huokuu voimaa ja elämänhalua. Sitä mielenkiiintoisempaa onkin lukea aikalaiskritiikkejä, jotka toistuvasti kuvasivat Thesleffiä värittömäksi, hennoksi ja henkistyneeksi. Toisaalta hänen taidettaan saatettiin vieroksua myös liian voimakkaana ja "maskuliinisena". Kritiikkiin vaikuttivat voimakkaasti käsitykset siitä, mitä naisen tai naistaiteilijan oletettiin olevan. Kun Thesleff ei tuntunut mahtuvan tuohon ahtaaseen muottiin, hänet yritettiin joko väkisin sovittaa siihen, tai hänen moitittiin olevan vääränlainen.

Suuren siivun kirjassa saa Thesleffin suhde teatterin merkkimieheen Gordon Craigiin. Ellenille Gordon oli mitä ilmeisimmin elämän suuri rakkaus, kun taas Gordonille Ellen oli yksi nainen monien joukossa, joskin "älykkäin nainen" jonka tämä oli koskaan tuntenut. Ystävyys ja taiteellinen sukulaissieluisuus joka tapauksessa kestivät heidän välillään vuosikymmenien ajan, jatkuen aina Ellenin kuolemaan saakka.

Vaikka Craigin merkitys Thesleffin elämässä epäilemättä oli suuri, hän tuntui saavan tässä kirjassa omaan makuuni vähän liikaakin tilaa. Ellen on sentään hurjan kiinnostava aivan omana itsenään, ei ainoastaan suhteessa mieheen! Mitään muuta kritisoitavaa en kirjasta löydäkään – laadukas, eläytyvä, kiehtova elämäkerta ja kaunis muotokuva tinkimättömästä taiteilijasta.

Kirjan ovat lukeneet myös tuijata, riitta k, Leena ja Hannele.

Hanna-Reetta Schreck: Minä maalaan kuin jumala. Ellen Thesleffin elämä ja taide
Kansi: Annukka Mäkijärvi
Teos, 2017 

torstai 30. marraskuuta 2017

Heidi Köngäs: Sandra


"Päähän ei millään mahdu että Janne lähti hevosen ja pyssyn kanssa niiden punakaartilaisten mukaan. Aikooko hän taistella? Ampua tai tulla ammutuksi? Mitä ne sillä kapinalla oikein meinaavat? En kuullut yhtään mitä ne miehet pihalla puhuivat, kun komensin poikia sisälle. Jäin vain ovelle katsomaan, kuinka minun mieheni vahva selkä loittoni pihalta maantielle."

Sandra on huutolaistyttönä kasvanut nainen, joka haluaisi elää omaa elämäänsä siivosti ja ahkerasti. Sandran miehellä Jannella on ollut elämässään kaksi onnen päivää: päivä jolloin hän vei Sandran vihille, sekä se päivä kun he muuttivat omaan torppaansa. Janne ja Sandra saavat elää torpassaan työteliästä mutta onnellista elämäänsä seitsemän vuotta, mutta sitten suuren maailman tapahtumat alkavat vaikuttaa syrjäisen Ylä-Väärin asukkaiden elämään. Ensimmäinen maailmansota, Venäjän vallankumous, suurlakko ja lopulta kapina. Kapina, johon Janne viedään puoliväkisin, ja joka jättää Sandran yksin viiden lapsen kanssa.

Nykyhetkessä Sandran tyttärentytär Klaara kiinnostuu mummunsa tarinasta järjestellessään vanhoja papereita, joiden joukosta löytyy vanha vihko. Lyijykynällä kirjoitettuja päiväkirjamerkintöjä lukiessaan Klaara oppoutuu syvälle Sandran elämään. Klaaran ja Sandran tarinoiden rinnalla kulkee Jannen siskon Lyytin kirja: se kertoo levottomasta naisesta, joka etsii rakkautta.

En ole aikaisemmin lukenut Heidi Köngästä, vaikka hän on lukulistallani ollut jo pidempään. Nyt viimein monet kehut ja sisällissotateema houkuttivat minut Sandran pariin. En tiedä, edustaako tämä kirja Köngästä tyypillisimmillään, mutta kirja ei aivan vastannut sitä, mitä siltä odotin. Sandra oli minulle vain ihan hyvä kirja. Se ei päässyt ihon alle.

Jäin kaipaamaan Sandraan jotakin säröä tai ristiriitaa. Tämä pätee oikeastaan sekä kirjaan että Sandraan henkilöhahmona. Köngäs kuvaa toki järkyttäviä tapahtumia, mutta jokin jännite jäi minulta kirjasta puuttumaan. Jokin sellainen kulma, joka olisi ravistanut tai hätkähdyttänyt – saanut katsomaan tarinaa odottamattomasta kulmasta. Sandrassa henkilönä taas ei ollut juuri tarttumapintaa, koska hän on niin virheetön.

Kirjan etäistä vaikutusta korosti Köngäksen kieli, joka oli kaunista ja kuvailevaa juuri sellaisella tavalla, jonka usein koen itselleni vähän etäännyttäväksi. Tuntui, että Sandrankin kärsimys ja suru olivat kauniisti kuvailtuna kuin lumikukkia, joita Sandra ikkunalasista katselee. En kaipaa kurjuudella mässäilyä tai inhorealismia, mutta vierastan usein myös sitä, että julmia asioita kuvataan liian kauniisti.

Vaikka Sandra ei minuun vaikutusta tehnytkään, kiinnostus Köngästä kohtaan elää vielä. Ehkä kokeilen vielä Dora, Doraa – kenties siinä on enemmän kaipaamaani särmää.
 
Sandrasta ovat kirjoittaneet myös ainakin riitta k, Omppu, jaana, Elina ja Annika.

Osallistun kirjalla Ompun 1918-haasteeseen.

Heidi Köngäs: Sandra
Kansi: Anna Lehtonen
Otava, 2017 

maanantai 20. marraskuuta 2017

Rosa Liksom: Everstinna


"Sota-aika kokonaisuutena vain kirkasti minun ja Everstin tuntheita ja syvensi meän yhteistä olotillaa. Kuoleman lähheisyys toimi ko makneetti. En ole koskhaan ollu niin elossa ko silloin."

Olisinpa kirjoittanut Rosa Liksomin Everstinnasta heti kirjan luettuani. Mutta sanat tuntuivat pakenevan, enkä saanut hahmoteltua lukukokemustani ajatuksiksi ja virkkeiksi. Yhtä lailla ne sanat ovat kuitenkin kateissa nyt, kun olen sulatellut lukukokemusta jo useamman viikon ajan. Harvoin kirja mykistää minut samalla tavalla kuin Everstinna: se on hyvin syvällä mielessä ja tunteissa, mutta tuntuu etten pysty kuvailemaan kirjaa edes ajatuksissa, saati sitten kirjoitetuin sanoin.

Mikä Everstinnassa on niin mykistävää? Ehkä jo pelkästään se, että pieni kirja pitää sisällään niin paljon. Everstinnassa on sivuja alle kaksi sataa, mutta asiaa siinä on moninkertaisesti. Kirja on yhden naisen elämän tarina, mutta myös Suomen historia. Se kertoo parisuhdeväkivallasta, fasismista, Lapin luonnosta, sodasta, kirjoittamisesta, seksuaalisuudesta ja vallasta. Aiheet ja teemat limittyvät ja kerrostuvat toistensa päälle. Milloin rakkaus muuttuu vallankäytöksi ja vihaksi, milloin isänmaallisuus ja paremman maailman tavoittelu muuttuvat natsismiksi ja erilaisuuden vihaamikseksi? Ovatko ne loppujen lopuksi niin kaukana toisistaan? Sisältyykö hyvään aina pahan mahdollisuus?

Liksom ei lähesty aihettaan helpoimman kautta. Hänen everstinnansa ei ole viaton uhri tai edes passiivinen sivustakatsoja vaan aktiivinen osallistuja, innokas ja häpeilemätön natsi. Joka kuitenkin on toisten käsissä myös uhri ja viaton kärsijä. Everstinna ei tunne sääliä niitä kohtaan, joita hänen aatteensa sortaa: hän ei murehdi tapettuja juutalaisia, mutta itkee miehelleen sitä, että juutalaisten omaisuutta varastetaan. Kotikasvatuksen mukaanhan varastaminen on syntiä. Everstinnan käsittelyssä moraaliset kysymykset vääristyvät ja vinksahtavat paikoiltaan.

Lukijan kannalta mutkikasta on myös se, että Liksom on kirjoittanut everstinnastaan niin elinvoimaisen, sujuvasanaisen ja säkenöivän, ettei henkilöhahmoon voi olla vähän ihastumatta. Everstinna elää joka solullaan, hän on yhtä ympäröivän luonnon kanssa ja sanat ryöppyävät hänen tarinaansa kuin riivattuina. Everstinnassa on kaikki ainekset vaaralliseksi, karismaattiseksi johtajaksi. Hänessä on kyky hyvään ja pahaan – kumpi painaa vaakakupissa enemmän?

Ja Everstinnan kieli! Liksom on aina ollut taitava sanankäyttäjä, mutta tuntuu kuin hän olisi Everstinnassa kohonnut aivan uusiin korkeuksiin. Everstinnan monologi kulkee meänkielellä herkullisena, rytmiltään vastustamattomana, suussa sulavana. Tekisi mieli lukea ääneen ja makustella sanoja kunnolla. Kieli tempasi mukaansa niin, että luin kirjaa ehkä vähän liiankin nopeasti, ja välillä kenties sisällön kustannuksella. Täytyy toivoa, että joskus palaan Everstinnan pariin, ja maltan lukea sen hiukan rauhallisemmin ja keskittyneemmin. Kuoria kerroksia ja merkityksiä rauhassa, pohtia everstinnaa ja meitä ihmisiä.

Vuoden parhaita lukukokemuksia, ehdottomasti.

Everstinnasta ovat kirjoittaneet myös ainakin Laura, Amma, tuijata, Nanna, Helmi ja Katja.

Rosa Liksom: Everstinna
Like, 2017

maanantai 13. marraskuuta 2017

Nathan Hill: Nix


"Kaikki murenee suoraan ihmisten silmien edessä. Heiltä menee työpaikat alta, eläkkeet katoavat yhdessä hetkessä. Heille lähetetään kolmen kuukauden välein selvitys, jonka mukaan heidän eläkesijoituksensa arvo on pudonnut kymmenen prosenttia kuutena kvartaalina perätysten. Heidän talonsa arvo on pudonnut puoleen siitä mitä he maksoivat siitä, eivätkä heidän työnantajansa enää saa lainaa palkanmaksuun, ja Washingtonin touhu on pelkkää ilveilyä, ja heidän kotinsa on täynnä  kiinnostavaa tekniikkaa ja he katsovat älypuhelintaan ja kysyvät itseltään: 'Miten ihmeessä maailma, joka pystyy tuottamaan jotain näin uskomatonta, voi olla niin paska?' Sitä he kysyvät. Meillä on tutkittu tätä."

Lähdin lukemaan Nathan Hillin kehuttua Nixiä suurin odotuksin. Olihan kirjaa ylistetty melkein joka puolella, ja lisäksi sen teemat kuulostivat kiinnostavilta: 1960-luvun yhteiskunnallinen liikehdintä, 2000-luvun talousromahdus ja totuudenjälkeinen aika sekä perhetarina jossa poika pyrkii selvittämään äitinsä salaisuuksia.

Kun kirjasta oli takana noin kolmannes, olin lukijana turhautunut. Kirja eteni jotenkin tahmeasti: siinä ei varsinaisesti ollut mitään vikaa, mutta se ei myöskään temmannut mukaansa. Kirjassa tuntui olevan valtavasti aiheita, henkilöitä ja juonenpätkiä, mutta mikään niistä ei hirveästi houkutellut lukemaan eteenpäin. Tuntui, että kirjassa oli hirveästi tavaraa mutta kovin vähän painoa.

Mistä Nix sitten kertoo? Yhtäältä se on tarina miehestä, joka on lapsena joutunut äitinsä hylkäämäksi. Samuel Andresen-Anderson on kirjallisuuden opettaja, joka on kymmenen vuotta yrittänyt kirjoittaa esikoisromaania lunastaakseen yhden julkaistun novellin nostattamat suuret odotukset. Aihe suureen romaaniin ilmestyy yllättäen tosielämästä: Samuelin äiti on hyökännyt tulevan presidenttiehdokkaan kimppuun ja päätynyt ainakin hetkeksi maan ykköspuheenaiheeksi. Samuel lupaa kirjoittaa törkykirjan äidistään, kuitatakseen yhdekkä iskulla sekä esikoiskirjasta maksetut ennakot että äitiä kohtaan tuntemansa katkeruuden.

Toisaalta kirja seuraa Samuelin äidin, Fayen nuoruuden tarinaa. Faye on kiltti tyttö, joka on aina pelännyt epäonnistumista niin paljon, että jokainen askel riskinottamisen suuntaan on laukaissut paniikkikohtauksen. Kuinka tämä kiltti tyttö siis on päätynyt osaksi Chicagon mielenosoituksia ja joutunut pidätetyksi syytettynä prostituutiosta?

Samuelin ja Fayen lisäksi kirjassa seurataan esimerkiksi Samuelin oppilasta joka huijaa tiensä läpi opintojen, nettipeliaddikti Pwnagea, Chicagon opiskelija-aktivisteja, opiskelijatyttöön rakastunutta poliisia ja Allen Ginsbergiä.

Voi olla, että lähdin lukemaan Nixiä väärin odotuksin. Olin innostunut erityisesti lupauksista 60-luvun poliittisen liikehdinnän kuvauksesta, ja odotin kirjan pureutuvan nimenomaan yhteiskunnallisiin kysymyksiin, aatteisiin ja ajankuvaan. Mutta kävikin ilmi, että vuoden 68-tapahtumat ovat kirjassa enemmänkin tapahtumien näyttämö kuin aihe.

Olin pettynyt siihen, kuinka yhteiskunnallinen kantaaottavuus typistyy Hillin käsittelyssä lähinnä henkilökohtaisten tunteiden kuvaukseksi. Faye on ajelehtija, joka osuu keskelle mielenosoituksia lähinnä sattumalta ja koska on ihastunut liikkeen kauniskasvoiseen johtajaan. Poliisiväkivalta kuvataan yhden mustasukkaisen poliisin kostoretken kautta. Henkilö, jolla tuntuu olevan selkeimmät motiivit toiminnalleen, on häikäilemätön opportunisti.

Ehkä juuri tässä onkin Hillin sanoma. Ei ole mitään suuria aatteita, on vain harhailevia ihmisiä henkilökohtaisine ongelmineen ja itsekkäine tarpeineen. Tätä näkemystä tuntuvat vahvistavan myös kirjan nykyaikaan sijoittuvat tapahtumat. Ja varmasti yhteiskunnallisten liikkeiden ympärillä onkin paljon niitä, jotka vain liikkuvat ajan ja massojen mukana, niitä jotka ajavat vain omia etujaan, ja niitä jotka ovat valmiita kääntymään tuulen mukana. Mutta onko siinä kaikki?

Nixin loppupuoliskon lukeminen sujui sutjakammin kuin alku, ehkä siksi että olin jo hyväksynyt sen, että kirja oli erilainen kuin odotukseni siitä. Ajoittain Hillin kerronta veti hyvin, toisinaan tunsin edelleen tylsistyväni luettelomaisen kuvailun ja loputtomien sivuhenkilöiden tungoksessa. Lopussa kirja tuntui vielä kerran lässähtävän, koska Hill sortui selittämään kirjansa sanomaa melkein rautalangasta vääntäen. Henkilöiden ongelmat ja keskinäiset suhteet myös ratkeavat odottamattoman siististi, juonenpätkät punoutuvat yhteen, ja kaikki on kovin seesteistä. Valtakunnassa on kaikki hyvin.

Luulen, että nuorempana olisin pitänyt Nixistä paljon enemmän kuin nyt. Ehkä olen vain ehtinyt lukea jo liian monta Suurta Amerikkalaista Romaania, eikä Hill tarjoa tuohon perinteeseen mitään kovin uutta ja yllättävää. Toki on muistettava, että kyseessä on Hillin esikoisromaani, mikä ehkä selittää sekä ylitsepursuavaa runsautta, että tiettyä omaperäisyyden puutetta. Tulevaisuus näyttää, löytääkö Hill kirjalliseen ääneensä enemmän jotakin omaa.

Nixin ovat lukeneet myös esimerkiksi Kirjaluotsi, Erja, Amma, Laura, MarikaOksa sekä Kirsin Book Clubin jäsenet.

Nathan Hill: Nix (The Nix, 2016)
Suom. Raimo Salminen
Kansi: Oliver Munday
Gummerus, 2017

tiistai 7. marraskuuta 2017

Pauli Kallio ja Christer Nuutinen: Kramppeja ja Nyrjähdyksiä - Koko maailman paino


Taas yksi vuosi takana, taas yksi Kramppeja ja nyrjähdyksiä -albumi lisää kokoelmissa. Kuinka mukavaa onkaan palata taas vanhojen tuttujen seuraan ja elää heidän mukanaan elämän pieniä ja vähän suurempiakin asioita.


Uusimmassa albumissa mietiskellään esimerkiksi iän mukanaan tuomia kremppoja, Tampereen raitiovaunua, Mauno Koiviston kuolemaa ja miehenä olemista.


Esko muistelee nuorena kaivanneensa jotakin, mitä vastaan kapinoida – Thatcherin Britannian tyyliin – mutta ahdistuu huomatessaan nyky-Suomessa olevan vähän liikaakin kapinoinnin syitä. Risto on niin seestynyt, ettei oikeastaan edes tunne houkutusta syrjähyppyihin. Tanja suree äitinsä kuolemaa. Ja Heidi saa rakkauskirjeen Eskolta.


Päähenkilöiden elämä on siis varsin seesteistä ja rauhallista. Vähän niin kuin omakin elämä. He ovat myös tasoittuneet mielipiteissään, varsinkin Esko, joka tuntuu nykyään näkevän enemmän harmaan sävyjä kuin nuorempana. Henkilöiden vanheneminen näkyy juuri tällä tavalla luontevasti ja samaistuttavasti. Viime kesänä luin jälleen kerran ensimmäisiä Kramppi-albumeja, ja hämmästelin sitä, kuinka nuorilta henkilöt tuntuivat. Vähän lapsellisilta ja hirveän ehdottomilta. Tuntui vähän kiusalliselta, vähän kuin olisi kurkistanut vanhaan päiväkirjaansa.

Ja tässä juuri on Kramppien nerokkuus. Se kuvastaa niin aidosti henkilöidensä ajatuksia ja tunteita, että heissä näkee itsenänsä ja oman historiansa vuodesta toiseen. Tähän ei moni muu teos pysty.


Pauli Kallio, Christer Nuutinen: Kramppeja ja nyrjähdyksiä. Koko maailman paino
Suuri Kurpitsa, 2017

sunnuntai 29. lokakuuta 2017

Kirjamessutunnelmia


Kolmen päivän kirjamessurupeama on takana, ja mieleen alkaa hiipiä tuttu messujen jälkeinen väsyneen haikea tunne. Kun on viettänyt useamman päivän messuilla, aivan omassa maailmassaan, kirjojen, kirjallisten keskustelujen sekä kirjaystävien parissa, ei varmaan ole ihmekään, jos olo tuntuu vähän aikaa hiukan tyhjältä. On siis hyvä uppoutua hetkeksi muistoihin, ja miettiä, mitä kaikkea tulikaan koettua.

Oli hauskaa huomata, kuinka seuraamissani keskusteluissa tietyt aiheet nousivat toistuvasti esille. Oli kiinnostavaa, kuinka usein puheissa viitattiin esimerkiksi me too -kampanjaan ja Riku Korhosen Granta-kirjoitukseen. Aihe, joka tuntui nousevan esiiin kaikkein useimmin, oli kuitenkin taiteen vastuu ja kirjallisuuden yhteiskunnallisuus. Kirjamessuympäristössä kysymykseen ei luonnollisesti päästy pureutumaan kovin syvällisesti, mutta selvästi tämä aihe tuntui kiinnostavan sekä esiintyjiä että yleisöä.

Perjantai

Perjantaina ehdin messuille pariksi tunniksi, ja aika meni tunnelman haistelemiseen ja messualueeseen tutustumiseen. Ehdin kuitenkin seuraamaan kahta keskusteluakin. Lilly Korpiola ja Sanna Raita-aho kertoivat Arabikevään jälkeen -kirjastaan, joka vaikutti kiinnostavalta.

Seuraavaksi Shimo Suntila, J. Pekka Mäkelä, Jussi Katajala ja Linnea Peurakoski luotasivat avaruutta eli keskustelivat  scifistä. Hauska keskustelu, ja Linnea edusti mallikkaasti lukijoiden näkökulmaa kirjailijoiden keskellä.


Lauantai

Lauantaina laukkasin kuin hurjapää esiintymislavalta toiselle. Kirjailijoiden työ kiinnostaa loputtomasti, joten avasin päivän kuuntelemalla, kuinka Laura Lindstedt ja Tapani Bragge kertoivat esikoiskirjan kirjoittamisesta ja työskentelytavoistaan. Kirjailijat lähestyivät arkista työtään hiukan eri tavoilla: siinä missä Bragge pyrkii kirjoittamaan joka päivä noin viisi liuskaa tekstiä, Lindstedt saattaa hioa yhtä lyhyttä tekstinpätkää koko työpäivän ajan. Vaikeimmaksi asiaksi esikoiskirjailijuudessa kumpikin mainitsi julkisuudessa esiintymisen ja sen, ettei julkisuuteen osannut mitenkään valmistautua.

Seuraavaksi tie vei kuuntelemaan Miki Liukkosta, tuota kirjallisuutemme rocktähteä. Liukkonen oli viihdyttävä ja hurmaava esiintyjä, jonka hiukan säheltävää ja terävää puhetta oli hauska kuunnella. O on noussut melkoiseksi kirjalliseksi ilmiöksi, ja vaikka Liukkonen itsevarmaan tyyliinsä kertoi lähteneensäkin kirjoittamaan jotakin erityistä, tuntui hän olevan myös hiukan hämmentynyt kirjan suosiosta.


Yksi messujen kiinnostavimmista oli Koko Hubara, jota kävin kuuntelemassa Kallion lukiolaisten haastattelemana. Hubara on niin vangitseva puhuja ja esiintyjä, että häntä voisi kuunnella vaikka kuinka kauan.

Parnasson kirjallisuuskeskustelussa kysyttiin, missä kirjallisuus menee nyt ja tulevaisuudessa. Sinänsä ihan kiinnostavaa, mutta ehkä vähän väritöntä keskustelua, koska mitään varsinaisia ristiriitoja tai kyseenalaistuksia ei samanmielisten panelistien keskuudessa noussut. Ompun blogista voi lukea jälkipuintia kysymyksestä, joka ajanpuutteen vuoksi jäi varsinaisessa paneelissa pintaraapaisuksi: onko nykyaikana olemassa aihetta, josta ei julkaistaisi kirjaa.

Imagen kirjallisuuskeskestelussa puolestaan mietittiin, pitääkö kirjallisuudella olla yhteiskunnallista tehtävää. Keskustelun ehkä mielenkiintoisimman pointin esitti Jaakko Hämeen-Anttila, joka heitti ilmaan ajatuksen kirjallisten piirien liiallisesta samanmielisyydestä ja kysyi, pitäisikö julkaista (ja lukea) enemmän kirjallisuutta, joka edustaa itselle vieraita näkemyksiä. Ja onko Suomessa liikaa ihmisiä, jotka kokevat ettei heidän äänensä pääse kuuluville?

Kjell Westötä oli saapunut seuraamaan suuri joukko lukijoita. Puhuimme vähän myöhemmin ystävän kanssa soft spot -kirjailijoista, ja Westö on kyllä minulle sellainen. Vaikka en kaikesta hänen kirjoittamastaan pitäisi, ja vaikka kuinka tunnistaisin tiettyjä Westön maneereita ja heikkouksia, on hän silti minusta aina ihana. Ja niin on selvästi monen muunkin mielestä.


Ehkä hiukan yllättäen yksi lauantain kohokohta oli Hannu Linkolan ja Juha Itkosen Kent-messu. Käsittelyssä oli siis Linkolan tietokirja Kent-yhtyeestä. "Ja mikä kirja se onkaan!", sanoi Juha Itkonen, ja täytyihän kirja käydä keskustelen perusteella ostamassa.

Kaksi seuraavaa ohjelmaa keskittyivät Suomen sisällissotaan. Tietokirjoistaan kertoivat Tuomas Hoppu ja Tiina Lintunen, ja romaaneistaan Antti Tuuri sekä Heidi Köngäs.


Lauantain päätteeksi osallistuin vielä Teoksen bloggaajatapaamiseen. Mukana oli useita kiinnostavia kirjailijoita, mutta keskustelu heräsi oikeastaan henkiin vasta, kun kunkin uutuusteoksen esittelyn sijasta päästiin hetkeksi puhumaan kirjallisuuden yhteiskunnallisesta vastuusta.


Kirjallisiin tapaamisiin olisikin hyvä yleensäkin saada enemmän keskusteluja ja vähemmän haastatteluja. Enkä puhu vain kirjamessuista, vaan sama pätee vaikkapa Kirja vieköön -tapahtumaan. Se, millä keinoilla aitoa ja spontaania keskustelua onnistuttaisiin herättämään, on tietysti vaikea yhtälö ratkaistavaksi.

Toisaalta, kirjamessuja voi ajatella vain alustuksena, jonka herättämät ajatukset jatkavat elämäänsä kahvikupillisten, kuohuviinilasillisten ja illallisten äärellä messujen aikana ja jälkeenkin.

Sunnuntai

Kirjamessujen lukupiirit tarjoavat hyvän mahdollisuuden nimenomaan keskustelevampaan messuohjelmaan. Sunnuntai alkoikin Anneli Kannon Lahtarit-romaanin lukupiirillä, josta voi lukea hyvän koosteen Tuijata-blogista. Lukupiiri kesti tunnin ajan, mutta olisin hyvin voinut seurata sitä toisen mokoman, sillä Lahtareista riittäisi kyllä puhuttavaa. Sekä Kanto että keskustelua vetäneet Naistoimittajat ry:n lukupiiriläiset hurmasivat minut täysin.


Kävin kuuntelemassa  Kantoa vielä toisen kerran Anna Kortelaisen haastattelemana. Sitä ennen ehdin seurata myös Väinö Linna -keskustelua sekä Marisha Rasi-Koskisen haastattelua. Kaiken tämän jälkeen messuväsymys alkoi painaa jo aika raskaana, mutta onneksi olin sattunut valitsemaan päivän loppuun karismaattisia esiintyjiä, joita jaksoi kuunnella vaivatta.


Katja Kallio ja Anna Kortelainen kertoivat arkistojen hyödyntämisestä romaanien luomisessa. Kumpikin kirjailija kertoi omaan ihastuttavaan tyyliinsä arkistolöydöistään ja siitä, kuinka faktojen murusten varaan rakentuu fiktiivinen tarina ja uskottava romaanihenkilö.


Viimeiseksi kävin seuraamassa keskustelun lavarunoudesta. Aivan hurjan mielenkiintoista, ja tekisi heti mieli lähteä kuuntelemaan lavarunoutta tai poetry slamiä.

Kaiken tämän lisäksi messuille mahtui tietysti lukuisia kohtaamisia, keskustelua ja naurua. Ja kirjaostoksiakin. Jos messupostaus aloitetaan messualueeen yleiskuvalla, se täytyy tietysti oikeaoppisesti päättää kuvaan kirjahankinnoista. Tässä siis omani. Kissaakin kiinnostaa.


Kiitos kaikesta messut ja messukansa! Nähdään ensi vuonna.

sunnuntai 22. lokakuuta 2017

Zadie Smith: Swing Time


Tämä vuosi on ollut lukemisen kannalta mielenkiintoinen siinä mielessä, että tielleni ei ole tuntunut eksyneen kovin montaa lukunautinto-kirjaa. Lukunautinto on eri asia kuin hyvä kirja: olen lukenut hyviä kirjoja, ja erinomaisia kirjoja, mutta kovin harvasta on tullut sellainen olo, että tässä on nyt minun kirjani, kirja jonka lukeminen on helppoa ja antoisaa ja koskettavaa. Lukunautinnot eivät välttämättä aina ole kaikkein parhaimpia kirjoja (vaikka voivat totta kai olla sellaisiakin), mutta ne ovat rakkaita ja mieleenpainuvia. Lukunautinto-kirjat muistuttavat mieleen, miltä lukeminen tuntui lapsena, kun uppoutui täydellisesti tarinan vietäväksi – kun kirjasta tuli osa omaa elämää.

Lukunautintoa ei voi ennustaa  tai pakottaa. Nautinnon voi tarjota tuttu luottokirjailija tai uusi tuttavuus; kirja voi olla kepeä tai aiheeltaan raskas; se saattaa järkyttää tai hurmata tai viihdyttää. Lukunautinnolle ei ole mitään muuta mittaria kuin tunne joka lukiessa tulee. Se on vähän kuin rakastumista.

Ja nyt lukunautinnon kaipuuseen tuli vastaamaan Zadie Smith. Olen lukenut Smithiltä aikaisemmin esikoisteoksen Valkoiset hampaat, joka oli mielenkiintoinen mutta raskaslukuinen, sekä Kauneudesta-kirjan, jota rakastin. Swing Timen ihastuttavuus ei siis tullut täytenä yllätyksenä, vaan osasin toivoa hyvää kirjallista matkaa. Ja toden totta, kirja vei mukanaan heti ensimmäisistä lauseista alkaen. Luin varsinkin kirjan alkupuoliskoa tarkoituksellisen hitaasti, pitkittäen nautintoa, toivoen että tarina kestäisi mahdollisimman kauan. Loppupuolella juoni alkoi kuitenkin tiivistyä sen verran kutkuttavaksi, että viimeiset luvut tuli hotkaistua aika lailla ahmien.

Swing Time on todella runsas ja rönsyilevä kirja, jopa siinä määrin ettei ole helppo tiivistää sen tarinaa tai teemoja muutamaan sanaan. Se on tarina ystävyydestä, naisten välisistä suhteista, rodusta, luokkaeroista, kuuluisuudesta, identiteetistä ja tanssista. Ja lukuisista muista asioista. Ystävyyden teema on monella tavalla keskeinen: nimettomän päähenkilön suhde lapsuudenystävä Traceyyn tuntuu määrittävän tämän elämää, vaikka naiset eivät lapsuuden ja nuoruuden jälkeen vuosiin tapaa toisiaan. Tracey on kuitenkin jonkinlainen peili tai mittari, jonka kautta päähenkilö arvioi itseään ja elämäänsä.

Tracey ei ole ainoa peili, jonka kautta päähenkilö itseään tarkastelee. Samalla tavalla merkittävä on suhde äitiin.  Päähenkilö on valkoisen työläismiehen ja kunnianhimoisen mustan naisen tytär, ja tämä lähtökohta tuntuu tekevän hänet lähtökohtaisesti ulkopuoliseksi. Äiti on poliittisesti aktiivinen nainen, joka pyrkii määrätietoisesti elämässään eteenpäin, ja kunnianhimoton ja alisuorittava tytär tuntuu olevan hänelle pettymys. Johtuuko tyttären alkisuorittaminen tämän luonteesta (onko se perintöä saamattomalta isältä), vai onko se seurausta äidin vaatimuksista ja saavuttamattomalta tuntuvasta esimerkistä? Päähenkilön ja äidin välinen suhde on ongelmallinen, epätasapainoinen mutta kaikesta huolimatta myös rakastava.

Identiteettiä rakennetaan kirjassa vahvasti tanssin ja populaarikulttuurin kautta. Päähenkilö ja Tracey, maitokahvinruskeat tytöt rakastavat vanhoja musikaaleja ja kopioivat Fred Astairen liikkeitä ja koreografioita uskollisesti. Madonnamainen Aimee on toinen oleellinen inspiraation lähde: Aimee joka imee vaikutteita ympäristöstä ja osaa aina muokata niistä itselleen sopivan, laimennetun version. Sattumalta päähenkilö päätyy myöhemmin samaisen Aimeen henkilökohtaiseksi avustajaksi, elämään oman elämänsä sijasta Aimeen elämää – tai näin ainakin päähenkilön äiti tyttärensä uran tulkitsee. Platinanvaalean poptähden ja blackface kasvoillaan stepanneen Astairen rinnalle nousee kuitenkin vielä yksi esikuva: Ali Baba saapuu kaupunkiin -elokuvaa katsoessaan päähenkilö löytää mustan naistanssijan Jeni LeGonin – joka näytää aivan Traceyltä.

Swing Timessa riittää siis kerroksia, ja se tarjoaa mahdollisuuksia monenlaisiin tulkintoihin. Smith rakentaa kuvaa päähenkilöstään kuin tuhannen palan palapeliä, josta ei valmiinkaan muodostu selkeästi tulkittavaa kuvaa. Paljon jää lukijan tulkinnan varaan. Onko päähenkilö todella sellainen varjoelämää viettävä ihminen, jollaisena hän itsensä näkee? Missä määrin päähenkilön valintoja ohjaavat kunnianhimo, kateus tai rakkaus? Miten ihmisen persoonallisuus rakentuu, ja kuinka paljon siihen vaikuttaa se, mihin sijoitumme erilaisilla valtarakenteilla? Kirja tuntui tarjoavan loputtomasti pohdittavaa.

Moni on kritisoinut Swing Timea liiallisesta pituudesta ja kerronnan hetkittäisestä laahaavuudesta. Periaatteessa ymmärrän kritiikin, mutta todellisuudessa viihdyin kirjan parissa niin loistavasti, etten olisi poistanut riviäkään. Jokainen yksityiskohta vei minut syvemmälle tarinaan, syvemälle kertojan pään sisälle. Ja rakastin joka hetkeä.

Swing Timesta ovat kirjoittaneet myös KatjaOmppuKirjaluotsiMari ableueNanna ja Sirri.

Zadie Smith: Swing Time (Swing Time, 2016)
Suom. Irmeli Ruuska
WSOY, 2017

sunnuntai 8. lokakuuta 2017

Ali Smith: Oli kerran kello nolla


"Mutta fakta on: mistä voi tietää onko mikään totta? Daa-ah, mitä ilmeisimmin, asiakirjoissa sanotaan ja niin poispäin, mutta mistä voi tietää ovatko itse asiakirjat totta? Ei mikään ole totta pelkästään siksi, että internet väittää niin. Oikeasti sanamuodon ei pitäisi kuulua: fakta on, vaan: fakta näyttää olevan."

Muistan lukeneeni parisen vuotta sitten blogijuttuja tästä Ali Smithin kirjasta, mutta kirja ei jostain syystä herättänyt suurempaa mielenkiintoa, vaikka lukijat tuntuivat suurimmaksi osaksi pitäneen kirjasta kovasti. Ehkä vastahakoisuuteni kirjaa kohtaan johtui kannesta, joka ei ollenkaan houkutellut lukemaan, tai sitten syynä oli se, että kirjoitusten perusteella oli vaikea hahmottaa, mistä kirjassa oikeastaan oli kysymys.

Tämä tuskin oli arvioiden vika, sillä Oli kerran kello nolla sattuu olemaan niitä kirjoja, joiden sisältöä on aika vaikea kuvailla. Kirjassa on kyllä tarina, mutta se syntyy enemmän kerronnan kuin juonen kautta. Lähtöasetelmakaan ei vaikuttanut omaan makuuni erityisen houkuttelevalta: eräillä päivälliskutsuilla Miles-niminen mies lukittautuu isäntäperheen vierashuoneeseen eikä suostu tulemaan ulos päiväkausiin, ei edes viikkokausiin. Kuulosti vähän teennäiseltä ja liian hassuttevalta.

Joku aika sitten kirja kuitenkin osui silmiini etsiskellessäni kirjastosta jotakin viihdyttävää luettavaa. Muistin positiiviset arviot, ja päätin tehdä kirjalle pikatestin: avasin sen satunnaisesta kohdasta ja luin pienen pätkän nähdäkseni, miten teksti virtaa. Smithin kieli tuntui heti omalta, ja niinpä lainasin kirjan mukaani.

Pistokokeen antama vaikutelma ei ollut väärä – nautin kovasti kirjan lukemisesta. Smith kirjoittaa nokkelasti ja taitavasti, kepeän kirpeällä otteella. Tarinalla ei juurikaan ole merkitystä, sillä Milesin lukittautuminen vieraaseen taloon syineen ja seurauksineen on vain pieni pala sirpalemaista kokonaisuutta, jossa aika, muistot, ihmisten väliset suhteet, kieli, taide ja moraali risteilevät. Oli kerran kello nolla ei varsinaisesti kerro mistään, ja samalla se kertoo hyvin paljon elämästä, ihmisistä ja olemassaolosta. Se kuvaa ihmisten teennäisyyttä, tekopyhyyttä ja typeryyttä, mutta myös heidän ystävällisyyttään, lämpöään ja hyvyyttään. Se kertoo kommunikaatiosta ja sen puuttumisesta ja teoista, joiden vaikutukset kantavat kauas.

Kristiina Drews on tehnyt suomennoksen kanssa loistavaa työtä. Tällainen kirja, joka perustuu suuresti kieleen ja sillä leikittelyyn, ei varmasti ole helpoin käännettävä, mutta Drews on onnistunut kääntämään sanonnat ja kielen kiemurat ihastuttavan luontevasti. Toki muutama sanaleikki on ollut jokseenkin mahdoton käännettävä, mutta tätä ei voi pitää suomentajan huonoutena.

Oli kerran kello nolla oli ilahduttava tuttavuus. Sen mutkitteleva rakenne pitää mielen valppaana, mutta toisaalta se on mukavan viihdyttävää ja nopeaa luettavaa. Mieli oli kirjan jäljiltä virkeä ja raikas.

Kirjan ovat lukeneet myös esimerkiksi Laura, Zephyr, Katri, bleue, Suketus ja Ulla.

Ali Smith: Oli kerran kello nolla (There but for the, 2011)
Suom. Kristiina Drews
Kansi: Safa Hovinen
Otava, 2013 

lauantai 30. syyskuuta 2017

Roxane Gay: Bad feminist


Olen hurjan iloinen siitä, että viime vuosina on ilmestynyt useampia feministisiä kirjoja, jotka ovat myös nousseet pieneen ja joskus isompaankin suosioon lukijoiden keskuudessa. On myös hienoa, että näissä kirjoissa ääneen pääsevät monet erilaiset feministiset näkökulmat, koska sitä feminismi on ainakin minulle aina edustanut: moninaisuutta, erilaisia näkemyksiä, keskustelevuutta. En ole koskaan kaivannut feminismiltä mitään ohjekirjaa, joka kertoisi, mitä mieltä minun pitäisi asioista olla, tai jonka jokainen väittämä minun tulisi henkilökohtaisesti allekirjoittaa. Sen sijaan monet feminismin vastustajat (ja viime aikoina jotkut entisiksi feministeiksi julistautuneet henkilöt) tuntuvat edellyttävän feminimiltä jonkinlaista yksimielistä virheettömyyttä. "Kuinka voit olla feministi, kun feministi X on sitä ja sitä mieltä?" ja "En ole enää feministi, koska nykyajan feministit ajattelevat niin ja niin" –  tämänkaltaiset lauseet ovat liiankin tuttuja feminismiä ruotivissa keskusteluissa.

Feminismin moninaisuuteen viittaa myös Roxane Gayn Bad feministin nimi. Gay tuskin on oikeasti erityisen huono feministi, vaikka hän itseään sellaiseksi kutsuukin, mutta hän ei suostu olemaan Feministi isolla F:llä. Sellainen mielikuvien Feministi, joka on virheetön ja noudattaa jokaisessa teossaan ja valinnassaan Feminismin ideaalia. Feministit eivät ole virheettömiä sen enempää kuin feminismi liikkeenäkään, mutta se ei ole Gayn mukaan mikään syy hylätä feminismiä. Gay sanoo ymmärtävänsä naisia, jotka vastustavat feminismiä – onhan hän itsekin nuorempana antanut kaikenlaisten feminismiä koskevien negatiivisten myyttien hallita näkemyksiään. Nykyään hän ymmärtää, ettei kaikkien tarvitse uskoa samaan feminismiin, ja että on parempi olla huono feministi kuin ei feministi ollenkaan.

Gayn esseet liikkuvat laajasti sukupuolisuuden, kulttuurin ja yhteiskunnan eri alueilla. Hän kirjoittaa paljon (populaari)kulttuurista: Gayn käsittelyyn pääsevät Girls ja Django Unchained, Gillian Flynnin Kiltti tyttö ja Nälkäpeli, Sweet Valley High -kirjat ja Rokkarille morsian. Hän kirjoittaa myös raiskausvitseistä, lehdistön tavoista kirjoittaa seksuaalisesta väkivallasta ja omasta raiskauksestaan. Hän kirjoittaa abortista ja lihavuudesta ja siitä, miten eri tavalla suhtaudumme mustien ja valkoisten tekemiin murhiin tai terroritekoihin. Aiheet ovat monenkirjavia, ja se on myös yksi Gayn kirjan suurista vahvuuksista: tätä kaikkea on feminismi; kaikkia näitä asioita voi katsoa feminismin näkökulmasta.

Joihinkin esseisiin en löytänyt kovin paljon tarttumapintaa, lähinnä sellaisiin joissa analysoitiin kirjoja tai muita taideteoksia, jotka eivät olleet edes pintapuolisesti tuttuja. Kaikissa tapauksissa teosten vierauskaan ei kuitenkaan muodostunut ongelmaksi: esimerkiksi Diana Spechlerin Skinny-romaaniin pohjaava kirjoitus kiinnosti, koska Gay käsittelee kirjan kautta laajemmin lihavuuteen ja kehollisuuteen liittyviä kysymyksiä. Monissa esseissä lähtökohtana myös ovat niin suuriksi ilmiöksi nousseet teokset, että kirjoitusten sisälle on helppo päästä, vaikkei olisikaan itse lukenut Fifty Shades of Greytä tai nähnyt 12 Years a Slavea.

Minulle kirjan antoisimpia olivat ne essseet, joissa Gay puretuu rotuun liittyviin kysymyksiin, niin taiteessa ja populaarikulltturissa kuin yhteiskunnassakin. Siinä missä sukupuolta ja seksuaalisuutta käsittelevät kirjoitukset olivat välillä liiankin helposti sulavia, siinä mielessä etteivät ne tarjonneet kovin uusia ajatuspolkuja, rotua ja seksuaalisuutta pohtivat kirjoitukset tarjosivat enemmän  pureskeltavaa. Jotenkin tuntui, että myös Gayn teksti oli kirkkaimmillaan ja terävimmillään näissä teksteissä, joissa sukellettiin aiheisiin aina mustan rikollismiehen myyttistä Piiat-kirjan ja -elokuvan antamaan kuvaan rodusta ja rotuerottelusta.

Gay kirjoittaa helppolukuista ja napakkaa tekstiä, joka on kuitenkin merkityksistä tiivistä. Kirjaa lukee nopeasti – välillä minusta tuntui, että luin innostuksissani liiankin kiivaaseen tahtiin, ja osa sisällöstä saattoi siinä sivussa livahtaa ohi. Bad feminist tuntuukin kirjalta, jonka voisi varmasti lukea useampaan kertaan, ja siitä löytyisi aina uusia kerroksia. Gayn tapa katsoa asioita on terävä mutta ei koskaan ilkeä. Kirjoituksista saattaa välittyä surua, suuttumusta tai kiukkuakin, mutta vihaisimmillaankin Gay yrittää ymmärtää ilmiöiden taustalla vaikuttavia asioita. Ja ymmärtämisen kautta voi kenties oppia jotakin.

Koko Hubara ja Anu Partanen ovat suomentaneet kirjan varsin pätevästi. Feministisen keskustelun termit ovat hyvin ja perustellusti hallussa, samoin kuin populaarikulttuurin ilmiöt – esipuheessa suomentajat ovat myös avanneet kiinnostavasti joitakin valintojaan termien suomentamisessa. Paikoitellen tekstistä kuitenkin kuulsivat liiaksi läpi englannin kielen lauserakenteet ja ominaispiirteet, mikä häiritsi hiukan lukemisen virtaavuutta.

Bad feministiä voi suositella sekä aloitteleville feministeille että kokeneemmille naisasianaisille. Luonnollisesti olisi myös hienoa, jos kirja löytäisi myös sellaisia lukijoita, jotka suhtautuvat feminismiin ennakkoluuloisesti tai negatiivisesti. En tiedä, onnistuisiko Gay voittamaan heidät puolelleen, mutta ehkä kirja herättäisi vähintään päänsisäistä keskustelua.

Bad Feminististä ovat kirjoittaneet myös ainakin NannaMariHelmi K, Laura, Omppu, Laura ja Sara.

Roxane Gay: Bad feminist (Bad Feminist, 2014)
Suom. Koko Hubara ja Anu Partanen
Like, 2017

tiistai 26. syyskuuta 2017

Tuomas Hoppu: Sisällissodan naiskaartit


Suomen sisällissodassa punaisten joukossa taisteli noin 2600 naista. Naiskaarteihin on liitetty monenlaisia uskomuksia ja väitteitä, niin sodan aikana kuin sen jälkeenkin. Tuomas Hoppu purkaa monia näistä myyteistä tuoreessa kirjassaan Sisällissodan naiskaartit ja selvittää samalla perusteellisesti naiskaartilaisten taustoja, tekoja ja sodan jälkeisiä kohtaloita.

Sekä punaisella että valkoisella puolella naiskaartien kuvaukset ovat olleet vahvasti ideologian ja oman maailmankuvan värittämiä. Valkoisten puheissa ja kirjoituksissa naiskaartilaiset ovat olleet verenhimoisia raivottaria, eläimellisiä tappajia ja susinarttuja. Helposti heidät on myös leimattu prostituoiduiksi tai "ryssänmorsiamiksi". Punaisten puolella naiskaartilaiset taas on kuvattu pelottomina, kirkasotsaisina taistelijoina, jotka toimivat esimerkkeinä miehille, ja joiden panos taisteluissa oli merkittävä.

Hopun tutkimusten mukaan kumpikaan näkemys ei vastannut todellisuutta. Tutkimusmateriaali osoittaa hänen mukaansa, ettei naiskaartilaisilla ollut kovinkaan merkittävää roolia varsinaisissa taisteluissa. Jotkut naisista kyllä taistelivat ase kädessä, ja jotkut myös todistettavasti olivat osallisina murhissa ja muussa punaisessa terrorissa. Suurimmaksi osaksi naiset kuitenkin vastasivat vartioinnista, viestipalvelusta, merkinannosta ja muista vastaavista tehtävistä. Väitteille naisten huonomaineisuudestakaan Hoppu ei löydä perusteita: suurin osa on ollut tavallisia nuoria palvelijoita tai työläisiä.

Kirjassa käydään läpi naiskaartien syntymisen taustat, sodan ja taisteluiden eteneminen sekä naisten kohtalot sodan jälkeen. Hoppu kirjoittaa tiukan asiallisesti, paikoin kuivakkaastikin, mutta asiapitoisuus on toisaalta myös kirjan valtti. Hoppu ei ota kantaa, ei tuomitse tai selittele. Myötätunto kuitenkin kuultaa asiallisenkin tekstin läpi, kun kirjassa käsitellään naiskaartilaisten teloituksia: on ilmeistä, että naiskaartilaisten kohdalla nimenomaan sukupuoli oli usein raskauttava tekijä ja syy teloitukseen, eivät sodanaikaiset teot. Nainen ase kädessä, nainen kapinallisena oli monelle luonnonvastainen ja iljettävä näky. Näin oli siitä huolimatta, että myös valkoisten puolella oli sodan alkupuolella harkittu naisten aseistamista, mutta sekä naisjärjestöt ja Mannerheim ottivat asiaan kielteisen kannan. Joitakin yksittäisiä naisia taisteli silti sisällissodassa myös valkoisten puolella.

Kiinnostavinta kirjassa olivat naiskaartilaisten taustojen ja motiivien selvittäminen sekä ne asenteet, joita naisiin kohdistettiin, ja jotka myös vaikuttivat naisten kohtaloihin. Kosketuspintaa kirjaan tuovat valokuvat, joissa vakavailmeiset naiset esiintyvätt siviilipuvuissaan tai sotilasasuisina, vangittuina ja lopulta ammuttuina. Suosittelen kirjaa niin sisällissodasta kuin naisten asemasta kiinnostuneille lukijoille.

Kirjan ovat lukeneet myös Tiina ja Reija.

Osallistun kirjalla Ompun 1918-haasteeseen.

Tuomas Hoppu: Sisällissodan naiskaartit. Suomalaisnaiset aseissa 1918
Kansi: Tuomo Parikka
Gummerus, 2017 

lauantai 23. syyskuuta 2017

Sirpa Kähkönen: Tankkien kesä




"Pimeässä olen oppinut olemaan, vailla valonviiruakaan. Kun katson lapseen vierelläni, näen, että kaiken se kerää talteen; vaikka sanaakaan en sano, pimeys menee häneen, säikeeksi vain, ei se häntä alleen hukuta, niin kuin se hukutti minut, ja sitten vaimoni valeli ja lapsieni päälle hyrskyi."

On kesä 1968. Kuopiossa eletään loppukesän suloisia hetkiä. Juho Tiihonen on matkustanut lapsuutensa maisemiin, Hertta Miettisen hautajaisiin. Kauempana Euroopassa Varsovan liiton tankit vyöryvät Prahaan, ja tapahtumat nostavat Kuopiossakin ihmisten mieliin muistoja sodista, vanhoja ja uusia aatteita, menneisyyden ja nykyisyyden kipupisteitä.

Sirpa Kähkösen Tankkien kesä on monella tapaa tilinteon kirja. Se on moniääninen kertomus ihmisistä, jotka ovat elämässään saaneet kestää paljon, ja joiden on jotenkin tultava toimeen menneisyytensä kanssa. Sama pätee niin vanhoihin kuin nuoriinkin: joidenkin muistot ja aatteet ovat tuoreempia kuin toisten, mutta kaikki kantavat niiden painoa harteillaan, vaikka vanhempi polvi mielellään vähättelee seuraavan sukupolven kokemuksia. Eiväthän nämä ole edes olleet sodassa. Mutta Juho Tiihonen tietää, että myös sota-ajan lapset ovat kokeneet sodan vaikka eivät rintamalla taistelleetkaan. Sodan varjot heijastuvat sodan haavoittamien vanhempien lapsiin ja lastenlapsiin asti.

Aatteiden ja vakaumusten paino tuntuu kirjassa raskaana. Mitä pitäisi tehdä, kun aate tuntuu pettävän? Voiko uskosta luopua, vai onko se ainoa joka pitää ihmisen pystyssä. Nuori saattaa joustaa helpommin kuin vanha ihminen, jonka koko olemus on rakennettu aatteen varaan, silloinkin kun sisimmässään tietää uskonsa vääristyneeksi. Vanhan Lassi Tuomen ajatukset olivat Tankkien kesän riipaisivinta tekstiä: syvällä sisimmässä aate on haavoittunut kaiken koetun jälkeen, mutta mahdollisuutta aatteen kieltämiseenkään ei ole olemassa – jos usko aatteeseen kuolisi, olisi koko elämäkin ollut valhetta.

Onko Tankkien kesä Kuopio-sarjan päätös? Sitä ei vielä varmuudella tiedetä, mutta jos niin on, lopetus olisi kieltämättä tyylikäs.Sopivasti sulkeutuvia tarinankulkuja, sopivasti avoimuutta. Toki vanhojen rakkaiden henkilöhahmojen pariin voisi palata niin kauan kuin heissä fiktiivinen henki pihisee, ja Kähkönen on tuonut pitkin sarjaa mukaan myös uutta sukupolvea, jonka kautta saagaa olisi mahdollista jatkaa. Tosin Tankkien kesän nuoret päähenkilöt eivät nousseet suosikkihahmojeni joukkoon: esimerkiksi Stella Mertanen on aivan liian suloinen ollakseen mielenkiintoinen, ja Hilla Tuomi ei viihdyttävyydestään huolimatta tuntunut ihan aidolta pikkulapselta.

Salaa toivoisin, että Kähkönen toisi vielä kerran Anna Tuomen tarinan keskiöön. Annasta kaikki alkoi, mutta ensimmäisten kirjojen jälkeen Anna on usein hiipunut hiukan särmättömäksi sivuhenkilöksi. Sydämeni kuitenkin sykähtää aina, kun pääsemme kurkistamaan hiukan syvemmälle Annan sieluun. Mutta jos nämä ovat jäähyväiset, voin kuitenkin olla täysin tyytyväinen: Anna, Hilda ja Lassi saavat jäädä rauhassa, kerrottuaan vielä kerran kaikesta kokemastaan, uhraamastaan, kaikesta mihin uskoivat, pettyivät, siitä minkä saivat. He jäävät, majakan valoon pimeässä.

Myös HabaneraAmmaTuijata ja Roz ovat lukeneet Tankkien kesän. Arja kirjoittaa kirjasta Helsingin kirjamessujen Tankkien kesä -lukupiirin kautta.

Sirpa Kähkönen: Tankkien kesä
Kannen kuva: Lehtikuva
Otava, 2016 

sunnuntai 17. syyskuuta 2017

Svetlana Aleksijevitš: Sodalla ei ole naisen kasvoja


Toiseen maailmansotaan osallistui noin miljoona neuvostoliittolaista naista, mutta heidän sotansa oli pitkään vaiettu tarina. Virallinen sota on ollut miesten kokemus, miesten kertomana. Sodan tarina Neuvostoliitossa ja Venäjällä on muutenkin noudattanut tiettyjä sääntöjä siitä, mistä saa puhua ja mistä on vaiettava. Se on ollut tarina taktiikoista ja kenraaleista, sankareista ja isänmaasta. Kun Svetlana Aleksijevitš 1970-luvulla alkoi kerätä naisveteraanien tarinoita, hän halusi kertoa nimenomaan sodan kokemuksesta: hän halusi tavoittaa nuorten naisten elämän, ei virallista sotahistoriaa vaan totuuden elämästä ja kuolemasta.

Sodalla ei ole naisen kasvoja on moniääninen dokumenttiromaani naisten sodasta. Se on kokoelma muistoja vuosista 1941-1945, vanhojen naisten ja joidenkin miestenkin kertomana. Lukemaani uudistettuun laitokseen tuovat uusia kerroksia 2000-luvulla tehdyt lisäykset. Kirja julkaistiin alunperin vuonna 1985, ja sen jälkeen niin Aleksijevitšin kuin sodan muistelijoidenkin näkemykset ovat muuttuneet. Naiset ovat ottaneet yhteyttä Aleksijevitšiin ja halunneet kertoa tarinansa uudelleen: "En silloin kertonut teille kaikkea, koska aika oli toisenlainen. Olimme tottuneet vaikenemaan niin paljosta...". Uuteen laitokseen on myös lisätty kohtia jotka joko virallinen sensori tai Aleksijevitšin itsesensuuri aikoinaan poistivat.

"Kunpa voisin kirjoittaa sotakirjan, joka saisi sodan tuntumaan niin oksettavalta, että pelkkä ajatuskin olisi vastenmielinen. Mieletön. Että itseään kenraaleitakin oksettaisi..."

Kirja on ravistelevaa luettavaa, täynnä pelkoa, vihaa, surua ja verta. Vanhat naiset itkevät ja manaavat muistellessaan nuoruuttaan, jonka oli tarjoitus kulua opiskelun, töiden ja rakkauden merkeissä, mutta josta tulikin sodan ja kuoleman näyttämö. Jokaisen naisen kokemus on yksilölllinen, mutta tietyt teemat nousevat kerta toisensa jälkeen esiin naisten kertomuksissa. Yksi niistä on se, kuinka täynnä intoa ja isänmaallista hehkua nämä  nuoret lähtivät sotaan. Aate oli voimakas ja järjestelmään uskottiin vilpittömästi – silloinkin kun se oli pettänyt. Moni kertoo lähteneensä sotaan juuri siksi, että perhe oli tuomittu pettureiksi ja kansanvihollisiksi: varmasti uskollinen ja urhea palveleminen sodassa takaisi sen, että perheen maine palautettaisiin ja isät tai veljet vapautettaisiin vankileireiltä...

Toinen usein toistuva kokemus on se, kuinka naissotilaat voiton jälkeen unohdettiin. Sodan sankarit olivat miehiä, kun taas kunniamerkkejä kantavia naisia saatettiin halveksua. Valtio ei tukenut veteraaneja, eikä heitä haluttu aviopuolisoiksi. Miesten keskellä sotineella naisella oli huono maine. Katkeruutta naiset eivät tästä unohduksesta niinkään ilmaise, mutta surua kyllä: he antoivat kaiken isänmaalle, mutta eivät saaneet siitä samaa tunnustusta kuin miehet.

"Näen kaiken uudelleen: suu auki makaavat kuolleet, he ovat huutaneet, mutta huuto on jäänyt kesken, heidän suolensa ovat valahtaneet maahan. Kuolleita näin enemmän kuin polttopuita...Hirveää! Hirveää on lähitaistelukin, kun toisen ihmisen kimppuun on käytävä pistimellä...Pelkällä pistimellä. Sen jälkeen ei voi moneen päivään edes puhua kunnolla, änkyttää vain."

Vaikka Aleksijevitš kirjoittaa sodan historiaa, hän muistuttaa lukijaa aika ajoin myös siitä, että kyseessä ovat muistot, ei totuus. Muistot ovat saattaneet muuttua vuosien aikana, tai ne ovat saattaneet värittyä sen mukaan, mitä kertoja olettaa kuulijoiden haluavan kuulla. Haastateltavat saattoivat kertoa Aleksijevitšillekin erilaisia muistoja sen mukaan, oliko haastattelutilanteessa läsnä muita ihmisiä, tai he saattoivat kieltää haastetteluiden julkaisemisen, koska muistot eivät sopineet viralliseen totuuteen sodasta. Sotamuistojen tuli olla kohottavia, ihanteellisia, sopia esikuviksi nuorisolle. Niihin eivät sopineet tarinat pelosta, säälistä tai edes tarkat kuvaukset ruumiista ja verestä.

Yksi alue, jonka kohdalla herää epäilys virallisen totuuden vaikutuksesta kertomuksiin on seksuaalinen häirintä ja väkivalta. Se mainitaan hyvin harvoin, oli sitten kyseessä venäläisiin tai saksalaisiin naisiin kohdistuvat teot. Vain muutamat naiset puhuvat siitä, kuinka  sukupuolinen häirintä saattoi olla jokapäiväistä – useimmissa kertomuksissa miespuoliset kollegat ovat täydellisiä herrasmiehiä ja kohtelevat naisia suojelevasti. Yksi nainen muistelee hyytävästi sitä, kuinka saksalaisnaisten raiskaaminen hyväksyttiin hiljaisesti.

Sodalla ei ole naisen kasvoja on ahdistava ja järkyttävä kirja, joka jokaisen kannattaisi lukea. Aleksijevitšin tallentamina naisten muistot ovat tuskallista, surullista ja riipaisevaa luettavaa. Kirja antaa sodalle todelliset, moninaiset kasvot – se kuvaa kamaluudet mutta myös nuoruuden johon kuului sodan keskelläkin rakkautta, toivoa ja omanlaistaan kauneutta. Se todistaa lasten, eläinten ja luonnon kärsimyksen. Ja se kertoo, kuinka sota ja sen vaikutukset eivät pääty rauhaan – sota kulkee mukana elämän loppuun asti.

Kirjan ovat lukeneet myös MarikaOksa ja Jokke.

Svetlana Aleksijevitš: Sodalla ei ole naisen kasvoja (U voiny ne ženskoje litso, 1985/2013)
Suom. Pauli Tapio
Kansi: Markko Taina
Progress/SN-kirjat, 1988, uudistettu laitos Tammi, 2017

tiistai 12. syyskuuta 2017

Ulla-Lena Lundberg: Kuninkaan Anna


"Meni kotiin koulun jälkeen, keitti teetä, istuutui lukemaan Hufvudstadsbladetin ja Åbo Underrättelsin. Henkeä ahdisti, päätä särki vaimeasti, teki mieli nukkua. Kuvitteli erilaisia tapoja henkensä riistämiseksi, kirjoitti Saralle kortin: "Ei mitään erityistä kerrottavaa." Vihkojen korjausta. Ruoanlaitto. Tiski. Vesi. Puut. Pyykinpesu. Sänkyyn."

Ulla-Lena Lundbergin varhaiset romaanit, Kuninkaan Anna ja Kökarin Anna julkaistiin pari vuotta sitten yhteisniteenä. Hyvä ratkaisu kustantajalta, koska näin Annan tarinan seuraaminen lapsuudesta vanhuuteen sujuu helposti. Yhteisniteessä on myös tavattoman kaunis ja tyylikäs kansi.

Anna varttuu Kuninkaan torpassa, Kökarin saarella. Isän kuolema Annan varhaislapsuudessa on jättänyt parantumattomat arvet, mutta siitä huolimatta Annasta kasvaa avoin ja iloinen nuori nainen. Tuo iloinen luonne kiinnittää tukholmalaisen taiteilijan ja hurmurin, Staffan Gabrielssonin huomion, kun tämä saapuu Kökarille maalaamaan ulkosaaristoa.

Kuninkaan Anna piirtää nopean luonnoksen Annan lapsuudesta, mutta keskittyy ensisijaisesti Annan ja Staffanin rakkaustarinaan. Lundberg kuvaa ihastuttavasti sekä saariston arkea että Annan sisäistä maailmaa: verkkojen nostamiset ja laskemiset, varhaiset aamut ja iltapäivälevot, silakkamarkkinat ja myrskytuulet rytmittävät elämää, ja Anna tarkkailee ja elää tätä kaikkea luontevasti ja alati kiinnostuneena.

Kirjan romanssi ei sykähdyttänyt minua samalla voimalla kuin muu tarina. Kenties siksi, että Staffan jää henkilöhahmona jokseenkin ulkokohtaiseksi, vaikkei Lundberg häntä yksiulotteisesti kuvaakaan. Nolostelin myös seksikohtauksia, jotka särähtivät korvaani harlekiinimaisilta. Kokonaisuudessaan kirjassa oli kuitenkin valloittavaa raikkautta ja syvää tunnetta, joka sai ahmaisemaan sen melkein yhdeltä istumalta.

Kökarin Anna on laveampi kokonaisuus kuin Kuninkaan Anna. Siinä missä ensimmäinen kirja keskittyy muutamaan vuoteen, toinen osa kuljettaa Annan varhaisesta aikuisuudesta aina vanhuuteen asti. Kirja ei pysykään aivan kasassa, ja erityisesti loppupuolella tarina jää laahaamaan ja takertuu turhilta tuntuviin juonenpätkiin. Nuoren kirjailijan hapuilua on myös Lundbergin tarpeessa selittää asioita auki sen sijaan että lukijan annettaisiin tehdä omat johtopäätöksensä.

Paikoitellen Kökärin Anna oli raskasta luettavaa, koska se kuvaa ihmistä, joka on pohjimmiltaan syvän surun läpitunkema mutta on päättänyt hymyillä läpi surunsa. Tämä oli kuitenkin hyvää raskautta, ja minua viehtätti Lundbergin taito kuvata yksinäisyyttä ja kaipausta.

Vaikka näissä Anna-kirjoissa oli puutteensa, niiden parissa oli helppo viihtyä. Meri ja saaristo kutsuvat mukaansa, Annan hahmossa on voimaa, ja Lundbergin teksti virtaa paikoitellen itkettävän kauniisti. Suosittelen suolaisten tuulten ja katkeransuloisten rakkaustarinoiden ystäville.

Yhteisniteen ovat lukeneet myös Aino, Maria ja Elina, Kuninkaan Annasta ovat kirjoittaneet Jonna ja jaana, joka on lukenut myös Kökarin Annan.

Ulla-Lena Lundberg: Kuninkaan Anna
Alkuteokset Kungens Anna (1982), Ingens Anna (1984)
Suom. Kaija Kauppi, suomennoksen uudistanut Juhani Lindholm
Kansi: Helena Kajander
Gummerus, 2014

torstai 31. elokuuta 2017

Ursula K. Le Guin: Harhakaupunki


"Lait on säädetty sen varalta, mitä ihmiset pelkäävät kaikkein eniten itsessään. Älä tapa, oli Shingin ainoa ylistetty Laki. Kaikki muu oli sallittua, mutta ehkäpä vain siksi, että oli niin vähän  muuta mitä he todella halusivat tehdä...Peläten omaa syvää viehtymystään kuolemaan Shing saarnasi Elämän kunnioitusta ja petkutti omalla valheellaan lopulta myös itseään."

Pieneen kylään hoipertelee alaston, muistinsa ja puhekykynsä kadottanut kissansilmäinen mies. Kyläläisten hoidossa mies oppii vähitellen puhumaan ja saa nimekseen Falk. Muistojaan hän ei kuitenkaan löydä, ja vähitellen Falk ymmärtää että hänen on pakko lähteä etsimään vastauksia. Kuka on tyhjentänyt hänen mielensä? Kuka hän oikeasti on? Onko kaiken takana Shing, joka on hajottanut Maailmojen Liiton ja joka hallitsee nyt terralaisia valheilla ja pakottamalla nämä tietämättömyyteen ja eristäytyneisyyteen? Vai voiko Falk uskoa siihenkään, mitä hän on kyläläisiltä oppinut Shingistä ja maailmasta?

Le Guin kuvaa kiehtovasti maailmaa, joka on valloittajien jäljiltä taantunut askeettiseen ja eristäytyneeseen elämäntapaan, mutta jossa elävät legendat kehittyneemmistä ja vapaammista ajoista.Välillä legendat heräävät eloon: ilma-aluksen repivä ääni leikkaa hiljaisuuden tai erakkovanhus omistaa yllättäen lentolaitteen. Mutta suurimmaksi osaksi ihmiset elävät pienissä heimoissa, suhtautuvat muukalaisiin epäluuloisesti ja elävät tiukkojen sääntöjen ja uskomusten mukaan. Maailmassa, jossa tieto ja kaikenlainen kehitys ovat kiellettyjä, ihmiset sulkeutuvat ja epäilevät kaikkea.

Harhakaupunki on osa Le Guinin Hainilaista sarjaa ja nostaisin kirjan yhdeksi sarjan parhaimmista. Ei se toki yllä huippukaksikon (Pimeyden vasen käsi ja Osattomien planeetta) korkeuksiin, mutta heti seuraavalle tasolle kyllä. Kirja on tarinaltaan varsin yksinkertainen, mutta siinä on hieno tunnelma joka vähäeleisyydessäänkin tiivistyy loppua kohti melkoisen voimakkaaksi. Se on sävyiltään tummanpuhuva mutta pohjimmiltaan humaani ja toiveikaskin.

On vaikea määritellä, mikä tekee Le Guinista niin kiehtovan silloinkin, kun hän kirjoittaa jotakin päällisin puolin niin simppeliä kuin tämä Harhakaupunki. Mutta niin se vain on: Le Guin ei tarvitse koukeroita ja kommervenkkejä, vaan hän vie mukanaan ajatuksten ja sanojen voimalla.

Harhakaupungista ovat kirjoittaneet myös Raija, marjis ja Johnny.

Ursula K. Le Guin: Harhakaupunki (City of Illusions, 1967)
Suom. Jyrki Iivonen
Kansi: Samppa Ranta
Avain, 2012

keskiviikko 23. elokuuta 2017

Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa


Olin keväällä Gummeruksen syksyn uutuuskirjojen esittelytilaisuudessa, jossa Selja Ahava sanoi, että häntä hiukan ahdistaa jo etukäteen tieto siitä, että omaelämänkerrallisuus tulee nousemaan puheenaiheeksi hänen uutuuskirjansa kohdalla. Ja niin se on tosiaan noussutkin, useammallakin eri tavalla. Ehkä väistämättä. Tietyt aiheet ovat sellaisia, että ne herättävät ihmisissä halun tietää, onko tämä totta; tapahtuiko näin sinulle? Kuolema, väkivalta, sairaudet, seksuaalisuus: nehän ihmisiä ovat aina kiinnostaneet. Ja "perustuu tositapahtumiin" lisää kiinnostavuutta entisestään. Joistakin muista aiheista voi kirjoittaa fiktiota aivan rauhassa, eikä omakohtaisuus kiinnosta kuin korkeintaan kirjallisuudentutkijoita ja elämäkertureita.

Ennen kuin mieheni katoaa kuvaa päähenkilön suruprosessia aviomiehen sukupuolenkorjauksen aikana. Päähenkilö ja hänen kokemuksensa ovat monella tapaa kirjailija itse. Kirjasta tätä ei voi suoraan päätellä, mutta asiaa olisi luultavasti arvuuteltu, jos Ahava ei olisi omakohtaisuudesta haastatteluissa kertonut. Kirjan ympärillä onkin käyty paljon keskustelua siitä, kuinka tieto omaelämäkerrallisuudesta on vaikuttanut lukukokemukseen. Onko se koettu rohkeana, häiritsevänä tai paheksuttavana? Laskeeko kirjan arvo lukijan silmissä, jos sen markkinoinnissa hyödynnetään omaelämäkerrallisuutta?

No, markkinointi on hetkellistä, mutta hyvä teos jää (toivottavasti) elämään. Ahavan kirjalle ainakin toivoisi pitkää ikää ja lukijoita, sillä Ennen kuin mieheni katoaa on hieno ja kaunis kirja aivan riippumatta siitä, missä määrin se sekoittaa faktaa ja fiktiota. Se on taidokkaasti kirjoitettu, koskettava ja myös teemoiltaan kiinnostava, ajatuksia herättävä.

"Olisin halunnut rakastaa komeasti ja sanoa, että sehän on vain ihminen. Sitten muut olisivat voineet hämmästellä, miten selittämätön asia rakkaus on."

Kuinka paljon voimme koskaan tietää toisista ihmisistä tai ympäröivästä maailmasta? Näemmekö sen, mitä haluamme nähdä, sen mikä sopii omiin toiveisiimme ja haluihimme? Voimmeko luottaa siihen, että maailma on sellainen, millaisena sen näemme? Ja entä jos kaikki näyttääkin eräänä päivänä erilaiselta? Pidämmekö edelleen kiinni vanhasta maailmasta, vai pystymmekö näkemään uusin silmin? Entä jos on maanosan verran väärässä – entä jos Intia onkin Amerikka?

Kirjassa kulkee rinnakkain kaksi tarinaa: aviopari keskellä aviomiehen matkaa naiseksi ja Kristoffer Kolumbus matkalla Intiaan. Kolumbuksen matkassa on sankaruutta, kuolemattomuutta, historian siipien havinaa, mutta se on myös tarina suuresta erehdyksestä, kolonialismista, tappamisesta ja epäilyksistä. Aviomiehen matka on rohkeutta, iloa, itsensä löytämistä, naiselle matka on surua, menetystä, katoamista. Kolumbus haluaa itsepäisesti pitää kiinni Intiastaan; nainen yrittää säilyttää miehen.

"Ja sitten minä teen sen mitä hän eniten pelkää. Päästän irti hänen kädestään  ja kaikki on selvää."

Nainen kokee aviomiehensä katoamisen edessä surua ja vihaa, niin suurta että se tuntuu melkein julmuudelta. Tuntuu, että naisen pitäisi ymmärtää ja tukea entistä miestään enemmän – ulkopuoleltahan näin on helppo ajatella. Naisenkin suru sekoittuu syyllisyyteen: miksi en pystynyt rakastamaan enemmän, miksi rakkauteni ei kestänyt tätä muutosta. Rakkauden kuoleminen on surua, ja se, kuinka vähän nämä entiset rakastavaiset toisiaan nyt ymmärtävät, toistensa surua tai suruttomuutta. Kuinka paljon he sanoillaan toisiaan satuttavat.

"Kaikki nämä vuodet kartassa oli tämä valkoinen alue, jonne meillä kummallakaan ei ollut reittiä."

Ahava kirjoittaa viiltävän kauniisti: teksti lukee kuin runoa. Kirja on tunteista raskas, mutta ilmaisussaan kevyt ja hengittävä. Täytyy myös ihailla sitä, kuinka taitavasti Ahava kutoo yhteen kaksi tarinanlankaansa. Kolumbuksen tuominen mukaan tarinaan saattaa kuulostaa teennäiseltä, mutta ainakin minulle se toimi loistavasti. Lähes kaikki oli tässä kirjassa kohdallaan. Ennen kuin mieheni katoaa vie mukanaan ja viipyilee mielessä pitkään lukemisen jälkeen, haikean kauniina muistona.

Kirjasta ovat kirjoittaneet myös esimerkiksi Helmi Kekkonen, Laura, tuijata, Elina, Tuomas, Erja ja riitta k.

Kustantajalle kiitos ennakkokappaleesta.

Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa
Gummerus, 2017 

sunnuntai 20. elokuuta 2017

Jayne Anne Phillips: Murhenäytelmä


Jayne Anne Phillips on tarjonnut minulle parin viimeisen vuoden aikana kaksi upeaa lukuelämystä: vaikuttava Suojelus ja kerta kaikkiaan lumoava Kiuru ja termiitti tekivät minusta Phillipsin ihailijan. Siksi onkin hämmentävää, että nyt Phillips on vastuussa yhdestä vuoden kirjapettymyksestä.

Kirja perustuu 1930-luvulla tapahtuneisiin murhiin, joista vastasi useita salanimiä käyttänyt Harry Powers. Powersin uhrien määrästä ei ole varmuutta, mutta hän tappoi ainakin viisi ihmistä.  Powers löysi uhrinsa seuranhakupalstojen kautta, hurmasi keski-ikäiset naiset kirjeillään ja tappoi nämä julmasti. Phillipsin kirja keskittyy uhrerista erityisesti Eicherin perheeseen, Asta Eicheriin ja tämän kolmeen lapseen.

Kirja alkaa vahvasti. Ensimmäiset 150 sivua seurataan Eicherin perhettä, heidän joulunviettoaan ja perheenjäsenten ajatuksia ja keskinäisiä suhteita. Phillips kuvaa perheen, joka on kokenut monella tavoin kovia, mutta joka on silti selvästi onnellinen, rakastava, melkein idyllinen. Jakson lopussa päästään murhenäytelmän näyttämölle ja Powersin tekoihin, jotka kuvataan melko viittellisesti mutta kauhistuttavasti.

Alku on niin voimakas, että luen kirjaa melko pitkälle ennen kuin havahdun siihen, kuinka pahasti tunnelma on lässähtänyt. Viimeiset 400 sivua keskittyvät fiktiiviseen toimittajaan Emily Thornhilliin, jolle Eicherin perheen kohtalosta ja Powersin tuomitsemisesta tulee sydämenasia. Emily on varsinainen supernainen: itsenäinen uranainen 1930-luvulla, joka on kaunis ja tyylikäs ja hurmaa mennen tullen niin toimittajakollegansa kuin rikosta tutkivat poliisitkin. Hän pääsee seuraamaan rikoksen selvittämistä aitiopaikalta, ja ratkaisee myös itse muutaman johtolangan: Emilyn kautta lukija kulkee askel askelelta mukana rikoksen selvittämisessä ja oikeudenkäynnissä.

Emilyn hahmo on paitsi epäuskottava myös täydellisyydessään jokseenkin epäkiinnostava. Jälkisanoissa Phillips kertoo, että Emilyn esikuvana on hänen oma äitinsä, mikä ehkä selittää puuduttavan täydellisyyden. Kunnianosoitus äidille on ajatuksena kaunis, mutta kirjallisuutena laimeaa.Asiaa pahentaa Emilyn sokerikuorrutettu romanssi Eicherien kotikaupungin pankinjohtajan kanssa sekä orpo taskuvaras, jonka Emily adoptoi.

Phillips on ehkä halunnut luoda kirjaan vastavoiman murhille ja Powersin pahuudelle. Maailmassa on myös hyvyyttä ja rakkautta; muukalaisiin kannattaa luottaa; rakkautta voi löytää odottamattomista paikoista. Toteutus on kuitenkin osoitteleva ja yliampuvakin. Emilyn elämä vie kirjasta kohtuuttoman paljon tilaa, ja tuntuu kuin Phillips olisi kirjoittanut kahta eri kirjaa, toista Eichereista, toista Emilystä. Rehellisesti sanottuna en edes tunnistanut Phillipsin ääntä Emilyn osuudessa. Kerronnasta puuttui tuttu virtaavuus, taidokas sanankäyttö ja arvoituksellisuus. Kirjan loppupuoli oli välillä suorastaan kiusaannuttavaa luettavaa, ja varsinkin orpopojan jaksojen kohdalla ihmettelin, mitä ihmeen hömppää oikeastaan luen.

Tarinassa olisi ollut potentiaalia. Kuten sanottua, kirjan alku oli hyvä, ja myös lopun oikeussalikohtauksessa on hyytävää vaikuttavuutta, vaikka Emilyn välikommentit vesittävät sitäkin. (Tässä vaiheessa kirjaa olin kurkkuani myöten täynnä Emilyä.) Se, missä Phillips onnistuu, on sarjamurhaajan kuvaaminen melko lailla ilman glamouria: hänen Powersinsa on pelottava mutta samalla mitätön mies. Jos Phillips olisi kirjoittanut puolet lyhyemmän kirjan, joka olisi keskittynyt vain Eicherien ja Powersin tarinaan, Murhenäytelmä olisi voinut olla hieno lukukokemus.

Murhenäytelmästä ovat kirjoittaneet myös Ulla, Leena, Omppu, Opus eka, Katja, Arja, Jane ja Annika K.

Jayne Anne Phillips: Murhenäytelmä (Quiet Dell, 2013)
Suom. Kersti Juva
Kansi: Jussi Kaakinen
Tammi, 2014