Rauha S. Virtanen: Joulukuusivarkaus

Joulukuussa Lumiomenan Katja on viettänyt lumisten kirjojen viikkoja, joiden aikana hän on kirjoittanut blogiinsa kirjoista, joissa lumi on tavalla tai toisella merkittävä elementti. Teema oli minusta niin viehättävä, että halusin ehdottomasti osallistua lumiviikkoihin, ja olenkin nyt lukenut kaksi lumiaiheista kirjaa, joista ensimmäisenä esittelen Rauha S. Virtasen nuortenkirjan Joukukuusivarkaus. Kirja sopii erinomaisesti paitsi lumiteemaan myös näihin joulunaluspäiviin, sillä Joulukuusivarkaudessa eletään juuri näitä hetkiä vuonna 1970 – kirjassa riittää runsaasti niin lunta kuin joulutunnelmaakin.

"Jonkunhan oli otettava jutut tosissaan. Jengit puhuivat ja paasasivat porvarillisten arvojen murskaamisesta ja myyttien horjuttamisesta ja vaelsivat pontevin mielin mielenosoituksissa, mutta entä sen jälkeen? Joka iikka painui taatusti kotiin syömään kinkkua ja riisipuuroa. Kukaan ei pilannut kotinsa joulua.
Eirako olisi ainoa, joka pilaisi?
Hän katseli perhettä. Siinä ne nyt hymyilivät hökötyksissään kaikki. Tortut, olut, joulukertomus – voi hyvät ihmiset, miten äkkiä niiltä vaikeudet unohtuivat, kun niikseen tuli. Fiilinki nousi kuin pullat uunissa.
Ei kai kukaan täysjärkinen ihminen tahtonut näiltä pilata pieniä iloja. Ei hänkään, se oli selvä. Toiselta taholta olisi kai ilonpilaaminen aloitettava." 

Eira on Nurmen vähävaraisen työläisperheen vanhin lapsi. Aikaisemmin Eiran elämän täyttivät hippiaate, Hair-musikaali ja liehuvakutrinen poikaystävä Jusse Raikala. Ensimmäisen lukiovuoden syksynä Eira on kuitenkin kokenut poliittisen herätyksen: popparit ovat vaihtuneet Leniniin ja Che Guevaraan ja Jussea enemmän Eiraa kiinnostaa vasemmistonuorten johtajahahmo, fanaattinen ja karismaattinen Lenni.

Eiran Jarkko-veljeltä taas on laittomasti pidätetty kukkakaupan palkka: rahoilla oli ollut tarkoitus ostaa perheelle joulukuusi. Kun Jusse ehdottaa, että Eira ja Jarkko varastaisivat kuusen hänen rikkaan isänsä metsästä, sisarukset ryhtyvät tuumasta toimeen. Jouluun on kaksi yötä, ja sekä Nurmen että Raikalan perheet valmistautuvat jouluun omilla tavoillaan – ja kaupungin ylle lankeaa lumisade "tasaisesti kuin ei aikoisi koskaan tyrehtyä." 

Joulukuusivarkaus edustaa Lintu pulpetissa -kirjan ohella Virtasen poliittista nuortenkirjallisuutta. Ehkä juuri vasemmistolaisen sävyn vuoksi nämä kaksi kirjaa eivät ole yhtä tunnettuja ja rakastettuja kuin esimerkiksi Selja-sarja. Poliittisuuden vuoksi näihin kirjoihin on tietysti nykyperspektiivistä helppo suhtautua kriittisesti tai naureskellen – toisaalta niistä voi lukea kiehtovaa ajankuvaa 70-luvusta jolloin rintapielet koristettiin Lenin-merkeillä ja mielenosoitukset ovat kuin suola puurossa: jos niitä ei jossain yhteydessä ole, niitä suorastaan kaipaa. Minulle nämä kaksi kirjaa ovat olleet hyvin rakkaita: poliittinen ote ei ole minua häirinnyt vaan enemmänkin kiinnostanut, ja lisäksi molemmissa kirjoissa on erinomaista henkilö- ja perhekuvausta, kuten Virtaselta sopii odottaakin. Ja vaikka kirjan nuorten marxilaiset ihanteet tietysti ovat auttamatta vanhentuneet, ei kaikkea kaupallisuuteen ja epätasa-arvoon kohdistuvaa kritiikkiä kannata ohittaa ajattelematta.

Nuoruudesta muistan, että Joulukuusivarkaus tuntui melkeinpä rankalta kirjalta. Sen maailma on varsin kaukana Seljojen nostalgisesta idyllistä: kirjassa tupakoidaan, ryypätään ja kärsitään kauheaa krapulaa. Raikalan perheen isä on väkivaltainen ja tyrannimainen: kohtaus jossa isä riepottaa Jussea tukasta pitkin keittiötä on piirtynyt lähtemättömästi mieleeni. Seksiä kirjassa ei sentään harrasteta, mutta siihenkin viitataan melko suoraan. Nykypäivän nuortenkirjoissa on varmasti paljon hurjempiakin juttuja, mutta 80-luvun nuorelle Joulukuusivarkaus tuntui tietystä vanhanaikaisuudestaan huolimatta varsin realistiselta nuorisokirjalta. Perhe-elämä ei suju suinkaan kitkattomasti, ja nuorten kokemuksissa oli paljon tuttua: ensimmäiset kuukautiset, kahnaukset vanhempien kanssa, ihastumiset.

Ja sitten on joulu. Virtasen Tapaamme Seljalla -kirjassa vietetään myös joulua, ja siinä joulu on lyhteineen, joulupöytineen ja lahjoineen harmonisen idyllinen. Joulukuusivarkaudessa jouluun mahtuu niin harmoniaa kuin säröäkin. Eira tovereineen suunnittelee kaupallista joulua vastustavaa mielenosoitusta, Nurmen perheessä äiti itkee, kun lapset syövät vieraille tarkoitetut joulutortut ja Raikaloiden ulkoisesti täydellinen joulu näyttäytyy ironisessa valossa isän väkivaltaisuuden ja Jussen kapinan valossa. Mutta mahtuu kirjaan idylliäkin. Salassa tehtyjen joululahjojen kutkuttavaa jännitystä, isälle yllätykseksi ostetun kaljakorin tuottama riehakas ilo ja puhtaaseen lumeen peittynyt öinen maisema.

Pari vuotta sitten myös Katja luki Joulukuusivarkauden joulun alla.

Rauha S. Virtanen. Joulukuusivarkaus
Kansi: Katriina Viljamaa-Rissanen
WSOY, 1970

Rauha S. Virtanen: Lintu pulpetissa

"Hän rauhoittui hiukan ja mieleen alkoi jo tulvia asia, mistä oli puhuttava. Jeesuksen vallankumouksellinen sanoma - siitä hän puhuisi. Hän kertoisi tälle koululle, ettei kenenkään tarvinnut olla paha tai peloissaan, ei ahnehtia tavaroita, mainetta eikä kunniaa. Riitti kun antoi itsensä Jeesukselle. Sen jälkeen niin oppilas kuin opettaja osaisi elää oikein ja levittäisi ympärilleen valoa ja hyvyyttä.
Niin yksinkertaista se oli. Sen hän sanoisi."

Anna Lea on yhteiskoulun viidennen luokan oppilas ja juuri rippikoulun käynyt teinikillan jäsen. Teinikilta on päättänyt, että Anna Lea saa pitää koulussa aamunavauksen: tämä saa rippikoulussa uskoon tulleen Anna Lean värisemään onnesta. Hän haluaa puhua koululle niin kauniisti, että jokainen kuulija heltyisi, ja koko koulussa vallitsisi harmonia. Tapahtuu kuitenkin kaksi asiaa, jotka muuttavat täysin Anna Lean aamunavauksen suunnan. Televisiossa esitetään uutisfilmi Vietnamin sodasta, ja se järkyttää perinpohjin maailman ja Jumalan hyvyyteen uskovan tytön mieltä, ja koulun teinikunnan vuosikokouksessa Anna Lea havahtuu siihen, että koulussa on kaksi kilpailevaa poliittista ryhmittymää - kokoomusnuoret ja yleisdemokraatit.

"Puheenjohtaja ryskytti tuolia pöytään, niin että Parviaisen ääni hukkui ja hänen vierellään huusi Pöykärin Asko, lihava pojan juntikka, naama tulipunaisena:
- Täällä ei stalinistit juhli!
Osmo Vaskea nauratti, mutta ei kauan. Melu ruokalassa yltyi korviahuumaavaksi."

Seljan tytöistä parhaiten tunnettu Rauha S. Virtanen kirjoitti 1970-luvun alussa kaksi nuorisoromaania, joissa on vahvasti poliittinen, vasemmistolainen ote: tämän Linnun pulpetissa sekä Joulukuusivarkauden. Luultavasti juuri tästä poliittisesta kantaaottavuudesta johtuen nämä kaksi kirjaa ovat jääneet aika lailla unohduksiin, ja jotkut nykylukijat pitävät niitä vanhentuneina ja jopa korneina. Siinä missä Seljan tyttöjen 1950-lukulainen herttaisuus mielletään suloiseksi nostalgaiksi, nämä 70-luvun kirjat saatetaan kokea vain vanhentuneiksi. Sääli, sillä sekä Joulukuusivarkaus että Lintu pulpetissa ovat paitsi mielenkiintoista ajankuvaa, myös hyviä ja raikkaita nuortenkirjoja.

Lintu pulpetissa on aina ollut suosikki-Virtaseni, tiettyjen Selja-kirjojen ohella. Ihastuin Lintuun pulpetissa jo nuorena tyttönä, ja sen viehätysvoima on säilynyt aikuisiälläkin. Kirjan poliittisuus ei ole minua koskaan häirinnyt, vaan se on jopa lisännyt kirjan kiinnostavuutta. (Omat vanhempani olivat 70-luvulla mukana rauhanliikkeissä ja vasemmistolaisessa toiminnassa, ja vaikka he olivatkin silloin vanhempia kuin kirjan nuoret, on Lintu pulpetissa aina tuntunut tavallaan kurkistusaukolta myös vanhempieni nuoruuteen.) Toki nykylukijan olisi helppo naureskella kirjan idealistisille henkilöhahmoille, jotka haaveilevat vallankumouksesta ja sosialistisesta yhteiskunnasta, mutta naureskelun sijasta voi yrittää myös ymmärtää tai miettiä, kenen joukoissa olisi itse aikoinaan seisonut.

"Iri virnisti omalletunnolleen, joka työnsi esiin kuin pienen vihreän oraan joka kerta, kun hän totesi rakastavansa Sitikkaa. Tavaranpalvontaa, saastetta, oioi...Hän oli aika kerettiläinen tyyppi. Minkäs sille mahtaa, hän sanoi itselleen. Minä palvon tavaroita, kauniita ja vanhoja, upeita ja ränsistyneitä, pääasia että niissä on jotain...Palvon tavaroita tässä tavaroiden maailmassa..."

Lintu pulpetissa on rakenteeltaan rikottu: tarinaa kuljetetaan osittain takautumien kautta, ja tapahtumia tarkastellaan monen eri henkilöhahmon näkökulmasta. Vaikka Virtasen sympatiat ovat selvästi kirjan vasemmistonuorten puolella, ei hänen maalaamansa maailma ole täysin mustavalkoinen. Jotkut luvut on kirjoitettu myös oikeistolaisnuorten näkökulmasta, eikä heistä tehdä pahiksia. Vakavahenkinen, sosiaalisesti kömpelö Ismokin on tunnistettavuudessaan aika liikuttava hahmo - juuri sellainen nörttipoika, jonka ihastuksen kohteet rakastuvat aina niihin hohdokkaampiin ja jännittävimpiin poikiin.

Ihastuin aikoinaan hurjasti kirjan tunnelmaan ja maailmaan, jossa asutaan pienissä asunnoissa, istutaan kahviloissa ja osallistutaan aktiivisesti teinikunnan toimintaan. Luetaan Brechtiä ja Edgar Allan Poea ja kuunnellaan Elton Johnia, pojilla on samettijakut ja haalistuneet farkut, tytöillä lyhyet vekkihameet ja nahkapaloista kootut laukut. Yöperhoset tanssivat katulamppujen valossa, nuoret laulavat We Shall Overcomia ja ilmassa on syksyn maatuvien lehtien tuoksu. Samaistuin myös lukiessani voimakkaasti ujoon ja kilttiin Anna Leaan, mutta rakastin myös muita henkilöhahmoja: hurmaavaa Jania, asialleen omistautunutta Hannua ja ironista tanssityttöä Iriä.

Lintu pulpetissa on joissakin suhteissa varsin erilainen kuin Virtasen varhaisemmat tyttökirjat. Seljan sisaruksia ystävineen ei voisi kuvitella polttamassa tupakkaa, kiroilemassa eikä edes suutelemassa ensirakkauttaan. Pohjimmiltaan Lintu pulpetissa ja Seljan tytöt ovat kuitenkin hyvinkin lähellä toisiaan: kirjojen  keskeisiä teemoja ovat toveruus ja oikeudenmukaisuus. Seljan tytöt keskittyivät kehittämään itseään ja lähipiiriään Maailmanparantajien kerhossaan;  Linnun nuoret haluavat muuttaa yhteiskuntaa laajemmin - molempien kohdalla näkyvät samat pyrkimykset oikeudenmukaisuuteen ja parempaan maailmaan.

Kirjan ovat lukeneet myös Hanna ja Rouva Huu.

Osallistun kirjalla Tuntemattomat tyttökirjat -haasteeseen.

Rauha S. Virtanen: Lintu pulpetissa
Kansi: Ulla Urkio
WSOY, 1972

Rauha S. Virtanen: Tuletko sisarekseni

Tuiskun punapäinen sisarusparvi järkyttyy kuullessaan, että heidän leskeksi jäänyt äitinsä suunnittelee avioliittoa. Mari, Vivi, Nikke ja Riki eivät mielestään tarvitse uutta isää, eivätkä he ymmärrä miksi äiti kaipaisi muuta seuraa kuin lapsensa ja opettajakollegansa. "Menevätkö ihmiset tosiaan vielä noin vanhoina naimisiin?", ihmettelee Nikke. Äidin sulhasehdokaskin on lapsista käsittämätön: kirkonkylän lääkäri, laiha ja hiljainen Pekka Poukama, joka kaiken lisäksi on eronnut edellisestä vaimostaan. Eronnut mies on jossain määrin paheksuttava ilmestys 1960-luvun pikkukaupungissa.

Ja sitten kuvioissa ovat mukana vielä Poukaman tyttäret, joista tietysti avioliiton myötä tulisi Tuiskujen sisarpuolia. Ulla ja Anna, jotka ovat niin laimeita, että "voisivat yhtä hyvin kävellä valmiiksi hautausmaalle". Tuiskun lapset aikovat tehdä kaikkensa estääkseen avioliiton ja epätoivottavan sisarussuhteen.

Poukaman tytöt ovat omalla tahollaan yhtä kauhuissaan mahdollisesta avioliitosta, eivätkä he ole yhtään sen ihastuneempia meluaviin Tuiskun sisaruksiin kuin nämä heihin. Ja kun Tuiskun ja Poukaman sisarukset eräänä iltana kohtaavat, he päättävät yhdistää voimansa ja perustaa Tuisku-Poukama-liiton vastustamisyhdistyksen. Yhdistyksen toiminta johtaa väistämättä parempaan tutustumiseen, mutta lämpiävätkö lapset silti ajatukselle perheiden yhdistymisestä?

Tuletko sisarekseni kuuluu niihin Virtasen kirjoihin, joita en ole lukenut lapsuuden jälkeen. Kesällä lukemani Ruusunen oli niin positiivinen jälleennäkeminen, että halusin lukea uudelleen myös muita Virtasia.

Tämä kirja rinnastuu mielessäni erityisesti kahteen ensimmäiseen Selja-kirjaan: tässä on samanlaista viehättävää ajankuvaa ja nostalgiaa höystettynä perhe- ja ystävyyssuhteiden kuvauksella. Myös tietty herttaisuus ja optimismi yhdistää kirjoja. Kirjassa ei ole sellaisia tummempia sävyjä, joita alkoi näkyä jo aikaisemmin ilmestyneen Virva Seljan yksityisasian alkoholismi- ja avioerokuvauksissa. Myöskään yhteiskunnalliset ja poliittiset teemat eivät varsinaisesti ole esillä tässä kirjassa, mutta uusperheaihe kyllä tuo tähänkin kirjaan Virtaselle ominaista syvyyttä ja vakavuutta. Ennakkoluulottomuus ja raikkaus jolla Virtanen käsittelee vaikeita aiheita jaksaa ihastuttaa. Tässäkin kirjassa esimerkiksi Ullan ja Annan näyttelijän työn valinnut äiti tuo tarinaan  oman mielenkiintoisen lisänsä - samoin se kuinka uusperheliitto ei ole vain kahden rakastuneen ihmisen asia, kun koko suku haluaa puuttua liittoon.

Henkilöhahmoissa kirja häviää mielestäni monelle muulle Virtasen kirjalle. Siinä missä vaikkapa Seljan sisaruksista jokaisesta rakentuu ehjä ja moniulotteinen kuva, jäävät tässä kirjassa nuoremmat sisarukset hiukan statisteiksi Ullan ja Marin rinnalla. Herkkä ja epävarma Ulla ja voimakastahtoinen mutta itsepäinen Mari ovat kyllä molemmat hyviä hahmoja, ja näiden kahden hiljalleen kehittyvä ystävyys on kiehtovasti kuvattu. Kirjan aikuisista löytyy myös hyviä hahmoja, erityisesti Poukaman tyttöjen äiti ja isoäiti olivat mielenkiintoisia.

Kirjan alku oli minusta parempi kuin juonivetoinen loppupuoli, mutta kaiken kaikkiaan Tuletko sisarekseni oli hauska ja mielenkiintoinen lukukokemus. Aikuislukijalle tämä ei minusta tarjoa niin paljon kuin jotkut muut Virtasen kirjat, mutta lasten- ja nuortenkirjana luulisin tämän toimivan tämänpäivän nuorillekin. Ainakin itse muistan lapsena viehättyneeni Virtasen tavasta maalata ajankuvaa ja kuvata ympäristöä esimerkiksi vaatteilla, asunnoilla ja luontokuvauksilla. Virtasen maailmat ovat aina värikkäitä ja eläviä ja täynnä yksityiskohtia, ja kun kaikki kuorrutetaan huumorilla ja herkullisella kielellä, syntyy ajattomia tyttökirjaklassikoita.

Kirjan ovat lukeneet myös Katja ja Salla.

Rauha S. Virtanen: Tuletko sisarekseni, 1966
WSOY, 1973

Rauha S. Virtanen: Ruusunen

Lukupiiri-blogissa käsitellään tässä kuussa Rauha S. Virtasen nuortenkirjaa Ruusunen. Ja hyvä että käsitellään, koska muuten en ehkä olisi tullut lukeneeksi uudelleen tätä kirjaa. Olen siis lukenut Ruususen joskus yläaste-ikäisenä, mutta vain kerran - monet muut Virtaset olen lukenut useasti uudelleen, erityisesti Selja-sarjan ja Linnun pulpetissa. Muistikuvani on, etten pitänyt Ruususesta, koska se oli "tylsä". Nyt kun luin kirjan uudelleen, epäilen että syy on ollut toinen, koska ei tämä kirja tuntunut sen tylsemmältä kuin Virtasen muutkaan teokset. Luulenkin, että kirjan aihe on ahdistanut minua sen verran, että on syntynyt jonkinlainen torjuntareaktio, ja olen siksi tuominnut kirjan tylsäksi.

Ruusunen kertoo abiturientti Niinan ja kolmikymppisen kirjailijan, Antti Rannikon suhteesta. Niina on haaveissa elävä runotyttö, joka kirjoittaa esikoisromaaniaan. Kirjailijat edustavat hänelle jotakin korkeampaa kuin "tavalliset ihmiset", ja kun Rannikko perheineen muuttaa naapuritaloon, Niina vajoaa nopeasti haltioituneeseen idolinpalvontaan. Rannikkoa puolestaan tuntuu imartelevan nuoren, kauniin tytön ihailu. Suhde alkaa keskusteluina taiteesta, kirjoittamisesta ja kauneudesta, mutta kehittyy vähitellen intiimimpään suuntaan.

Näin aikuisiällä luettuna Ruusunen ei enää ahdistanut, mutta voin kyllä hyvin ymmärtää, miten se on nuorempana vaivannut mieltä. Nyt olin enemmänkin positiivisesti yllättynyt siitä, kuinka avoimesti ja aidosti Virtanen on arkaa aihettaan käsitellyt. Rannikosta piirtyy varsin uskottava kuva ihailusta elävänä kirjailijana, ja myös Niinan ihastuminen on kuvattu todentuntuisesti. Sitä, millaiset jäljet suhde kumpaankin osapuoleen jättää, ei sanota aivan suoraan, vaan lukijan tulkinnoille jätetään tilaa.

Mielenkiintoinen henkilö kirjassa on Niinan pikkusisko Tuire, joka seuraa suhdetta sivustakatsojana ja elää samalla oman murrosikänsä pahinta aikaa. Muistelen, että myös Tuiren hahmo on ensimmäisellä lukukerralla ollut jotenkin ahdistava: Tuiren epävarmuus, yksinäisyys ja miellyttämisenhalu on erittäin hyvin kuvattu, ja koska olen aikoinaan itse elänyt aika lailla samaa elämänvaihetta, on aihe varmaan tullut hiukan liiankin lähelle. Tuire ei kuitenkaan ole täynnä pelkkää angstia, vaan hänen näkökulmansa tuo usein esiin Niinan ja Antin tunnekuohujen huvittavat piirteet:

"Niina oli hetken vaiti, ja kun hän sitten puhui, ääni oli ujo ja hengästynyt:
 - Kiitos, mutta minä en haluaisi vaivata...eivät ne ole minkään arvoisia, ja tiedänhän minä, että sinulla on töitä.
Olipa Niinan suloisen näköinen, kun hän kohotti katseensa mieheen kuin jossakin elokuvan kohtauksessa. Tarvitsiko hänen olla juuri noin hurmaantunut. Mies sanoi nopeasti ja innokkaasti:
- Tuo vain. Mitä vaivaa siitä nyt olisi.
- Minä en tosiaan haluaisi vaivata sinua, sanoi Niina.
- Ei siitä ole vaivaa.
Olipa välkkyä keskustelua. Tuire oli pärskähtää ääneen."

Oman viehätyksensä kirjaan tuo ajankuva: puhutaan teinikunnista ja hipoista, käydään elokuvissa katsomassa Truffaut'n Fahrenheitia ja tupakoidaan sisätiloissa. Myös Virtasen nuorisokieli on sympaattisella tavalla hiukan vanhentunutta.

Jälleenkohtaaminen Ruususen kanssa oli siis positiivinen kokemus. Ymmärrän, miksi tämä kirja on niin omassa mielessäni kuin yleisessä tunnettavuudessa jäänyt esimerkiksi Seljan tyttöjen varjoon, mutta toivoisin silti ettei Ruusunen aivan unholaan jäisi tuleviltakaan teinisukupolvilta.

Rauha S. Virtanen: Ruusunen
WSOY, 1968