Ulla-Lena Lundberg: Kuninkaan Anna

"Meni kotiin koulun jälkeen, keitti teetä, istuutui lukemaan Hufvudstadsbladetin ja Åbo Underrättelsin. Henkeä ahdisti, päätä särki vaimeasti, teki mieli nukkua. Kuvitteli erilaisia tapoja henkensä riistämiseksi, kirjoitti Saralle kortin: "Ei mitään erityistä kerrottavaa." Vihkojen korjausta. Ruoanlaitto. Tiski. Vesi. Puut. Pyykinpesu. Sänkyyn."

Ulla-Lena Lundbergin varhaiset romaanit, Kuninkaan Anna ja Kökarin Anna julkaistiin pari vuotta sitten yhteisniteenä. Hyvä ratkaisu kustantajalta, koska näin Annan tarinan seuraaminen lapsuudesta vanhuuteen sujuu helposti. Yhteisniteessä on myös tavattoman kaunis ja tyylikäs kansi.

Anna varttuu Kuninkaan torpassa, Kökarin saarella. Isän kuolema Annan varhaislapsuudessa on jättänyt parantumattomat arvet, mutta siitä huolimatta Annasta kasvaa avoin ja iloinen nuori nainen. Tuo iloinen luonne kiinnittää tukholmalaisen taiteilijan ja hurmurin, Staffan Gabrielssonin huomion, kun tämä saapuu Kökarille maalaamaan ulkosaaristoa.

Kuninkaan Anna piirtää nopean luonnoksen Annan lapsuudesta, mutta keskittyy ensisijaisesti Annan ja Staffanin rakkaustarinaan. Lundberg kuvaa ihastuttavasti sekä saariston arkea että Annan sisäistä maailmaa: verkkojen nostamiset ja laskemiset, varhaiset aamut ja iltapäivälevot, silakkamarkkinat ja myrskytuulet rytmittävät elämää, ja Anna tarkkailee ja elää tätä kaikkea luontevasti ja alati kiinnostuneena.

Kirjan romanssi ei sykähdyttänyt minua samalla voimalla kuin muu tarina. Kenties siksi, että Staffan jää henkilöhahmona jokseenkin ulkokohtaiseksi, vaikkei Lundberg häntä yksiulotteisesti kuvaakaan. Nolostelin myös seksikohtauksia, jotka särähtivät korvaani harlekiinimaisilta. Kokonaisuudessaan kirjassa oli kuitenkin valloittavaa raikkautta ja syvää tunnetta, joka sai ahmaisemaan sen melkein yhdeltä istumalta.

Kökarin Anna on laveampi kokonaisuus kuin Kuninkaan Anna. Siinä missä ensimmäinen kirja keskittyy muutamaan vuoteen, toinen osa kuljettaa Annan varhaisesta aikuisuudesta aina vanhuuteen asti. Kirja ei pysykään aivan kasassa, ja erityisesti loppupuolella tarina jää laahaamaan ja takertuu turhilta tuntuviin juonenpätkiin. Nuoren kirjailijan hapuilua on myös Lundbergin tarpeessa selittää asioita auki sen sijaan että lukijan annettaisiin tehdä omat johtopäätöksensä.

Paikoitellen Kökärin Anna oli raskasta luettavaa, koska se kuvaa ihmistä, joka on pohjimmiltaan syvän surun läpitunkema mutta on päättänyt hymyillä läpi surunsa. Tämä oli kuitenkin hyvää raskautta, ja minua viehtätti Lundbergin taito kuvata yksinäisyyttä ja kaipausta.

Vaikka näissä Anna-kirjoissa oli puutteensa, niiden parissa oli helppo viihtyä. Meri ja saaristo kutsuvat mukaansa, Annan hahmossa on voimaa, ja Lundbergin teksti virtaa paikoitellen itkettävän kauniisti. Suosittelen suolaisten tuulten ja katkeransuloisten rakkaustarinoiden ystäville.

Yhteisniteen ovat lukeneet myös Aino, Maria ja Elina, Kuninkaan Annasta ovat kirjoittaneet Jonna ja jaana, joka on lukenut myös Kökarin Annan.

Ulla-Lena Lundberg: Kuninkaan Anna
Alkuteokset Kungens Anna (1982), Ingens Anna (1984)
Suom. Kaija Kauppi, suomennoksen uudistanut Juhani Lindholm
Kansi: Helena Kajander
Gummerus, 2014

Ulla-Lena Lundberg: Jää

"Jos Jumala on rakkauden Jumala, hän rakastaa luotolaisia joilla on ketunhäntä kainalossa, suden irvistys ja pukinsorkat, näkee heidän oikean karvansa ja lainahöyhenensä, jäniksenkäpälänsä ja tiikerinsydämensä. Äkkikäänteitä ja hurjaa menoa, Jumalan koko liikkuva luomakunta ruumiillistuu heissä välähdyksinä ja hohteena. Kuono ja tassu, turkki ja suomu, vihellykset ja huudot. Alli, haahka, västäräkki, taivaavuohi. Siipi pyyhkäisee otsaa, pyöreä hylkeenpää rikkoo pinnan. Kaiken yllä hymy, nopeasti katoava, pian palaava. Kategorisoinnin ja moralisoinnin ulkopuolella, pappi toisinaan ajattelee."

Nuori ja innokas pappi Petter Kummel saapuu ulkosaariston Luodolle toimeliaan vaimonsa ja pienen tyttärensä kanssa. Toinen maailmansota on päättynyt, ja vaikka säännöstely ja puute vielä vaikuttavat arkeen, on ihmisten katseet jo suunnattu optimistisesti tulevaisuuteen. Luotolaiset ottavat avoimen ja iloisen Petterin nopeasti omakseen, ja tämä puolestaan ihastuu suuresti "laulavaan seurakuntaan" erilaisine persoonallisuuksineen. Saaristossa eletään hyvin suljetussa yhteisössä, jossa toisaalta haudotaan vanhoja ristiriitoja ja kannetaan kaunaa, toisaalta autetaan naapureita ja jaetaan niin ilot kuin surutkin. Oman vahvan makunsa elämälle antaa saariston karu luonto - tuuli, sateet ja jää.

Ulla-Lena Lundbergin  Finlandia-palkittu Jää on periaatteessa hiljainen romaani: se keskittyy tapahtumien ja juonen sijasta henkilöhahmojen ja tunnelman rakentamiseen. Mutta se tunnelma ja ne ihmiset! Ne tekevät Jäästä väkevän, suorastaan pakahduttavan lukukokemuksen. Jotkut kirjasta suuresti pitäneetkin lukijat ovat olleet sitä mieltä, että kirjan verkkaiseen maailmaan on aluksi vaikea päästä sisään, tai että kieli tekee kirjasta hitaanlaisen. Minut Jää sen sijaan tempaisi heti ensimmäisillä sivuillaan mukaansa: tiesin heti että tämä on niin minun kirjani kuin voi olla. En myöskään kokenut missään vaiheessa kirjaa hitaaksi, vaan se tuntui voimassaan melkein pyörryttävältä. Jään vauhti ei ehkä ole sellaista vauhtia, jossa kiidetään hurjaa vauhtia pitkin moottoritietä - se muistuttaa enemmän sitä tunnetta, kun seisoo myrskynsilmässä ja tuuli repii hiuksia ja puhaltaa sielun puhtaaksi.

Jää on kaikinpuolin ihana kirja, mutta ei missään nimessä särmätön. Esimerkiksi henkilöhahmot ovat rakastettavia, mutta eivät suinkaan virheettömiä. Yksi lukitsee kaikki tunteet sisälleen, toinen ei hyväksy lapsiltaan minkäänlaisia heikkoutta tai säännöistä poikkeamista, kolmas pakenee konflikteja puolueettomuuteen. Lundberg piirtää hienosti kuvia pienistä arjen draamoista ja konflikteista, joissa ihmisten välillä ristelilee kateuden, pettymyksen, ihastuksen ja hiljaisen yhteisymmärryksen tunteita. Yhtä hienosti kuin Lundberg kuvaa ihmisiään, hän kuvaa Luodon arkea ja sen luontoa. Heinänteko, jumalanpalvelukset, jäidenlähtö ja tuuli joka saa matot tuvan lattialla heilumaan - kaikesta tästä Lundberg kirjoittaa niin, että lukija voi melkein kuulla kevätjäiden paukahtelevan ja tuntea luihin asti tunkevan kylmyyden sisällään.

Uskonto on yksi Jään keskeisiä teemoja, mutta uskonto esiintyy kirjassa enemmän yhteisöllisenä ja arkisena ilmiönä kuin sisäisenä henkisenä elämänä. Uskonto yhdistää ja erottaa Luodon asukkaita - kirkko ja jumalanpalvelukset ovat ihmisille sekä syy kokoontua yhteen että keino käsitellä elämän merkkitapauksia. Enemmän kuin uskontoa, Jää kuvaakin yhteisöllisyyttä: seurakuntaa jolla on johtajansa ja hierarkiansa, tapansa ja tottumuksensa. Jää on myös hieno perheen ja avioliiton kuvaus. Petter ja Mona Kummel ovat mainio kirjallinen pariskunta. Hieman epätodennäköinen mutta toisiaan täydentävä kaksikko.

Jää ihastuttaa ja lämmittää, mutta se myös raastaa mieltä ja nostaa kurkkuun palan, joka ei suostu irtoamaan kirjan kansien sulkeuduttua. Tämä kirja todella jää mieleen soimaan, eikä sen ihmisistä haluaisi päästää irti. Ja koska jokin osa minussa kaipaa aina merta, kallioita ja saariston karua kauneutta, oli Jään lukeminen myös kuin parasta hemmotteluhoitoa. Kirjojen kautta kun voi toteuttaa myös niitä haaveitaan, joista vain se pieni osa sielua haaveilee - voi hetken ajan elää 1940-luvun lopulla pienellä saarella elämää, jota meri ja sen liikkeet hallitsevat.

Jää on ehtinyt lumota jo lukuisat bloggarit. Marialle kirja oli lähes täydellinen; kirjan viimeinen luku teki lähtemättömän vaikutuksen Annikaan; Unni huokaisi "Oi lukekaa tämä!"; kirja sai jaanan muistamaan, miksi lukeminen on niin antoisaa; Minnan mielestä kirja on "kaiken kukkuraksi hauskakin"; Jennin mielestä kirjassa on suurten kertomusten voimaa; Kirsi itki vuolaasti; Tuulian mielestä kirjaa vaatii omistautumista mutta palkitsee lukijan.

Osallistun kirjalla Underbara finlandssvenskar -haasteeseen.

Ulla-Lena Lundberg: Jää (Is, 2012)
Suom. Leena Vallisaari
Kansi: Helena Kajander
Teos & Schildts & Söderströms, 2012