Michael Cunningham: Lumikuningatar

"Vaikuttaa siltä että rakkaus tulee paitsi ilmoittamatta myös niin sattumanvaraisesti, niin umpimähkäisesti, että joudut miettimään miksi voisit, miksi kukaan voisi, edes hetkellisesti uskoa syyn ja seurauksen lakeihin."

Lumikuningattaren keskiössä on kaksi veljestä. Isoveli Tyler rakastaa syöpää sairastavaa Bethiä ja yrittää kirjoittaa tälle täydellistä rakkauslaulua. Pikkuveli Barrett on rakkaudessa yhä uudelleen epäonnistuva mies, jolta "puuttu kyky valita ja pitää kiinni siitä minkä on valinnut". Eräänä iltana Barrett näkee taivaalla jumalallisen oloisen valoilmiön, joka tuntuu katsovan suoraan häntä. Onko valo kutsu, merkki vai vain heijastusta kaukaisesta lentokoneesta?

Michael Cunningham käsittelee uudessan kirjassaan suuria ja perimmäisiä aiheita. Lumikuningatar kertoo kuolemasta, rakkaudesta sekä Jumalan tai elämän tarkoituksen pohdinnasta. Se kertoo ihmissuhteista ja identiteetin etsinnästä. Teemat ovat suuria, ja siihen nähden Lumikuningatar tuntuu sanovan kovin vähän. Kirjassa on jotakin hiukan väkinäistä ja tekemällä tehtyä, aina kirjan aloittavasta yliluonnollisesta valosta lähtien.

Olen lukenut Cunninghamin suommennetuista kirjoista kaikki muut paitsi Säkenöivät päivät, jonka senkin varmasti vielä luen, vaikka se monille tuntuu olevan Cunninghamin kirjoista se vaikein ja vierain. Koti maailman laidalla jäi aikoinaan vaisuksi lukukokemukseksi, mutta kaikista muista kirjoista olen pitänyt paljon, ja erityisesti Tunnit on yksi elämäni tärkemmistä ja rakkaimmista kirjoista. Cunninghamin kirjat ovat myös olleet keskenään ilahduttavan erilaisia, vaikka hänellä toki oma tunnistettava tyylinsä onkin.

Lumikuningatar on Cunninghamin kirjoista ensimmäinen, joka tuntui minusta jossain määrin vanhan toistolta. Siinä on paljon aikaisemmista kirjoista tuttuja elementtejä, niin henkilöhahmojen, ihmissuhteiden kuvauksen kuin tyylinkin osalta. Tuttujen elementtien rinnalle ei kuitenkaan nouse kovin paljon uutta: kirja ei yllätä eikä syvennä Cunninghamin kirjallista kuvaa.

Kaikesta huolimatta nautin kyllä Lumikuningattaren lukemisesta. Nautin Cunninghamin kielestä (vaikka sekin tuntui rehellisesti sanottuna tässä kirjassa välillä hiukan pöhöttyneeltä ja liiallisen kikkailevalta). Aivan erityisesti pidän siitä, kuinka Cunningham kuvaa pieniä arjen ilmiöitä ja ihmisten ajatuskulkuja. Tällaisissa oivalluksissa ja välähdyksissä Cunningham tuntuu aina tavoittavan jotakin melkein salattua, jotakin sellaista mikä puhaltaa elämään hengen. Ja tietysti Lumikuningattaressa on välillä suorastaan hengästyttävää kauneutta.

Kaiken kaikkiaan Lumikuningattaren kauniit ja hienot hetket jäivät kuitenkin irrallisiksi. Hetkiä on paljon, mutta kirja kokonaisuudessaan jää hajanaiseksi ja hapuilevaksi. Taivaallista valoa ei näkynyt.

Lumikuningattaren ovat lukeneet myös Helmi K, Magentabooks, Katja, Ulla, Leena ja Karoliina.

Michael Cunningham: Lumikuningatar (The Snow Queen, 2014)
Suom. Raimo Salminen
Kansi/kannen kuva: Eevaliina Rusanen/Pawel Gaul
Gummerus, 2014

Ehdokkaani kaikkien aikojen parhaaksi kirjaksi

Ensi viikonloppuna Kuopiossa järjestetään Kirjakantti-kirjallisuustapahtuma, jossa julkistetaan kirjabloggaajien äänestämä kaikkien aikojen paras kirja. Parasta kirjaa on valittu pitkin syksyä: ensimmäisessä vaiheessa kuka tahansa sai ehdottaa äänestykseen kirjoja, ja ehdokkaita nimettiin yli 500. Lokakuussa kirjabloggaajat saivat äänestää kuutta omaa suosikkiaan näistä ehdokkaista, ja ääniä annettiin yli 140 kirjalle. Ääniä saaneet kirjat löytyvät äänestystä järjestämässä olleen Amman blogista. Voittaja ja neljä seuraavaksi eniten ääniä saaneet kirjat esitellään Kirjakantissa 23.11. 2013.

Otin luonnollisesti itsekin osaa äänestykseen, sillä olen heikkona kirjalistoihin ja kaikenlaisiin kaikkein aikojen paras -valintoihin. Lempikirjojen ja parhaiden kirjojen nimeäminen on hauskaa mutta haastavaa, ja kuusi kirjaa on aika pieni määrä kirjojen universumissa. Karsin, punnitsin ja vaihdoin mielipidettäni, ja lopuksi valitsin kuusi kirjaa, jotka edustivat minusta hiukan eri tavoin parhautta.

Esittelen nyt omat ehdokkaani, ja vien samalla loppuun pitkään keskeneräisenä roikkuneen 30 viikon haasteeni. Haasteen viimeinen kysymys on saanut olla vastaamatta pitkään ehkä siksi, että viimeinen kysymys on niinkin mahdoton kuin kaikkien aikojen lempikirjani. En osaa nimetä vain yhtä kirjaa kaikkien aikojen lempikirjaksi, joten nämä kuusi kirjaa saavat nyt edustaa lempikirjaani – vaikka lempikirja ja paras kirja eivät välttämättä aina olekaan ihan sama asia.

Mutta tässä siis minun parhaat kirjani:

Charlotte Brontë: Kotiopettajattaren romaani

Jane Eyre on kulkenut mukanani kolme vuosikymmentä. Luin kirjan ensimmäisen kerran lapsena, ja silloin rakastin sen dramaattisia ja romanttisia juonenkäänteitä ja vanhan ajan lumoa sisäoppilaitoksineen ja kahden kerroksen väkineen. Olen lukenut kirjan uudelleen erilaisissa elämänvaiheissa, ja aina se on tuntunut tarjoavan jotakin uutta. Kirja on lohduttanut, tarjonnut elämänohjeita ja saanut miettimään esimerkiksi naisen asemaa ja henkilökohtaista rohkeutta. Ja se on viihdyttänyt, kerta kerran jälkeen.

Michael Cunningham: Tunnit

Tunnit edustaa minulle lähes täydellistä kauneutta, sekä kielellisesti että ihmiskuvaukseltaan. Kirja on samanaikaisesti kaunis, elämäniloinen, surullinen ja lähellä kuolemaa. Cunninghamin kirjoitustapa koskettaa niin syvältä, että lukemisesta tulee fyysinen kokemus: se värisyttää, hengästyttää ja itkettää.

Tove Jansson: Taikatalvi

Janssonia ja Muumeja ei voi ohittaa! Kirjoja, jotka tarjoavat ravintoa yhtä lailla lapsille kuin aikuisillekin. On vaikea kuvitella, mitä minä olisin ilman Muumeja: ne ovat niin erottamaton osa elämääni. Taikatalvi on vaikuttava kasvukertomus ja hieno kuvaus yksinäisyydestä ja pelosta. Ja se piirtää upean kuvan talvesta, niin sanoin kuin kuvinkin. Rakastan!

James Joyce: Odysseus

Odysseus ei ole lempikirjani, mutta eittämättä yksi vaikuttavimmista, unohtumattomimmista ja haastavimmista kirjoista, mitä olen lukenut. Tämä kirja on erityisesti kielen juhlaa, ja kaikki huipentuu viimeisessä luvussa, joka yksinään olisi jo riittävä syy kirjan lukemiseen.

L.M. Montgomery: Pieni runotyttö

Montgomery oli listalla yhtä pakollinen kuin Jansson. Lapsuuden lukukokemukset! Ne muokkaavat meitä niin monilla tavoilla, ja kuljettavat lumottuihin maailmoihin, joista tulee yhtä todellisia kuin todellisuus. Ja harva on onnistunut ihastuttamaan ja muokkaamaan minua niin voimakkaasti kuin Montgomery. Annan ja Emilian välillä oli vaikea valita, sillä Anna oli ehdottomasti suosikki lapsena, mutta hiukan vanhempana Runotyttö nousi tärkeäksi. Rakastan kumpaakin kiihkeästi, ja olisin yhtä hyvin voinut valita Annankin.

Märta Tikkanen: Vuosisadan rakkaustarina

Vuosisadan rakkaustarina on ainoa äänestämistäni kirjoista, jonka olen lukenut ensimmäisen kerran blogiaikana. Tämäkin kertoo siitä, kuinka vaikeaa on valita vain kuusi parasta kirjaa, sillä olen lukenut kahden ja puolen blogivuoden aikana monia, monia kirjoja, jotka olisivat voineet ansaita parhaan kirjan tittelin. Vuosisadan rakkaustarina pääsi listalle koska halusin mukaan myös runoutta, ja koska se on yksi kaikkien aikojen parhaista kirjoista.

Michael Cunningham: Illan tullen

Joskus lukukokemus vain on täydellinen. Joskus se täydellisyys ei johdu vain kirjasta, vaan myös olosuhteista, joissa kirjan lukee. Michael Cunninghamin Illan tullen on hieno kirja ja ihana kirja, mutta aivan erityisen siitä tekee mielessäni se, että sen lukeminen sujui niin ihanteellisissa merkeissä.

Useimmat lukutoukat varmaan haaveilevat siitä, että jouluna on aikaa käpertyä sohvannurkkaan tai nojatuoliin, uppoutua hyvään kirjaan (ehkä kunnon tiiliskiviromaaniin tai herkulliseen dekkariin). Todellisuudessa lukuhetkille ei joulukiireissä aina jää aikaa, mutta mielikuva joulun kiireettömistä tunneista kirjan parissa on silti tärkeä. Ja minulle kävi tänä vuonna niin onnellisesti, että sain viettää suuren osan joulupäivää Cunninghamin kirjaa lukien. Aloitin kirjan lukemisen vanhempieni luona (sohvalla vilttiin kääriytyneenä, teekuppi kädessä), jatkoin lukemista tunnin junamatkalla Karjaalta Helsinkiin, ja kotiin päästyäni vietin koko illan lukemalla kirjan loppuun - kynttilöiden palaessa, hyasintin tuoksuessa, maistellen portviiniä ja syöden konvehteja.Täydellisemmin ei tämän tunnelmallisen ja viipyilevän kirjan lukeminen olisi voinut sujua.

"Hän ei voi olla kaipaamatta mennyttä maailmaa, ei oikein osaa sanoa millaista mutta toisenlaista kuin tämä, sellaista jossa ei ole kadunvarteen kasattuja mustia jätesäkkejä ja räikeitä pikku putiikkeja joita tulee ja menee. Se on kornia, se on sentimentaalista eikä hän kerro sitä kenellekään, mutta toisinaan - kuten nyt - se tuntuu hänen olennaisimmalta piirteeltään; vakaumus siitä että kaikista vastakkaisista todisteista huolimatta taivaasta laskeutuu piakkoin kauhistuttava, sokaiseva kauneus, joka Jumalan vihan tavoin pyyhkäisee kaiken mennessään, jättää meidät orvoiksi, vapahtaa meidät ja pakottaa meidät miettimään, miten aloitamme uudelleen alusta."

Illan tullen on kirja kauneuden etsimisestä, vanhenemisesta, nuoruudesta ja taiteesta. Kirjan päähenkilö Peter Harris on keski-ikäinen, kohtuullisen hyvin menestynyt taidegalleristi. Sekä työssään että yksityiselämässään Peteriä tuntuu vaivaavan kaipuu jotakin Elämää Suurempaa kokemusta kohtaan: taideteosta joka ei olisi vain hyvä; ihmissuhdetta joka ei olisi vain riittävän onnellinen. Peterin elämä on kääntymässä ehtoopuolelle, ja kenties sen takia hänen mielensä on kääntynyt kohti nuoruutta - aikaa jolloin ilmassa tuntui vielä olevan lupauksia kaikenlaisesta ihmeellisestä ja suuresta. Kun Peterin vaimon nuori veli Mizzy majoittuu väliaikaisesti asumaan pariskunnan kotiin, Peterin levoton mieli löytää Mizzyn hahmosta sekä oman nuoruutensa kaikuja että jotakin siitä ihmeellisestä kauneudesta, jota hän on etsinyt.

Cunningham kirjoittaa kaunista, rönsyilevää kieltä, joka on täynnä puolipisteitä, sulkuja ja ajatusviivoja. Tämä tajunnanvirtamainen runsaus ei kuitenkaan käy ylenpalttiseksi, sillä Cunningham taitaa myös yksinkertaisen lyhyet lauseet ja arkisen jutustelevan dialogin. Samaan tapaan Cunninghamin kuvaama ylemmän keskiluokan elämä varhaisillan martineineen, brunsseineen ja akateemisine urineen ei tunnu liian siloitellulta, sillä Cunninghamin arkeen mahtuvat myös alushousujen pienet pissatahrat, aamuyön unettomuus ja kuolema.

Cunningham osaa kuvata hienosti pieniä mielenliikkeitä ja tunnelmia - sellaisia jotka kiitävät ohi melkein huomaamatta, mutta voivat silti tuntua tavattoman merkityksellisiltä. Kuinka voi hetkeksi rakastua tuntemattoman ohikulkijan olemukseen; ärtyisät riidan esitilat; keskustelut joissa ei tapahdu kohtaamista. Cunninghamin maailma on kaunis, mutta haikean surumielinen. Se ei kuitenkaan ole julma maailma, vaikka sen ihmiset saattavat ajoittain olla julmia, itsekkäitä tai vain kykenemättömiä toimimaan oikein. Cunningham suhtautuu henkilöhahmoihinsa ymmärtäväisesti ja lempeästi, ja siksi lukijakin toivoo heille hyvää. Haluaa, että he saavat mahdollisuuden siihen onneen, josta haaveilevat.

Illan tullen on myös kirja läsnäolosta, ehkä sen takia, että sen päähenkilö usein unohtaa elää hetkessä kaivatessaan mennyttä tai tulevaa. Kirja kuitenkin kuvaa hetken kauneuden ja elämän ohikiitävyyden niin kauniisti, että sen luettuaan haluaa tarttua hetkeen ja olla läsnä itselleen ja muille ihmisille.

Illan tullen on ollut hyvin luettu kirja blogistaniassa. Sen ovat lukeneet esimerkiksi Katja, Minna, Ina ja Linnea. Google löytää blogijuttuja vielä paljon enemmän.

Osallistun kirjalla So American -haasteeseen, kategoriassa Modern Men Writers.

Michael Cunningham: Illan tullen (By Nightfall, 2010)
Suom. Laura Jänisniemi
Gummerus, 2011