sunnuntai 25. helmikuuta 2018

Anna-Liisa Ahokumpu: Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa


"Viides sinfonia rävähti ilmoille neljännen jälkeen niin kuin herätään yöstä kesäaamuun, korkealle nousseen auringon kirkkaaseen valoon, josta ei ole vielä sekunteja aikaisemmin ollut aavistustakaan. Tuntui kuin valo olisi lisääntynyt lavalla, mutta tiesin ettei niin ollut käynyt, se oli vain musiikin aiheuttama illuusio."

Perhostutkija Max Halman äiti on kuollut yllättäen. Äitinsä jäämistöä selvitellessään Max löytää perhosen, jonka lajia hän ei tunnista, sekä joitakin vanhoja valokuvia äidistään ja isästään. Max ei ole koskaan tuntenut isäänsä: hän tietää vain että tämä oli saksalainen sotilas, Erik Stanislaus, joka kuoli toisen maailmansodan aikana.

Max yrittää selvittää löytämänsä perhosen arvoitusta, mutta päätyy myös etsimään tietoja isästään. Etsintä vie Maxin niin Oulun maakunta-arkistoon kuin Saksaankin asti, kuuntelemaan Erikin veljen Viktor Stanislauksen viimeistä julkista esiintymistä.

Anna-Liisa Ahokummun esikoisromaanissa oli paljon sellaista, mistä pidin. Pidin kirjan tunnelmasta, joka oli alakuloinen ja hiukan nuhjuinen. Kirjassa oli hiljaista rauhallisuutta, vailla liiallista kaunomaalailua ja herkistelyä. Tunnelmaa tukee Ahokummun kieli, joka on yksinkertaista mutta harkittua ja tasaisesti virtaavaa. Tässä on kirja, jonka äärellä tekee mieli pysähtyä ja hengittää tekstin tahdissa.

Kirjan henkilöhahmot ovat oikeastaan kaikki enemmän tai vähemmän eksyksissä elämänsä ja tunteittensa kanssa. He eivät ymmärrä sen paremmin omia kuin muidenkaan ihmisten sielunelämää kovin hyvin. He tavoittavat kohti jotakin suurempaa – musiikkia, rakkautta, ainutlaatuista perhoslöytöä – mutta eivät useinkaan onnistu kohoamaan arkielämän yläpuolelle. Kukaan henkilöhahmoista ei ole erityisen rakastettava: he ovat estyneitä ja umpimielisiä ja epäluotettavia. Jollakin tavalla kuitenkin pidin kirjan harmaista ja etäisistä ihmisistä – pidin siitä, ettei näissä surumielisissä hahmoissa ollut mitään kosiskelevaa tai koristeellista.

Minua viehätti aivan erityisesti luku, jossa Viktor Stanislaus soittaa kolmetoista sinfoniaansa, ja Max kuvailee konserttia ja musiikin hänessä herättämiä ajatuksia ja tunteita. Kuten koko kirjassa, tässä luvussa oli jotakin ihastuttavan vanhanaikaista, kaikuja paljon vanhemmasta kirjallisuudesta. Tuntui hyvältä lukea kirjaa, jossa maltetaan pysähtyä kokonaisen luvun ajaksi kuvailemaan musiikkia. Ahokummun kirjassa pysähdytään myös vanhojen asiakirjojen, hautajaisten, perhosten ja tietysti myös muistojen äärelle.

Vaikka pidin kirjasta varsin paljon, jäin silti kaipaamaan vielä jotakin pientä maustetta, jotakin vähän syvemmälle iskevää. Kirjan tasainen tunnelma miellytti minua, mutta tasaisuuskin olisi ehkä ollut vielä vaikuttavampaa, jos siihen olisi isketty muutama särö, muutama riitasointu enemmän. Kirjan päättävässä epilogissa tällaista mukavasti riipaisevaa säröä löytyy, ja se jää mieleen soimaan kuin yksinäinen haikea sointu.

Kirjasta ovat kirjoittaneet myös esimerkiksi kosminenk, riitta k, Tani, tuijata ja Katja.

Anna-Liisa Ahokumpu: Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa
Gummerus, 2018

sunnuntai 18. helmikuuta 2018

Winifred Watson: Miss Pettigrew Lives for a Day


Miss Pettigrew on köyhä ja väritön kotiopettaja. Hän on elänyt hyveellisesti saamatta siitä koskaan mitään iloa. Hän ei ole erityisen hyvä kotiopettaja eikä pidä työstään, mutta jotakin yksinäisen naisen on tehtävä elantonsa eteen. Eräänä päivänä työvoimatoimisto lähettää Miss Pettigrew'n hakemaan paikkaa Miss LaFossen luota. Samalla hetkellä, kun Miss Pettigrew astuu sisään Miss LaFossen asuntoon, hän tuntee siirtyvänsä toiseen maailmaan. Miss LaFosse on yökerholaulaja, jonka elämä on täynnä ihnissuhdesotkuja, komeita miehiä, kauniita naisia, seurapiirijuoruja ja drinkkejä. Miss Pettigrew päätyy puolivahingossa selvittelemään Miss LaFossen ja tämän ystävien rakkaushuolia ja huomaa siinä sivussa heräävänsä itsekin elämämään, ensimmäistä kertaa ikinä.

"With trembling fingers, nervous, clumsy, contented, for the first time in life Miss Pettigrew powdered her own nose.
'Do you know,' she said happily, 'I think you're right. It does add a certain assurance to one's demeanour. I feel it already.' 
'Attaboy', praised Miss Dubarry."

Miss Pettigrew on julkaistu ensimmäisen kerran vuonna 1938, ja kirja oli omana aikanaan ilmeisesti varsin suosittu. Uuden tulemisen kirja koki vuosituhannen alussa, kun unohdettujen naiskirjailijoiden teoksiin keskittynyt Persephone Books julkaisi sen. Kirjasta tuli hitti, ja sen myötä myös aikaisemmin varsin vaatimattomasti menestynyt  Persephone Books lähti aivan uuteen nousuun.

Kun kävin viime kesänä Lontossa Persophone Booksin kirjakaupassa, oli selvää että Miss Pettigrew oli yksi niistä kirjoista, jonka halusin kaupasta ostaa. Olin lukenut muutaman arvion, joiden mukaan kirja olisi varsin täydellistä hyvän mielen viihdettä, ja lisäksi minua viehätti se, että kirjassa oli kuvitus. Aivan liian harvat aikuisten kirjat ovat kuvitettuja!


Eikä kirja pettänyt. Miss Pettigrew ei ole mitenkään erityisen omaperäinen, eikä siinä ole mitään sen syvempää sisältöä, mutta se on täydellisen viihdyttävä, kepeä ja herttainen kirja. Se on Tuhkimo-tarina, jossa keski-ikäinen vanhapiika muuntuu seurapiiriperhoseksi ja nauttii muutoksesta täysin rinnoin. Se on nokkela ja hauska ja hyväntuulinen ja viehättävällä tavalla vanhanaikainen. Pidin myös siitä, että kirjan naiset pitävät yhtä ja tukevat toisiaan: vaikka kirjan juoni pyörii rakkaushuolien ympärillä, pohjimmiltaan kyse on kuitenkin siitä, kuinka Miss Pettigrew, Miss LaFosse ja Miss Dubarry auttavat toisiaan.

Kirjoitusajankohta heijastuu paitsi kirjan tyylissä, myös asenteissa, jotka välillä hiukan särähtävät lukijan mielessä. Sukupuoliroolit ovat melko vanhoillisia, vaikka niillä hiukan leikitelläänkin. Myös nationalismi pilkahtaa asenteissa: englantilainen on melkeinpä paras adjektiivi, jota ihmisestä voi käyttää, ja yksi sulhaskandidaatti tuomitaan sopimattomaksi, koska hänessä on juutalaista verta. Viihdekirjaallisuuttakaan ei kirjoiteta tyhjiössä, vaan yhteiskunnan asenteet ja arvot heijastuvat jopa tällaisessa kepeässä komediassa. Ne tuovat myös pienen mielenkiintoisen lisämausteen nykyaikaisen lukijan lukukokemukseen.

Olen huomannut, että vanhempi viihdekirjallisuus uppoaa  minuun usein paljon paremmin kuin uudempi, oli sitten kyse dekkareista tai chick litistä. En osaa tarkemmin analysoida, mistä tämä johtuu, mutta ehkä vanhemmassa viihteessä on jotakin sellaista mutkattomuutta ja suoraviivaisuutta, joka osuu omaan viihtymishermooni. Miss Pettigrew ei yritä olla enempää kuin on, siinä ei kohelleta tai yritetä tehdä juonesta tarpeettoman kiharaista. Ja juuri siksi se toimii.

Kirjan ovat lukeneet myös hdcanis ja Marile.

Winifred Watson: Miss Pettigrew Lives for a Day, 1938
Kuvitus: Mary Thomson
Persophone Books, 2000/2011

perjantai 9. helmikuuta 2018

Muriel Barbery: Siilin eleganssi



Ensimmäinen tämän vuoden Hyllynlämmittäjät-haasteeseen lukemani kirja on Muriel Barberyn Siilin eleganssi. Suhtauduin kirjaan hienoisella ennakkoluuloisuudella, koska ranskalainen kepeä leikittelevyys ei useinkaan ole minun juttuni. Eikä ollut Siilin eleganssikaan, vaikka se täytti ihan hyvin paikkansa pienenä välipalakirjana.

Kirjan päähenkilöinä on kaksi "piikikästä siiliä", ovenvartijarouva Renée ja 12-vuotias kuolutyttö Paloma. Kummankin todellinen luonne on piilossa: älykäs ja lukenut Renée esittää sivistymätöntä, koska maailmanjärjestyksen mukaan sellaisia ovenvartijarouvien kuuluu olla. Samassa talossa asuvan Paloman luonne sen sijaan on piilossa enemmänkin sen vuoksi, ettei kukaan hänen läheisistään kiinnitä tyttöön niin paljon huomiota, että huomaisi tämän älykkyyden ja ahdistuneisuuden. Siilien pehmeämpi puoli ja todellinen luonne alkaa kuitenkin paljastua, kun taloon muuttaa japanilainen Kakuro Ozu.

Siilin eleganssissa oli viehättäviä kohtia, ja pidin myös kirjan rauhallisesta ja verkkaisesta tahdista. Päällimmäinen tunne kirjaa lukiessa oli kuitenkin lievä ärtymys. Barberyn tarkoitus on kai irvailla (ranskalaiselle) luokkayhteiskunnalle, mutta satiiri jää aika kevyeksi. Rikkaat ja koulutetut ihmiset ovat tylyjä, ennakkoluuloisia ja typeriä – lapset, köyhät ja syrjäytyneet ovat aitoja, empaattisia ja älykkäitä. Ihmiset ovat ennakkoluuloisia ja lokeroivat toisiaan köykäisin perustein. Pinnan alla on enemmän kuin voisi kuvitella.Tämän suurempia oivalluksia kirja ei oikeastaan tarjoa.

Tavallaan Siilin eleganssi on vähän kuin aikuisten satu, enkä ole koskaan oikein ollut aikuisten satujen ystävä. Saduissa henkilöhahmot edustavat usein jotakin ominaisuutta tai luonteenpiirrettä eivätkä niinkään ole kokonaisia persoonia. Renée ja Palomakin ovat ennen kaikkea alustoja huomiolle ja pohdinnoille maailmasta, taiteesta ja ihmisistä. Sadunomaisuutta on myös herra Ozussa, viisaassa velhossa, joka taikajuoman (saken) avulla muuttaa Tuhkimon prinsessaksi. Ja totta kai saduista muistuttaa myös opettavaisuus, jota Siilin eleganssi on pullollaan.

Mikä on hyllynlämmittäjän kohtalo – saako se jäädä kirjahyllyyn vai lähteekö kiertoon? Siilin eleganssi lähtee kiertoon.

Siilin eleganssista ovat kirjoittaneet myös vaikkapa Suketus, Villasukka kirjahyllyssä, Laura, Aletheia, Pihi nainen ja Marile.

Muriel Barbery: Siilin eleganssi (L'Élegance de hérisson, 2006)
Suom. Anna-Maija Viitanen
Kansi: Sanna-Reeta Meilahti
Gummerus, 2010

sunnuntai 4. helmikuuta 2018

Blogistanian kirjallisuuspalkinnot 2017


On taas aika äänestää kirjabloggaajien suosikit menneen vuoden kirjoista. Osallistun itse äänestykseen kolmessa kategoriassa.

Blogistanian Finlandia

Kotimaisten kirjojen osalta kirjavuosi oli varsin hyvä: luin monta hyvää kirjaa, joista moni ansaitsisi tulla palkituksi. Kaksi parasta kirjaa oli silti helppo valita, mutta kolmannelle sijalle oli muutama tasaväkinen ehdokas.

1. Rosa Liksom: Everstinna (3 pistettä)
Mykistävän hieno kirja. Liksomin teksti sulaa suussa, ja asiaa on niin paljon, että täytyy ihmetellä, miten kaikki mahtuu pariinsataan sivuun.

2. Anneli Kanto: Lahtarit (2 pistettä)
Hieno, moniääninen kuvaus sisällissodasta. Sirpalemainen rakenne ja lukuisat näkökulmat piirtävät kipeän kuvan valkoisten tarinasta. Tämä oli varmasti yksi vuoden sydämeenkäyvimmistä kirjoista.

3. Laura Gustafsson: Pohja (1 piste)
Autofiktiivinen Pohja on hurja ja kaunis ja ruma, ja olen ihastunut Gustafssonin tapaan kirjoittaa. Suuri pieni kirja.

Blogistanian Globalia

Käännöskirjallisuuden puolelta tuli luettua aika vähän uutuuksia, ja ajattelin aluksi äänestääkin vain kahta kirjaa. Kun kävin läpi blogikirjoituksiani, huomasin että yksi kirja oli ilmeisesti lukuhetkellä tehnyt minuun suuremman vaikutuksen kuin muistinkaan, joten se pääsi loppujen lopuksi mukaan yhdellä pisteellä.

1. Han Kang: Vegetaristi (3 pistettä)
Vegetaristi jätti harvinaisen voimakkaan lukujäljen. Kirjan lukeminenkin oli voimakkkuudessaan melkeinpä fyysinen kokemus. Samaan aikaan ruma ja kaunis, harvinaisen visuaalinen ja täydellisen vangitseva lukukokemus.

2. Zadie Smith: Zwing Time (2 pistettä)
Kirja juuri minun makuuni! Rakastin kirjan runsautta, rakastin Smithin tapaa kuvata identiteettiä, rotua ja ulkopuolisuutta. Älykäs, viihdyttävä, taidokas – mitä muuta kirjalta voisi toivoa!

3. Hanya Yanagihara: Pieni elämä (1 piste)
Yanahigaran kirjan muisto on jonkin verran haalistunut mielessäni, mutta joistakin puutteistaan huolimatta kirja herätti lukuhetkellä kovasti tunteita ja ajatuksia. Kauheudessaan kaunis rakkauden ja ystävyyden kuvaus, joka saa miettimään sitä, mistä ihminen voi selvitä, ja kuinka pitkälle rakkaus kantaa.

Blogistanian Tieto

Tämä oli kaikkein vaikein kategoria, koska tietokirjojen osalta vuosi oli vallan mainio. Olisin halunnut äänestää melkein kaikkia lukemistani tietokirjauutuuksista, mutta näihin kolmeen lopulta päädyin.

1. Koko Hubara: Ruskeat tytöt (3 pistettä)
Koko Hubaran esseet ovat viisaita, vihaisia, voimaannuttavia, koskettavia, kauniita, surullisia, samaistuttavia, vieraannuttavia, loistavia.

2. Roxane Gay: Bad Feminist (2 pistettä)
Roxane Gay kirjoittaa fiksuja ja helposti lähetyttäviä esseitä rodusta, sukupuolesta, vallasta ja väkivallasta. Gay on hauska mutta terävä, pohdiskeleva ja ymmärtäväinen muttei pehmeä, henkilökohtainen ja poliittinen. Suurimman vaikutuksen minuun tekivät rotua käsittelevät tekstit.

3. Hannu Linkola: Du & Jag Kent. Rakkaus kuin laulut joita kuulemme (1 piste)
Ihastuttava bändihistoriikin ja henkilökohtaisen elämäntarinan sekoitus, jota lukee kuin rakkaustarinaa. Tämä kosketti ja tuli lähelle.

Äänestyksen tulokset julkaistaan emäntäblogeissa 5.2.2018 klo 10.00.