Kate Atkinson: Hävityksen jumala

""Löikö hän sinua?" Violan terapeutti Gregory kysyi. Gregory etsi yleensä syitä ja seurauksia perheväkivallasta.
"Löi", Viola vastasi, sillä se kuulosti äärettämän paljon kiinnostavammalta kuin kylmännihkeä totuus – keskinäinen välinpitämättömyys. Vanhemmiten ja ajan myötä alkoi pikku hiljaa ymmärtää, että toden ja tarun ero on oikeastaan merkityksetön, koska lopulta kaikki katoaa historian sakeaan, unohdettuun soppaan. Sekä henkilökohtainen että poliittinen – kaikki samaa soppaa." 

Kate Atkinsonin edellinen romaani Elämä elämältä kertoi Ursula Toddin monesta vaihtoehtoisesta elämästä. Uutuuskirja Hävityksen jumala taas kertoo Ursulan veljen Teddyn yhden elämäntarinan. Teddy elää onnellisen englantilaisen lapsuuden, opiskelee ja haaveilee runoudesta, lentää pommikonetta toisessa maailmansodassa, selviää vasten todennäköisyyksiä hengissä, menee naimisiin ja saa lapsen ja elää seuraavalle vuosituhannelle asti. Sota rytmittää Teddyn elämän perustavalla tavalla: on lapsuus ja nuoruus ennen sotaa, on sota-aika ja sitten on elämä sodan jälkeen – elämä jota ei pitänyt olla.

Pidin kovasti Elämä elämältä -kirjasta, vaikka en ihan varauksetta siihen ihastunutkaan. Suurimmaksi osaksi kirja oli kuitenkin lähes täydellistä kirjallista herkuttelua, ja oli päivänselvää että lukisin myös tämän rinnakkaisteoksen. Ja kyllä Hävityksen jumalakin tarjosi herkutteluhetkiä, vaikkakin hiukan hillitympiä kuin Elämä elämältä.

Siinä missä Ursulan tarina eteni kehämäisesti, kiertyen aina uudesta kuolemasta takaisin elämään, Teddyn tarinaa kerrotaan siityen epäkronologisesti ajasta ja paikasta toiseen. Myös näkökulma siirtyy välillä Teddystä tämän vaimoon, tyttäreen tai lapsenlapsiin. Erityisen suuren osan kirjassa saa Teddyn tytär Viola, joka on itsekeskeisyydessään lähes sietämätön – ja melko yksiulotteinen – henkilöhahmo. Yksiulotteisuudessaankin Viola kuitenkin on yksi kirjan liikkeellepanevista voimista, sillä moni muu henkilö jää melko värittömäksi. Teddy itse on päähenkilönä rakastettava, mutta ehkä hiukan väritön hänkin. Onneksi meillä siis on Viola!

Hävityksen jumala on kiinnostavaa ja helppoa luettavaa, mutta kirjan edetessä huomasin kaipaavani kerrontaan enemmän imua. Elämä elämältä oli niin taitavasti ja koukuttavasti rakennettu, ettei kirjaa malttanut laskea käsistään, mutta Hävityksen jumala oli aivan helppo jättää pariksikin päiväksi odottamaan. Kaikkien kirjojen ei toki tarvitse olla lukusukkuloita, mutta juuri tällaisiin laadukkaisiin lukuromaaneihin kaipaisin kyllä tiettyä koukuttavuutta, joka vaatisi uppoutumaan kirjaan joka solulla. Hävityksen jumala tuntui paikoitellen hajanaiselta ja harhailevalta.

Mutta sitten, kirjan lopulla Atkinson onnistuu vielä säväyttämään. Loppu nostaa kirjan siivilleen ja kohottaa tarinan viimeiseen hiukaisevaan lentoon. En kovin usein saa lukiessani kylmiä väreitä, mutta Hävityksen jumalan viimeiset sivut värisyttivät.

Hävityksen jumalan ovat lukeneet myös esimerkiksi Sara, Raija, Katja, Kirsi ja Kirjasieppo.

Kate Atkinson: Hävityksen jumala (A God in Ruins, 2015)
Suom. Kaisa Kattelus
Kansi: Anders Carpelan
S&S, 2016

Kate Atkinson: Museon kulisseissa

"Patricia yrittää urheasti siivota arinaa ja sytyttää uutta tulta. Mutta kun hän sytyttää takan tulitikulla, se sammuu heti kun kaikki sytykkeet ovat palaneet. Hän raahaa Nellin makuuhuoneesta sähkötakan, ja me kyyhötämme ainoan lämmittimemme ympärillä ja haistelemme siitä lähtevää palavien hiusten epämiellyttävän kitkerää lemua. Me sytytämme enkelikellon kynttilät, jotta meillä olisi edes jonkinlainen liekki juhlan valona."

Ruby Lennox syntyy 1950-luvun alussa perheeseen, jonka kaikki jäsenet tuntuvat olevan jossain määrin tyytymättömiä ja haaveilevan toisenlaisesta elämästä. Tämä tyytymättömyys tuntuu kulkevan suvussa, sillä jo Rubyn isoäidin äiti tunsi elävänsä väärää elämää. Perheen tarina on täynnä hukattuja mahdollisuuksia, vääriä valintoja ja kohtalokkaita virheitä - lisäksi erityisesti suvun enkelikiharaisilla jäsenillä on valitettava taipumus kuolla ennenaikaisesti. Ruby itse vaikuttaa optimistiselta nuorelta neidiltä, mutta onko hänetkin loppujen lopuksi tuomittu toistamaan sukunsa virheet?

Museon kulisseissa etenee kahdessa aikatasossa. Jokainen luku kertoo ensin kronologisesti edeten Rubyn elämästä, kun taas lukujen alaviitteet valottavat suvun tarinaa, milloin 1800-luvulta, milloin ensimmäisen maailmansodan ajoilta. Tarina rönsyilee moneen suuntaan, ja henkilöhahmojen seuraamiseen kaipaisi välillä jonkinlaista sukupuuta. Vähitellen irrallisista palasista alkaa kuitenkin hahmottua kokonainen tarina.

Kate Atkinsonin esikoisromaanissa on varsin paljon samoja elementtejä kuin  hänen tuoreimmassa kirjassaan Elämä elämältä. Molemmissa kirjoissa seurataan yhden perheen elämää lähihistorian Englannissa. Maailmansodilla on kirjoissa merkittävä rooli. Kuolema on alati läsnä, ja elämän pienet sattumukset sekä valinnat liikuttavat ihmisiä. Ihmisten tarinoista ja kohtaloista muodostuu kudelma, jonka irrallisia langanpäitä lukija saa solmia yhteen. Ja tietysti molemmat kirjat ovat läpikotaisin brittiläisiä.

Elämä elämältä -romaanissa ihastutti kirjan taidolla toteutettu idea yhä uudelleen alkavasta elämästä. Museon kulisseissa -kirjassa ei tällaista koukkua ole, eikä kirja muutenkaan ole yhtä hiottu tai ihastuttava kuin Elämä elämältä. Silti nautin tämän esikoisteoksen lukemisesta melkein yhtä paljon kuin nautin Elämä elämältä -kirjan parissa. Vaikka Museon kulisseissa tuntui alussa hajanaiselta ja sortui välillä turhaan jaaritteluun, siinä oli myös viehättävää kuplintaa, kertomisen riemua ja rakastettavaa rosoa. Pidin myös siitä, että brittiläinen nostalga näyttäytyi tässä kirjassa asteen nuhjuisempana kuin Elämä elämältä -kirjan ajoittain hiukan liian siloitelluissa lavasteissa.

Joulun päiviin Museon kulisseissa tarjosi juuri sopivan paketin viihdettä, nostalgiaa, värikkäitä henkilöhahmoja ja dramatiikkaa. En jaksaisi aina lukea tämän kaltaisia viihdyttäviä lukuromaaneja, mutta suklaarasioiden, hyasinttien ja kynttilöiden aikaan ne sopivat kuin nakutettu.

Muissa blogeissa sanottua: Katja uupui vuoristoratamaisen romaanin äärellä; Marjan mielestä kirjaa oli työlästä lukea.

Kate Atkinson: Museon kulisseissa (Behind the Scenes at the Museum, 1995)
Suom. Leena Tamminen
Kansi / kannen kuva: Kirsikka Mänty / Sarah Perkins
Wsoy, 1997

Kate Atkinson: Elämä elämältä

"Yö ojensi Ursulalle kätensä, ja Ursula nousi tarttumaan siihen. Hän oli helpottunut, melkein iloinen, hän tunsi että loistava kirkas maailma oli hänen ulottuvillaan, paikka jossa kaikki arvoitukset ratkeaisivat. Pimeys kietoi hänet sisäänsä, samettiystävä. Ilmassa oli lunta, hienoa kuin talkki, jäätävää kuin itätuuli vauvan iholla – mutta Ursulan käsi jäikin tyhjäksi ja hän putosi takaisin sairaalasänkyyn."

Ursula Todd syntyy yhä uudelleen, elää elämän elämältä.Helmikuussa 1910 sataa lunta, ja Ursulan elämä alkaa – tai katkeaa heti alkuunsa. Ursula kuolee lapsena onnettomuudessa, tai elää yli molempien maailmansotien. Pienet valinnat, sattumukset ja tietoiset päätökset muuttavat Ursulan elämän suuntaa, mutta voiko toisista elämistä myös oppia jotakin?

Atkinson sai kertomansa mukaan idean tähän kirjaan pohtiessaan vanhaa ajatusleikkiä: entä jos Hitlerin valtaannousu olisi jotenkin estetty. Kirjan entä jos -leikittely kasvaa loppujen lopuksi paljon lähtoideaa laajemmaksi, mutta Hitlerillä ja kansallissosialismin ajan Saksalla on kuitenkin oma osansa kirjassa. Täytyy kuitenkin sanoa, että minusta nämä Hitlerin ympärille rakennetut jaksot olivat kirjan heikointa ja epäuskottavinta antia, joten ehkäpä on ihan hyvä ettei kirja rakennu kokonaan alkuperäisen idean ympärille. Atkinsonin kirjan mielenkiintoisinta antia on tavallisen ihmisen tavallisten elämänvalintojen pohtiminen – ei maailmanhistorian uudelleen kirjoittaminen.

Kirjan kertautuva, jatkuvasti auki ja kiinni keriytyvä rakenne toimii hämmästyttävän hyvin, suorastaan hypnoottisesti. Atkinson myös vaihtelee kerronnan rytmiä juuri sopivasti, jolloin alati uudelleen alkavat elämät eivät käy yksitoikkoisiksi. Oman kiehtovan lisänsä tuo se, että jotkut asiat kerrataan tarinassa yhä uudelleen, kun taas toiset langanpäät jäävät lähes irrallisiksi pieniksi vihjeiksi. Näiden vihjeiden perusteella voi tulkita tapahtumia ja henkilöhahmoja, tai rakentaa omia entä jos -ajatusleikkejään.

1900-luvun alkupuolen Englanti näyttäytyy Atkinsonin kuvaamana nostalgian sävyissä, seepianruskeana ja laskevan auringon kultaisena. Kaikessa on tiettyä katkeransuloista menneen maailman tuntua, aavistus siitä että kirjan kuvaamat ajat ovat ikuisesti kadonneet – jos niitä koskaan näin suloisina on ollutkaan. Atkisonin historia on toki hyvin koristeellista (täynnä raukeita iltapäiviä, kahden kerroksen väkeä ja sherrylasillisia), mutta koristeellisuudessa piilee myös suuri osa kirjan viehätyksestä. On ihanaa uppoutua maailmaan, jossa ihmiset sanailevat nokkelasti, pöydät notkuvat herkkuja ja kaikki lukevat jatkuvasti kirjoja.

Tämän kirjan lukeminen oli todellista hemmotteluhoitoa. Nautin lukemisesta täysin rinnoin, mutta kovin voimakasta jälkihehkua Elämä elämältä ei jälkeensä jättänyt. Eikä sen ehkä tarvinnutkaan. Kirja oli juuri sitä mitä lukuhetkellä kaipasin – mukaansatempaava, fiksu, tunnelmallinen  – mutta joku henkilökohtainen koskettavuus kirjasta jäi puuttumaan. Ihana kirja siis, mutta ei ikimuistoinen.

Elämän elämältä ovat lukeneet myös Raija, Sara, Ulla, Katja, Laura, Karoliina, Anneli, Kirjasieppo, Tuijata ja Mustikkakummun Anna.

Kate Atkinson: Elämä elämältä (Life after life, 2013)
Suom. Kaisa Kattelus
Kansi: Anders Carpelan
Schildts & Söderströms, 2014