lauantai 30. marraskuuta 2019

Pajtim Statovci: Bolla


"Sota syntyy sodasta eikä ole olemassa sodan päättävää sotaa, pojan aiheuttama kuvotus oli sodan sormi, kurkkuun ahdettu nyrkki, valitse puolesi ja muista ettei vihollinen ole ihminen, sillä ei ole kasvoja, ei perhettä, se ei ole kenenkään lapsi eikä kenenkään vanhempi, vihollisella ei ole siskoa eikä veljeä eikä vihollinen tunne sääliä älä siis sinäkään."

Onko kukaan ihminen yksiselitteisesti hyvä tai paha? Onko pahuus yksittäisä tekoja, jotka eivät määritä ihmistä kokonaan? Vai määrittääkö juuri ihmisen pahuus sen, millaisia hänen tekonsa tai valintansa ovat? Onko kaikilla ihmisillä samanlaiset lähtökohdat ja mahdollisuudet hyvyyden tai pahuuden valitsemiseen?

Arsim ja Miloš tapaavat Pristinassa 1990-luvun puolivälissä. Heidän välisensä vetovoima on vastustamatonta – heistä voisi kertoa suuren rakkaustarinan. Rakkaustarinan tiellä vain on ylitsepääsemättömiä esteitä: kahden miehen välinen rakkaus ei ole hyväksyttyä, ja ilmassa tuntuu jo tulevan Kosovon sodan uhka. Vai ovatko esteet sittenkään ylitsepääsemättömiä? Olisivatko Arsim ja Miloš voineet sittenkin olla onnellisia, jos olisivat valinneet jossain vaiheessa toisin? Olisivatko he voineet valita toisin, ajan ja olosuhteet huomioon ottaen.

"Mietitkö koskaan mitä sinusta ja minusta olisi voinut tulla, miten onnellisia me olisimme voineet olla, toisena aikana, toisaalla, kenties", miettii Miloš. Lukijankin on pakko miettiä samaa. Olisiko Arsim ollut toisenlainen, hyvä, jos hänen ei olisi tarvinnut kieltää omaa itseään? Vai olisivatko julmuus ja itsekkyys joka tapauksessa olleet osa Arsimia? Jos sota ei olisi tullut väliin, olisivatko Arsim ja Miloš voineet yhdessä ylittää yhteisön tabut ja ennakkoluulot?

Bolla tuntuu Pajtim Statovcin kirjoista synkimmältä, vaikkeivat kaksi edellistäkään mitään hilpeitä huviretkiä ole olleet. Ehkä synkkyyden tunne syntyy siitä, että Bollan päähenkilöistä on aika vaikea pitää. Varsinkin Arsim tekee ja ajattelee kauheita asioita, ja Miloš on tappanut sodassa vailla tunnontuskia. Ja kuitenkin näille kahdelle miehelle toivoo hyvää, vähän enemmän onnea kuin ne lyhyet hauraat hetket, jotka he ovat elämältä saaneet. Statovci näyttää meille ihmisen pahojen tekojen takana – ihmisen, joka ei ole hyvä tai paha, mutta jolla on kyky sekä hyviin että pahoihin tekoihin.

Statovcin kirjoista Bolla ei ehkä nouse henkilökohtaiseksi suosikikseni. Tiranan sydän onnistui koskettamaan minua jollakin sellaisella tavalla, johon kovin monet kirjat eivät yllä, ja sillä on erityinen paikka sydämessäni. Bolla ei myöskään yllättänyt ja ilahduttanut esikoiskirja Kissani Jugoslavian tavoin. Bolla saattaa kuitenkin olla Statovcin tähänastisen uran ehjin ja kokonaisin kirja, moniulotteinen, riipivä, mieleenpainuva lukukokemus. Se nostaa Statovcia yhä korkeammalle lempikirjailijoideni listalla.

Bollasta ovat kirjoittaneet monet, esimerkiksi Omppu, Kirsi, riitta k, Arja, Laura ja Katja.

Pajtim Statovci: Bolla
Kansi: Mirella Mäkelä
Otava, 2019

lauantai 23. marraskuuta 2019

Eva Malmström: Marian pilvilinnat


Viisi vuotta sitten kirjoitin lapsuuden kadonneista kirjoista. Pyysin apua kolmen lapsuudessa lukemani kirjan tunnistamiseen: muistin kirjoista joitakin yksityiskohtia, mutta kirjojen tai kirjailijoiden nimet olivat unohtuneet. Kaksi kirjoista tunnistettiin nopeasti, mutta kolmas jäi arvoitukseksi. En ollut kovin yllättynyt, koska juuri tuosta kirjasta muistoni olivat kaikkein niukimmat. Mutta koska muistin pitäneeni kirjasta kovasti, mieltäni jäi hiukan vaivaamaan se, etten ollut onnistunut jäljittämään sitä.

Muutama viikko sitten juttuun tuli kuitenkin uusi kommentti: Maria kertoi, että kyseessä oli Eva Malmströmin Marian pilvilinnat. Olin innoisssani, kun tämä kauan kadoksissa ollut kirja viimeinkin löytyi, ja tilasin kirjan netti-antikvariaatista: halusin nähdä, kuinka hyvin hatarat muistikuvani kirjasta pitivät paikkansa. Ja tietysti kiinnosti myös, olisiko kirjassa vielä tallella vanhaa viehätystä.

Näin muistelin kirjaa viisi vuotta sitten:

"Tämä kirja on enemmän nuortenkirja. Päähenkilö on ehkä jo teini-ikäinen. Hänen vanhempansa ovat eronneet, ja tyttö asuu äitinsä kanssa, muistaakseni isossa uusperheessä. Kirjan loppupuolella tyttö lähtee tapaamaan isäänsä, johon suhtautuu jossain määrin ihannoivasti, mutta tapaaminen ei tainnut olla kovin onnistunut.

Tästä kirjasta mieleeni on jäänyt se, että päähenkilö on kirjan alussa aika kiltti tyttö, mutta elää sitten jonkinlaisen kapinavaiheen poikaystävineen ja pukeutumiskokeiluineen. Muistan ainakin sen, että tyttö laski uusissa farkuissaan kerta toisensa jälkeen alas kalliota, että saisi housuihin juuri oikeanlaisen kuluneen sävyn."


Mielikuvani pitivät melko hyvin paikkansa. Kirjan alussa Maria on 13-vuotias kiltti tyttö, joka harrastaa partiota ja rakastaa elämää. Hänen uusperheensä on melko boheemi, äiti ja isäpuoli nuoria ja mukavia. Marian elämä kuitenkin mutkistuu, kun hän pettyy parhaaseen ystäväänsä ja isoveljeensä. Vanhemmatkin alkavat ärsyttää. Sitten Maria rakastuu kuolettavasti kylän pahaan poikaan, Kurreen. Kun Kurrekin sitten tuottaa Marialle pettymyksen, tyttö suistuu yhä pahemmin raiteiltaan. Maria riitelee perheen kanssa, ja haaveilee poissaolevasta isästään, tunnetusta taidemaalarista.

Lapsuudesta tuttu nuortenkirja ei joitakin poikkeuksia lukuunottamatta lumoa aikuisena samalla tavalla kuin lapsena. Marian pilvilinnat ei ole tuollainen poikkeustapaus, mutta oli kuitenkin ihanaa matkustaa kirjan kautta hetkeksi takaisin lapsuuteen. Kirjassa oli edelleen jonkinlaista viehättävää raikkautta ja leikkisyyttä. Se on totta kai vanhan ajan tyttökirja – 1960-luvulla ilmestynyt kirja oli vanhan ajan kirja jo 80-luvulla, kun itse luin sitä. Minulle tuo vanhanaikaisuus oli varmasti aikoinaan osa kirjan viehätystä.

Muistin, että minua olivat lapsena erityisesti viehättäneet kohdat, joissa Maria kokeilee erilaisia tyylejä, hakee omaa rooliaan. Ja sieltähän ne kohdat löytyivät:

" Toinen vaihtoehto: Sivujakaus. Hiukset vahvasti tupeerattuina, latvat alaspäin. osa hiuksista toisella silmällä, niitä sipaistaan kädellä silloin tällöin, lapsenomaisin liikkein. Pää kallellaan. Suupielessä ujo hymy. – Kuinka sitä saisi itsensä ujon näköiseksi?
Rooli ei ole vielä loppuun asti tutkittu. Ei vielä näyttömökelpoinen." 

Sen sijaan kohta, jonka uskoin muistavani kaikkein kirkkaimmin, ei ollutkaan aivan muistikuvani mukainen. Kirjassa kyllä kulutetaan farkkuja laskemalla alas kalliota, mutta mäenlaskija ei ollutkaan Maria vaan Kurre, paha poika ja Marian ihastus. Ja kuitenkin muistikuvissani näin aivan selvästi tytön laskemassa kalliota farkuissaan. On hassua, kuinka epäluotettava toveri muisti onkaan!

Eva Malmströn: Marian pilvilinnat (Porträtt av Marie, 1964)
Suom. Aija-Leena Niittula
Kansi: Tarina Lounasmaa
Weilin+Göös, 1966

maanantai 11. marraskuuta 2019

Eveliina Nieminen: Late Bloomers


"He knew that if he started to cry now, it would never end. There weren't enough years left for him to stop. So, he did not cry. He looked up for a couple of seconds and the tears vanished."

Viehättävä ja julma. Näin ristiriitaisin sanoin voisin kuvailla Eveliina Niemisen lyhyiden tarinoiden kokoelmaa Late Bloomers.

Nieminen kuvaa minitarinoissaan ihmisiä, joiden elämä on kontrolloitua, suunniteltua ja ainakin ulospäin täydellistä. Ihmisiä, jotka suunnittelevat tarkasti työuransa, henkisen kasvunsa, päivittäiset rutiininsa ja ihmissuhteensa. Määrätietoisia, kunnianhimoisia, menestyneitä – vai yksinäisiä, neuroottisia, onnettomia.

Niemisen tarinoiden tunnelmat vaihtelevat melankolisesta ironiseen ja piruilevasta lempeään. Joissakin tarinoissa parodioidaan nykyajan influenssereita. Toisissa liikutaan melkeinpä surrealistisissa tunnelmissa. (Terapiaryhmä, jossa osalistujat voivat helpottaa henkistä painettaan upottamalla jalkansa kissanhiekkalaatikkoon. Yoko Ono tarjoamassa elämänohjepalveluita.)

Tarinoiden yleistunnelma on melko ahdistunut. Henkilöhahmot pyristelevät itse itselleen asettamissa mielen vankiloissa ja tavoittelevat epätoivoisesti jotakin saavuttamatonta. Menestystä – kenties. Hyväksyntää – luultavasti. Mitä ikinä he tavoittelevatkin, se pakenee heiltä jatkuvasti.

Kirjassa on kuitenkin myös hymyilyä ja jonkinlaista vinksahtanutta viehätystä. Teksti on ilmavaa, ja Cassandra Montoriolin kuvituksissa on herttaista lapsenomaisuutta. Vaikka tarinat kuvaavat viulunkielenkireitä ihmisiä, niiden lukeminen oli jollakin tavalla rauhoittavaa. "Hengitä", kirja tuntui sanovan, "älä jännitä. Vähemmälläkin pärjää."

Late Bloomersin ovat lukeneet myös Maija, Linnea ja Laura.

Eveliina Nieminen: Late Bloomers. Short Stories of People Overachieving Without Achieving
Kuvitus: Cassandra Montoriol
Kosmos, 2018