perjantai 27. tammikuuta 2017
Blogistanian kirjallisuupalkinnot 2016 - minun ehdokkaani
On taas aika äänestää kirjabloggaajien vuoden parhaat kirjat. Kutkuttavaa! Jännittävää! Osallistun itse äänestykseen kolmessa kategoriassa.
Finlandia
Viime vuonna julkaistiin hurjan paljon hienoja ja kiinnostavia kotimaisia kirjoja, eikä kolmen parhaan valinta ollut helppo tehtävä. Myös kirjojen asettaminen paremmuusjärjestykseen aiheutti päänvaivaa – niin tasaväkisen hyviä kirjat olivat. Näihin kolmeen kirjaan kuitenkin päädyin:
1. Johannes Ekholm: Rakkaus niinku (3 pistettä)
"Jos Rakkaus niinku ei olisi niin hauska ja kekseliäisyydessään hengästyttävän innostava, se olisi suunnattoman surullinen kirja."
2. Leena Parkkinen: Säädyllinen ainesosa (2 pistettä)
"Leena Parkkisen Säädyllinen ainesosa on kerta kaikkiaan hurmaava kirja. Se on nautinnollinen kuin täydellinen jälkiruoka: sitä haluaisi samaan aikaan pyöritellä makuja kielellään hitaasti ja kaapia koko kulhon pohjaa myöten mahdollisimman nopeasti."
3. Pajtim Statovci: Tiranan sydän (1 piste)
"Statovci sekoittaa kerronnassaan melodraaman rajoja hipovaa traagisuutta, kansantarinoiden värikkyyttä, inhorealismia ja runollisuutta, ironiaa ja melankoliaa. Tuloksena on vangitseva ja koukuttava kirja, joka askarruttaa mieltä ja jäytää sydäntä."
Globalia
Käännöskirjojen joukosta tielleni ei viime vuonna osunut kovin paljon huippukokemuksia. Ykkönen oli kuitenkin omassa luokassaan: yksi viime vuoden rakkaimmista lukukokemuksista.
1. Colm Tóibín: Nora Webster (3 pistettä)
"Pieniä tekoja ja ajatuksia kuvatessaan Tóibín piirtää mikroskooppimaisen tarkkaa kuvaa päähenkilöstään ja tämän mielenliikkeistä. Kaikkea ei silti selitetä auki, vaan Tóibín jättää lukijalle tilaa ajatella ja tulkita – muodostaa oma surun muotokuvansa."
2. John Willimas: Butcher's Crossing (2 pistettä)
"Butcher's Crossing on hiljaisella tavalla vimmainen kirja. Se kertoo tarinan, joka on läpikotaisin tuttu, mutta ehkä juuri siksi vangitseva."
3. Jonas Hassen Khemiri: Kaikki se mitä en muista (1 pistettä)
"Näkökulmatekniikka ei jää tässä kirjassa vain kerronnalliseksi keinoksi vaan on olennainen osa sen keskeisimpiä teemoja: muistamista, identiteettiä ja sitä kuinka me kaikki koemme maailman omasta näkökulmastamme."
Tieto
Blogistanian Tieto on yksi suosikkikategorioistani, koska jokainen bloggaaja tuntuu lukevan niin erilaisia tietokirjoja, ja hyvin monenlaiset kirjat nousevat äänestyksessäkin esille. Minun ääneni menvät näille kirjoille:
1. Eeva Kemppi ja Maria Säkö: Q - Skavabölen pojista Kaspar Hauseriin (3 pistettä)
"Kirja tavoittaa paljon sellaista, mitä halusin muistaa – minkä mieleen palauttaminen tuntui tärkeältä. Se tuntuu minun Q-teatteriltani."
2. Mari Manninen: Yhden lapsen kansa (2 pistettä)
"Yhden lapsen kansa näyttää yhden puolen maailmastamme, jossa lasten hankkimista ja naisen ruumista kontrolloidaan. Vallanpitäjät ovat aina asettaneet rajoja sille, keiden on sopivaa lisääntyä tai kasvattaa lapsia, ja sille missä määrin nainen saa itse päättää omasta ruumiistaan."
3. Sofia Kilpikivi: Maratonmimmi (1 piste)
" Kirja kehottaa haastamaan omat asenteet mutta samalla se kannustaa hyväksymään itsensä. Se kehottaa nauttimaan omasta kehosta ja siitä mihin se pystyy, sen sijaan että miettisi, miltä vartalo näyttää."
Äänestyksen tulokset julkaistaan 28.1. klo 10.00 äänestyksiä emännöivissä blogeissa.
sunnuntai 22. tammikuuta 2017
Terveisiä KonMarille
Hei KonMari!
Luin juuri kirjasi Siivouksen elämänmullistava taika. Aivan aluksi minun on tunnustettava, että normaalisti tuskin lukisin siivousopasta. Mutta sinun kirjasi on valtava ilmiö. Pelkästään Suomessa kirjaasi myytiin viime vuonna 50 000 kappaletta, ja sen sanottiin yksinään pelastaneen laskussa olevan tietokirjamyynnin täydelliseltä romahdukselta. Ennen kirjasi lukemista olin jo lukenut siitä ties kuinka monesta blogi- ja lehtijutusta, ja seurannut sivusta tuttujen konmaritus-projekteja. Tällaisen joukkovillityksen synnyttävä kirja alkaa väistämättä kiinnostaa, joten minäkin halusin lukea mistä tässä kaikessa on kyse.
Aluksi minun on sanottava, että olet mielestäni vähän hupsu. Suhtaudut siivoamiseen ja järjestämiseen kuolemanvakavasti. Väärässä mielentilassa järjestäminen on "erittäin vaarallista". On "kohtalokasta" karsia tavaroitaan väärässä järjestyksessä. Kun kuvailet koko elämäsi kestänyttä järjestelyvimmaasi, kerrot kuinka olet epätoivoissasi repinyt hiuksiasi, kun kotisi ei ole pysynyt siistinä, tai kuinka olet järjestelystä uupuneena nukahtanut kesken kaiken lattialle. Dramaattisuutesi nauratti minua läpi kirjan.
Mutta kirjasi ei ainoastaan naurattanut. Se myös ärsytti. Keskeinen osa siivousmetodiasi on tavaroiden karsiminen – toisin sanoen pois heittäminen. Kerrot monia esimerkkejä siitä, kuinka suuria määriä tavaraa asiakkaasi ovat heittäneet pois, enkä voi välttyä siltä vaikutelmalta, että äänessäsi on hiukan ylpeyttä siitä, kuinka suurista määristä on kyse: kerrot että "jätesäkkiennätys" on 200 säkillistä.
On varmasti totta, että ihmisillä on aivan liikaa tavaraa, ja suuri osa siitä on tarpeetonta. Mutta ratkaiseeko pois heittäminen tämän ongelman? Minua suorastaan ahdisti se, millaisia tavaramääriä kehotat heittämään pois kiitollisena ja tyytyväisenä siitä, että tavarat ovat opettaneet ihmisille ainakin sen, millaisia esineitä he eivät tarvitse. Puolustajasi sanovat, ettei pois heittäminen välttämättä tarkoita roskiin viemistä, vaan että he kierrättävät poistamansa tavarat. Totuus kuitenkin on, että kierrätyskeskukset ja kirpparit ovat pullollaan tavaraa, jota kukaan ei halua. Kierrättäminen on usein vain ongelman kiertämistä.
Sanot, että ihminen ei enää palaa tavaroiden hamstraamiseen, kun hän on kerran saanut kotinsa järjestykseen. Ehkä joidenkin kohdalla näin käykin, ja se on tietysti hyvä asia. Mutta luulen, että monille konmarittaminen on kuin laihduttamista: prosessi on tärkeämpi kuin päämäärä. Jos tavaraa alkaa taas kertyä, voi aina konmarittaa kotinsa uudelleen, koska se on hauskaa ja palkitsevaa. Ja sinäkin annat ihmisille luvan heittää pois esineitä, joiden kohdalla he eivät ole aivan varmoja sen tarpeellisuudesta, koska "voit aina ostaa uuden tilalle, jos kaipaat tavaraa". Tästäkin syystä hiukan epäilen, ettei kirjasi perimmäinen tarkoitus ole shoppailun vähentäminen.
KonMari, et taida olla nostalgiaan tapuvainen? Kehotat ihmisiä luopumaan menneisyydestään: kirjeistä, päiväkirjoista, lapsuuden esineistä. Valokuvista saa sentään rakkaimmat säilyttää. Mutta minun kaltaiseni ihminen saa muistoista iloa. Ja kuka olisi kirjoittanut esimerkiksi ihanan kirjan 50-luvun tytöt, jos me kaikki heittäisimme päiväkirjamme pois?
Olen arvostellut sinua aika paljon, mutta kyllä kirjassasi oli jotain kiehtovaakin. Nimittäin tavaroiden järjestäminen. Mutta minun on kysyttävä sinulta: miksi kirjassasi ei ole kuvia järjestetyistä kodeista? En nimittäin usko, että se järjestelyosiokaan olisi kiinnostanut minua niin paljon, jos en olisi jo ennen kirjan lukemista nähnyt esimerkiksi blogeissa kuvia KonMari-metodin mukaisesti viikatuista vaatepinoista.
Tiedän, että sinun mukaasi on aivan turhaa järjestää tavaroitaan, jos niitä ei ensin karsi. Suothan anteeksi, jos aion siitä huolimatta soveltaa joitakin järjestysvinkkejäsi, vaikka minulla ei ole aikomusta karsia omaisuuttani. En koe, että minulla olisi tavaraa ahdistavissa määrin, enkä haaveile sisustuslehtien kliinisistä, asumattoman näköisistä kodeista. Mutta ainakin vaatteiden kohdalla järjestysmetodisi voisi helpottaa elämää.
Pienenä salaisuutena voin kertoa, että päivittäiseen sukkakaaokseen kyllästyneenä järjestinkin jo sukkalaatikkoni. Tosin sitäkään en tainnut tehdä täysin oikeaoppisesti, mutta ei se (minusta) ole niin tarkkaa. Voi olla, että kokeilen taittelua myös muiden vaatteiden kohdalla.
Liisa
P.S. Kirjojen ystävänä haluan lisätä vielä yhden asian. En ikinä haluaisi elää kodissa, jossa 30 kirjaa olisi riittävä määrä. Sinun mukaasi ani harva "tavallinen ihminen" lukee kirjoja uudelleen. En siis ehkä ole tavallinen, koska olen lukenut monet kirjahyllyni kirjoista kahdesti, rakkaimmat jopa useammin.
En myöskään allekirjoita väitettäsi, että kirjojen kohdalla "luen sen joskus" tarkoittaisi "ei koskaan". Minun hyllyssäni kirjat saattavat odottaa lukemista pitkäänkin. Mutta lukunautinto saattaa olla sitäkin suurempi siinä vaiheessa, kun kirjaan tarttuu. Sinä saattaisit ilmaista asian jotenkin näin: uskon että jokaiselle kirjalle on oikea hetki saapua elämäämme – luemme kirjan juuri sillä hetkellä, kun tarvitsemme sitä eniten.
P.P.S. Huomasit varmaan, että kirjasi herätti ajatuksia. Kiitos siitä.
KonMarista ovat kirjoittaneet myös esimerkiksi Amma, Linnea ja Maija.
Marie Kondo: KonMari. Siivouksen elämänmullistava taika (Jinsei ga tokimeku katazuke no maho, 2011)
Englannin kielestä suomentanut Päivi Rekiaro
Kansi: Satu Kontinen
Bazar, 2015/2016
Luin juuri kirjasi Siivouksen elämänmullistava taika. Aivan aluksi minun on tunnustettava, että normaalisti tuskin lukisin siivousopasta. Mutta sinun kirjasi on valtava ilmiö. Pelkästään Suomessa kirjaasi myytiin viime vuonna 50 000 kappaletta, ja sen sanottiin yksinään pelastaneen laskussa olevan tietokirjamyynnin täydelliseltä romahdukselta. Ennen kirjasi lukemista olin jo lukenut siitä ties kuinka monesta blogi- ja lehtijutusta, ja seurannut sivusta tuttujen konmaritus-projekteja. Tällaisen joukkovillityksen synnyttävä kirja alkaa väistämättä kiinnostaa, joten minäkin halusin lukea mistä tässä kaikessa on kyse.
Bloggaajan kirjahylly kaipaisi luultavasti konmarittamista.
Aluksi minun on sanottava, että olet mielestäni vähän hupsu. Suhtaudut siivoamiseen ja järjestämiseen kuolemanvakavasti. Väärässä mielentilassa järjestäminen on "erittäin vaarallista". On "kohtalokasta" karsia tavaroitaan väärässä järjestyksessä. Kun kuvailet koko elämäsi kestänyttä järjestelyvimmaasi, kerrot kuinka olet epätoivoissasi repinyt hiuksiasi, kun kotisi ei ole pysynyt siistinä, tai kuinka olet järjestelystä uupuneena nukahtanut kesken kaiken lattialle. Dramaattisuutesi nauratti minua läpi kirjan.
Mutta kirjasi ei ainoastaan naurattanut. Se myös ärsytti. Keskeinen osa siivousmetodiasi on tavaroiden karsiminen – toisin sanoen pois heittäminen. Kerrot monia esimerkkejä siitä, kuinka suuria määriä tavaraa asiakkaasi ovat heittäneet pois, enkä voi välttyä siltä vaikutelmalta, että äänessäsi on hiukan ylpeyttä siitä, kuinka suurista määristä on kyse: kerrot että "jätesäkkiennätys" on 200 säkillistä.
On varmasti totta, että ihmisillä on aivan liikaa tavaraa, ja suuri osa siitä on tarpeetonta. Mutta ratkaiseeko pois heittäminen tämän ongelman? Minua suorastaan ahdisti se, millaisia tavaramääriä kehotat heittämään pois kiitollisena ja tyytyväisenä siitä, että tavarat ovat opettaneet ihmisille ainakin sen, millaisia esineitä he eivät tarvitse. Puolustajasi sanovat, ettei pois heittäminen välttämättä tarkoita roskiin viemistä, vaan että he kierrättävät poistamansa tavarat. Totuus kuitenkin on, että kierrätyskeskukset ja kirpparit ovat pullollaan tavaraa, jota kukaan ei halua. Kierrättäminen on usein vain ongelman kiertämistä.
Sanot, että ihminen ei enää palaa tavaroiden hamstraamiseen, kun hän on kerran saanut kotinsa järjestykseen. Ehkä joidenkin kohdalla näin käykin, ja se on tietysti hyvä asia. Mutta luulen, että monille konmarittaminen on kuin laihduttamista: prosessi on tärkeämpi kuin päämäärä. Jos tavaraa alkaa taas kertyä, voi aina konmarittaa kotinsa uudelleen, koska se on hauskaa ja palkitsevaa. Ja sinäkin annat ihmisille luvan heittää pois esineitä, joiden kohdalla he eivät ole aivan varmoja sen tarpeellisuudesta, koska "voit aina ostaa uuden tilalle, jos kaipaat tavaraa". Tästäkin syystä hiukan epäilen, ettei kirjasi perimmäinen tarkoitus ole shoppailun vähentäminen.
KonMari, et taida olla nostalgiaan tapuvainen? Kehotat ihmisiä luopumaan menneisyydestään: kirjeistä, päiväkirjoista, lapsuuden esineistä. Valokuvista saa sentään rakkaimmat säilyttää. Mutta minun kaltaiseni ihminen saa muistoista iloa. Ja kuka olisi kirjoittanut esimerkiksi ihanan kirjan 50-luvun tytöt, jos me kaikki heittäisimme päiväkirjamme pois?
Olen arvostellut sinua aika paljon, mutta kyllä kirjassasi oli jotain kiehtovaakin. Nimittäin tavaroiden järjestäminen. Mutta minun on kysyttävä sinulta: miksi kirjassasi ei ole kuvia järjestetyistä kodeista? En nimittäin usko, että se järjestelyosiokaan olisi kiinnostanut minua niin paljon, jos en olisi jo ennen kirjan lukemista nähnyt esimerkiksi blogeissa kuvia KonMari-metodin mukaisesti viikatuista vaatepinoista.
Tiedän, että sinun mukaasi on aivan turhaa järjestää tavaroitaan, jos niitä ei ensin karsi. Suothan anteeksi, jos aion siitä huolimatta soveltaa joitakin järjestysvinkkejäsi, vaikka minulla ei ole aikomusta karsia omaisuuttani. En koe, että minulla olisi tavaraa ahdistavissa määrin, enkä haaveile sisustuslehtien kliinisistä, asumattoman näköisistä kodeista. Mutta ainakin vaatteiden kohdalla järjestysmetodisi voisi helpottaa elämää.
Pienenä salaisuutena voin kertoa, että päivittäiseen sukkakaaokseen kyllästyneenä järjestinkin jo sukkalaatikkoni. Tosin sitäkään en tainnut tehdä täysin oikeaoppisesti, mutta ei se (minusta) ole niin tarkkaa. Voi olla, että kokeilen taittelua myös muiden vaatteiden kohdalla.
Liisa
P.S. Kirjojen ystävänä haluan lisätä vielä yhden asian. En ikinä haluaisi elää kodissa, jossa 30 kirjaa olisi riittävä määrä. Sinun mukaasi ani harva "tavallinen ihminen" lukee kirjoja uudelleen. En siis ehkä ole tavallinen, koska olen lukenut monet kirjahyllyni kirjoista kahdesti, rakkaimmat jopa useammin.
En myöskään allekirjoita väitettäsi, että kirjojen kohdalla "luen sen joskus" tarkoittaisi "ei koskaan". Minun hyllyssäni kirjat saattavat odottaa lukemista pitkäänkin. Mutta lukunautinto saattaa olla sitäkin suurempi siinä vaiheessa, kun kirjaan tarttuu. Sinä saattaisit ilmaista asian jotenkin näin: uskon että jokaiselle kirjalle on oikea hetki saapua elämäämme – luemme kirjan juuri sillä hetkellä, kun tarvitsemme sitä eniten.
P.P.S. Huomasit varmaan, että kirjasi herätti ajatuksia. Kiitos siitä.
KonMarista ovat kirjoittaneet myös esimerkiksi Amma, Linnea ja Maija.
Marie Kondo: KonMari. Siivouksen elämänmullistava taika (Jinsei ga tokimeku katazuke no maho, 2011)
Englannin kielestä suomentanut Päivi Rekiaro
Kansi: Satu Kontinen
Bazar, 2015/2016
tiistai 17. tammikuuta 2017
Emma Puikkonen: Eurooppalaiset unet
Emma Puikkosen episodiromaanissa liikutaan eri puolilla Eurooppaa, vuodesta 1980 vuoteen 2027. Lyhyet tarinat näyttävät meille perheen jonka Berliinin muuri on erottanut ja perheen jonka uimahallissa tapahtunut onnettomuus uhkaa erottaa. Tapaamme pakolaisnaisen ja tämän tyttären, eri aikoina ja eri kaupungeissa. Kuljemme rekkakuskin ja laulajatähden matkassa, viivähdämme hotellissa ja jalkapallostadionilla. Ja jokaisessa tarinassa tapahtuu pieni nyrjähdys sivuun realismista, pieni maaginen hetki – vai onko kyse unista tai kuvitelmista?
Episodit ovat lyhyitä, mutta jokaiseen rakentuu hiljaisen voimakas jännite, joka suorastaan koukuttaa. Koukuttavuutta lisää tarinoiden kietoutuminen toisiinsa: sitä haluaa lukea eteenpäin siksikin, että tapaisi uudelleen jonkun aikaisemman tarinan henkilöhahmon. Että voisi vetää yhdistäviä viivoja henkilöiden ja tapahtumien välille. Tarinat ovat yksittäisinäkin kiinnostavia ja koskettavia, mutta kirjan voima syntyy kokonaisuudesta, siitä kuinka palaset liikkuvat ja kohtaavat ja muodostavat kuvioita.
Maagisen realismin kosketukset viehättivät minua erityisesti: ne nostavat monen melko tutun tuntuisen tarinan uudelle tasolle, saavat katsomaan tavanomaisen ohi. Niissä hetkissä elävät ihmisten toiveet, pelot ja unelmat, viha, kaipaus ja suru. Olemme turtuneet niin moneen asiaan – väkivaltaan, kaupallisuuteen, valheisiin – mutta Puikkonen herättelee meitä: pieni hetki voi olla ratkaiseva käännöskohta, ja jokainen yksittäinen ihminen on sidottu muihin ihmisiin tuhansin pienin sitein. Mitä minä valitsen? Kenen joukoissa seison?
Eurooppalaisista unista ovat kirjoittaneet myös riitta k, Omppu, Elina, Maisku ja Katri.
Emma Puikkonen: Eurooppalaiset unet
Kansi: Anna Makkonen
WSOY, 2016
maanantai 9. tammikuuta 2017
Emma Cline: Tytöt
"Ei heidän paljoa tarvinnut vajota – minä tiesin jo, että tyttönä eläminen tässä maailmassa vammauttaa kyvyn uskoa itseensä. Tunteisiin ei ollut mitään luottamista, ne olivat ouija-laudalta noukittua tähtipölyä."
Olen kovasti kiinnostunut erilaisten pienten uskonnollisten tai aatteellisten yhteisöjen kuvauksista. Faktasta tai fiktiosta. Sellaisista joissa on ainakin jonkin verran ääriliikkeen tai kultin piirteitä. Siksi kiinnostuin myös Emma Clinen Tytöistä kuultuani että se pohjautuu Charles Mansonin käsittämättömään kulttiin, "Mansonin perheeseen", joka tunnetaan erityisesti raaoista murhista. Clinen kirjassa minua ei niinkään kiinnostanut Manson, vaan vääristyneen hippikultin kuvaus.
En itse asiassa tiennyt aikaisemmin Mansonin perheestä kovinkaan paljon, mutta kirjan luettuani vietin yhden illan lukien netistä Mansonista ja erityisesti Mansonin tytöistä. Selvisi, että Cline pohjaa tosielämän tapahtumiin paljon enemmän kuin luulin: hän ei ole lainannut Mansonin kultista vain kehyksiä vaan myös runsaasti yksityiskohtia. Tämä tieto sai kirjan tuntumaan vähemmän vaikuttuvalta – hiukan nuhjuisen tirkistelevältä.
Tyttöjen keskiössä on kultin liepeillä liikkuva 14-vuotias Evie, jonka turvallinen ja tavallinen lapsuus on alkanut säröillä vanhempien avioeron ja oman teini-iän tuomien muutosten myötä. Kesäloman tyhjiä päiviä kuluttaessaan Evie tutustuu kiehtovaan hippityttöön, Suzanneen, joka tuntuu näkevän Evien aivan eri tavalla kuin kukaan aikaisemmin. "Oot mietteliäs tyyppi. Jollain omalla tripilläsi, syvällä omissa ajatuksissasi", Suzanne sanoo Evielle, joka lumoutuu Suzannesta – ja omasta kuvastaan Suzannen silmissä.
Suzanne tutustuttaa Evien Russelliin ja tämän johtamaan yhteisöön. Evie ei ole ryhmän ykköskastia, hän palaa välillä kotiinsakin, mutta palaa aina takaisin. Kunnes ryhmä hylkää Evien, hetkellä joka tekee Eviestä ikuisesti ulkopuolisen.
Cline onnistuu mielestäni hyvin nuorten tyttöjen huomion- ja rakkaudennälän kuvauksessa. Evien epävarmuudessa ja eksyneisyydessä on paljon tunnistettavaa. Evie on hauras mutta yrittää kasvattaa itselleen kovaa kokemusten kuorta, pala palalta, äidille kerrotuilla valheilla, huumeilla, seksillä. Tarve tuntea itsensä erityiseksi, ei-keskiverroksi, saa Evien kääntymään niin nälkäisestä Suzannen, Russellin tai tarvittaessa vaikka isän uuden tyttöystävän puoleen.
Myös Evien ja Suzannen suhde on kiehtovaa, suorastaan koukuttavaa luettavaa. Sen sijaan itse kultti ja sen johtaja Russell jäävät valjuiksi. Cline ei onnistu kirjoittamaan Russelliin sen kummemin vetovoimaa kuin vaaraakaan, ja ehkä siksi kultin veriset seuraamukset tuntuvat irrallisilta ja epäuskottavilta. Uskomattomiahan ne tosielämän murhatkin ovat, ja mahdottomia selittää, mutta Clinen tyttöjen kokemukset tuntuvat jotenkin liian normaaleilta, liian viattomilta selittääkseen seuraamukset.
Moni lukija on moittinut aikuisen Evien kertojaääntä jäkiviisaaksi ja keski-ikäisen Evien tarinaa turhaksi. Jälkiviisaudesta olen ainakin osittain samaa mieltä (taaksepäin katsovassa kertojassa on välillä liikaa auki selittämisen makua), mutta aikuisen Evien osuudet sen sijaan kiinnostivat minua. Se, mitä kultin lyhytaikainenkin jäsenyys on Evielle tehnyt, missä määrin tämä on muuttunut ja missä määrin pysynyt samana. Kuinka katumus sekoittuu kaipaukseen. Nämä teemat toivat minulle Tyttöhin aivan uuden tason.
Ristiriitainen, mutta ehdottomasti kiinnostava ja kiehtova kirja.
Kirjan ovat lukeneet myös esimerkiksi Katja, Kaisa Reetta, Suketus, Ina ja Mai.
Emma Cline: Tytöt (The Girls, 2016)
Suom. Kaijamari Sivill
Kansi: Suzanne Dean
Otava, 2016
keskiviikko 4. tammikuuta 2017
Katse taaksepäin - kirjavuosi 2016
Vuosi 2016 meni ja jätti jälkeensä monenlaisia ajatuksia. Tunnepuolella vuosi oli epätasaista menoa, vaikka sinänsä mitään kovin mullistavaa ei elämässäni tapahtunutkaan. Mutta olin väsyneempi kuin aikoihin, kärsin unettomuudesta ja alakulostakin.
Toisaalta oli paljon hienoja asioita, iloa ja onnea. Ja loppujen lopuksi muistan ne paljon kirkkaamin ja selkeämmin kuin harmaammat hetket. Yksi iso ilo oli tietysti eräs Miska-kissa, joka muutti meille vuoden alussa.
Ennen kuin siirryn kirjoihin, omistan hetken elokuville. Rakastan elokuvia, olen entinen elokuvien liikakäyttäjä, ja viime vuonna kävin taas katsomassa melkoisen määrän filmejä. (Ei toki mitään verrattuna villeihin nuoruusvuosiin). Siispä haluan listata tähän kymmenen elokuvasuosikkiani vuodelta 2016:
1. 45 vuotta
2. The Big Short
3. Spotlight
4. Arrival
5. Hymyilevä mies
6. Captain Fantastic
7. The Lobster
8. The Beatles: Eight Days a Week - The Touring Years
9. Son of Saul
10 Mustang
Sitten kirjoihin. En ole enää pariin vuoteen kirjoittanut blogiin läheskään kaikista lukemistani kirjoista, eivätkä edes kaikki hyvät kirjat päädy koskaan tänne asti. Blogi ei siis toimi enää lukutilastona, mutta veikkaisin että luin viime vuonna hiukan vähemmän kuin normaalisti. Alkuvuonna lukeminen sujui hiukan takkuisesti, mutta loppuvuodesta kirjat veivät taas mukanaan ja lukeminen maistui makealta.
Ja sitten niitä lukuvuodelta mieleen painuneita kirjoja – kymmenen kirjamuistoa vuoden varrelta.
Yllättäjät: ihanat miehet
Olen joskus blogissakin kertonut, että nuoremman polven suomalaiset mieskirjailijat eivät jostakin syystä kovin usein nouse suosikkieni joukkoon. Siksi olin iloisesti yllättynyt, kun huomasin että viime vuonna nimenomaan suomalaiset miehet kirjoittivat tiensä sydämeeni: Jukka Viikilä, Pajtim Statovci, Johannes Ekholm – kirjavuoden huippuja jokainen.
Hurmaavimmat
Helene Hanffin Rakas vanha kirja on kirjanystävän herkkupala, joka lämmittää mieltä kuin takan ääressä nautittu teekupponen ruumista. Nokkela, ihastuttava ja hiukkasen surumielinen tositarina kirjojen ja ystävyyden voimasta. Sydän!
Leena Parkkisen Säädyllinen ainesosa on täydellinen lukunautinto, kirja johon voi uppoutua ja unohtaa ympäröivän maailman. Tarina, henkilöhahmot, kerronta, tunnelma, kaikki on kohdallaan – ja lisäksi Parkkinen on luultavasti lisännyt jonkun salaisen mausteen, joka saa lukijan rakastumaan kirjaan.
Kesken jäänyt
Jätän todella harvoin kirjoja kesken, ja luen huonommatkin kirjat usein loppuun hammasta purren. Viime vuonna Chris Cleaven Sodassa ja rakkaudessa jäi kuitenkin kesken noin sadannen sivun kohdalla. Odotin hotkaistavaa lukuromaania, mutta en viihtynyt kirjan parissa ollenkaan. Kirja ei sinänsä ollut huono, mutta se ei antanut minulle mitään, ei edes viihdykettä hellepäivänä uimarannalla.
Täydelliset
Richard Yatesin moderni klassikko Revolutionary Road on juuri minun makuni mukainen kirja. Melankolinen, säälimätön, tarkkanäköisyydessään viiltävä – vangitseva, nautinnollinen, kiehtova. Kirja kuvaa epämiellyttäviä ihmisiä, mutta tekee sen niin taiten ja moniulotteisesti, etten voinut lukiessa kuin nauttia.
Myös Colm Tóibínin Nora Webster on lukunautintoa alusta loppuun. Hienoa ja hiljaisesti ravisteleva kirja surusta. Nora Webster jätti varmaan vuoden voimakkaimman lukujäljen.
Vaikuttava
Svetlana Aleksijevitšin Tšernobylistä nousee rukous on järkyttävä, koskettava ja ajatuksia ravisteleva. Kirja on synkkä ja ahdistava mutta mykistävän hienosti kirjoitettu.
Rakkaustarina
En tiedä, miten kuvaisin vaikutusta, jonka Bea Uusman Naparetki minuun teki. Tuntui, että jotakin nyrjähti minussa Naparetkeä lukiessani, paikoilleen tai paikaltaan. Joskus kirjaa lukiessa tuntuu siltä, kuin se pukisi sanoiksi jotain sellaista mitä on aina tiennyt, mutta jota ei ole osannut ilmaista. Naparetki oli sellainen kirja.
Toivon hyviä lukuketkiä meille jokaiselle vuonna 2017!
Toisaalta oli paljon hienoja asioita, iloa ja onnea. Ja loppujen lopuksi muistan ne paljon kirkkaamin ja selkeämmin kuin harmaammat hetket. Yksi iso ilo oli tietysti eräs Miska-kissa, joka muutti meille vuoden alussa.
Miska paistattelee päivää
Ennen kuin siirryn kirjoihin, omistan hetken elokuville. Rakastan elokuvia, olen entinen elokuvien liikakäyttäjä, ja viime vuonna kävin taas katsomassa melkoisen määrän filmejä. (Ei toki mitään verrattuna villeihin nuoruusvuosiin). Siispä haluan listata tähän kymmenen elokuvasuosikkiani vuodelta 2016:
1. 45 vuotta
2. The Big Short
3. Spotlight
4. Arrival
5. Hymyilevä mies
6. Captain Fantastic
7. The Lobster
8. The Beatles: Eight Days a Week - The Touring Years
9. Son of Saul
10 Mustang
Sitten kirjoihin. En ole enää pariin vuoteen kirjoittanut blogiin läheskään kaikista lukemistani kirjoista, eivätkä edes kaikki hyvät kirjat päädy koskaan tänne asti. Blogi ei siis toimi enää lukutilastona, mutta veikkaisin että luin viime vuonna hiukan vähemmän kuin normaalisti. Alkuvuonna lukeminen sujui hiukan takkuisesti, mutta loppuvuodesta kirjat veivät taas mukanaan ja lukeminen maistui makealta.
Ja sitten niitä lukuvuodelta mieleen painuneita kirjoja – kymmenen kirjamuistoa vuoden varrelta.
Yllättäjät: ihanat miehet
Olen joskus blogissakin kertonut, että nuoremman polven suomalaiset mieskirjailijat eivät jostakin syystä kovin usein nouse suosikkieni joukkoon. Siksi olin iloisesti yllättynyt, kun huomasin että viime vuonna nimenomaan suomalaiset miehet kirjoittivat tiensä sydämeeni: Jukka Viikilä, Pajtim Statovci, Johannes Ekholm – kirjavuoden huippuja jokainen.
Hurmaavimmat
Helene Hanffin Rakas vanha kirja on kirjanystävän herkkupala, joka lämmittää mieltä kuin takan ääressä nautittu teekupponen ruumista. Nokkela, ihastuttava ja hiukkasen surumielinen tositarina kirjojen ja ystävyyden voimasta. Sydän!
Leena Parkkisen Säädyllinen ainesosa on täydellinen lukunautinto, kirja johon voi uppoutua ja unohtaa ympäröivän maailman. Tarina, henkilöhahmot, kerronta, tunnelma, kaikki on kohdallaan – ja lisäksi Parkkinen on luultavasti lisännyt jonkun salaisen mausteen, joka saa lukijan rakastumaan kirjaan.
Kesken jäänyt
Jätän todella harvoin kirjoja kesken, ja luen huonommatkin kirjat usein loppuun hammasta purren. Viime vuonna Chris Cleaven Sodassa ja rakkaudessa jäi kuitenkin kesken noin sadannen sivun kohdalla. Odotin hotkaistavaa lukuromaania, mutta en viihtynyt kirjan parissa ollenkaan. Kirja ei sinänsä ollut huono, mutta se ei antanut minulle mitään, ei edes viihdykettä hellepäivänä uimarannalla.
Täydelliset
Richard Yatesin moderni klassikko Revolutionary Road on juuri minun makuni mukainen kirja. Melankolinen, säälimätön, tarkkanäköisyydessään viiltävä – vangitseva, nautinnollinen, kiehtova. Kirja kuvaa epämiellyttäviä ihmisiä, mutta tekee sen niin taiten ja moniulotteisesti, etten voinut lukiessa kuin nauttia.
Myös Colm Tóibínin Nora Webster on lukunautintoa alusta loppuun. Hienoa ja hiljaisesti ravisteleva kirja surusta. Nora Webster jätti varmaan vuoden voimakkaimman lukujäljen.
Vaikuttava
Svetlana Aleksijevitšin Tšernobylistä nousee rukous on järkyttävä, koskettava ja ajatuksia ravisteleva. Kirja on synkkä ja ahdistava mutta mykistävän hienosti kirjoitettu.
Rakkaustarina
En tiedä, miten kuvaisin vaikutusta, jonka Bea Uusman Naparetki minuun teki. Tuntui, että jotakin nyrjähti minussa Naparetkeä lukiessani, paikoilleen tai paikaltaan. Joskus kirjaa lukiessa tuntuu siltä, kuin se pukisi sanoiksi jotain sellaista mitä on aina tiennyt, mutta jota ei ole osannut ilmaista. Naparetki oli sellainen kirja.
Toivon hyviä lukuketkiä meille jokaiselle vuonna 2017!
sunnuntai 1. tammikuuta 2017
Ferrante, Weselius, Vartio - kolme lyhytarviota
Joulukuun kiireet veivät mennessään, eikä kotona ole juuri ollut aikaa viivähtää tietokoneen ääressä. Lukea olen sentään ehtinyt. Jotta bloggaamattomien kirjojen pino ei kasvaisi painostavan suureksi, niputan nyt yhteen juttuun kolme kirjaa. Yhdistävänä tekijänä kirjoille voisi pitää sitä, että niiden teemat keskittyvät vahvasti naisten ja naiseuden ympärille. Kaikki ovat myös hyviä kirjoja, ja ansaitsevat siis edes pienoisarvion verran tilaa.
Elena Ferrante: Loistava ystäväni
Minulla oli aluksi vaikeuksia saada otetta Ferranten menestyksekkään napolilaissarjan avausosasta. Kahdesta erilaisesta ystävästä kertova kirja jakautuu lyhyempään Lapsuus-osaan ja pidempään Nuoruus-osaan. Koko Lapsuuden luin vähän puoliväkisin, ihmetellen miksi kirja ei temmannut ollenkaan mukaansa. Kun Ferrante siirtyi Lilan ja Elenan lapsuudesta nuoruuteen ja varhaisaikuisuuteen, tapahtui kuitenkin jotakin: tarina alkoi vetää ja saada sävyjä. Huomasin viihtyväni ja kiinnostuvani, vaikka en täysin ihastunutkaan.
Ferranten lapsuuskuvaus oli omaan makuuni ehkä liian tarinallista, sadunomaista. Sama asetelmallinen tarinallisuus leimaa tosin jossain määrin koko kirjaa: henkilöhahmot ovat melko yksiulotteisia ja juoni etenee kohtalonomaisesti. Ferranten tavassa kuvata nuorten naisten kokemuksia on kuitenkin kiehtovaa luomoa. Kateus, kiintymys, epävarmuus, rakkauden kaipuu, kunnianhimo: nuoruuden kipeyden ja haavoittuvuuden kuvauksessa Loistava ystäväni on tarkkanäköinen ja koskettava.
Loistavasta ystävästäni on kirjoittanut esimerkiksi Maisku.
Elena Ferrante: Loistava ystäväni (L´amica geniale, 2011)
Suom. Helinä Kangas
WSOY, 2016
Hanna Weselius: Alma!
Hanna Weseliuksen esikoiskirja Alma! sukeltaa vielä syvemmälle naisena olemiseen. Romaanissa nainen on yksinhuoltajakuvataiteilija joka kaipaa kipeästi sitä että joku näkisi hänet – näkisi, ei vain katsoisi. Tai hän on nuori nainen joka tarjoaa maksusta ruumiinsa katsottavaksi ja koskettavaksi. Hän on lakimies joka haluaa pelastaa asiakkaikseen tulevat naiset. Hän voi olla 234 siepattua nigerialaista koulutyttöä. Tai hän on Alma Mahler, Gustav Mahlerin vaimo, joka luopui omasta säveltäjän urastaan ja joka muistetaan Gustavin elämänkerran kertojana – tai vääristelijänä.
Alma! on hurjan mielenkiintoinen kirja, sekä kieleltään että teemoiltaan. Weselius kirjoittaa kiihkeästi ja vimmaisesti naisista arvostelun ja katseen kohteena. Naisia katsotaan joukkoliikennevälineissä, ateljeissa, historiankirjoituksessa, uutisissa ja iltalehtien viihdeuutisissa. Ja kuinka usein se katse onkaan paheksuva, pilkkaava tai alistava! Ja nainen, joka pyrkii itse vaikuttamaan siihen, tuleeko hän nähdyksi tai millaisena hänet nähdään, on erityisen tuomittava. Weseliuksen kirja kutkutti mieltäni, mutta Ompun tavoin joudun toteamaan, että kirja jätti hienoudestaan huolimatta minut vähän kylmäksi. Kirjassa on monia valtavan hienoja kohtia, mutta kokonaisuutena siitä jäi jotenkin etäinen vaikutelma. Mutta, olen iloinen siitä, kuinka Weselius sai ajatukseni liikkumaan.
Hanna Weselius: Alma!
Kansi: Martti Ruokonen
WSOY, 2016
Marja-Liisa Vartio: Hänen olivat linnut
Hänen olivat linnut on pinnaltaan verkkainen ja tasainen kuvaus leskeksi jääneen ruustinna Adelen ja tämän palvelijan Alman suhteesta. Kirja etenee pääasiassa näiden kahden naisen välisinä keskusteluina, muutaman muun henkilöhahmon säestäessä taustalla. Adele ja Alma ovat yksinäisiä, rikkinäisiä naisia, jotka tuntuvat sekä vihaavan että tarvitsevan toisiaan. Kaksikon kehää kiertävissä, jankkaavissa keskusteluissa paljastuu pikku hiljaa sotkuinen pakkomielteiden, materialismin, torjuttujen tunteiden ja vääristyneiden muistojen maailma, johon naiset ovat sulkeutuneet.
Vartion kirja ei ole kepeää luettavaa. Ilmapiiri on ahdistava ja painostava: lukija tuntee istuvansa Adelen ja Alman seurassa ruustinnan kodissa, jossa täytetyt linnut seuraavat naisten keskustelua ja riitelyä. Tunnelma tiivistyy tiivistymistään, maailma ulkopuolella tuntuu katoavan ja kaikki keskittyy vain naisten keskinäiseen kamppailuun, kilpailuun, toveruuteenkin. Ruokkivatko Alma ja Adele toistensa pakkomielteitä, vai ovatko he toistensa ainoa turva maailmassa josta ovat vieraantuneet?
Mielenkiintoinen, vaikuttava kirja. Täytyy jatkaa Vartion lukemista.
Vartion kirjasta on kirjoittanut perusteellisemmin Opus eka.
Marja-Liisa Vartio: Hänen olivat linnut
Otava, 1967
Elena Ferrante: Loistava ystäväni
Minulla oli aluksi vaikeuksia saada otetta Ferranten menestyksekkään napolilaissarjan avausosasta. Kahdesta erilaisesta ystävästä kertova kirja jakautuu lyhyempään Lapsuus-osaan ja pidempään Nuoruus-osaan. Koko Lapsuuden luin vähän puoliväkisin, ihmetellen miksi kirja ei temmannut ollenkaan mukaansa. Kun Ferrante siirtyi Lilan ja Elenan lapsuudesta nuoruuteen ja varhaisaikuisuuteen, tapahtui kuitenkin jotakin: tarina alkoi vetää ja saada sävyjä. Huomasin viihtyväni ja kiinnostuvani, vaikka en täysin ihastunutkaan.
Ferranten lapsuuskuvaus oli omaan makuuni ehkä liian tarinallista, sadunomaista. Sama asetelmallinen tarinallisuus leimaa tosin jossain määrin koko kirjaa: henkilöhahmot ovat melko yksiulotteisia ja juoni etenee kohtalonomaisesti. Ferranten tavassa kuvata nuorten naisten kokemuksia on kuitenkin kiehtovaa luomoa. Kateus, kiintymys, epävarmuus, rakkauden kaipuu, kunnianhimo: nuoruuden kipeyden ja haavoittuvuuden kuvauksessa Loistava ystäväni on tarkkanäköinen ja koskettava.
Loistavasta ystävästäni on kirjoittanut esimerkiksi Maisku.
Elena Ferrante: Loistava ystäväni (L´amica geniale, 2011)
Suom. Helinä Kangas
WSOY, 2016
Hanna Weselius: Alma!
Hanna Weseliuksen esikoiskirja Alma! sukeltaa vielä syvemmälle naisena olemiseen. Romaanissa nainen on yksinhuoltajakuvataiteilija joka kaipaa kipeästi sitä että joku näkisi hänet – näkisi, ei vain katsoisi. Tai hän on nuori nainen joka tarjoaa maksusta ruumiinsa katsottavaksi ja koskettavaksi. Hän on lakimies joka haluaa pelastaa asiakkaikseen tulevat naiset. Hän voi olla 234 siepattua nigerialaista koulutyttöä. Tai hän on Alma Mahler, Gustav Mahlerin vaimo, joka luopui omasta säveltäjän urastaan ja joka muistetaan Gustavin elämänkerran kertojana – tai vääristelijänä.
Alma! on hurjan mielenkiintoinen kirja, sekä kieleltään että teemoiltaan. Weselius kirjoittaa kiihkeästi ja vimmaisesti naisista arvostelun ja katseen kohteena. Naisia katsotaan joukkoliikennevälineissä, ateljeissa, historiankirjoituksessa, uutisissa ja iltalehtien viihdeuutisissa. Ja kuinka usein se katse onkaan paheksuva, pilkkaava tai alistava! Ja nainen, joka pyrkii itse vaikuttamaan siihen, tuleeko hän nähdyksi tai millaisena hänet nähdään, on erityisen tuomittava. Weseliuksen kirja kutkutti mieltäni, mutta Ompun tavoin joudun toteamaan, että kirja jätti hienoudestaan huolimatta minut vähän kylmäksi. Kirjassa on monia valtavan hienoja kohtia, mutta kokonaisuutena siitä jäi jotenkin etäinen vaikutelma. Mutta, olen iloinen siitä, kuinka Weselius sai ajatukseni liikkumaan.
Hanna Weselius: Alma!
Kansi: Martti Ruokonen
WSOY, 2016
Marja-Liisa Vartio: Hänen olivat linnut
Hänen olivat linnut on pinnaltaan verkkainen ja tasainen kuvaus leskeksi jääneen ruustinna Adelen ja tämän palvelijan Alman suhteesta. Kirja etenee pääasiassa näiden kahden naisen välisinä keskusteluina, muutaman muun henkilöhahmon säestäessä taustalla. Adele ja Alma ovat yksinäisiä, rikkinäisiä naisia, jotka tuntuvat sekä vihaavan että tarvitsevan toisiaan. Kaksikon kehää kiertävissä, jankkaavissa keskusteluissa paljastuu pikku hiljaa sotkuinen pakkomielteiden, materialismin, torjuttujen tunteiden ja vääristyneiden muistojen maailma, johon naiset ovat sulkeutuneet.
Vartion kirja ei ole kepeää luettavaa. Ilmapiiri on ahdistava ja painostava: lukija tuntee istuvansa Adelen ja Alman seurassa ruustinnan kodissa, jossa täytetyt linnut seuraavat naisten keskustelua ja riitelyä. Tunnelma tiivistyy tiivistymistään, maailma ulkopuolella tuntuu katoavan ja kaikki keskittyy vain naisten keskinäiseen kamppailuun, kilpailuun, toveruuteenkin. Ruokkivatko Alma ja Adele toistensa pakkomielteitä, vai ovatko he toistensa ainoa turva maailmassa josta ovat vieraantuneet?
Mielenkiintoinen, vaikuttava kirja. Täytyy jatkaa Vartion lukemista.
Vartion kirjasta on kirjoittanut perusteellisemmin Opus eka.
Marja-Liisa Vartio: Hänen olivat linnut
Otava, 1967
Tunnisteet:
Ferrante Elena,
kirjasto,
romaanit,
Vartio Marja-Liisa,
Weselius Hanna
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)