torstai 31. joulukuuta 2015

Selja Ahava: Taivaalta tippuvat asiat


"Joskus taivas tippuu, joskus maa vajoaa. Joskus iskee niin käsittämätön onni, että sen kanssa on vaikea kyetä jatkamaan.
Joskus tapahtuu jotain – vain yhden ainoan kerran – mutta koko loppuelämän joutuu miettimään, miksi. Joskus ei tapahdu mitään, ja koko loppuelämän miettii, miksi se ei tapahtunutkaan."

Onko ihmisen helpompi uskoa sattumaan vai kohtalooon? Onko suuri onnettomuus helpompi hyväksyä, jos uskoo että kaikki on johdatusta tai ylhäältä säädettyä? Missä määrin ihminen voi itse vaikuttaa omaan tarinaansa? Surun hetkellä ihminen voi saada lohtua siitä ajatuksesta, että kaikella on tarkoitus: asioiden kuului mennä näin, vaikka emme vielä ymmärräkään, miksi. Tai voi käydä niin, että suru saa ihmisen menettämään uskonsa johdatukseen: mitään järkevää selitystä tapahtuneelle ei löydy.

Entä suuri onni? Olemmeko sen kohdalla tapivaisempia uskomaan omaan ansioomme, sattumaan vai universumin johdatukseen? Ja voiko onni kääntyä onnettomuudeksi? Kuinka paljon hyvää tuuria yksi ihminen jaksaa kantaa?

Selja Ahavan Taivaalta tippuvat asiat kertoo ihmisistä, joiden kohdalle osuu koko elämän muuttavia epätodennäköisiä sattumuksia. Tytöstä, joka on menettänyt äitinsä onnettomuudessa; naisesta jonka sisällä kasvaa erilainen lapsi; miehestä joka selviää hengissä useammasta salamaniskusta; naisesta joka voittaa loton päävoiton kahdesti. Miksi juuri heille tapahtuu näitä asioita?

Taivaalta tippuvat asiat on kirja sattuman oikuista ja selviytymisestä. Se kertoo järkytyksestä, epäuskosta ja suurimmasta surusta ja pohtii, voiko niistä selvitä. Voiko asioista päästä yli vai päätämmekö vain jättää jotkut asiat taaksemme? Parantaako aika haavat?

Ahavan kirjassa on hieno tunnelma: hiukan epätodellinen, hiukan ahdistava mutta silti rauhallisen kirkas. Asioita ei selitetä puhki, ja moni asia jää kesken – kuten asiat jäävät kesken elämässäkin. Pidin kirjasta sitä enemmän, mitä pidemmälle luin, ja viimeistään lopun avoimuus ja epämääräisyys vakuuttivat minut. Hieno kirja.

Kirjan ovat lukeneet myös ainakin Sara, Omppu, Katja, Jassu, tuijata, Unilmia, Minna ja Arja.

Selja Ahava: Taivaalta tippuvat asiat
Kansi: Jenni Noponen
Gummerus, 2015

maanantai 28. joulukuuta 2015

Petri Tamminen: Meriromaani


"Hän mietti katkerana, että kohtalon luulisi jo armahtavan yhtä ja samaa miestä joutumasta aina uudestaan samoihin vaikeuksiin, mutta sitten hän huomasi ettei mitään tällaista armahtavaa kohtaloa ollut olemassa ja että oudolta sekin olisi tuntunut jos yksi ja sama mies joutuisi aina uudestaan erilaisiin vaikeuksiin."

Petri Tammisen pienessä Meriromaanissa kerrotaan suureellisesti kokonainen elämäntarina 140 sivussa. Eikä vain yhden ihmisen tarina, vaan kirjailija kuvaa (pieni pilke silmäkulmassaan) kovan onnen merikapteeni Vilhelm Huurnan kautta ihmiselämää yleensä. Kirjassa on salakavalaa oivaltavuutta, joka syntyy usein tuttujen kuvioiden ja itsestäänselvyyksien kautta. Tamminen ei sinänsä kerro maailmasta tai ihmisestä mitään uutta, mutta ehkä juuri siinä piilee kirjan viehätys.

Meriromaanissa on jotakin hyvin ajatonta, monessakin mielessä. Tapahtumat sijoittuvat jonnekin tarkemmin määrittelemättömään menneisyyteen, kenties 1800-luvun loppupuolelle. Tarinaltaan ja tyyliltään kirja olisi voitu kirjoittaa vuosikymmeniä sitten – tai yhtä hyvin vuonna 2015, sillä Meriromaani ei ole tuttuudestaan huolimatta vanhanaikainen. Se on ikuisesti ajankohtainen kertomus ihmiselosta, ja siksi esimerkiksi tarinan ajalla ja paikalla ei oikeastaan ole mitään merkitystä. Olennaista on se, kuinka ihminen elämänsä merelle ajelehtii.

Tamminen kirjoittaa nokkelan melankolista tekstiä, jossa lakoniset toteamukset vuorottelevat rytmikkäästi polveilevien virkkeiden kanssa. Tamminen piilottaa syviä tunteita tekstin yksinkertaisen pinnan alle, aivan kuten hänen merikapteeninsa piilottaa tunteensa muilta ja pakenee hyttinsä yksinäisyyteen tragedian hetkellä. Huurnan tarina ei ole elämää suurempi, vaan se on juurikin elämän kokoinen. Siinä on epäonnea, sattumanvaraisuutta, suunnittelemattomuutta, onnenpotkuja, harmoniaa, tyyntä ja myrskyä. Kaikkea mitä elämään voi mahtua. 

Meriromaanin ovat lukeneet myös ainakin Elina, Kaisa, Sirri, Jonna, Kirsi ja tuijata.

Petri Tamminen: Meriromaani. Eräitä valoisia hetkiä merikapteeni Vilhelm Huurnan synkässä elämässä
Otava, 2015

torstai 17. joulukuuta 2015

Paolo Giordano: Alkulukujen yksinäisyys


"He olivat rämpineet noiden vuosien läpi hengitystään pidätellen; Mattia torjui maailman ja Alice koki että maailma torjui hänet, ja kuten he olivat todenneet, siinä ei loppujen lopuksi ollut suurtakaan eroa. Heidän välilleen oli syntynyt epätäydellinen ja epätasapainoinen ystävyys, joka koostui pitkistä poissaoloista ja runsaasta hiljaisuudesta, tyhjästä puhtaasta tilasta, johon kummatkin saattoivat palata hengittämään aina kun koulun seinät kävivät liian ahtaiksi ja ahdistaviksi."

Paolo Giordanon Alkulukujen yksinäisyys oli odotellut lukuvuoroa useamman vuoden. Odotuksen aikana olin rakentanut kirjasta mielikuvan hyvin vaikeaselkoisena ja vaativana luettavana, ja olinkin hiukan yllättynyt siitä, kuinka vetävä ja nopealukuinen Giordanon esikoinen oli. Kirja ei ole kepeä, mutta teksti kulkee ilmavasti ja kertomuksen maailmaan sujahtaa vaivatta mukaan.

Kirjan alkuluvut ovat Alice ja Mattia, kaksi yksinäistä ja haavoittunutta sielua. Kumpikin kantaa mukanaan lapsuuden traumaa, joka tuntuu määrittävän heidän koko elämäänsä. Tai kenties kumpikin oli haavoittunut jo aikaisemmin  – ehkä yksinäisyys määrittäisi heidän elämäänsä joka tapauksessa, riippumatta varhaisista onnettomuuksista ja tragedioista.

Yksinäiset sielut kohtaavat toisensa – eivätkä kuitenkaan todella kohtaa. Alice ja Mattia tunnistavat toisissaan sukulaissielut, mutta kyvyttömyys kommunikoida ja päästää toinen ihminen lähelle erottaa heidät toisistaan.Vuodet erottävat Alicen ja Mattian myös maantieteellisesti, mutta näkymättömät siteet tuntuvat yhä yhdistävän heidät.

Giordanon tarinan imu syntyy ehkä siitä, että hänen päähenkilönsä eivät ole mitään hellyttäviä ressukoita tai viattomia uhreja. Molemmat ovat enemmän tai vähemmän itsekkäitä, välillä julmuuteen asti. Molemmat ovat myös varsin passiivisia elämässä ajelehtijoita: Alice ja Mattia eivät yritä tarttua ongelmiinsa tai elämäänsä vaan antavat tapahtumien enimmäkseen vain lipua ohi. He ovat ärsyttäviä, sydäntäsärkeviä, samaistuttavia, turhauttuvia ja siksi niin kiinnostavia.

Alice ja Mattia ovat keskiössä, mutta yhtä lailla yksinäisiä tuntuvat olevan kirjan muutkin henkilöt. Ystävät, kiusaajat, ihailijat, vanhemmat ja uskolliset palvelijat: löytääkö kukaan heistä todellista yhteyttä toiseen ihmiseen. Olemmeko lopulta kaikki yksinäisiä alkulukuja?

Giordano kirjoittaa kauniisti virtaavaa tesktiä, joka on tulvillaan melankoliaa. Kirjan tunnelma on omalaatuinen sekoitus kipua ja kepeyttä, julmuutta ja runollisuutta, levollisuutta ja rauhattomuutta.Päällimmäisenä soi loputtoman yksinäinen ja surumielinen molli.

Alkulukujen yksinäisyydestä ovat kirjoittaneet myös Sirri, Nanna, tuijata, Hanna, Sara, Katja ja Pihi nainen.

Paolo Giordano: Alkulukujen yksinäisyys (La solitudine dei numeri primi, 2008)
Suom. Helinä Kangas
Kansi/kannen kuva: Kristina Segercrantz/Mirjam van der Meer

maanantai 14. joulukuuta 2015

Älyttömät joululahjat -haaste


Kulttuuri kukoistaa -blogin Arja haastoi mukaan älyttömien lahjojen haasteeseen. Tarkoituksena on siis kertoa kolme joululahjaa, joita toivoisi mutta joita ei kaiken järjen mukaan tule saamaan.

Ensinnäkin toivoisin saavani oman saaren. Mieluiten majakkasaaren, mutta pieni mökkisaarikin käy. Merta pitäisi olla ympärillä, ja rantakalliota jalkojen alla.


Toiseksi haluaisin päästä mukaan Finlandia-palkinnin esiraatiin. En välttämättä haluaisi olla se tyyppi, joka valitsee lopullisen voittajan, mutta olen pitkään haaveillut siitä, että saisi lukea uutuuskirjoja uupumukseen asti, ruotia niitä muiden raatilaisten kanssa, ja neuvotella lopullisista ehdokkaista.

Kolmanneksi toivon valkeaa joulua. Eikä ainoastaan joulua, sillä haluan pakkasta ja lunta koko talveksi. Ja myös seuraaviksi talviksi: toivon että ilmastonlämpeneminen saadaan pysäytettyä.


Haastan mukaan lahjatoiveisiin Kaisa Reetta T:n, Lumiomenen Katjan ja Linnean Kujerruksista.

tiistai 8. joulukuuta 2015

Saara Turunen: Rakkaudenhirviö


"Äitini tekee koko ajan paljon järjestelyitä, ettei erikoisuus söisi meitä elävältä, että vaikuttaisimme tavallisilta, siis ihan vaan normaaleilta. Äitini täytyy siivota hirveän usein tai oikeastaan koko ajan, sillä tavallisen ihmisen kotona ei voi olla sotkuista. Äitini kävelee ympäriinsä, taittelee pyykkejä ja etsii kadonneita keittiösaksia. Aina on jotain hukassa, tavarat elävät omaa elämäänsä ja kaaos vaanii aina nurkan takana."

Äidin mielestä ei ole juuri mitään pahempaa kuin olla erikoinen, erottua joukosta, herättää huomiota. Normaalin ihmisen täytyy elää tavallisesti, sääntöjen mukaan. Sääntöjä äidin elämään tarjoavat esimerkiksi uskonto ja ravintosuositukset. Rasvaa ja sokeria kammoksuva äiti onkin ammatiltaan ravitsemusterapeutti. Hän elää elämäänsä samalla tavalla kuin syö ruokaansa: säntillisesti, ilottomasti ja keinotekoisiin makeutusaineisiin turvautuen.

Tytär näkee Jumalan istumassa puutarhassa tupakkaa poltellen. Tytär haluaisi syödä lihapiirakoita ja kermaleivoksia. Tytär lukee kirjan Nancy Spungenista ja ajattelee, että tuolla tavalla hänkin haluaa elää: narkkarina roskalaatikossa. Pikkukaupungissa ei kuitenkaan voi elää kuten Nancy. Tyttö leikkaa tukkansa, alkaa pukeutua isänsä vanhoihin vaatteisiin ja pyrkii taidelukioon. Tie vie Helsinkiin, teatterikorkeakouluun ja maailmalle, mutta tyhjä kohta tytön sisällä ei täyty.

Saara Turunen kertoo Rakkaudenhirviön kasvutarinaa sekä kipeästi että kepeästi. Paikkaansa ja tietänsä etsivä kertoja on riipaisevan eksyksissä itsensä kanssa, ja Turunen osaa kuvata lapsuuden ja nuoruuden kasvukivut niin, että vanhempikin lukija eläytyy ja muistaa, kuinka kipeää aikaa nuoruus usein oli. Paikoitellen päähenkilön masennuksen ja tyhjyyden tunteet valuvat kirjan sivuilta lukija iholle kuin tahmea kalvo.

Kuitenkaan Rakkaudenhirviö ei ole masentava kirja. Siinä on surua ja ahdistusta, mutta myös huumoria, hulluttelua ja hällä väliä -meininkiä. Turunen kirjoittaa oivaltavaa, terävää ja paikalleen napsahtavaa kieltä. Turusen tekstissä niin absurdit kuin rujotkin tapahtumat kerrotaan samalla tavalla naama peruslukemilla. Lukijaa naurattaa ja hirvittää.

Pidin Rakkaudenhirviöstä kovasti. Objektiivisesti tarkastellen kirjassa voi nähdä esikoisromaanille kenties tyypillisiä kauneusvirheitä. Se toistaa jonkin verran itseään, tarinaa olisi voinut tiivistää ja kohtauksia karsia. Mutta ehkä kirja olisi samalla menettänyt jotakin viehätysvoimastaan – ehkä hiotummassa Rakkaudenhirviössä ei olisi ollut samaa nuoruuden ääntä ja vimmaa. Minuun Turusen ääni vetosi, ja tavoitin sen kautta myös palasia omasta nuoruudestani.

Rakkaudenhirviöstä ovat kirjoittaneet myös ainakin Arja, Katja, Mari A, Airi, E ja Pihi nainen.

Saara Turunen: Rakkaudenhirviö
Tammi, 2015

tiistai 1. joulukuuta 2015

Kari Hotakainen: Henkireikä


"Minusta tuli ihmisten lukija. Aluksi hävetti. Että kävi ihmisten ajatuksissa heidän tietämättään, heille ilmoittamatta. Mutta olen huomannut, että ajatusten lukeminen on maan tapa. Pakko niitä on lukea, jos ihminen ei itse ilmoita mitä se haluaa. Ajatusten lukeminen ja ymmärtäminen, sen pitäisi olla kouluaineena, matematiikan, biologian ja vieraiden kielten lisäksi. Ihmisten aikeet ja ajatukset nimenomaan ovat vierasta kieltä."

Kari Hotakainen on uransa alusta alkaen ollut taitava ja originelli sanankäyttäjä. Hänen toteava, adjektiiveja välttelevä ja vertauksia viljelevä tyylinsä on aina tunnistettavissa tyylipuhtaaksi Hotakaiseksi. Omaperäisessä tyylissä piilee kuitenkin aina se vaara, että tyyli kääntyy itseään vastaan, muuttuu ennalta-arvattavaksi tai väsyneeksi.

En ole lukenut Hotakaisen koko tuotantoa, mutta lukemani perusteella sanoisin, että hän on onnistunut varsin hyvin pysymään uskollisena omalle tyylilleen, samalla kuitenkin uudistuen. Vaikka tyyli on pysynyt tunnistettavana, se ei ole jämähtänyt paikoilleen. Ja tyylin lisäksi Hotakaisella on ollut erilaisia tarinoita kerrottavanaan.

Uusimmassa teoksessaan Hotakainen kertoo tarinaa rikoksesta, rikoksen mahdollisuudesta ja mielen nyrjähtämisestä. Tarkemmin sanottuna päähenkilö Rikostutkija kertoo useita tarinoita kohtaamistaan ihmisistä, jotka ovat syystä tai toisesta päätyneet rikoksen tielle. Väkivallan, varkauden tai petoksen taustalla voi olla yhtä hyvin rakkaus kuin vihakin – tai vihaksi muuttunut rakkaus.

Kokonaisuutena Henkireikä monine tarinanpätkineen jäi minusta harhailevaksi. Vaikka kirja on hyvin tiivis niin pituudeltaan kuin ilmaisultaankin, se tuntui kummallisen hajanaiselta. Monien irrallisten kertomusten sijaan olisin halunnut pureutua syvemmälle yhteen tai kahteen tapaukseen. Esimerkiksi omaishoitajana toimivaan Parturikampaajaan, jonka tarinassa on terävyyttä ja julmuutta, joka kannattelee koko teosta. Loppua kohti kirjan jännite kuitenkin kasvaa ja tunnelma muuttuu painajaismaisen piinaavaksi. Kirja paranee, kun tunnelma pahenee.

Hotakaisen huomiot ja luonnehdinnat osuvat tässäkin kirjassa usein maaliinsa, mutta huteja ja laiskoja heittojakin mahtuu joukkoon. Kaiken kaikkiaan Henkireikä ei minusta ollut terävintä Hotakaista, ei tyyliltään eikä sisällöltään. Mutta omanlaisensa se oli, jälleen kerran.

Henkireiän ovat lukeneet myös Suketus, tuijata, Morre, Marile, Mari A ja Habanera.

Kari Hotakainen: Henkireikä
Kansi: Elina Warsta
Siltala, 2015

tiistai 24. marraskuuta 2015

Laura Lindstedt: Oneiron


"Naiset tarttuivat toisiaan kädestä ja asettuivat piiriin. Jos pelkoa oli, uteliaisuutta oli enemmän. Jos epäilyksiä oli, tahtoa oli enemmän. Hetki oli tullut, he tiesivät sen. Maailmankaikkeus aikakerroksineen, ulottuvuuksineen, salataskuineen, kätkettyine laskoksineen ja piilotettuine poimuineen tuntui asettuneen heidän ympärilleen, pidättävän hengitystään ja odottavan."

Seitsemän naista keskellä valkoista. Seitsemän eri ikäistä naista eri maista ja eri kulttuureista. Jokaisella oma tarinansa, oma elämänsä. Seitsemän elämäntarinaa, joista jokaisen kuolema on katkaissut. Kuolema on tuonut naiset valkoiseen tyhjyyteen, joka saattaa olla välitila elämän ja kuoleman välillä. Valkoisessa naiset yrittävät ymmärtää, mitä heille on tapahtunut, miten he ovat kuolleet, ja miten eläneet.

Laura Lindstedtin Oneiron on huikea, hurja kirja. Niin huikea, että olen lukijana lähes mykistynyt sen edessä. Oneiron on samanaikaisesti vieras ja tuttu: se on omanlaisensa, yllättävä ja outo, ja kuitenkin siinä on jotakin häkellyttävän tunnistettavaa – se tuntuu puhuvan minulle, minun kielelläni. Lukijana tunsin olevani sekä ymmälläni että kotonani Oneironin maailmassa.

Alaotsikkonsa mukaan Oneiron on fantasia kuolemanjälkeisistä sekunneista. Mutta kirja ei varsinaisesti kerro siitä, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu, vaikka valkoista välitilaa kiehtovasti ja vangitsevasti kuvataankin. Se kertoo elämästä, naiseudesta, uskonnosta, eriarvoisuudesta, taiteesta, anoreksiasta ja väkivallasta. Ja kuolemasta, tietysti, kuolemasta osana elämää.

Kuolemakuvitelmansa kautta Lindstedt kuvaa seitsemän päähenkilönsä elämää väkevästi ja leiskuvasti. Jotkut tarinat saavat enemmän tilaa kuin toiset, joista pääsemme todistamaan lähinnä loppua: yksinäisyyttä ja vanhuutta. Toiset ottavat itselleen enemmän tilaa, levittävät koko elämänsä (ja kuolemansa) nähtäväksi. Teksti polveilee, tyylilajit vaihtuvat, tarina etenee aaltoillen ja spiraalimaisesti keriytyen. Yhtä hyvin kuin fantasia kuolemasta, Oneiron voisi olla fantasia elämästä. Se näyttää väläyksiä ja kuvitelmia siitä, kuinka me elämässämme unelmoimme, vihaamme, rakastamme ja vetelehdimme.

Niin, kuinka me elämme? Vimmaisesti, alistuneesti, sattumanvaraisesti, välinpitämättömästi, järjestelmällisesti. Kukin tavallamme. Ja kuolema kulkee mukanamme. Oneiron antaa naisilleen mahdollisuuden tutustua kuolemaansa, ymmärtää ja kenties hyväksyäkin se. Oneiron ei lohduttele tai silittele naisiaan tai lukijaa, mutta kaiken ravistelun ja pyörityksen keskellä siinä on jotakin kirkasta ja rauhoittavaa.

Oneironista ovat kirjoittaneet ainakin Elina, Tuijata, Minna, Katja, Suketus, Helmi K ja Isa-Maria.

Laura Lindstedt: Oneiron. Fantasia kuolemanjälkeisistä sekunneista
Kansi/kannen kuva: Jussi Karjalainen/Aki-Pekka Sinikoski
Teos, 2015 

keskiviikko 11. marraskuuta 2015

Pariisitar – missä ja milloin vain


Luin jotakin äärettömän hienoa (siitä lisää myöhemmin), ja sen jälkeen halusin lukea jotakin ihan muuta. Onneksi olin juuri sopivasti lainannut kirjastosta tämän kuplivan kepeän kirjan, joka opastaa pariisittarien tyylin ja asenteen omaksumiseen. Pariisitar – missä ja milloin vain sopi aivan erinomaisesti välipalalukemiseksi. Se oli hauska, nopeasti lukaistava, nokkela, pinnallinen ja ironinen "elämätaito-opas", joka ei ota itseään turhan vakavasti.

Monella on varmasti mielikuva Pariisista ja ranskalaisista naisista, vaikka ei olisi koskaan pariisitarta tavannutkaan. Näillä mielikuvilla ja Pariisi-kliseillä kirjan neljä tekijää leikittelevät, enemmän tai vähemmän pilke silmäkulmassa. (Ja näyttävät itse kirjailijavalokuvassa ihastuttavan pariisilaisilta pitkine hiuksineen, farkkuineen ja loistavine hymyineen.)

Opas käy läpi pariisilaisuuteen kuuluvat välttämättömyydet ulkonäöstä (luonnollisuus joka vaatii paljon vaivaa), asenteeseen (melankolia, snobbailu, oikuttelu) ja ihmissuhteisiin (ihannemies, rakastaja, ystävättäret). Mukaan on ripoteltu pieniä kohtauksia pariisittaren elämästä, erilaisia luetteloita (pariisittaren kirjahylly, välttämättömät vaatekappaleet) sekä pieniä tietoiskuja kuuluisista pariisittarista.


Kirjan viehättävyyttä lisäävät piirokset ja valokuvat tyylikkäistä kaunottarista, Pariisin kaduista ja puistoista, croissanteista ja asunnoista. Ah, mitä huolettomuutta, keveyttä ja vaivattomuutta! Ollapa hetken aikaa oman elämänsä pariisitar!

Pariisittarien syvimpään olemukseen ovat tutustuneet myös Tessa ja Minna.

Anne Berest, Audrey Diwan, Carolien de Maigret, Sophie Mas: Pariisitar – missä ja milloin vain (How to be Parisian wherever you are, 2014)
Suom. Leena Leinonen (ranskankielisestä käsikirjoituksesta)
Kansi: Eija Kuusela
Siltala, 2015

lauantai 31. lokakuuta 2015

Juha Hurme: Nyljetyt ajatukset


Mitä on taide? Mitä on ihmisen elämä? Parhaimmillaan ihmiselo voi olla vaikka sitä, että fyysisen rasituksen jälkeen lämmitetään sauna, otetaan löylyt, uidaan, syödään kalaa ja perunoita. Elämässä on kovia faktoja, jotka ovat välttämättömiä selviytymiselle: ruoka, suoja ja lisääntyminen. Mutta on neljäskin välttämättömyys, joka määrittää ihmisyyttä – kommunikaatio. Sen kautta päästään taiteeseen. Ja siitä on Nyljetyissä ajatuksissa kyse, taiteesta ja taidepuheesta.

"Tekopyhät porvarit ja tylsät vasemmistolaiset ovat sälyttäneet viime vuosikymmeninä kirjallisuudelle ja teatterille kammottavan velvoitteen: puuttua suoraan yhteiskunnallisiin epäkohtiin. Mitä vittua! Yhtä hyvin voitaisiin vaatia nykysäveltäjältä oikeudenmukaisempaan pääomaverotukseen herkistävää sinfoniaa.
Taiteella on vain yksi velvoite: olla taidetta. Eli ylittää kopion, naurettavuuden ja kitschin kynnys. Se on iso velvoite. Taiteilija asettaa maailman merkkejä uudenlaiseen järjestykseen. Joskus, hyvänä päivänä, hän voi keksiä aivan uuden merkin."

Aimo ja Köpi ovat lukeneita miehiä, rumia, tavallisen oloisia ihmisiä. He ovat kaksi miestä, mutta heillä on yhteinen mieli, ja se mieli on loputtoman kiinnostunut maailmasta, ihmisistä ja kulttuurista. Yhdessä miehet soutavat 20 vuorokautta ja 700 kilometriä, Kustavista Hailuotoon. Ja matkan aikana puhutaan. Kirjallisuudesta, ennen kaikkea, mutta myös musiikista, uskonnosta, teatterista, fysiikasta, luonnosta ja hulluudesta. Muun muassa. Käydään läpi Volter Kilpi, Aleksis Kivi, Walt Whitman, Anna Ahmatova, Antonin Artaud, Bob Dylan ja William Shakespeare. Sekä vähemmän tunnettuja tekijöitä kuten Matti Hälli, Sally Salminen ja John Fahey.

Nyljetyt ajatukset on huikea taideteoria Juha Hurmeen tapaan. Taidetta ja sanoja rakastavat päähenkilöt ehtivät merimatkansa aikana määritellä useampaan kertaan mitä taide on sekä valaista näkemystään konkreettisilla esimerkeillä. Kirja on vakava ja leikkisä ylistys lukemiselle, ihmettelylle, uskaltamiselle, eri tavalla näkemiselle. Se on myös runsaudessaan häkellyttävä opas taiteen tielle. On innostavaa lukea hyvää analyysia tutuista teoksista ja kutkuttavaa saada tietoa aivan tuntemattomista tekijöistä.

Aimon ja Köpin puhe- ja soutumatkan seuraaminen vaati minulta lukijana hiukan totuttelua. Alku tuntui kankealta: lihakset eivät olleet vielä aivan lämmenneet; mieli ei heti ollut valmis matkalle. Mutta pian löysin oikean rytmin ja matkanteko sujui yhä joutuisammin. Tunsin iloa, innostusta, välillä uupumustakin kun puhe eksyi liian vieraille vesille, ja sitten päähenkilöt käänsivät taas keskustelun johonkin sykähdyttävään aiheeseen. Matkan jälkeen olin hiukan pyörällä päästäni, innostunut, ja maailma tuntui avaralta.

Hieno, hieno kirja! Jos rakastat kirjoja ja sanoja, lue Nyljetyt ajatukset.

Nyljettyjä ajatuksia ovat pohdiskelleet myös Elina, Ulla, Lea, Anneli, Minna, Kaisa ja Leena.

Juha Hurme: Nyljetyt ajatukset
Kansi: Pekka Laitinen
Teos, 2014 

tiistai 27. lokakuuta 2015

Kirjamessujen jälkihehkuja

Niin ne vain taas tulivat ja menivät – Helsingin kirjamessut. Tänä vuonna ne saapuivat elämääni vähän kuin varkain: en ollut juurikaan etukäteisfiilistellyt, mutta olin sentään selannut messulehden tarkasti läpi ja merkannut vaaleanpunaisella yliviivaustussilla kiinnostavat ohjelmanumerot. Katsotaan sitten, kuinka paljon sitä jaksaisi.

Sitten kun perjantaina aloitin kolmen päivän messurupeaman, humahdin hetkessä messutunnelmaan. Perjantaina ja lauantaina kävin vain pyörähtämässä messuilla (tai siltä se tuntui, vaikka kumpanakin päivänä vietin messuilla vähintään kolme tuntia), mutta sunnuntaina messusin sitten koko päivän. Näin ja kuulin hurjasti kaikkea mielenkiintoista, tein ihania kirjahankintoja ja näin lukuisia kirjaystäviä. Kaiken tuon jälkeen mieli on ollut samaan aikaan täysi ja tyhjä. Ihanaa oli, jälleen kerran.

 
Perjantaina Juri Nummelin kertoi kirjastaan 50 kirjaa - 50 elokuvaa. Kiinnostava aihe sellaiselle, joka rakastaa niin kirjaa kuin elokuvaakin, ja sujuvasanaista Nummelinia kuunteli ilokseen.

Seuraavaksi kuuntelemaan Emmi Itärantaa, joka oli kerännyt paikalle suuren joukon yleisöä. Hurmaava Itäranta kertoili kirjoitusprosessistaan, oivalluksen hetkistä, unista ja kahdella kielellä kirjoittamisesta. Uutuusteos Kudottujen kujien kaupungin englanninkielinen versio ei ole vielä valmis, ja Itärannan mukaan on mahdollista, että se saattaa poiketa jossain määrin suomenkielisestä – jos kustantaja sitä haluaa. Mielenkiintoista!

Haastattelun jälkeen kävin jonottamassa Itärannalta omistuskijoituksen omaan Kudottujen kujien kaupunkiini, ja Itäranta kiitteli kirjabloggaajia tärkeän työn tekemisestä.


Perjantain kotiintuomisina oli kirjoja ja herkkuja.


Lauantain messut alkoivat perinteisellä Bonnierin kirjabloggaajabrunssilla. Tänä vuonna paikalle oli saapunut kahdeksan esikoiskirjailijaa sekä kaksi konkaria. Esikoiskirjailijat kertoivat, miltä tuntuu saada ensimmäinen kustannussopimus, löytyykö kirjojen taustalta omakohtaisia kokemuksia, ja mitä kirjailijat itse juuri nyt lukevat.


Esikoisten lisäksi mukana olivat Katja Kettu ja Mihail Šiškin. Ihastuin kuvaukseen Šiškinin Neidonhiuksen lukemisesta: "En ymmärtänyt mitään, mutta rakastin joka hetkeä." Otin sen tämän vuoden messujen motoksi.




Brunssin jälkeen ehdin vielä käydä kuuntelmassa KirjaKallion keskustelua aiheesta Hyvää huomenta Suomi: kuka täällä pärjää?. Paneelissa keskityttiin erityisesti nuorten köyhyyteen ja syrjäytymiseen, ja mukana keskustelussa olivat Vihreiden Maria Ohisalo,Vasemmiston Li Andersson, Kokoomuksen Wille Rydman, Helsingin nuorisotoimen johtaja Tommi Laitio ja kirjailija Katariina Romppainen. Erityisesti Laition konkreettiset esimerkit nuorten kokemuksista kiinnostivat.



Sunnuntain messuohjelman aloitti osaltani Leena Krohn, joka luki yleisölle ääneen. Krohnin rauhallinen olemus ja kauniisti virtaava kieli olivat messuhulinan keskellä kuin hengähdyshetki. Ja: "En ymmärtänyt mitään, mutta rakastin joka hetkeä."


Seuraavaksi Takauma-lavalle, jossa Sirpa Kähkönen ja Hannu Mäkelä puhuivat Venäjästä. Kumpikin on viettänyt aikaa Pietarin kirjailijaresidenssissä, mutta keskustelussa kirjailijat puhuivat ennen kaikkea kokemuksistaan venäläisyydestä ja venäläisistä ihmisistä, vastakohtana mielikuvien ja uutisten Venäjälle.


Seurasin Kähköstä Katri Vala -lavalle, jossa hän veti keskustelua ilmaisunvapaudesta. Vieraina olivat Thomas Elfgren ja Abdirahim Hussein. Keskustelu oli minulle yksi koko messujen parhaita hetkiä: viisaita, painavia sanoja.



Matka jatkui kuuntelemaan Claes Anderssonia, joka puhui vanhemman miehen viisaudella runoudesta, isäsuhteesta, politiikasta ja elämästä. Miten karismaattinen voikaan ihminen olla!

Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon ehdokkaat olivat vuorossa seuraavaksi. Kiinnostuin haastattelujen perusteella ainakin Kaija Rantakarin runoteoksesta ja Katja Raunion yliopistoromaanista.



Sitten oli kirjaostosten aika! Täsmäostoksena kävin nappaamassa Suomen somalit -kirjan, joka on yksi Kanava-tietokirjakilpailun ehdokkaista. Antikvariaattiosostolta bongasin suureksi ilokseni T. S. Eliotin Old Possum's Book of Practical Catsin. Kirjailoa!

Vielä jaksoin tallustella kuuntelemaan Leena-Maija Rossia, joka puhui Irja Askolan haastattelussa sukupuolesta, toiseudesta, luokasta ja rodusta. Rossi myönsi, että hänen kirjansa Muuttuva sukupuoli saattaa olla hiukan vaikeaselkoinen, mutta vinkkasi mukana olevan myös kevyempiä tekstejä, esimerkiksi Gilmoren tytöistä.



Messuohjelmassa olisi ollut vielä muutama vaaleanpunaisella merkattu ohjelmanumero, mutta tässä vaiheessa pää alkoi olla jo niin täynnä ajatuksia, että oli paras siirtyä purkamaan niitä herkullisen messukakun äärelle. Vielä hetki vaeltelua tyhjentyvässä messuhallissa, ja sitten oli aika hyvästellä kirjamessut tältä vuodelta. 

Kiitän järjestäjiä bloggaripassista, jonka voimin messuilin kolme päivää!

sunnuntai 18. lokakuuta 2015

David Nicholls: Yhtä matkaa


"Valo matkaa eri lailla huoneessa, jossa on toinen ihminen: se heijastuu ja taittuu, niin että jopa silloin, kun hän oli vaiti tai nukkui, minä tiesin hänen olevan lähellä. Rakastin todistuskappaleita siitä, että hän oli vastikään ollut paikalla ja palaisi, tapaa, jolla hän haihduttaisi tuon surkean pikku asunnon hajun. Olin ollut siellä onneton, mutta en olisi enää."

Pidin kovasti David Nichollsin hittikirjasta Sinä päivänä, joka oli minusta hauska, koskettava, oivaltava ja samaistuttava. Kahta sen jälkeen suomennettua (mutta aikaisemmin kirjoitettua) kirjaa en ole lukenut, koska ne eivät lähtökohtaisesti ole kuulostaneet kovin kiinnostavilta, eikä niitä ole kovin paljon kehuttukaan. Yhtä matkaa sen sijaan on kerännyt kehuja, joten poimin sen kirjastoreissulla luettavaksi – tosin hiukan epäileväisin mielin, koska kirjan perusidea (mies yrittää pelastaa avioliittonsa perhematkalla läpi Euroopan) kuulosti minusta hiukan väkinäiseltä.

Kirjan luettuani mielikuvani ei oikeastaan muuttunut. Jos olisin taitavampi jättämään kirjoja kesken, Yhtä matkaa olisi hyvinkin voinut päätyä keskeytettyjen pinoon. Kirja ei ollut huono, mutta kokonaisuutena se oli minulle kummallisen yhdentekevä. Kaiken kaikkiaan kirjassa oli liikaa asioita, jotka ärsyttivät minua. Nimittäin:

Henkilöhahmot. Minulla ei ole mitään ärsyttäviä henkilöhahmoja vastaan, kunhan he eivät ole pelkästään ärsyttäviä. Sinä päivänä -kirjan Emma ja Dexter olivat monella tavalla aivan raivostuttavia, mutta heissä oli silti minulle myös paljon samaistumispintaa, ja loppujen lipuksi kiinnyin molempiin hahmoihin. Yhtä matkaa kirjan Douglas ja Connie sen sijaan olivat lähes yksinomaan ärsyttäviä – varsinkin Connie, joka oli kerrassaan hirveä.

Koska en välittänyt henkilöhahmoista, minua ei myöskään kiinnostanut, kuinka heidän avioliitolleen käy. Jos kirjan juoni pyörii sen ympärillä, saako pääpari toisensa – tai kuten tässä tapauksessa, pysyvätkö he yhdessä – olisi toivottavaa että asia kiinnostaisi lukijaa. Ihmissuhdekiemuroiden keskellä lukijan pitäisi huutaa mielessään joko "Jätä se!" tai "Pussatkaa jo!". Connien ja Douglasin tapauksessa lähinnä kohauttelin olkapäitäni: "Ihan sama!"

Kommellukset. En erityisemmin välitä huumorista, joka perustuu koheltamiseen ja noloihin tilanteisiin. Yhtä matkaa -kirjassa kommelluksia riittää, koska Douglas on melkoinen nolojen tilanteiden mies.

Taide. Kirjassa on melko paljon taidepuhetta. Kirjoista, elokuvista ja ennen kaikkea kuvataiteesta. Tämä olisi voinut olla mielenkiintoista, ellei Nicholls olisi kirjoittanut taiteesta niin persoonattomasti ja oppikirjamaisesti. Osittain tämä tietysti selittyy sillä, että Douglas tosiaan lähestyy taideteoksia opaskirjojen kautta. Mutta silloinkin kun Douglas eläytyy taiteeseen, hänen ajatuksensa ovat kuin suoraan taidehistorian peruskurssilta lainattuja. Pieni asia kirjan kokonaisuuden kannalta, mutta häiritsi minua kovasti.

Oli kirjassa toki hyvääkin. Siinä on sattuvia huomioita parisuhteista, vanhemmuudesta ja elämästä yleensä. Siinä on kauniita ja koskettavia kohtia. Dialogi toimii ja teksti kulkee vaivattomasti. Positiiviset puolet kuitenkin jäivät sen varjoon, ettei sydän lähtenyt tähän kirjaan mukaan.

Kirjan ovat lukeneet myös Siina, Sari, Lukuneuvoja, Sara, Katja ja Lilli.

David Nicholls: Yhtä matkaa (Us, 2014)
Suom. Inka Parpola
Otava, 2014

keskiviikko 14. lokakuuta 2015

Karen Joy Fowler: Olimme ihan suunniltamme


"Minä olin äidin suosikki. Lowell oli isän. Minä rakastin isää yhtä paljon kuin äitiä mutta Lowellia kaikkein eniten. Fern rakasti eniten äitiä. Lowell rakasti Ferniä enemmän kuin minua.
Meidän perheen mieltymykset vaikuttavat näin kuvailtuina pääosin vaarattomilta. Jokaiselle oli jotakin. Enemmän kuin riittävästi." 

Rosemaryn perhe on hajalla. Sisar on poissa, samoin isoveli. Äiti on masentunut ja isä juo liikaa. Rosemary itse pitää etäisyyttä kaikkiin eikä sopeudu joukkoon opiskelijaporukoissa. Kun Rosemary kertoo perheensä tarinaa, hän aloittaa tarinan keskeltä, sillä se on helpointa. Alku on liian vaikea – tai ehkä Rosemary ei edes muista mitä alussa tapahtui.

Kuulin kesällä Karen Joy Fowlerin Olimme ihan suunniltamme -kirjasta, sen erinomaisuudesta ja siitä ettei kirjasta voi oikeastaan kertoa juuri mitään spoilaamatta kirjan olennaista koukkua. Kirja alkoi houkutella kovasti. Ennen kaikkea kehujen vuoksi, ei niinkään koukun tai yllätyskäänteen takia, koska en ole suuri yllätysjuonenkäänteiden ystävä. Vaarana kun helposti on, että yllätys määrittelee teosta niin paljon, ettei käteen loppujen lopuksi jää juuri muuta. Paljon mainostettu koukku saattaa myös kääntyä itseään vastaan: kaiken puheen jälkeen koukku tuntuu pettymykseltä tai ennalta-arvattavalta.

Fowlerin kirjassa koukku toimii erinomaisesti. Käänne yllättää, mutta tarina ei kulminoidu yllätykseen vaan pikemminkin alkaa siitä. Ja vaikka yllätys on herkullinen, en kirjan luettuani miettinyt yllätyskäännettä vaan kirjan tarinaa ja teemoja. Teemoja ja aihioita onkin aika paljon, mutta Fowler onnistuu punomaan ne yhteen hyvin ehjäksi ja eläväksi kokonaisuudeksi.

Mistä Olimme ihan suunniltamme sitten kertoo? Rikkonaisesta perheestä, sisarussuhteista, lapsuuden traumoista. Opiskelijaelämästä ja identiteetin etsinnästä. Moraalista ja valinnoista. Muistoista ja niiden epäluotettavuudesta. Perusasioista. Mutta Fowler onnistuu kuin onnistuukin tuomaan tuttuihin teemoihin tuoretta ja virkistävää näkökulmaa. Fowler yhdistelee tuttuja aineksia, mutta muuttaa suhteita juuri sen verran että sekoitus tuntuu uudelta.

Olen aikaisemmin lukenut Fowlerilta Jane Austen lukupiirin, joka oli melko heppoista ihmissuhdeviihdettä. Olimme ihan suunniltamme on ihan eri luokkaa. Se on viihdyttävä, koukuttava, nokkela ja koskettava. Kirjasta voi jotenkin aistia, että kirjailija on todella halunnut kertoa Rosemaryn tarinan: siitä huokuu kertomisen ilo. Ja tuo ilo tarttui myös minuun, kun heittäydyin tarinan vietäväksi.

Kirjan ovat lukeneet myös Katja, Kaisa Reetta, Liina, Omppu, bleue ja Nina.

Karen Joy Fowler: Olimme ihan suunniltamme (We Were All Completely Beside Ourselves, 2013)
Suom. Sari Karhulahti
Tammi, 2015

sunnuntai 4. lokakuuta 2015

Pekka Kytömäki: Ei talvikunnossapitoa


Aamuaurinko
lämmittää mökin portaat.
Altis istuja
pääsee aikakoneella
onnellisimpiin kesiin.

Pekka Kytömäen esikoiskokoelmassa runoilija kulkee pitkin metsää ja kaupungin katuja, runokirja ja kynä taskussaan, ja havainnoi maailmaa. Eletään rauhallisesti, annetaan ajatusten kuplia – elämää ei kannata pikakelata. Kuljetaan metsässä viimeistä kertaa ennen lumen tuloa, mitataan aikaa onnentunteina, vuorataan kodin seinät kirjapinoilla maailman kylmyyttä vastaan.

Näiden runojen lukeminen rauhoittaa ja tekee hyvää. Pienet runot ihastuttavat ja houkuttelevat lukemaan lisää, napsimaan useamman kolmirivisen oivalluksen kerralla. Mutta yksittäisten runojen kohdalle kannattaa myös pysähtyä ja palata tutkailemaan tarkemmin, mitä näennäisen yksinkertaisen pinnan alle kätkeytyy.

Suuri osa runoista liikkuu luonnossa, mutta mukana on myös konttorirotan elämää, isyyden iloja, kaupungin loskaisia katuja ja ajatuksia elämän kulusta.

Marraskuun metsä
aavistaa jotain mitä
emme voi tietää.

Runoissa on paljon hiljaisesti myhäilevää huumoria. Sellaista, joka syntyy pienistä havainnoista ja oivalluksista, jotka saavat arkisetkin asiat näyttäytymään uudessa valossa. Tai sanaleikkejä, jotka kääntävät ajatuksen päälaelleen. Runoissa voi kulkea tutun maiseman läpi ja nähdä siinä uusia ja yllättäviä yksityiskohtia.

Kieltomerkille
pysäköinyt harakka,
kapinallinen.

Kytömäki havainnoi elämää ja erityisesti luontoa tavalla, joka tuo mieleen Risto Rasan runomaailman. Kytömäki osaa katsoa maailmaa rasamaisen tarkalla katseella ja tiivistää havaintonsa kolmeen tarkkaan riviin. Runous on suurennuslasi maailman katsomista varten.

Hetken häikäisee.
Kun saa silmät auki,
alkaa hämärtää. 

Kirjan on lukenut myös Elina, joka toteaa runojen olevan riemullisia. Tähän on helppo yhtyä.

Pekka Kytömäki on tuttu myös Poplaari-blogista.

Pekka Kytömäki: Ei talvikunnossapitoa
Kansi: Anna Kytömäki
Sanasato, 2015

maanantai 28. syyskuuta 2015

Elina Hirvonen: Kun aika loppuu


""Minä suojelen sinua tältä kaikelta", ajattelin raitiovaunujen kolistessa vastaan, sekavan näköisen miehen rikkoessa tyhjän viinapullon roskalaatikon kylkeen, pienen pojan jäädessä ystävistä jälkeen. Minä kannan sinua sylissäni niin kauan, että kasvat lujaksi ja tarpeeksi vahvaksi kohtaamaan tämän kaiken, astumaan maailmaan ja muuttamaan sen."

Helsingissä, jonkin ajan kuluttua, nuori mies kiipeää Lasipalatsin katolle ja alkaa ampua ihmisiä. Vielä muutama hetki sitten Aslak oli kettuja rakastava pikkupoika, mutta nyt hänestä on tullut joukkosurmaaja. Laura, Aslakin äiti, on yliopistolla pitämässä luentoa ilmastonmuutoksesta – Aava-sisko on juuri lopettanut raskaan työpäivän Somaliassa. Kun he kuulevat uutiset Aslakista, kumpikaan ei oikeastaan ylläty. Jotakin tällaista he ovat pelänneet jo pitkään.

Luin tämän Elina Hirvosen kirjan jo muutama viikko sitten, mutta minun on ollut kummallisen vaikea kirjoittaa siitä. Kenties sen takia, etten ole aivan varma, mitä oikeastaan ajattelen kirjasta. Kun aika loppuu on kiistatta hyvä kirja, se on ajatuksia herättävä, täynnä kaunista kieltä ja kipeitä tunteita. Luin kirjan nopeasti, ja vaikutuin lukemastani. Ja kuitenkin, jotakin jäi puuttumaan. Olisin odottanut, että tällainen kirja voisi puristaa minut tunteista tyhjäksi, mutta kirja jäikin yllättävän etäiseksi.

Ehkä yksi ongelma, johon lukijana törmäsin, oli se että Hirvonen kirjoittaa niin kauniisti ja hallitusti jostakin kauheudessaan käsityskyvyn ylittävästä. En missään nimessä kaivannut aiheella mässäilyä tai tahallista järkyttämistä, mutta kirja tuntui minusta aiheeseensa nähden rauhalliselta ja siistiltä. Ehkä se johtui Hirvosen kielestä, joka on kirkasta ja hiottua – ehkä kirjan rytmistä, joka on pohdiskeleva ja verkkainen. Aika ja ihmiset eivät nyrjähdä sijoiltaan edes pimeimmillä hetkillä.

Kirja ei toki tarjoa mitään yksiselitteisiä vastauksia tai valmiita ratkaisuja sille, miksi pienestä pojasta kasvaa tappaja, mutta jonkinlaisia suuntaviivoja Hirvonen yrittää löytää. Mutta voiko mikään asia tai asioiden summa koskaan riittää selittämään tällaisia tekoja? Selittämään Aslakia. Äiti ja sisar yrittävät kumpikin löytää syitä, ennen kaikkea omista teoistaan: olinko läsnä, rakastinko tarpeeksi, mitä olisin voinut tehdä toisin? Syyllisyys kulkee luultavasti mukana koko elämän, mutta syitä tuskin löytyy.

Kun aika loppuu on ennen kaikkea kirja läheisten, äidin ja tyttären tunteista: surusta, itsesyytöksistä, rakkaudesta. Niitä Hirvonen kuvaa hienosti ja koskettavasti. Yritys päästä Aslakin pään sisälle ei toimi yhtä hyvin, ja Aslak nettikeskusteluineen jääkin aika ennalta-arvattavaksi hahmoksi. Läheisten näkökulmat olisivat ehkä riittäneet – Aslak olisi voinut jäädä enemmän hämärään.

Pidin Hirvosen kirjasta enemmän kuin tästä kirjoituksesta ehkä voisi päätellä. Kun aika loppuu on painava ja merkityksellinen kirja, joka tasapainottelee toivon ja epätoivon välillä. Lohduttomuuden keskellä on tärkeää säilyttää usko elämään.

Kirjan ovat lukeneet myös esimerkiksi Sara, Elina, Katja, Omppu, Katri, Minna, tuijata, Amma, Arja ja Mari A.

Elina Hirvonen: Kun aika loppuu
Kansi: Ville Tietäväinen
WSOY, 2015 

lauantai 19. syyskuuta 2015

Anna Pihlajaniemi: Adoptiomatka


"Rauhallinen virkailijaääni kysyy, istunko tukevasti. Bussi jatkaa matkaa, istun yhä sen sisällä, kun puhelimessa sanotaan: "Teillä on nyt pieni tyttö. Pääsettekö tulemaan? Olisi kolme kuvaa ja tietoja." Muutakin ääni sanoo, mutta en enää kuule.
Tämä on se päivä." 

Adoptiomatka on epäilemättä sitä kulkeville todellista tunteiden vuoristorataa, ja tuon tunteiden kirjon Anna Pihlajaniemen kirja kuvaa hienosti. On hurjaa iloa ja onnea, esimerkiksi silloin kun saa kuulla että viranomaiset suosittelevat lämpimästi vanhemmiksi. On viiltävää ikävää: miksi kaivattu lapsi ei jo tule. On vaikeita hetkiä, kun hyvää tarkoittavat tai mielestään paremmin asioista tietävät tuttavat neuvovat ja satuttavat kommenteillaan. Ja sitten ovat ne suuret ja ihmeelliset hetket. Kun saa työmatkalla kuulla olevansa äiti. Kun saa ensimmäisen kerran lapsensa syliin. 

Blogeihin perustuvilla kirjoilla ei ehkä ole kaikkein paras maine, mutta ainakin Adoptiomatka on hyvä esimerkki siitä, että blogin pohjalta voi syntyä hyvää kirjallisuutta. Pihlajaniemi kuvaa kirjassa hänen ja miehensä lähes viisi vuotta kestänyttä adoptioprosessia, adoptioneuvonnan alkamisesta lapsen kotiintuloon. Blogimaisuudesta muistuttaa kirjan päiväkirjamuoto, joka sopiikin tähän kirjaan erinomaisesti. Lukija saa kulkea Pihlajaniemen perheen matkan mukana: alkuinnostuksessa ja -pelossa on paljon sanottavaa ja pohdittavaa; matkan pitkittyessä tunteet vaihtelevat turhautumisesta rauhalliseen hyväksyntään; välillä sanottavakin tuntuu loppuvan; ja matkan lopussa mitkään sanat eivät tunnu riittäviltä. Kirjaa lukiessa itketti usein, mutta onneksi kaikkein eniten niiden onnellisimpien hetkien kohdalla.

Ihailen Pihlajaniemen taitoa kuvata rehellisesti niitä tunteita ja ajatuksia, joita hän adoptiomatkan aikana käy läpi. Pelkoja, toiveita, epäilyksiä, haaveita ja iloa. Unohtamatta tai kaunistelematta niitä negatiivisimpia puolia, joita prosessi nostaa hänestä itsestään esiin. Oman navan ympärillä pyörimistä; kohtuuttomia odotuksia läheisiä kohtaan; yliherkkyyttä muiden kommenteille. Joskus edes aviomies ei tunnu suhtautuvan adoptioprosessiin riittävällä vakavuudella ja intohimolla – kohtuuton ajatus, kuten Pihlajaniemi itsekin ymmärtää.

Ihailen myös Pihlajaniemen taitoa kirjoittaa herkästä aiheesta näin tyylikkäästi. Kirja on intiimi ja vetoaa voimakkaasti tunteisiin, mutta lukiessa en tuntenut aavistustakaan kiusallisesta tirkistelyn tunteesta. Teksti on avointa ja rehellistä, mutta siinä on myös selvästi vedetty tietyt yksityisyyden rajat: ihan kaikkea ei lukijan tarvitse tietää.

Vanhemmuus, lasten saaminen tai lapsettomuus tuntuvat monelle olevan aihe, jota ulkopuolinen saa vapaasti kommentoida. Oli lapsia sitten kommentoijan mielestä liian paljon, liian vähän tai ei ollenkaan, mielipiteitä ja neuvoja lapsista ja kasvattamisesta tarjoillaan kysymättäkin. Hyvässä tarkoituksessakin sanottu kommentti voi satuttaa, puhumattakaan ajattelemattomista tai täysin epäempaattisista sanoista. Adoptiomatkaa voisikin suositella luettavaksi kaikille – ihan jo senkin takia, että kirja ehkä auttaisi meitä ymmärtämään paremmin, kuinka erilaisissa tilanteissa elämme.

Adoptiomatkasta ovat kirjoittaneet myös Maria, Karoliina, pihi nainen, Linnea, Minna, Susa, Mari A ja Ilona.

Anna Pihlajaniemi: Adoptiomatka
Kansi: Maria Mitrunen 
Tammi, 2011 

sunnuntai 13. syyskuuta 2015

Pauli Kallio ja Christer Nuutinen: Kramppeja ja nyrjähdyksiä. Ihan pienet juhlat

Kuinka ihanaa onkaan avata uusi Kramppeja ja nyrjähdyksiä -albumi ja tavata taas vanhat hyvät ystävät! Esko, Risto, Tanja ja Aino ovat kulkeneet mukanani jo parikymmentä vuotta, ja olen kasvanut ja vanhentunut yhdessä heidän kanssaan. "Jotkut sarjakuvahahmot eivät vanhene" todettiin jo monta vuotta sitten jossakin Kramppi-stripissä. Onneksi Kramppien sankarit kuitenkin vanhenevat – se tekee heistä niin samaistuttavia ja tuttuja.


Uusimmassa albumissa Tanja ja Risto elävät lapsiperheen arkea, ja Risto suunnittelee jo seuraavaakin askelta yhteiskunnan kantavan rakenteen roolin omaksumisessa. Entinen naistenmies on toisin sanoen päättänyt kosia Tanjaa ja järjestää ihan pienet juhlat. Tanjaa kuitenkin epäilyttää: miksi Risto yhtäkkiä haluaa naimisiin.


Eskon elämä tuntuu olevan mallillaan. Heidin kanssa elämä hymyilee.


Kramppien henkilöhahmot ovat aina pohdiskelleet elämän suuria ja pieniä kysymyksiä. Kuten sitä, kuinka tee haudutetaan oikeaoppisesti. Tai mistä rahat tulevat, kun valtio ottaa lainaa.


Ajankohtaiset tapahtumat ja puheenaiheetkin näkyvät sarjassa. Henkilöt puivat kahvipöytäkeskusteluissa ja lenkkipoluilla esimerkiksi some-aktivismia, vaalilupauksia ja eettistä kuluttamista.


Kuten olen ennenkin todennut, Kramppeja lukiessa tunnen olevani ystävien seurassa. Henkilöiden ilot ja murheet, ajatukset ja tunteet ovat uskottavia ja maistuvat elämälle. Maailma ympärillä on välillä julma, itsekäs ja vieraan tuntuinen, mutta kun ystäväpiiri kokoontuu illanviettoon ja avaa viinipullon, asiat järjestyvät oikeille paikoilleen.

Pauli Kallio ja Christer Nuutinen: Kramppeja ja nyrjähdyksiä. Ihan pienet juhlat
Kustannusliike Hans Nissen, 2014/2015

torstai 10. syyskuuta 2015

Eeva Kilpi: Välirauha, ikävöinnin aika ja Jatkosodan aika


"Niin me erosimme. Isä lähti kävelemään asemalle päin, minä nousin pyöräni selkään ja aloin polkea päinvastaiseen suuntaan, sinne minne toiset olivat jo menneet. Itkin jokaisella pyöränpolkaisulla, kastelin kyynelilläni sen tien joka johti minut maailmalle elämänikäiseen evakkouteen. Vaikka palasimmekin, tämä oli se hetki jolloin läksin kotoani."

Luin alkuvuodesta Eeva Kilven sota-aikaan sijoittevien muistelmien ensimmäisen osan, Talvisodan ajan, joka teki suuren vaikutuksen: kirja on sekä koskettava kertomus sodasta lapsen silmin koettuna että oivaltava kuvaus muistoista ja muistamisesta. Trilogian seuraavissa osissa Kilpi jatkaa muistojensa purkamista ja pohtimista ja kuvaa samalla, kuinka eräs karjalaistyttö kasvoi lapsesta aikuisuuden kynnykselle. Ja kuinka tuo tyttö oppi elinikäisen koti-ikävän.

Muistamisen ja muistojen teemat ovat kirjassa keskeisessä roolissa. Muistojen luonne muuttuu trilogian edetessä. Talvisodan aikaan Kilpi oli vielä lapsi, ja hänen muistonsakin ovat lapsen muistoja – hapuilevia ja irrallisia. Jotkut yksityiskohdat ovat piirtyneet kirkkaina mieleen, mutta niiden ympärille ei saa aina rakennettua asiayhteyttä. Jatkosodan aikaiset muistot alkavat olla selkeämpiä ja tarinallisempia. Silti Kilpi törmää jatkuvasti näissäkin muistoissa epävarmuuteen: toiset muistovat asiat eri tavalla kuin hän; muistoissa on aukkoja; muistot eivät asetu aikajärjestykseen; tai muistoja värittää myöhemmin koettu ja opittu.

Miksi muistamme tiettyjä asioita ja unohdamme toisia? Eeva Kilpi ei pysty palauttamaan mieleensä lopullista lähtöään Karjalan kodista. Onko muisto kadonnut liian kipeänä? Vai onko muisti vain sattunut hävittämään juuri tuon hetken? Lähtöjä ja paluita eri kodeista oli sotavuosina niin monia, että ehkä muisti ei jaksanut pitää niistä kaikista lukua.

Väliaikaisissakin kodeissa eletään sodan aikana suurimmaksi osaksi arkea. Nuoren tytön arkeen kuuluu luonnollisesti koulunkäynti, ja monet koulumuistot ovat piirtyneet mieleen kirkkaina. Äidinkielen ainekirjoitustunneilla Eeva etsii omaa ääntään kirjoittajana. Onnistunut aine ja siitä saatu hyvä arvosana ovat olleet suuria kokemuksia.

Sodan aikana monet tunteet on piilotettu ja tukahdutettu. Pelko, koti-ikävä ja suru on kätketty, ja pinnalla ollaan oltu urheita ja toiveikkaita. Sodan jälkeen taas ollaan pyritty palaamaan nopeasti arkeen – samaan aikaan ollaan tunnettu epäuskoa siitä, että Karjala on todellakin menetetty. Suru ja ikävä kulkevat mukana koko elämän ajan. Sota päättyy mutta sen jättämät jäljet eivät koskaan katoa lopullisesti. Kuusikymppisen Eeva Kilven sisällä asuu ikuisesti kotinsa jättävä nuori Eeva Salo.

Trilogiasta tai sen osista ovat kirjoittaneet myös Kirsi, jaana ja Maria.

Eeva Kilpi: Välirauha, ikävöinnin aika, 1990
Jatkosodan aika, 1993

Yhteisniteessä Muistojen aika
Kansi: Kirsikka Mänty
WSOY, 1998

lauantai 5. syyskuuta 2015

Juhani Aho: Yksin


"Kaikki on katoavaista, muutamien kuukausien kuluttua ei tästä ole jäljellä kuin irvistävät rauniot. Ja sitäkö varten on pantu koko maailma liikkeelle? Nykyaika on humbuugia, ja tämä on kaikista suurinta. Mutta minä tunnen kuitenkin, että arvosteluni olisi kokonaan toinen, jos hän olisi tääällä, jos saisin kulettaa häntä kaikkialle, jos voisimme yhdessä katsella: silloin nauttisin, ihailisin ja olisin innostunut."

Pariisin maailmannäyttely vuonna 1889. Musiikkia, näyttelyitä, ihmisvilinää. Iltaisin Pariisin valot syttyvät, ja kaikkein näyttävimmin loistaa näyttelyn symboli, Eiffel-torni. Yksin-romaanin päähenkilö katselee kaikkea tätä synkän kyynisin tuntein, onnettomasti rakastuneen miehen silmin.

Päähenkilö, hiljalleen keski-ikää lähestyvä mies, ihastuu ystäväperheen tyttöön, jonka on tuntenut jo tytön ollessa lapsi. 15 vuotta miestä nuoremmasta Annasta on kasvanut viehättävä nuori nainen, ja mies rakastuu tähän kuin olisi itsekin parikymppinen – kuin ensirakkauden haaveellisessa huumassa. Hän viettää Annan kanssa aikaa maalla, soudellen ja kalastellen, ja elättelee samalla unelmia yhteisestä kodista ja puhtaasta rakkaudesta. Suunniteltu Pariisin matka lykkääntyy rakkauden toiveiden ja pelkojen vuoksi. Mutta kun mies sitten ilmaisee tunteensa, eikä Anna vastaakaan rakkauteen, Pariisi tarjoaa mainion pakopaikan särkyneelle sydämelle.

Juhani Aho on sitten ihana! Niin taiturimainen sanankäyttäjä, niin lempeän tarkkanäköinen ihmiskuvaaja. Aho osaa kuvata yksinäisiä ja onnettomia ihmisiä myötäeläen, välillä sydäntäsärkevästi, välillä haikeasti. Yksin-pienoisromaanissa mukana on myös aavistuksen verran hyväntahtoista hymyilyä: aivan kuin Aho haluaisi sanoa, etteivät (luultavasti häneltä itseltään piirteitä lainanneen) päähenkilön rakkaussurut ole luonteeltaan aivan kuolettavan vakavia.

Kirjassa kuvataan elävästi Pariisia kahviloineen, mainoksineen ja bulevardeineen. Suuressa kaupungissa yksinäinen mies on todellakin yksin, ihmispaljouden keskelläkin. Päivät noudattavat samoja rutiineita, ja omissa oloissa on helppo hautoa ajatuksia rakkaudesta ja kaipauksesta. Yksinäisyyden tunnetta eivät poista edes absintti tai Moulin Rougen naiset – eivät ainakaan pysyvästi. Suurkaupungissa myös moni muu ihminen on lohduttoman yksinäinen.

Kaiken kaikkiaan viehättävä ja haikean kaunis pienoisromaani. Pidin kovasti, vaikka kirja ei koskettanutkaan samalla tavalla syvältä sielusta kuin suurenmoiset Papin tytär ja Papin rouva

Kirjan ovat lukeneet myös Katja, Morre, Hanna, Katja, Salla ja jaana.

Juhani Aho: Yksin, 1890
Project Gutenberg EBook, 2004

maanantai 31. elokuuta 2015

Cheryl Strayed: Wild


"What if what made me do all those things everyone thought I shouldn't have done was what also had got me here? What if I was never redeemed? What if I already was?"

Cheryl Strayedin elämä oli pahasti solmussa, kun hän 26-vuotiaana päätti kävellä sadan päivän ajan Pasific Crest Trailia, vaellusreittiä joka kulkee Meksikon rajalta Kanadaan. Cherylillä ei ollut aikaisempaa vaelluskokemusta, mutta hän oli saanut päähänsä, että pitkä vaellusmatka antaisi hänelle mahdollisuuden selvittää ajatuksiaan ja elämäänsä. Äidin kuolema muutamaa vuotta aikaisemmin oli johtanut alamäkeen, joka piti sisällään irtosuhteita, avioeron ja heroiinia. Kävellessä olisi aikaa käydä läpi kaikkea tätä ja etsiä itseään.

Cheryl oli aina pitänyt kävelemisestä, joten hän oli ajatellut vaeltamisenkin sujuvan mukavasti. Käy ilmi, ettei pitkällä vaelluksella ole mitään tekemistä tavallisen kävelemisen kanssa. Rinkka painaa niin paljon, että Cheryl tuskin jaksaa kantaa sitä. Matka etenee tuskallisen hitaasti. Kengät ja kantamus raastavat jalat ja ihon rikki. Vaarallisinta on kuitenkin jano: ilman vettä vaeltaja on oikeasti hengenvaarassa. Lisäksi Cheryl tekee jatkuvasti amatöörin virheitä, jotka hidastavat hänen matkaansa ja pakottavat muuttamaan suunnitelmia.

Mutta juuri vaeltamisen fyysisen vaativuuden vuoksi Cherylin suunnitelma tuntuu toimivan. Ei siksi, että hän ehtisi pohtimaan ongelmiaan, vaan nimenomaan siksi ettei hänellä ole voimia ajatella niitä. Fyysinen ponnistelu, väsymys ja nälkä vievät kaiken huomion. Jossain vaiheessa Cheryl huomaa, ettei hän ole itkenyt kertaakaan vaelluksen aikana. Mieli on tyhjentynyt.

Cheryl Strayedin elämäkerta Wild (suomennettu nimellä Villi vaellus) yllätti minut positiivisesti. Etukäteen ajattelin, että kirja kiinnostaisi minua lähinnä aihepiirinsä vuoksi – olenhan heikkona kirjoihin joissa kävellään. Strayedin kirja oli kuitenkin lukukokemuksena kaikin puolin antoisa. Strayed kirjoittaa hyvin, vailla turhaa makeilua tai viihdyttämisen tarvetta. Kerronnassa vaelluskuvaukset rytmittyät luontevasti Cherylin menneisyyttä avaavien takautumien kanssa. Ja koska kirja on kirjoitettu useampi vuosi vaelluksen jälkeen, Strayed osaa analysoida omia ajatuksiaan ja tuntemuksiaan. Kaikki oivalllukset tuskin ovat syntyneet vaelluksella tai edes heti sen jälkeen, mutta aivan selvästi kävelymatka aukaisi jonkin lukon Cherylin sisällä.

Minuun tekisi vaikutuksen esimerkiksi se, kuinka Strayed päätti heti matkansa alussa olla pelkäämättä. Naisille opetetaan lapsesta asti, että heidän täytyy varoa ja pelätä, mutta Strayed päätti kertoa itselleen erilaista tarinaa naisena olemisesta. Hän päätti olevansa vahva. Urhea. Turvassa. Ja kirjanystävää luonnollisesti ilhaduttaa myös se, että Strayed kertoo tarkasti matkan aikana lukemistaan kirjoista ja niiden merkityksestä hänen henkisellä vaelluksellaan.

Ja vaellushimon, sen tämä kirja herättää takuuvarmasti.

Kirjan ovat lukeneet myös Norkku, Kirjahilla, sonja, Mai Laakso, Jenni ja Tiina.

Wild on viimeinen suoritukseni Lukulampun kesäkirjahaasteessa, kategoriassa "kirja, jossa on kesä".

Cheryl Strayed: Wild: A Journey from Lost to Found, 2012
E-kirjan julkaissut Atlantic Books, 2012

sunnuntai 30. elokuuta 2015

Sarah Waters: Parempaa väkeä


26-vuotias Frances Wray tuntuu alistuneen vanhanpiian rooliinsa. Nuorena Frances on ollut kapinallinen – suffragetti ja pasifisti. Ensimmäinen maailmansota on kuitenkin muuttanut niin Francesin kuin koko Englannin tilanteen, ja perheen miesten kuoltua Frances on jäänyt kotiin hoitamaan äitiään ja yhä rapistuneemmaksi käyvää taloa. Taloudellisen tilanteen jatkuva heikkeneminen pakottaa Wrayn naiset lopulta ottamaan kotiinsa "maksavia vieraita". Vuokralaiset, nuori aviopari Leonard ja Lilian Barber, tulevat alemmasta yhteiskuntaluokasta, mutta heillä on jotakin mitä Francesilta ja tämän äidiltä puuttuu – rahaa.

Barberit ja Wrayt pysyttelevät aluksi hiukan kiusaantuneina etäällä toisistaan, mutta vähitellen Francesin ja Lilianin välille kehityy ystävyyssuhde. Ystävyys saa pikku hiljaa yhä intiimimmän sävyn ja kasvaa salaiseksi rakkaussuhteeksi. Sitten tapahtuu jotakin, mikä antaa suhteelle aivan uuden, vaarallisen luonteen. Rakkaustarina muuttuu murhenäytelmäksi.

"Hän tunsi itsensä yhtäkkiä yksinäisemmäksi kuin koskaan ennen. Hän hiipi huoneeseensa ja riisuutui sytyttämättä kynttilää, käpertyi epätoivon kourissa sänkyyn. Mitä virkaa hänen elämällään oli? Hänen sydämensä oli kuivunut; kuiva luumu, fossiili, kuonakappale. Hänen suunsa olisi voinut olla täynnä tuhkaa. Kaikki oli täysin toivotonta ja turhaa..."

Waters rakentaa kirjan alussa Francesin ja Lilianin välistä jännitettä kutkuttavasti. Kirjan ensimmäinen kolmannes olikin varsin herkullista luettavaa, kuvailun ja tunnelman luomisen juhlaa. Kun ihmissuhdetarina sitten alkaa kääntyä rikosjännärin suuntaan, tarinan jännitteelle tapahtuu jotakin kummallista. Se ei katoa, mutta ei myöskään kasva vaan jää oudosti junnaamaan paikalleen.

Paremmassa väessä tuntuu olevan aineksia ja lupausta vaikka mihin, mutta Waters ei täysin onnistu lunastamaan lupauksiaan. Tuntuu, että moni aihio ja teema jää ikään kuin puolitiehen, eikä esimerkiksi syyllisyyden, moraalisten valintojen tai pelon teemoihin mennä niin syvälle kuin voisi toivoa.

Olen aina nauttinut Watersin hitaasti etenevästä yksityiskohtaisuudesta, mutta Paremman väen kohdalla verkkaisuus tuntui välillä vain turhalta tarinan pitkittämiseltä. Ehkä se johtuu juuri siitä, ettei kerronnan jännite kasva tarpeeksi suureksi, jolloin pikkutarkasta kuvailusta ei synny piinaavaa jännitystä, vaan se pikemminkin rikkoo jännityksen. 

Perusteellisesta pikkutarkkuudestaan huolimatta Watersille on tyyppillistä myös se, että hän jättää paljon asioita kertomatta ja antaa lukijan päätellä sen, mitä ei kerrota. Tässä kirjassa Waters toteuttaa tuota arvoituksellisuutta esimerkiksi Francesin ja Lilianin suhteen kuvauksessa. Lukija ei voi olla aivan varma, mistä suhteessa on kyse, tai mitkä Francesin ja Lilianin tunteet ovat. Lisäksi asiat nähdään koko ajan Francesin näkökulmasta, jolloin Lilianin ajatukset ja tunteet jäävät jossain määrin salaisuuksiksi niin lukijalle kuin Francesillekin. Ihmissuhteiden kiemurat ja niiden julmatkin puolet ovat jälleen kerran Watersilla hyvin hallussa.

Kaikesta kritiikistäni huolimatta pidin kyllä Paremmasta väestä. Watersin kirjoitustyyli, tarinat ja kyky herättää lähihistoria henkiin vetoavat minuun. Silti Parempaa väkeä jää omalla Waters-asteikollani selvästi aikaisempia vaisummaksi lukukokemukseksi. Kirja oli – suurimmaksi osaksi – miellyttävää luettavaa ja erinomainen kesätiiliskivi, mutta se ei säväyttänyt samalla tavalla kuin kolme aikaisemmin suomennettua Watersin kirjaa ovat tehneet.

Watersin uutuutta on luettu paljon kirjablogeissa. Kirjasta ovat kirjoittaneet esimerkiksi Katri, Katja, Erja, Omppu ja Kaisa Reetta.

Sarah Waters: Parempaa väkeä (The Paying Guests, 2014)
Suom. Helene Bützow
Kansi: Tuija Kuusela
Tammi, 2015 

tiistai 25. elokuuta 2015

Agatha Christie: Syyttävä sormi


Agatha Christien tuotanto on niin laaja, että lukijan on lähes mahdotonta muistaa kaikkia kirjoja tai juonia, murhaajista puhumattakaan. Moni Christien ystävä on varmasti tarttunut jo aikaisemmin lukemaansa dekkariin, eikä ole onnistunut tunnistamaan murhaajaa, vaikka tarina muuten muistuisikin mieleen. Toki Christiellä on vastapainoksi myös niitä kirjoja, joiden kohdalla murhaajaa tai tarinan koukkua ei todellakaan voi unohtaa: esimerkkinä voisin mainitavaikkapa Väärän vänkyrän talon tai Idän pikajunan arvoituksen.

Syyttävä sormien kohdalla sen sijaan olen muistanut kirjasta tiettyjä ykstyiskohtia ja erityisesti sen että olen aikoinaan pitänyt siitä kovasti, mutta en ole muistanut kirjan nimeä. Olen parikin kertaa tarttunut johonkin Christien dekkariin ajatellen, että tässä on nyt se etsimäni herkullinen pikkukylän murhamysteeri, jossa on mukana hauskoja romansseja, ja huomannut osuneeni harhaan. Mutta nyt onnistuin vihdoinkin löytämään oikean tapauksen, ja sain ilokseni todeta että kirja oli juuri niin viihdyttävä kuin muistelinkin.

Syyttävä sormi ei murhamysteerinä ole mitenkään erityisen mieleenpainuva tai poikkeuksellinen Christien tuotannossa vaan pikemminkin aika peruskauraa. Sen sijaan kirjassa on aivan mainio henkilökaarti ja mukavan leikkisä tunnelma, unohtamatta kuitenkaan tummia sävyjä, jotka tuovat mukaan tarvittavaa dekkarimaista jännitettä.

"En tahdo kieltää ettei nimetön kirje jättänyt karvasta makua suuhun. Sen se epäilemättä teki, mutta unohdin sen varsin pian. Toistaiseksi en näet ottanut sitä vakavalta kannalta. Ajattelin muistaakseni jotakin siihen suuntaan että tuollaista tapahtuu melko usein syrjäkylissä."

Jerry Burton on loukkaantunut pahasti lento-onnettomuudessa. Hänen jalkansa ovat jo hyvää vauhtia parantumassa, mutta hermot kaipaavat täydellistä lepoa. Niinpä Jerry matkustaa sisarensa Joannan kanssa Lymstockin pikkukylään, kanervikkoa kasvavalla nummella sijaitsevaan vanhaan huvilaan. Täydellistä rauhaa ei kuitenkaan kestä kauan, sillä Jerry ja Joanna saavat pian niljakkaan kirjeen, jossa vihjataan etteivät he todellisuudessa ole sisaruksia. Pian heille selviää, että lähes jokainen kyläläinen on saanut nimettömän kirjeen. Sitten eräs kyläläinen löydetään kuolleena. Itsemurha, poliisi toteaa, laukaisevana tekijänä nimetön kirje. Kirjeiden kirjoittajaa aletaan etsiä aikaisempaa suuremmalla vakavuudella. Ja sitten tapahtuu murha – onko kirjeiden kirjoittaja pelästytetty liikkeelle?

Syyttävä sormi on tosiaan täynnä hauskoja ja värikkäitä henkilöitä. Toki hahmot ovat christiemäiseen tapaan vahvasti tyyliteltyjä, eikä kovin syvälle henkilöpsykologiaan sukelleta. Mutta se ei haittaa, koska Christie tekee tämän viihteellisen tyypittelyn niin taitavasti. On mainio seurapiirikaunotar Joanna, joka pukeutuu maaseutuelämää varten muotiasuun pour le sport. On eksentrinen kirkkoherran rouva joka laukoo totuuksia joita muut eivät ajattelekaan sanovansa ääneen; on vakavamielinen nuori tohtori; on viktoriaaninen vanhapiika. Ja luonnollisesti myös juoruilevia kyläläisiä, bridgen peluuta, vahvaa teetä, sherrytilkkasia ja aamiaiseksi munia ja pekonia.

Kirjan ainoa kauneusvirhe on oikeastaan tarinaan hiukan keinotekoisesti mukaan tuotu neiti Marple, joka ilmestyy mukaan vasta kirjan lopussa ratkaisemaan arvoituksen. Marplen rooli kirjassa on pieni ja oikeastaan täysin turha, ja päähenkilöt olisivat aivan hyvin voineet napata murhaajan kiinni ilman neidin apua. Muuten kirja on vallan erinomainen, viihdyttävä, hauska ja juuri sopivasti jännittävä. Melko täydellinen kesädekkari.

Syyttävän sormen ovat lukeneet myös Jokke joka analysoi kuinka Christien hämää lukijaa savuverholla; Nina joka piti kirjasta vaikka toivoi mukaan enemmän neiti Marplea ja Suvi joka nautti tarinasta täydellä sydämellä. Jonna pitkästyi äänikirjan parissa; Kirsi toteaa että Christie vie lukijaa kuin kuoriämpäriä; Anu kehuu henkilöhahmoja herkullisiksi; Sallan mielestä Lars Svedbergin lukemia Christie-äänikirjoja ei voi kuin kehua. Katjan blogissa Syyttävä sormi kisasi kirjamatsissa neiti Marple -novellia vastaan – kumpi mahtoi voittaa?

Osallistun kirjalla Lukulampun kesäkirjahaasteeseen, kategoriassa "kirja, jonka olen ostanut tänä kesänä".

Agatha Christie: Syyttävä sormi (The Moving Finger, 1942)
Suom. Eva Siikarla
Kansi/kannen kuva: Pekka Loiri/Tom Adams
WSOY, 1972/1990

perjantai 14. elokuuta 2015

Kyung-sook Shin: Pidä huolta äidistä


"En tiedä, miten pysäyttäisin nämä muistot, jotka puskevat ylös kuin kevään versot. Kaikki unohtuneet asiat vyöryvät pintaan. Riisikulhot keittiön hyllyllä, takapihan erikokoiset ruukut täynnä maustetahnoja, ullakolle johtavat kapeat puuportaat, muurin alapuolelta alkavat ja ylös asti kiemurtelevat rehevät kurpitsaköynnökset."

69-vuotias Park So-nyo katoaa Soulin metroasemalla. Aviomies on tapansa mukaan kulkenut vaimoaan nopeammin ja huomaa vasta metrovaunussa, ettei vaimo olekaan hänen seurassaan. Katoaminen järkyttää perheenjäseniä, jotka ovat alkaneet pitää äitiä itsestäänselvyytenä. Tunsiko kukaan heistä todella tuota naista jota he ovat tottuneet ajattelemaan vain vaimona ja äitinä, Tuota naista jonka silmät olivat suuret, rehelliset ja lempeät kuin lehmällä.

Pidä huolta äidistä kertoo tutun tarinan äidistä ja lapsista, jotka aika ja elämä ovat vieraannuttaneet toisistaan. Lapsuudessa äiti on ollut pysyvä ja turvallinen tuki, ankarana ja vaativanakin luotettava ja läsnäoleva voima. Aikuisiksi kasvaneet lapset ovat kuitenkin etääntyneet äidistä. He huomaavat puhuvansa äidin kanssa kuulumisista kaavamaisesti sen sijaan että todella kekustelisivat. He ärsyyntyvät äidin vanhanaikaisista tavoista ja itsepäisyydestä. Toisaalta he kaipaavat äidin hyväksyntää ja kantavat huolta tämän vanhenemisesta ja sairastelusta. Äiti tuntuu kuitenkin ikuiselta ja pysyvältä, aikaa pitää huolta äidistä on – aina siihen asti kunnes tämä katoaa.

Pidä huolta äidistä on ensimmäinen suomennettu etelä-korealainen romaani, ja se tarjoaakin kiehtovan mahdollisuuden kurkistaa tuon kaukaisen maan kulttuuriin. Perheen äiti edustaa katoavaa maalaiselämää perinteineen ja uskomuksineen: hän järjestää esi-isien muistojuhlat kuten ne on aina järjestetty ja vaalii perheen vanhimman pojan asemaa. Ruoka ja sen valmistaminen ovat keskeisessä roolissa äidin elämässä. Sillä, pitääkö äiti ruuanlaitosta, ei ole merkitystä, kun ruokittavana on aviomies ja liuta nälkäisiä lapsia. Äiti valmistaa kimchiä ja keittää merileväkeittoa ja vieraillessaan aikuisten lastensa luona hän tuo mukanaa niin paljon ruokaa kuin vain pystyy kantamaan. Ruokkiminen on hengissäpitämistä ja tapa osoittaa rakkautta.

Perheen lapset edustavat nykyaikaa. He muuttavat maalta kaupunkiin, opiskelevat korkeakouluissa ja hankkivat itselleen ammatin. He valitsevat puolisonsa itse ja suunnittelevat, kuinka monta lasta perheeseen hankitaan. Perinteet alkavat unohtua heiltä, ja voi käydä niin että jonakin vuonna kukaan lapsista ei soita kotiin vanhempien päivänä. Äidiltä kuullut tarinat ja uskomukset elävät kuitenkin edelleen myös nykyaikaisten lasten mielissä. Vanhin tytär muistelee kuinka vakaasti äiti uskoi esi-isien ilmestyvän muistojuhlaan lintujen hahmossa – niin vakaasti että tytär itsekin uskoi näkevänsä ei-isiä varten jätetyissä riisikulhoissa linnunvarpaiden jälkiä.

Kyung-sook Shin kirjoittaa tunnepitoisesti, ja välillä vaikutelma luiskahtaa ainakin omaan makuuni ylitunteellisen puolelle. Kirjassa on kuitenkin myös särmää ja kerronnassa monitasoisuutta, joten mielenkiinto pysyy lukiessa koko ajan yllä. Äidin oman elämän salaisuuksia ei paljasteta pohjia myöten, vaan lukija saa jäädä itse täyttämään tyhjiä aukkoja. Kokonaisuudessaan kirjasta rakentuu kaunis kunnianosoitus äideille.

Kirjan ovat lukeneet myös esimerkiksi Arja, Kirjahilla, TuijaTa, Sara ja Norkku.

Osallistun kirjalla Lukulampun kesäkirjahaasteeseen kategoriassa "kirja, jonka lainasin kirjastosta".

Kyung-sook Shin: Pidä huolta äidistä (Ommarul putakhae, 2008)
Suom. Taru Salminen
Into, 2015