Antti Rönkä & Petri Tamminen: Silloin tällöin onnellinen

Antti Röngän ja Petri Tammisen kirjeromaani Silloin tällöin onnellinen on kerta kaikkiaan ihana kirja. Tavallaan ihana on toki kummallinen sana kuvailemaan kirjaa, jossa suurina aiheina ovat esimerkiksi häpeä, epäonnistumisen pelko sekä isän ja pojan osittain ongelmallinen suhde. Kirjassa on kyllä raskaiden aiheiden lisäksi myös kepeyttä ja hauskuutta, mutta luulen että ihanuus liittyy kuitenkin loppujen lopuksi siihen, että tässä kirjassa on kyse kommunikaatiosta.

Konkarikirjailija-isä ja esikoisromaaniaan valmisteleva poika käyvät kirjeitse ajatustenvaihtoa elämästä ja kirjoittamisesta. Keskustelun punaisena lankana kulkee pojan esikoiskirja. Aluksi keskustelua käydään enemmän kirjoittamisesta, mutta vähitellen on pakko puhua myös siitä, mitä esikoiskirja käsittelee – koulukiusaamisesta ja sen seurauksista. Elämä ja kirjoittaminen kietoutuvat erottamattomasti toisiinsa.

Kirjassa on monia kiinnostavia kerroksia seurattavaksi. Isän ja pojan suhde on sydämeenkäyvä kaikessa siinä mitä sanotaan ja siinä, minkä voi aavistaa rivien välistä. Suhteessa on kipupisteitä mutta myös hurjan kaunista avoimuutta. Henkilökohtaisesti pidin myös siitä, että kirjassa puhuttiin häpeän ja riittämättämyyden tunteista, joita ei kirjallisuudessa tai muuallakaan usein näin rehellisesti ja paljaasti käsitellä.

Kirjoittaminen on kuitenkin aina Silloin tällöin onnellisen keskiössä. Kirjaa on ensinnäkin kiinnostavaa lukea kuvauksena Röngän esikoiskirjan kirjoittamisprosessista, varsinkin jos on lukenut pohjalle Jalat ilmassa -kirjan. Toiseksi nämä kaksi kirjailijaa keskustelevat paljon kirjoittamisesta ja kirjailijuudesta, toinen usean vuoden kokemuksella, toinen aloittelijan näkökulmasta. Kummatkin näkökulmat ovat kiinnostavia ja oikeita.

On myös selvää, että tässä kirjeenvaihdossa oleellista ei ole vain se, mitä sanotaan vaan myös se, miten asiat sanotaan. Kirjeet ovat jäsenneltyjä, tarinallisiakin tarvittaessa, ja ehkä isä ja poika myös hiukan kilvoittelevat kirjoitustaidoillaan. Ja hyvä että kilvoittelevat, koska tuloksena syntyy niin monta oivaltavaa, hienoa ja siteerattavaa lausetta. Tämän kirjan pariin haluaa palata uudelleen heti viimeisen sivun luettuaan.

Silloin tällöin onnellisesta ovat kirjoittaneet myös esimerkiksi Marile, helmikekkonen, Arja, tuijata ja Paula.

Antti Rönkä ja Petri Tamminen: Silloin tällöin onnellinen. Pelosta, kirjoittamisesta ja kirjoittamisen pelosta.
Gummerus, 2020 

Petri Tamminen: Meriromaani

"Hän mietti katkerana, että kohtalon luulisi jo armahtavan yhtä ja samaa miestä joutumasta aina uudestaan samoihin vaikeuksiin, mutta sitten hän huomasi ettei mitään tällaista armahtavaa kohtaloa ollut olemassa ja että oudolta sekin olisi tuntunut jos yksi ja sama mies joutuisi aina uudestaan erilaisiin vaikeuksiin."

Petri Tammisen pienessä Meriromaanissa kerrotaan suureellisesti kokonainen elämäntarina 140 sivussa. Eikä vain yhden ihmisen tarina, vaan kirjailija kuvaa (pieni pilke silmäkulmassaan) kovan onnen merikapteeni Vilhelm Huurnan kautta ihmiselämää yleensä. Kirjassa on salakavalaa oivaltavuutta, joka syntyy usein tuttujen kuvioiden ja itsestäänselvyyksien kautta. Tamminen ei sinänsä kerro maailmasta tai ihmisestä mitään uutta, mutta ehkä juuri siinä piilee kirjan viehätys.

Meriromaanissa on jotakin hyvin ajatonta, monessakin mielessä. Tapahtumat sijoittuvat jonnekin tarkemmin määrittelemättömään menneisyyteen, kenties 1800-luvun loppupuolelle. Tarinaltaan ja tyyliltään kirja olisi voitu kirjoittaa vuosikymmeniä sitten – tai yhtä hyvin vuonna 2015, sillä Meriromaani ei ole tuttuudestaan huolimatta vanhanaikainen. Se on ikuisesti ajankohtainen kertomus ihmiselosta, ja siksi esimerkiksi tarinan ajalla ja paikalla ei oikeastaan ole mitään merkitystä. Olennaista on se, kuinka ihminen elämänsä merelle ajelehtii.

Tamminen kirjoittaa nokkelan melankolista tekstiä, jossa lakoniset toteamukset vuorottelevat rytmikkäästi polveilevien virkkeiden kanssa. Tamminen piilottaa syviä tunteita tekstin yksinkertaisen pinnan alle, aivan kuten hänen merikapteeninsa piilottaa tunteensa muilta ja pakenee hyttinsä yksinäisyyteen tragedian hetkellä. Huurnan tarina ei ole elämää suurempi, vaan se on juurikin elämän kokoinen. Siinä on epäonnea, sattumanvaraisuutta, suunnittelemattomuutta, onnenpotkuja, harmoniaa, tyyntä ja myrskyä. Kaikkea mitä elämään voi mahtua. 

Meriromaanin ovat lukeneet myös ainakin Elina, Kaisa, Sirri, Jonna, Kirsi ja tuijata.

Petri Tamminen: Meriromaani. Eräitä valoisia hetkiä merikapteeni Vilhelm Huurnan synkässä elämässä
Otava, 2015

Petri Tamminen: Muistelmat

Petri Tammisen Muistelmat on kokoelma lyhyitä kappaleita, muistikuvia lapsuudesta aikuisuuteen. 37-vuotiaan miehen elämään mahtuvat ihastumiset, rakastumiset ja lasten syntymät. Siihen mahtuu myös paljon näennäisen merkityksettömiä asioita tai hetkiä, jotka syystä tai toisesta ovat jääneet osaksi muistettua elämää. Kuinka lapsena on ajanut pyörällä alas katua. Työkaluvajan tuoksu. Vanhat puhelinnumerot. Parhaimmillaan Tammisen pienissä tuokiokuvissa on sellaista oivaltavuutta, joka tuntuu tavoittavan jotakin yhteistä ja jaettavaa elämästä ja muistamisesta. 

"Minulla oli ikävä, mutta en tiennyt mitä. Tulevaa kesää? Vai kaikkia niitä menneitä keväitä, kun oli ollut tällainen samanlainen ikävä."
 
Luin Muistelmat osana lukumaratonia. En tiedä, miten kirja olisi toiminut, jos olisin lukenut sen jossain muussa tilanteessa, mutta maratonille se ainakin sopi varsin hyvin. Tammisen kirja on periaatteessa helppolukuinen: tekstiä on vähän, yksittäiset muistelot ovat korkeintaan kahden sivun pituisia eikä kirja kokonaisuudessaankaan ole kuin 78 sivua pitkä. Kuitenkin lukija voi myös hämmentyä kirjan edessä. Kuinka tällaista teosta kuuluisi lukea? Yhteen putkeen nopeasti hotkaisten vai hitaasti nautiskellen? Pitäisikö yksittäisten lukujen välissä pitää tuumintataukoja vai lukea kirjaa kuin yhtä yhtenäistä tarinaa?

Lukumaratonilla kirjaan pariin ei voinut jäädä ihmettelemään, ja luinkin kirjan hyvin nopeasti kannesta kanteen. Erityisen oivaltavien tai koskettavien kappaleiden kohdalla saatoin pysähtyä ja lukea ne uudelleen, mutta silti kirjan lukemiseen kului reilusti alle tunti. Syntyi mielikuva muistikuvien välähdyksistä, ei niinkään tarinasta. Kirja saikin pohtimaan nimenomaan elämäntarinan merkitystä. Vaikka jokaisen ihmisen elämä tavallaan onkin katkeamaton tarina, omissa muistoissamme elämä on pikemminkin tapahtumien mosaiikki, jossa on aina mukana myös tyhjiä kohtia ilman muistoja. Romaaneissa, elämänkerroissa tai elokuvissa elämäntarinat ovat useimmiten paljon suoraviivaisempia ja kokonaisempia kuin eletty elämä. Siinä mielessä Tammisen Muistelmat ehkä tavoittaa jotakin hyvin olennaista elämän luonteesta.

Myös Tintti ja Luru ovat lukeneet Tammisen Muistelmat.

Petri Tamminen: Muistelmat
Otava, 2004

Petri Tamminen: Muita hyviä ominaisuuksia (Ja Ebib-palvelun testausta)

Halusin kokeilla Helmetin Ebib-palvelua, joka on vuoden loppuun asti jatkuva sähkökirjapalvelukokeilu. Tässä koevaiheessa kirjavalikoima on hyvin suppea (vain 36 kirjaa), mutta joukosta löytyi kuin löytyikin kirja, jonka muutenkin olin ajatellut lukea: Petri Tammisen Muita hyviä ominaisuuksia.

Koska minulla ei ole lukulaitetta, luin kirjan selaimelta. Ja vaikka luulisi että lukeminen on lukemista formaatista huolimatta, huomasin saman kuin aikaisemminkin kirjoja näytöltä lukiessani: tietokoneen ääressä on vaikea syventyä lukemaansa samalla tavalla kuin perinteisen kirjan kanssa. Olo on levottomampi ja hypähtelevämpi, ajatus katkeilee ja hakeutuu muiden nettisivujen pariin. Tammisen kirjaa lukiessa tämä ei kuitenkaan niin paljon haitannut, koska kirja koostuu lyhyistä pakinamaisista jutuista, ja yhden jutun luettua saattoi hyvin selailla muita svuja. Pitkäjänteisempään lukemiseen en nettiselainta välttämättä kuitenkaan haluaisi käyttää.

Muuten palvelu toimi hyvin. Varatun aineiston saapumisesta tuli ilmoitus sähköpostiin, ja kirjaa pääsi lukemaan helposti kannen kuvaa napauttamalla. Ebib-kokemuksista on laajemmin kirjoittanut Luru.

***

"Olin ujo mutta en siksi että vietin nuoruuteni sisätiloissa ja luin; vietin nuoruuteni sisätiloissa ja luin, koska olin ujo. Kului vuosia ennen kuin ymmärsin, mikä lukemisessa auttoi: Kirjat todistivat, että olin samassa maailmassa toisten kanssa."

Muita hyviä ominaisuuksia on siis kokoelma pieniä esseitä tai pakonoita, joiden aiheet pyörivät pitkälti ujouden, lukemisen ja miehenä olemisen ympärillä. Olin etukäteen lukenut blogiarvioita, joissa kirjaa oli kehuttu hauskaksi, suorastaan ääneennaurattajaksi. No, minähän nauran todella harvoin lukiessani, enkä pahemmin perusta hauskoista kirjoista. Ei Tamminenkaan minua naurattanut, vaikka kirjassa hupaisia kohtia olikin, mutta onneksi kirja ei perustunutkaan vain huumorille, vaan siitä löytyi tosikollekin paljon tarttumapintaa.

Hauskaksi mainituksi kirjaksi Muita hyviä ominaisuuksia oli itse asiassa minusta varsin apea ja surumielinen. Tamminen - olettaen että hän kirjoittaa jutuissa nimenomaan itsestään - suhtautuu elämään ujon ulkopuolisen asenteella. Lapsesta asti ujouden kanssa elänyt Tamminen kirjoittaa, että "ujolla on taipumus huomata vain joukon vilkkaimmat ja verrata itseään heihin." Tämä lausahdus tuntuisi kertovan varsin paljon Tammisen elämänasenteesta: ujona hän huomaa ulospäinsuuntautuneet; miehenä hän vertaa itseään niihin miehiin, jotka sopivat vaivatta siihen miehen muottiin johon ei itse tunne aivan vaivatta solahtavansa; ja vaikka Tamminen joskus tuntee olevansa eniten elossa esimerkiksi Veijo Merta lukiessaan, hän ajattelee, että jossakin toiset ihmiset elävät elämäänsä kun hänen oma elämänsä kuluu lukiessa.

Välillä lukiessa teki mieli ravistella Tammista ja sanoa, että älä väheksy omaa tapaasi elää! Ei ole oikeaa tapaa olla suomalainen tai mies tai kirjailija! Älä vertaa itseäsi Toisiin!

Muita hyviä ominaisuuksia oli mainio lukukokemus siinä mielessä, että se sai ajatukset rullaamaan, ja kävin lukiessani lähes koko ajan päänsisäistä dialogia Tammisen kanssa. Välillä nyökyttelin hyväksyvästi, ja ihailin kuinka hienosti jokin asia oli tiivistetty muutamaan lauseeseen. Esimerkiksi tällaisen eron hetken haikeuden on varmasti moni kokenut:

"Kokous päättyi seuraavana päivänä. Tunnelma oli haikea, kirjailijat halailivat toisiaan ja kokoontuivat ryhmäkuviin. Minusta tuntui, että tämä eron hetken haikeus ei johtunut niinkään siitä, että meidän piti erota kuin siitä että emme olleet vielä ehtineet tutustua."

Välillä taas annoin mielessäni Tammiselle neuvoja ja ohjeita - välillä väittelin kiivaasti kun välillämme oli näkemyseroja. Tamminen kärjistää ja yleistää näkemyksissään juuri sen verran, että lukijan omat mielipiteet saavat polttoainetta, mutta kirja ei ylitä ärsytyskynnystä. Ujon lukutoukan on helppo löytää samaistumispintaa Tammisen kokemuksista, vaikka en itse tunnustakaan että minusta olisi tullut lukutoukka, koska olin ujo. Itse asiassa olin aika reipas ja sosiaalinen lapsi siinä vaiheessa, kun opin lukemaan ja rakastuin kirjoihin. Ujous iski vasta myöhemmin, mutta siinä vaiheessa olin jo täysiverinen lukutoukka. Tunnistan kuitenkin Tammisen kokemukset siitä, kuinka lukeminen tuo yksinäiselle sielulle toisen, sinän.

Muita kirjan lukeneita: Sanna, joka totesi että parikymppinen opiskelijatyttö pystyy hyvin samaistumaan nelikymppisen miehen kokemuksiin; Minna, joka vanhan bloginsa puolella totesi "Miten osuvaa, totta, nokkelaa!"; Jori, joka piti siitä ettei Tamminen säästele itseään; anni.M, joka suosittelee lukemaan muistivihon ja alleviivauskynän kanssa; Hanna, jonka mielestä Tammisen itseironia oli puhdistavaa luettavaa ja Ina, joka suosittelee tätä kirjaihmisille ja lukutoukille.

Petri Tamminen: Muita hyviä ominaisuuksia
Kansi: Piia Aho
Otava: 2010
Sähkökirjalaitos