"Minä olin äidin suosikki. Lowell oli isän. Minä rakastin isää yhtä paljon kuin äitiä mutta Lowellia kaikkein eniten. Fern rakasti eniten äitiä. Lowell rakasti Ferniä enemmän kuin minua.
Meidän perheen mieltymykset vaikuttavat näin kuvailtuina pääosin vaarattomilta. Jokaiselle oli jotakin. Enemmän kuin riittävästi."
Rosemaryn perhe on hajalla. Sisar on poissa, samoin isoveli. Äiti on masentunut ja isä juo liikaa. Rosemary itse pitää etäisyyttä kaikkiin eikä sopeudu joukkoon opiskelijaporukoissa. Kun Rosemary kertoo perheensä tarinaa, hän aloittaa tarinan keskeltä, sillä se on helpointa. Alku on liian vaikea – tai ehkä Rosemary ei edes muista mitä alussa tapahtui.
Kuulin kesällä Karen Joy Fowlerin Olimme ihan suunniltamme -kirjasta, sen erinomaisuudesta ja siitä ettei kirjasta voi oikeastaan kertoa juuri mitään spoilaamatta kirjan olennaista koukkua. Kirja alkoi houkutella kovasti. Ennen kaikkea kehujen vuoksi, ei niinkään koukun tai yllätyskäänteen takia, koska en ole suuri yllätysjuonenkäänteiden ystävä. Vaarana kun helposti on, että yllätys määrittelee teosta niin paljon, ettei käteen loppujen lopuksi jää juuri muuta. Paljon mainostettu koukku saattaa myös kääntyä itseään vastaan: kaiken puheen jälkeen koukku tuntuu pettymykseltä tai ennalta-arvattavalta.
Fowlerin kirjassa koukku toimii erinomaisesti. Käänne yllättää, mutta tarina ei kulminoidu yllätykseen vaan pikemminkin alkaa siitä. Ja vaikka yllätys on herkullinen, en kirjan luettuani miettinyt yllätyskäännettä vaan kirjan tarinaa ja teemoja. Teemoja ja aihioita onkin aika paljon, mutta Fowler onnistuu punomaan ne yhteen hyvin ehjäksi ja eläväksi kokonaisuudeksi.
Mistä Olimme ihan suunniltamme sitten kertoo? Rikkonaisesta perheestä, sisarussuhteista, lapsuuden traumoista. Opiskelijaelämästä ja identiteetin etsinnästä. Moraalista ja valinnoista. Muistoista ja niiden epäluotettavuudesta. Perusasioista. Mutta Fowler onnistuu kuin onnistuukin tuomaan tuttuihin teemoihin tuoretta ja virkistävää näkökulmaa. Fowler yhdistelee tuttuja aineksia, mutta muuttaa suhteita juuri sen verran että sekoitus tuntuu uudelta.
Olen aikaisemmin lukenut Fowlerilta Jane Austen lukupiirin, joka oli melko heppoista ihmissuhdeviihdettä. Olimme ihan suunniltamme on ihan eri luokkaa. Se on viihdyttävä, koukuttava, nokkela ja koskettava. Kirjasta voi jotenkin aistia, että kirjailija on todella halunnut kertoa Rosemaryn tarinan: siitä huokuu kertomisen ilo. Ja tuo ilo tarttui myös minuun, kun heittäydyin tarinan vietäväksi.
Kirjan ovat lukeneet myös Katja, Kaisa Reetta, Liina, Omppu, bleue ja Nina.
Karen Joy Fowler: Olimme ihan suunniltamme (We Were All Completely Beside Ourselves, 2013)
Suom. Sari Karhulahti
Tammi, 2015
