Vuosi kuvina -haaste: hiirenkorvia huhtikuussa

Oi kevät! Olet tänä vuonna niin kaunis ja lempeä, että sydän pakahtuu.

Hiirenkorvien aika on yksi lempihetkiäni vuodenkierrossa – ja kuten monet muutkin ihanat hetket, myös se on usein ohi aivan liian nopeasti. Vain muutaman päivän ajan maailma värjäytyy kaikkiin vihreän eri sävyihin, ja maisema on silmuineen, kukkasineen ja umpuineen kuin hienoa pitsikudosta. Ja ehkä juuri sen hetkellisyyden vuoksi kevään puhkeaminen onkin niin ihanaa.

Tänä vuonna kevät on myös kiireinen. Opiskelujen loppurutistus on menossa, ja varsinkin kaksi tulevaa viikkoa ovat niin täynnä tehtävää että aivan hirvittää. Mutta kesäkuussa opinnot ovat ohi, ja sitten aion lukea, lukea ja lukea.

Olen kyllä ehtinyt nytkin jonkin verran lukea muutakin kuin tenttikirjoja. Esimerkiksi erinomaisen ihmissuhderomaanin, mielenkiintoista runokirjaa, matkaopasta, dekkarisuosikkia ja outoja novelleja. Aikaa ja jaksamista bloggaamiselle ei vain tahdo löytyä. Mutta päivitän nyt sentään Vuosi kuvina -haasteen huhtikuun osalta. Kävin tänään tallustelemassa ulkona, ja keväthuumassani pysähtelin vähän väliä napsimaan kuvia. Erityisesti ilhadutti se, kun sain tallennettua linnunpesässä pönöttävän pulun.

Sitten varsinaiset haastekuvat. Kovasti on vihreämpää kuin kuukausi sitten.

Ja vielä vähän ylimääräistä kevätkauneutta. Ja seuraavassa postauksessa sitten toivottavasti kirjoja.

Vastauksia kysymyksiin

P.S. Rakastan kirjoja -blogin Sara haastoi minut vastaamaan muutamaan kysymykseen. Kiitos, Sara, vastailen mielelläni!

1. Kuka kirjallinen henkilö voisi olla sielunkumppanisi (ehkä myös romanttisessa mielessä)?

Olen samaistunut kovasti esimerkiksi Astrid Lindgrenin Marikkiin ja Montgomeryn Emilia Starriin. Myös  Margaret Schlegel E. M. Forsterin Talo jalavan varjossa -kirjasta on yksi kirjallisista sielunsisaristani. Dorothy L. Sayersin Harriet Vane on ehdottomasti sielunkumppani, ja romanttisista sielunkumppaneista puhuttaessa Harrietin ihastus Peter Wimsey on ehdoton ykkönen. Muita kirjallisia ihastuksia vuosien varrella ovat olleet esimerkiksi Nuuskamuikkunen ja Tuntemattoman sotilaan Hietanen.

2. Mikä vuosikymmen tai vuosisata on kirjallisessa mielessä sinulle kaikkein läheisin ja miksi?

Kyllä se taitaa olla 1900-luvun vaihde, erityisesti 1900-luvun ensimmäiset vuosikymmenet.Silloin on vain yksinkertaisesti kirjoitettu niin moni omista lempikirjoistani. Toisaalta viihdyn myös erinomaisesti nykykirjallisuuden parissa, eli voisin vastata tähän myös vuosituhannen vaihteen.

3. Kerro jokin kirjoihin liittyvä muisto lapsuudestasi.

Rakastin lapsena Narnia-kirjoja, erityisesti Velhoa ja leijonaa. Parhaan ystäväni kanssa halusimme ehdottomasti testata, olisiko meidänkin vaatekaapissamme portti satumaailmaan. Emme ihan oikeasti uskoneet, että kaapista minnekään pääsisi, mutta ahtauduimme silti kahdestaan varsin ahtaaseen vaatekaappiin. Ja joku pieni toivo mielen pohjalla oli tainnut elää, koska olimme kuitenkin aika pettyneitä, kun kaapin takaseinä ei antanut periksi, vaikka kuinka sitä koputtelimme ja työnsimme.

4. Mikä on erikoisin paikka, jossa olet lukenut?

Luen kyllä melkein aina ja kaikkialla, mutta mitään kovin erikoista ei tule mieleeni. En siis ilmeisesti harrasta erikoisia paikkoja! Ainoa lukutilanne, joka on osoittautunut minulle liian erikoiseksi, on kävellessä lukeminen: kävelen luonnostani sen verran nopeasti, että jos yritän samalla lukea, minulle tulee huono olo tai sotkeudun jalkoihini. Olen kuitenkin yrittänyt lukea kävellessäni, vaikkei se oikein toimikaan. Käveleminen ei tosin varsinaisesti ole paikka, mutta vastaan sen kuitenkin.

5. Mihin haluaisit mennä lomalle? Kerro myös jokin rakas matkamuisto.

Tällä hetkellä kesäloman matkasuunnitelmat alkavat kallistua Madeiran suuntaan, eli se kutkuttelee mielessä päällimmäisenä. Muita pitkäaikaisia matkahaaveilun kohteita ovat ainakin Islanti, Praha, Japani ja Skotlanti. Ja Englantiin toki voisin matkustaa aina uudelleen.

Oxfordissa olen käynyt kaksi kertaa, ja kummallakin kerralla on tuntunut siltä kuin olisin päässyt kotiin. Oxfordissa jos missä voi tuntea tavoittavansa menneen maailman, mutta samalla kaupunki on vilkas ja eläväinen. Ensimmäsellä Oxfordin reissulla olimme ystäväni kanssa katsomassa Radioheadin suurta ulkoilmakeikkaa. Keikka oli loistava, ja tunnelma kohosi taivaisiin loppupuolella, vaikka (tai kenties juuri siitä syystä että) alkoi sataa kaatamalla. Kymmenet tuhannet ihmset lauloivat mukana ja hyppivät mutaiseksi muuttuvalla nurmikolla. Ja keikan jälkeen samat kymmenet tuhannet jonottivat rauhallisesti ja kohteliaasti ulospääsyä ahtaalla poistumisreitillä. Pakko rakastaa englantilaisia!

6. Kenestä kertovan elämäkerran haluaisit lukea ja miksi?
 
Elämäkertoja luen varsin kausiluontoisesti ja myös impulsiivisesti. Harvemmin suunnittelen elämänkertojen lukemista, mutta joku virike voi herättää halun lukea lisää jostakin henkilöstä. Mutta ainakin Peter von Baghin Chaplin-elämäkerran haluan jossain vaiheessa lukea. Ja jos Murakami joskus innostuisi kirjoittamaan laajemman omaelämäkerran Juoksu-kirjan tyyliin, lukisin sen haukkana.

7. Mikä kirja minun pitäisi sinun mielestäsi ehdottomasti lukea? Mitä puolestasi itse luit viimeksi?

Jo aikaisemmin mainittu Talo jalavan varjossa! (Jos et ole jo ehtinyt sitä lukea.) Vikram Sethin Rakkauden musiikki nousee myös mieleeni sinua ajatellessani. Ja sitten tietysti vielä Simone de Beauvoirin Kutsuvieras.

Itse luin viimeksi loppuun Lena Andersonin kirjan Omavaltaista menettelyä. Sitäkin suosittelen erittäin lämpimästi.

Johanna Sinisalo: Salattuja voimia

"Kirkkaalla säällä vuoristosolassa voi hyvässä lykyssä nähdä paikan, josta on lähtenyt viikkoja aiemmin. Yläniittyjen kukkarunsaus ja lumisten huippujen jylhyys luovat hurjia kontrasteja. Matkaaja tapaa vihelteleviä murmeleita ja seinämillä kiipeileviä gemssejä. Ilma on humalluttavan raikasta, hiljaisuus käsin kosketeltavaa, ja vuoren rinteellä voi kokea harvinaisen tunteen, että on täysin oman itsensä ja omien voimiensa varassa."

Johanna Sinisalon patikointi-aiheinen Salattuja voimia - Opas valoisille ja pimeille poluille on rakenteeltaan mielenkiintoinen. Se sisältää Sinisalon omia kokemuksia patikointireissuilta, novelleja jotka tavalla tai toisella liittyvät patikointiin sekä novelleja taustoittavia kommentteja. Kirjan lopussa on vielä Sinisalon kirjoittama laajahko opas aloitteleville patikoijille.

Rakastan kävelemistä, luonnossa kulkemista ja myös näistä asioista lukemista. Salattuja voimia ei kuitenkaan saanut minua aivan rakastumaan, mutta viihdyin ja viehätyin. Ongelmana kirjassa oli kuitenkin epätasaisuus. Pidin kovasti Sinisalon omista patikointimuisteluista, ja oli myös hauska lukea novellien selitysosioita, joissa usein kerrottiin, mikä tosielämän sattumus oli innoittanut novellin tarinan. Sen sijaan itse novellien laatu ja kiinnostavuus vaihteli. Mukana oli varsin mainioita tarinoita, mutta myös vähemmän mielenkiintoisia juttuja mahtui joukkoon. Novellienkin kohdalla huomasin nauttivani eniten niistä, joissa itse patikointi oli keskeisessä roolissa.

Suosikkitarinoitteni joukkoon kuului Sherpa Eva, jossa aloitteleva patikoitisija Laura joutuu vaelluksellaan turvautumaan tuntemattoman apuun. Novellissa ihastuttivat sekä kuvaus ääriolosuhteista ja luonnonvoimista joihin vaeltaessa voi törmätä, myös hyvin sinisalomainen ihmisluonteen heikkouksien ja pimeiden puolien kuvaus. Vielä syvemmälle pimeään sukeltaa mainio Fast Chuck, jossa kilpailuvietti saa erään vaeltajan liian voimakkaasti valtaansa. Myös Danten Jumalaista näytelmää mukaileva Divina Commedia: Inferno oli kiehtova. Sen sijaan kirjan pisin tarina ja niminovelli Salattuja voimia oli valitettavasti minusta yksi heikoimmista lenkeistä. Illanvietto, jonka aikana jokainen osanottaja paljastaa oman salaisuutensa on aiheena jokseenkin kulunut, eikä Sinisalo onnistu tuomaan asetelmaan mitään erityisen oivaltavaa. Patikointikaan ei näyttele tarinassa kuin sivuosaa.

Mutta Sinisalon omat vaelluskokemukset sen sijaan ovat täynnä henkeä ja innostusta. Pidin niiden lukemisesta siksikin, että näissä tositarinoissa oli yleensä hyvin lämmin tunnelma, mukavia "henkilöhahmoja" ja onnellinen loppu. Sinisalon fiktiossa tunnelma on jokseenkin synkkä eikä hänen henkilöhahmoihinsa useimmiten haluaisi tehdä läheisempää tuttavuutta. Siksipä olikin mukavaa lukea Sinisalolta myös tarinoita niiltä valoisilta poluilta.

Suosittelen kirjaa heille, joiden sydäntä lähellä patikointi on. Jos aihepiiri ei kiinnosta lainkaan, kirjan anti voi jäädä laihaksi. Itse luin innoissani myös lopussa olevan tietopaketin, ja tunsin kävelykuumeen kutittelevan jalkapohjiani.

Kirjan ovat lukeneet myös Jenni, Suketus ja Valkoinen kirahvi.

Johanna Sinisalo: Salattuja voimia. Opas valoisille ja pimeille poluille.
Teos, 2012

Lapsuuden suosikit kadoksissa - tunnistatko kirjat?

Kaikkia lukemiaan kirjoja ei voi muistaa. Jotkut kirjat taas muistaa, mutta kirjan ja kirjailijan nimet ovat kadonneet mielestä. Jostakin syystä tämä vaivaa minua erityisesti lapsuuden suosikkien kohdalla. Ehkä siksi, että lapsena kirjoihin uppoutui niin kokonaisvaltaisesti. Vaikka kirjoista muistaisi vain joitakin hämäriä yksityiskohtia, niiden herättämät tunteet olivat aikoinaan niin vahvoja, että kirjat elävät mielessä yhä suurina elämyksiä. Siksipä olisi myös mukava muistaa aikoinaan niin rakkaiden kirjojen nimet.

Mutta ehkäpä joku teistä tunnistaisi nämä kirjat.

Tapaus numero 1: 

Tämän kirjan nimeä olen yrittänyt palauttaa mieleeni ties kuinka kauan. Muistan kirjasta sen verran, että pääosassa oli varsin arka ja väritön tyttö nimeltä Varpu. Varpu tutustuu toiseen tyttöön, joka kertoo olevansa noita. Varpukin alkaa tutustua uuden ystävänsä opastuksella noituuteen. Lopussa annetaan ymmärtää, että noituus on ollut vain leikkiä, mutta se (tai ystävyys) auttaa Varpua kuitenkin rohkaistumaan ja luottamaan itseensä.

Erityisesti mieleeni on jäänyt toisen tytön äidin kommentti: Varpu on niin tylsä ja väritön nimi. Olisi nyt edes Kanerva.

Tapaus numero 2:

Tässäkin kirjassa päähenkilö ystävystyy tyttöön, joka ainakin omien sanojensa mukaan on noita. Kirja on luultavasti amerikkalainen, koska muistan että kirjassa vietetiin Halloweenia. Muistan kirjasta ennen kaikkea kohtauksen, jossa koulussa on naamiaiset. Luokan ärsyttävin tyttö on pukeutunut ballerinaksi: hänellä on ihana vaaleanpunainen tutu. Noita-tytön puku on paperipussi (ei silmänreikiä) päässä. Noita-tyttö pudottaa pelkällä nopealla kädenliikkeellä ärsyttävän tytön tutun nilkkoihin.

Tapaus numero 3:

Muistikuvani kirjasta ovat kovin epämääräisiä, mutta muistan pitäneeni tästä hirveästi, joten haluaisin kovasti saada kirjan nimen selville.

Tämä kirja on enemmän nuortenkirja. Päähenkilö on ehkä jo teini-ikäinen. Hänen vanhempansa ovat eronneet, ja tyttö asuu äitinsä kanssa, muistaakseni isossa uusperheessä. Kirjan loppupuolella tyttö lähtee tapaamaan isäänsä, johon suhtautuu jossain määrin ihannoivasti, mutta tapaaminen ei tainnut olla kovin onnistunut.

Tästä kirjasta mieleeni on jäänyt se, että päähenkilö on kirjan alussa aika kiltti tyttö, mutta elää sitten jonkinlaisen kapinavaiheen poikaystävineen ja pukeutumiskokeiluineen. Muistan ainakin sen, että tyttö laski uusissa farkuissaan kerta toisensa jälkeen alas kalliota, että saisi housuihin juuri oikeanlaisen kuluneen sävyn.

Herättävätkö nämä mielikuvien sirpaleet kenessäkään muistoja?

Taiye Selasi: Ghana ikuisesti

"Myöhemmin, paljon myöhemmin, kun kuu on jo noussut ja päivä kokenut näyttävän kuoleman täynnä verenpunaa ja verenoranssia, sinistä ja magentaa – auringonlasku on henkeäsalpaava näky, jota kukaan heistä ei näe – he saapuvat taas pöydän ääreen syömään illallista (riisiä, munakoisokeittoa; vain Taiwo puuttuu, on lepäämässä) ja harhailevat sitten taas huoneisiinsa kipuineen, hatarien toiveiden harhaillessa hiljaa heidän perässään, sulkeutuvien ovien alta."

Taiye Selasi kertoo esikoisromaanissaan sinänsä varsin perinteisen perhetarinan. Kirjassa on monimutkaisia kiintymyksen, kateuden ja surun siteitä, sisarussuhteita, vanhempien ero ja vaiettuja salaisuuksia. Lapset toistavat vanhempiensa virheitä tai yrittävät päättäväisesti olla toistamatta niitä. Vanhemmat yrittävät korjata tekojaan tai tekemättä jättämisiään. Ja sitten tapahtuu jotakin, mikä pakottaa perheenjäsenet kohtaamaan toisensa ja menneisyytensä.

Ghana ikuisesti on paitsi perhetarina, myös maahanmuuttajatarina. Kirjan lievetekstissä sanotaan että se "uudistaa käsitystämme afrikkalaisesta romaanista". Ehkä sitaatti on irrotettu asiayhteydestä, mutta kyllä tämä kirja minusta on enemmän maahanmuuttajaromaani kuin afrikkalainen romaani. Niin Selasi kuin kirjan henkilötkin ovat afrikkalaistaustaisia, ja osa kirjan tapahtumista sijoittuu Afrikkaan, mutta riittääkö se määrittelemään kirjan afrikkalaiseksi? Afrikkalaisuus on kirjassa läsnä, mutta taustavoimana, juurina, vierauden tunteena. Vieraus, kodittomuus ja identiteetin etsintä ovatkin kirjan tärkeitä teemoja, ja juuri nämä teemat tekevät kirjasta vahvasti maahanmuuttajaromaanin.

Selasin kirjassa on paljon tuttua ja perinteistä, mutta se on myös omaääninen ja erityinen. Erityisen siitä tekee varsinkin kieli, joka on runollista, voimakasta, aaltoilevaa ja rytmikästä. Marianna Kurton suomennos kulkee luontevasti ja kauniisti ja niin hienosti, että tekee mieli lukea Selasia myös alkukielellä. Kun käännös on näin upeaa kieltä, täytyy myös Selasin tekstin olla nautinnollista.

Ghana ikuisesti sopi myös omaan lukumakuuni melkoisen täydellisesti. Ainoastaan hienoista melodramaattisuutta tietyissä juonenkäänteissä vähän vierastin, mutta ei se kokonaisuutta haitannut. Nautin suunnattomasti Selasin tekstin lukemisesta, ihastuin rikkinäisiin ja kauniisiin henkilöhahmoihin, uppouduin tarinaan. Selasin kirja on älykäs ja tunteisiin vetoava ja herkullista luettavaa. Lukemisen iloa kaiken kaikkiaan.

Selasi toi myös mieleeni toisen maahanmuuttajakirjailijan ja suuren suosikkini Jhumpa Lahirin. Vaikka näiden naisten kirjoitustyylit ovat varsin erilaisia – Lahiri on vähäeleisen tyylikäs, Selasi runollisen polveileva – on heidän maailmassaan ja henkilöhahmoissaan jotakin samanlaista keskiluokkaista kipua ja melankoliaa. Ja molemmat osaavat tuoda esiin maailman katoavan kauneuden.

Anna analysoi kirjaa hienosti -samoin Tuijata. Mari A. suosittelee kirjaa muillekin. Katjalle kirja oli lähes täydellinen. Karoliina ajatteli lukiessaan, ettei tarvitse elämäänsä enää ikinä mitään muuta. Mari ja Jenni eivät ihastuneet.

Taiye Selasi: Ghana ikuisesti (Ghana must go, 2013)
Suom. Marianna Kurtto
Kansi: Timo Mänttäri
Otava, 2013

Vuosi kuvina haaste: maaliskuussa keväistyy

Kevät on ollut maineensa veroinen – oikullinen. Juuri kun on luullut, että nyt se on täällä, on taivaalta viskottu niskaan räntää ja viimaa. Mutta ainakin valon määrästä tietää, että koko ajan kuljetaan kevättä kohti.

Viikonloppuna oli niin keväistä, että sielussakin tuntui pulppuilevan kevätpuro. Ilmassa tuoksuivat pöly ja multa, aurinko lämmitti mutta tuuli oli vielä kylmä. Leskenlehdet kurkistelivat viime vuoden kuivuneiden lehtien seasta.

Kutkuttavaa kevättä kaikille!