sunnuntai 28. helmikuuta 2016

Lena Dunham: Sellainen tyttö


"Olen kertonut tuota tarinaa itselleni monina eri muunnelmina. Muistissani pyörii siitä useampi versio, vaikka todellisuudessa asiat tunnetusti tapahtuvat vain yhden kerran ja yhdellä tavalla. Tuon illan jälkeisenä päivänä jokainen yksityiskohta oli vielä tuore ja raikas (niin tuore ja raikas kuin mahdollista siihen nähden, että tapahtuma oli kyllästetty lämpimällä oluella, Xanaxin murusilla ja huolimattomasti annostellulla kokaiinilla). Parissa viikossa siitä oli tullut muisto, josta yritin kääntää katseeni pois, samaan tapaan kuin siitä kerrasta, kun käännyin kulmasta hautaustoimiston pihaan ja näin isoisäni avoimessa arkussa laivaston univormu yllään."

Olen Lena Dunhamin suhteen myöhäisherännäinen. Katsoin vasta aivan äskettäin Girls-sarjan ensimmäisen tuotantokauden, ja ihastuin välittömästi. Samoihin aikoihin kiersin erään kirjakaupan alennusmyyntejä, ja löysin Dunhamin Sellaisen tytön naurettavan halpaan hintaan. Kirja oli tietysti pakko ostaa, siitä huolimatta että sen kansi oli minusta hirveän ruma. (Sen sijaan Joana Avillezin piirroskuvitukset ovat ihastuttavia.)

Kirjan alaotsikko on kuvaavasti Nuoren naisen "opetuksia". Kirja on selvästi nuoren ihmisen kirjoittama, eikä se teeskentelekään olevansa muuta. Jotakin on elämän varrella opittu, mutta ei niin paljon, että oltaisiin valmiita. Dunham kirjoittaa rakkaudesta ja seksistä, opiskelusta, kuolemanpelosta, vanhemmistaan, ystävyydestä ja terapiasta. Ja itsestään, totta kai. Joitakin tällainen määrätietoinen oman napanöyhdän kaivelu varmaan ärsyttää, mutta minulla ei ole koskaan ollut ongelmia napanöyhtäkirjallisuuden kanssa. Sellainen tyttö olikin minusta aivan mainio.

Dunham osaa olla hauska ja nokkela, mutta kokoelman parhaat tekstit ovat niitä, joissa hän on vakavimmillaan. Niitä, joissa käsitellään häpeää, pelkoa, rakkautta tai ristiriitaisia tilnateita, joihin ei osaa suhtautua. Juuri ristiriitaisten tilanteiden ja tunteiden kuvaajana Dunham on minusta parhaimmillaan.

Ihailen esimerkiksi sitä, kuinka tarkkanäköisesti Dunham kirjoittaa seksuaalisuudesta. Ei siis niinkään seksistä, vaan nimenomaan seksuaalisuudesta, ja siitä kuinka monimutkaista ja hämmentävää se voi olla. Dunhamin teksti on suorasukaista, paljastavaa, välillä kepeää, välillä kovin kipeää.Tai kepeyden viittaan naamioidusti kipeää. Dunham kirjoittaa siitä, miten seksi sekoittuu nuoren haluun olla hyväksytty ja "normaali". Kuinka epämiellyttävän seksin aikana saattaa rauhoitella itseään ajatuksella "näin aikuiset tekevät".

Sellainen tyttö on kokonaisuutena hiukan epätasainen, mutta viihdyin sen seurassa koko ajan. Dunham kirjoittaa nuoruudesta tavalla, joka saa muistamaan, millaista teini-ikäisen tai parikymppisen naisen elämä saattoi olla. Ei nostalgisesti vaan ihan oikeasti. Kaikkeen en samaistunut, mutta sekin mitä en itse ole kokenut, on tunnistettavaa.

"Minusta on uljasta ja rohkeaa uskoa, että oma elämäntarina on kertomisen arvoinen, etenkin kun kyse on naisen tarinasta."

Kirjan ovat lukeneet myös Sonja, Hanna, Krista, Maija, tuijata, Linnea ja Helmi K.

Lena Dunham: Sellainen tyttö. Nuoren naisen "opetuksia" (Not That Kind of Girl. A Young Woman Tells You What She's "Learned", 2014)
Suom. Lotta Sonninen
Kuvitus: Joana Avillez
Otava, 2014 

sunnuntai 21. helmikuuta 2016

Erkka Mykkänen: Kolme maailmanloppua


"En tiedä, oliko luokan opettaja lasten Joni-leikeistä mitenkään tietoinen. Varmaankin oli eikä ollut – niin kuin asiat nyt aina ovat sekä sekä että että.
Mutta sillä välitunnilla jokin oli toisin."

Erkka Mykkäsen Kolme maailmanloppua liikkuu kummallisen alueella. Mininovelleissa esiintyvät mies, jonka kalju syttyy tuleen, nainen joka järvellä soutaessaan kohtaa nuoren version keski-ikäisestä aviomiehestään ja mies joka rakentaa bunkkeria maailmanlopun varalle. Jotkut tarinat hylkäävät reaalimailman lait kerta kaikkiaan ja viittaavat kintaalla syy-seuraussuhteille. Toisissa kertomuksissa kummalliset tapahtumat taas on helppo tulkita vertauksina – tai olla tulkitsematta. Ehkä kaikessa on kyse kirjan alaotsikon mukaisesti vain kuvitelmista.

Kirjan pienet tarinat ovat lyhyimmillään alle sivun mittaisia ja pisimmilläänkin alle kymmenen sivua. Yhdessä sivussakin ehtii kertoa yllättävän paljon: jos ei tarinaa niin ainakin tunnelman tai mielikuvan. Mykkäsen novelleissa oleellista ei ehkä muutenkaan ole se, mitä tapahtuu (tai varsinkaan miksi), vaan kyse on enemmänkin ajatusten ravistelusta. Kerronta on tiivistä, ja lyhyet tarinat pitävät lukijan valppaana.

Minua ilahdutti erityisesti se, kuinka Mykkänen onnistui melkein kaikissa tarinoissaan aidosti yllättämään. Kertomus tuntuu etenevän tiettyyn suuntaan, ja vaikka lukija tietää, että jotakin odottamatonta on luultavasti luvassa, Mykkäsen käännökset vievät silti oudoille poluille. Tunnelmatkin voivat vaihdella julmasta humoristiseen tai herkästä täysin absurdiin. Pidin myös Mykkäsen kielestä, jossa on selkeyttä ja kauneutta, mukavana ristiriitana tarinoiden synkkien ja julmien sävyjen rinnalla.

Kirja päätyi minulle viime vuoden kirjamessujen bloggaajabrunssilla, jossa sai valita luettavaksi kolme uutuuskirjaa. Mykkäsen kirja valikoitui kiinnostavien teosten joukosta aiheensa vuoksi, mutta myös kirjan ulkoasu vaikutti valintaan. Markus Pyörälän suunnittelema kirja on yksinkertaisuudessaan viehättävä ja juuri sellainen kaunis kirjaesine, jonka mielellään haluaa säilyttää omassa hyllyssään.

Kirjan ovat lukeneet myös ainakin Suketus, Katja, Erja, Kaisa, Niina T, Mari A ja tuijata.

Erkka Mykkänen: Kolme maailmanloppua. Kuvitelmia
Kansi: Markus Pyörälä
WSOY, 2015

maanantai 15. helmikuuta 2016

Markku Pääskynen: Sielut


"Kun järki loppuu, loitsut heräävät ja taikuus ryhtyy toimeen. Hetkittäin päivän mittaan sekä Aino että Kristian olivat kuvitelleet että syy Maijan katoamiseen olisikin heissä itsessään, menneisyyden synneissä ja pahoissa teoissa. Vanhoja uskomuksia on vaikea sivuuttaa koska ne istuvat syvällä, syvällä perimässä, ajatuksissa ja puheenparsissa. Ja pitkin päivää Aino ja Kristian olivat löytäneet enteitä ja merkkejä."

Kaunis toukokuun päivä muuttuu synkäksi, kun Aino ja Kristian saavat puhelun tyttärensä opettajalta: Maija ei ole tullut kouluun. Alkavat etsinnät, joiden aikana selviää, että tyttö on nähty aamulla juoksemassa metsään. Sen jälkeen hänestä ei ole havaintoja. Kristian kiertelee kyselemässä, Aino päivystää kotona puhelimen ääressä. Naapuruston pojat Taito ja Ilari puuhailevat omia alkukesän puuhiaan, mutta Maijan katoaminen liikkuu heidänkin ajatustensa taustalla. Samaan aikaan kaupunkia kohti ajaa pankkiryöstäjä mukanaan kolme panttivankia.

Markku Pääskysen Sielut on niitä ongelmallisia kirjoja, joiden tietää olevan hyviä, mutta joista ei itse saa oikein mitään irti. Sielut on taidolla kirjoitettu kirja koskettavasta aiheesta, mutta se ei ollut ollenkaan minun kirjani. Yksi suuri ongelma oli Pääskysen kieli, joka on hyvin hiottua ja kaunista – omaan makuuni aivan liian täydellistä. Pääskysen pitkät virkkeet polveilevat ja virtaavat, ja minusta tuntui, että lukemisen tunnetaso katosi kielen kiemuroihin.

Ainon ja varsinkin Kristianin huoli ja pelko jäivät etäisiksi: Kristianin ajatukset ja teot eivät tuntuneet olevan oikeassa suhteessa tyttären katoamiseen. Koko kirjan tunnelma on niin rauhallinen ja viipyilevä, että on vaikea tavoittaa ahdistusta tai suurimpia pelkoja silloinkaan, kun niitä suoraan kuvataan. Olen myös samaa mieltä Arjan kanssa sekä lapsihahmojen epäaitoudesta että panttivankidraaman irrallisuudesta. Ajoittain Pääskynen tavoittaa Taiton ja Ilarin dialogissa lapsenomaisen poukkoilevuuden ja lörpöttelyn, mutta suurimmaksi osaksi lapset tuntuvat sekä liian nuorilta että liian vanhoilta ikäisiksiin.

Pääskysen kirjan pääosassa eivät ehkä niinkään ole ihmiset vaan kieli ja ajatukset. Kun kieli ei vedonnut minuun, yritin tarttua tarinaan ja henkilöihin, jotka jäivät kuitenkin haaleiksi. Jos Pääskysen kielenkäyttö viehättää, kirjaan tarinaankin varmasti kasvaa voimakkaampi side.

Kirjan ovat lukeneet myös esimerkiksi Kaisa Reetta TAnu, Henna ja Maria.

Markku Pääskynen: Sielut
Tammi, 2015

sunnuntai 7. helmikuuta 2016

Margaret Atwood: Oryx ja Crake


"Paradiisin menetelmällä saavutettaisiin sataprosenttinen tarkkuus. Pystyttäisiin luomaan kokonaisia populaatioita, joilla olisi ennalta määrätyt ominaisuudet. Kauneus, ilman muuta; kauneudesta olisi kova kysyntä. Ja tottelevaisuus; useat valtionpäämiehet olivat osoittaneet kiinnostusta siihen. Paradiisissa oli jo kehitetty ultraviolettisäteitä kestävä iho, sisäänrakennettu hyönteiskarkote ja ennenkuulumaton kyky sulattaa jalostamatonta kasvisravintoa."

Lumimies saattaa olla viimeinen katastrofin jälkeen eloon jäänyt ihminen. Ennen Lumimies oli Jimmy, yksi etuoikeutetuista. Hänen isänsä oli lahjakas geenitutkija, joten Jimmyn perhe ei asunut rahvaanmaalla vaan turvallisesti Piirissä, kuten muutkin BioYhtymän työntekijät. Jimmy itse ei vanhentuessaan osoita erityistä lahjakkuutta millään alalla, mutta hänen paras ystävänsä Crake on geeniteknologian nero. Craken kautta myös Jimmy pääsee seuraamaan uuden maailman ja uuden ihmisen muokkaamista, vaikkakin sivustakatsojana.

Mutta mitä on tapahtunut, ennen kuin Lumimies on päätynyt yksin sivilisaation raunioille, seuranaan vain geenimanipuloituja ihmisiä (crakelaisia) ja eläimiä (gemakkoja ja pesunäätiä)? Miksi Lumimies on jäänyt henkiin, kun koko muu ihmiskunta tuntuu kokeneen joukkotuhon? Mikä rooli kaikessa tapahtuneessa on Crakella ja Oryxilla, jotka Lumimies tunsi olleessaan vielä Jimmy?

Margaret Atwood on pitkään ollut yksi lempikirjailijoistani, jonka suomennetun tuotannon olen suurimmaksi osaksi lukenut – jotkut kirjat pariinkin kertaan. Jostain syystä Atwoodin MaddAddam-trilogia on kuitenkin saanut odottaa lukemista tähän päivään asti. Toisaalta, hyvää kannattaa odottaa, ja olen itse asiassa aika iloinen, että voin nyt lukea koko trilogian pitämättä kirjojen välissä vuosien taukoja. Ainakin tämä trilogian aloittava Oryx ja Crake oli sen verran vaikuttava ja hieno kirja, että tahdon lukea seuraavan kirjan pikapuoliin.

Kirjan lukeminen oli toisaalta painostavan ahdistavaa, toisaalta äärimmäisen koukuttavaa. Atwoodin maailmantuhon maisema on synkkä ja monin tavoin pelottavan tutun oloinen. Kulutushysteria, teknologiausko, ikuisen nuoruuden palvonta. Kuilu köyhien ja rikkaiden välillä, luonnonvarojen häikäilemätön hyväksikäyttö, ihmiset jotka turruttavat itseään väkivaltaa ja seksiä tihkuvalla viihteellä. Terrorismi, sodat, kulkutaudit. Kaikki kuulostaa kovin tutulta, vaikka Atwood nostaakin ilmiöt toiseen potenssiin.

Vaikka Atwoodin tarina on paikoitellen sietämättömän synkkä, hän kertoo sen niin vetävästi, että varsinkin loppupuolella kirjaa lukee kuin jännäriä. On pakko saada tietää, mitä oikein tapahtui; mitä katastrofin taustalla on. Arvoitukset ratkeavat pikku hiljaa, kun Lumimies kelaa menneisyyttä mielessään, mutta loppujen lopuksi moni asia jää hämärän peittoon. Lumimies tuntee oman roolinsa tarinassa, mutta monet tapahtumat ja motiivit niiden takana jäävät hänellekin arvoituksiksi. Asiat eivät järjestäydy siisteihin lokeroihin, jossa kaikelle löytyy syy ja seuraus, vaan kaoottisuus ja salaisuudet näyttelevät kirjan maailmassa suurta roolia.

Entä jos -ajatukset vaivaavat Lumimiestä. Olisivatko asiat voineet mennä toisin, jos olisin tehnyt toisenlaisia valintoja. Olisiko pitänyt toimia, olisiko pitänyt toimia aikaisemmin? Lumimies/Jimmy on eräänlainen jokamies, joka suhtautuu ympäristöönsä ja sen ilmiöihin melko passiivisesti. Hän saattaa järkyttyä nähdessään ensimmäisen kerran geenimanipuloituja "kananpoikia", jotka koostuvat vain rintapaloista ja suuaukosta. Ensijärkytyksen jälkeen hän kuitenkin syö NaposTipuja hyvällä ruokahalulla. Samalla tavalla Jimmy suhtautuu moniin asioihin: aluksi järkyttyen ja ehkä moraalista paheksuntaa ilmaisten, mutta nopeasti sopeutuen. Tärkeintä on kuitenkin loppujen lopuksi tämä hetki ja sen suomat nautinnot.

Atwood osaa kirjoittaa monimutkaisista moraalisista teemoista tavalla, joka saa lukijan ajatukset liikkeeseen. Atwood ei tarjoile helppoja ratkaisuja, eikä anna lukijan asettua oikeamielisesti hyvän puolelle. Hänen päähenkilönsä ovat harvoin sankareita – harmaan alue on heille tutumpi kuin musta tai valkoinen. Ja lukija joutuu usein tunnistamaan myös itsessään tuon harmaan alueen ja kuinka helppoa sen alueelle on päätyä vaikka haluaisi uskoa olevansa hyvän puolella. Atwood antaa meidän kaikkien katsoa peiliin ja miettiä, mitä siellä näemme.

Oryxista ja Crakesta ovat kirjoittaneet myös ainakin Raija, Norkku, Mari A, Kuutar, Notkopeikko, Annika K ja Laura.

Margaret Atwood: Oryx ja Crake (Oryx and Crake, 2003)
Suom. Kristiina Drews
Kannen kuva: Martin Johnson Heade
Otava, 2003/2010