Inspiroivia naisia etsimässä: Ofelian suru ja Naiset joita ajattelen öisin

Kun omassa elämässä on vaikeaa tai suunta hukassa, katse saattaa suuntautua kohti esikuvia. Aikalaisia tai menneinä aikoina eläneitä ihmisiä, jotka ovat ehkä kamppailleet samanlaisten ongelmien kanssa ja voittaneet ne. Ihmisiä, jotka ovat pelotta kulkeneet sinne, minne aikaisemmin ei ole kuljettu – raivanneet tietä perässä tuleville. Tai ihmisiä, jotka ovat yrittäneet ja epäonnistuneet, koska pelkkä yrittäminenkin voi olla kaunista ja inspiroivaa.

Mia Kankimäen ansioista olemme alkaneet puhua yönaisista. Naisista, jotka ovat irtautuneet niistä rooleista ja odotuksista, joita heille on omana aikanaan varattu ja seuranneet omia intohimojaan ja kiinnostuksen kohteitaan. Näitä naisia voi ajatella öisin, kun kaipaa rohkaisua, innostusta ja opastusta. Tällaisista naisista Kankimäki kirjoittaa kirjassaan Naiset joita ajattelen öisin.

Kankimäki aloittaa oman tarinansa yönaisista matkustamalla Tansaniaan Karen Blixenin jalanjäljissä. Karen Blixen on monella tuttu yönainen, tai ainakin tiedämme hänet Minun Afrikkani -elokuvasta. Kankimäki avaa Blixenin tarinaa Hollywood-kiiltokuvan takana, ja kuvaa samalla omaa matkaansa Afrikassa. Historialliset faktat, spekulaatiot ja omakohtaiset kokemukset risteilevät lumoavasti, kiehtovasti ja vastutamattoman innostavasti, tavalla joka on tuttu jo Kankimäen esikoisteoksesta.

Blixenin lisäksi Kankimäki ajattelee öisin 1800-luvun tutkimusmatkailijoita, renessanssin taidemaalareita sekä Yayoi Kusamaa. Heidän perässään hän matkustaa, joko konkreettisesti tai ajatuksissaan ja laatii listaa yönaisten elämänopetuksista. "Ole rohkea. Ei haittaa, vaikka pelkäät." "Kirjoita joka ilta." "Maalaa itsesi sellaisena kuin haluaisit olla." "Matkusta yhden käsilaukun taktiikalla."

Yönaiseksi voisi kutsua myös Lizzie Siddalia, viktoriaanisen ajan maalaria, runoilijaa ja supermallia. Ainakin hän voisi olla sellainen Krista Launoselle, joka uppoutui Lizzien tarinaan löydettyään Ophelian, maalauksen jossa Lizzie esiintyy Ofelian roolissa.

Launonen halusi kirjoittaa surusta siskonsa kuoleman jälkeen, mutta ei yrityksistään huolimatta löytänyt oikeaa tapaa käsitellä surua. Toisen projektin yhteydessä hän sitten sattumalta törmäsi Opheliaan, ja aihe oli siinä: Launosen mielestä Ophelia on maailman surullisin taulu, täydellinen kuvaus surusta. Alkaa tutkimusmatka, joka vie Shakespearen Ofeliasta Lizzie Siddaliin ja prerafaeliittien taiteilijaveljeskuntaan. Launonen pohtii kuolemaa, itsemurhaa, naisen asemaa viktoriaanisella ajalla ja erilaisia Ofelia-tulkintoja. Suru kulkee koko ajan mukana.

Launonen kirjoittaa kahdesta minuakin suuresti kiehtovasta aiheesta, Hamletista ja 1800-luvun maalaustaiteesta. Ehkä siksi minun oli niin helppo sukeltaa mukaan tarinaan, ja nautin lukemisesta suuresti. Loppuosa, jossa Launonen käsittelee enemmän erilaisia tulkintoja surusta ja kuolemasta, tuntui hiukan irralliselta, mutta Launosen henkilökohtainen ote toi siihen koskettavuutta.

***

Mikä saa meidät kiinnostumaan tai kiinnittymään joihinkin tarinoihin tai ihmisiin, oli sitten kyse historiasta tai fiktiosta? Miksi löydämme ja tunnistamme itsemme tietyistä kuvista, hahmoista tai kertomuksista, saamme niistä voimaa tai muovaamme itseämme niiden mukaan? Kankimäki ja Launonen kuvaavat kumpikin omalla tavallaan hienosti sitä, kuinka tutkimusmatka jonkun toisen tarinaan on aina tutkimusmatka myös omaan itseen.

Inspiroivien naisten (yönaisten) ei tarvitse olla täydellisiä ihmisiä. Heillä voi olla kummallisia tai jopa vastenmielisiä käsityksiä tai tapoja (Feminismin vastustaminen! Leijonien metsästäminen!). He voivat olla masentuneita, sairaita tai yksinäisiä. Ja ehkä juuri siksi me tunnistamme heidät ja haluamme kulkea heidän jalanjäljissään.

Sekä Naiset joita ajattelen öisin että Ofelian suru ovat äärettömän kiehtovia kirjoja, sellaisia joiden lukemiseen uppoutuu ja joiden parissa ajatukset askartelevat pitkään lukemisen jälkeenkin. Kankimäki on kirjoittajana persoonallisempi ja taidokkaampi, hänen Yönaisissaan on selittämätöntä taikaa. Mutta ei Ofelian surun tarvitse vertailussa hävetä: se lumoaa omalla tavallaan ja inspiroi mieltä yhtä lailla.

Yönaisista ovat kirjoittaneet myös esimerkiksi Tiina, riitta k, tuijata, Katja ja Maisku. Ofelian surusta puolestaan Anneli A ja Leena Lumi.

Mia Kankimäki Naiset joita ajattelen öisin
Kansi / kannen kuva: Piia Aho / Stephen Mackey
Otava, 2018

Krista Launonen: Ofelian suru
Kansi / kannen kuva: Timo Numminen / John Everett Millais
Avain, 2018

Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin

"Mutta sinun ja minun aikanamme, Sei, käsin kopioivien kirjureiden ja sähköisten, helposti muunneltavien tekstien aikakaudella, lopullisen, täydellisen teoksen olemus ja merkitys on haipuvaa kuin usva. Sinä ja minä tiedämme, ettei ole vain yhtä tapaa kertoa tarinaa. Ei ole yhtä totuutta, on vain loputtomia valintoja, vaihtoehtoisia reittejä, ihmisennäköisiä virheitä ja tulkintoja."

Kun Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin osui ensimmäisiä kertoja silmiini, ajattelin että kyseessä on viehättävällä nimellä varustettu self help -kirja. En ajatellut, että kirjalla olisi mitään tarjottavaa minulle. Sitten luin joitakin blogijuttuja kirjasta, ja se alkoi varovaisesti kiinnostaa. Pakollisten luettavien listalle kirja lennähti rakettimaisella vauhdilla, kun luin Arjan kirjoituksen: ajattelin että kirjan täytyy osua täydellisesti minun makuuni, ja jos niin ei kävisikään, olisin pettymyksestä apea.

En onnistunut löytämään kirjaa kaupoista (kenties se oli myyty loppuun), mutta vähän myöhemmin huomasin, että kirja oli saatavana Miki-formaatissa. Kaksinkertainen syy ostaa kirja! Mikit ovat ihastuttavia.

(Ihania asioita Miki-kirjoissa:

- söpöys

- keveys

- erityisesti tämä kirja on Miki-formaatissa kuin koru tai leivos: vastustamattoman herkullinen ja kaunis

ikäviä asioita Miki-kirjoissa:

- ohuita sivuja ei millään raaski taittaa koirankorville – ja tässä kirjassa olisi totisesti riittänyt taittamisen arvoisia sivuja)

Ja voi kuinka ihastuinkaan tähän kirjaan! Se toi mieleeni Elizabeth Gilbertin Omaa tietä etsimässä -kirjan, vaikka Kankimäki ei lähdekään etsimään Jumalaa vaan Heian-kaudella elänyttä hovinaista Sei Shōnagonia. Ihastuin aikoinaan Gilbertin kirjaan, mutta Kankimäen kirjaan ihastuin vielä enemmän: Kankimäki on vakavampi ja runollisempi, vaikka hänenkin tyylissään on Gilbertin tapaan mukana aimo annos itseironista huumoria. Toinen viehättävä kirja, joka nousi mieleeni oli Anna Kortelaisen Virginie!, jossa oli samanlaista matkakertomuksen, tukimuksen, oman elämän ja spekulatiivisen historian sekoitusta kuin Kankimäen kirjassa.

Jos otettaisiin Kortelaisen kirjasta tunnelma ja henkilökohtainen tutkimusote ja jätettäisiin pois ajoittainen kuivakka pikkutarkkuus, ja yhdistettäisiin tähän Gilbertin huumori ja heittäytyminen, voisi tulos olla jotakin Kankimäen kirjan kaltaista.

(Asioita, joihin erityisesti ihastuin:

- Kankimäen kyky löytää yhtymäkohtia 900-luvun Japanin ja 2000-luvun maailman välillä. Kuinka elävältä hän saa historian tuntumaan!

- puolivakavissaan kirjoitetetut tanka-runot

- luonnon ja säätilojen kuvaukset: kuuma, kylmä, sade, vuoret, kukat

- listat. Mian listat ja Sein listat.

- loma-arjen kuvaus. Temppelit, teehuoneet ja ravintolat, joissa Kankimäki käy. Satunnaiset kohtaamiset ihmisten kanssa. Japanilainen tunnelma. Ei ihme, että Mondo valitsi tämän vuoden matkakirjaksi.

- pakahduttavan kauneuden ja sen katoavaisuuden tavoittaminen.)

Kankimäki alkoi vaihtaa ajatuksia Sei Shōnagonin kanssa jo parikymppisenä luettuaan Tyynynaluskirjan yliopiston japanilaisen kirjallisuuden kurssilla. Kankimäen suhde Seihin ja Tyynynaluskirjaan onkin nimenomaan henkilökohtainen suhde – fanisuhde. Vaikka Kankimäki on vuosikausia ihaillut kirjaa ja inspiroitunut siitä, monet kirjaan ja Sei Shōnagoniin liittyvät faktat tulevat hänellekin yllätyksinä Japanin päivien aikana. Mutta juuri tämä asetelma tekee Kankimäen kirjasta niin viehättävän ja samaistuttavan: Kankimäki on kuin kuka tahansa lukija, joka on hullaantunut kirjaan, ja käy kyllä katsomassa kirjaan perustuvan elokuvan, mutta ei lue kirjasta kirjoitettuja yliopistotason tutkimuksia.

Jotkut lukijat ovat kritisoineet kirjaa siitä, että tutkimuksena se on varsin heppoinen. Mutta Kankimäki ei missään vaiheessa väitäkään olevansa tutkija, eikä hän suinkaan peittele harrastelija-asemaansa. Minua itseäni epäakateeminen ote ei lainkaan haitannut, enkä oikein usko että olisin tullut lukeneeksikaan tieteellistä tutkimusta Tyynynaluskirjasta, vaikka se olisi ollut kuinka ansiokas tahansa. Sen sijaan Kankimäen kirja herätti suuren halun lukea itse Tyynynaluskirja. (Kankimäki mainitsee kirjassan, että suomenkielinen käännös olisi tekeillä – toivottavasti näin tosiaan on!)

Toiset ovat moittineet kirjaa myös liiasta rönsyilystä ja pituudesta. Minä olin kirjaan niin ihastunut, etten poistaisi siitä mitään. En hupsutteluja, joissa Mia laittaa kuvitteellisen Sein kirjoittamaan ystäväkirjaansa; en muisteloita vanhoista poikaystävistä; en kuvauksia uneliaista sadepäivistä, joiden aikana kirjoitellaan ja otetaan torkut.

Kirjan luettuani haluaisin luonnollisesti matkustaa Japaniin, mutta tavallinen arki Suomessakin tuntuu kirjan jälkimainingeissa näyttäytyvän voimakkaampana, rikkaampana ja kauniimpana. Ehkä kirjassa siis oli kuin olikin annos elämänhallintaopasta, sinne kirsikankukkien sekaan piilotettuna.

Muita kirjan lukeneita:  Kirsiä kiehtoi erityisesti täydellisen heittäytymisen kuvaus; Sallaa alkoi kiinnostaa Tyynynalauskirjaan tutustuminen; Norkku tykkäsi kirjasta kuin Sei Shōnagon kauniista paperista; Joana löysi sielunsiskon; Hanna listasi kirjan uuvuttavat ja kiinnostavat piirteet; irisihmemaassa hurmaantui kirjaan jo etukäteen; Anneli näkee kirjassa kansainvälisen menestyksen mahdollisuudet; Lillille kirjan lukeminen oli tervanjuontia; Lukuneuvojan mielestä kirja sopii monenlaisille lukijoille; kirja lisäsi onnellisuuden määrää Sonjan elämässä; Maukan fiilikset jäivät kaksijakoisiksi; HeidiBeelle kirjan suurin anti oli Japanin matka -kuumeen syntyminen.

Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin.
Kansi: Piia Aho
Otava: 2013/2014