maanantai 18. maaliskuuta 2019

Ulkopuolisuudesta kahdella tapaa: Röyhkeys ja Pöytä yhdelle


Ulkopuolisuutta voi kokea monin tavoin, monista eri lähtökohdista. Ulkopuolisuus voi johtua olosuhteista tai olla jossain määrin ihmisen oma valinta. Ulkopuolisuus voi olla hetkellistä, liittyä johonkin tiettyyn tilanteeseen, tai se voi olla ihmisen elämää olennaisesti määrittelevä kokemus.

Luin hiljattain sattumalta peräikkäin kaksi kirjaa, joiden aihepiiri liittyi enemmän tai vähemmän ulkopuolisuuden kokemukseen. Laura Honkasalon tietokirja Pöytä yhdelle käsittelee yksinäisyyttä ja yksin olemista – Ossi Nymanin Röyhkeys-romaanissa päähenkilö kokee ulkopuolisuutta maailmassa, jossa ihmistä määrittää työnteko.

***

Honkasalo kirjoittaa yksinäisyydestä elämän eri vaiheissa, yksinäisyydestä parisuhteen tai ystävyyden puuttumisen näkökulmasta sekä yksinäisyyden henkilökohtaisena kokemukena. Honkasalo kirjoittaa omasta yksinäisyydestään mutta pyrkii käsittelemään yksinäisyyttä myös laajemmasta näkökulmasta. Lähteinä hän on käyttänyt esimerkiksi erilaisia tutkimuksia, netin keskustelufoorumeja ja lehtijuttuja.

Luulen, että kirja olisi ollut sanomaltaan voimakkaampi, jos Honkasalo olisi tarkastellut aihetta selkeämmin omien yksinäisyyden kokemustensa kautta, koska hänen oma näkökulmansa värittää nytkin niin vahvasti koko kirjaa. Honkasalo yleistää paljon ja esittää ajatuksiaan usein varsin ehdottomassa muodossa: hän käyttää paljon sellaisia ilmaisuja kuin "kaikki", "aina" ja "tietysti". Kärjistykset ovat ehkä osittain tarkoituksellisiakin – niiden kautta voi osoittaa yleisten ajatusmallien kaavamaisuuden – mutta usein tuntuu, että Honkasalo itse yleistää reippaalla kädellä.

Olen usein ihaillut sitä, kuinka avoimesti Honkasalo faktateksteissä kirjoittaa omista tuntemuksistaan, myös sellaisista, joita moni ihminen saattaisi peitellä ja kaunistella. Toisaalta välillä tuntuu, että Honkasalo katsoo asioita liiaksi siitä omasta näkökulmastaan: hän pystyy kyllä analysoimaan omia kokemuksiaan, mutta toiset ihmiset ovat hänelle vieraita Toisia. Pöytä yhdelle pitää sisällään kinnostavia ja arvoikkaitakin ajatuksia, mutta jättää kuitenkin kitkerän maun suuhun, kun Honkasalo kirjoittaa, että kauniit naiset julkaisevat "Facebookin täydeltä bilekuvia, jotta ulkopuoliset varmasti tietäisivät, mistä jäävät paitsi".

***

Myös Ossi Nymanin kirjassa lähtökohtana ovat kirjailijan omat ulkopuolisuuden kokemukset. Tai näin lukija ainakin johdatellaan uskomaan: päähenkilö elää vapaaehtoisen työttömän arkea, käy Springsteenin keikalla ja uravalmennuskurssilla ja kirjoittaa esikoisromaania vapaaehtoisesti työttömästä miehestä. Kirjan loppua kohti oletettu autofiktio ja fiktio sekoittuvat perusteellisesti, ja jäljelle jää tarina.

Nymanin päähenkilö on selkeästi ulkopuolinen, mutta onko hän sitä omasta valinnastaan? Työttömyys on valinta, mutta onko ulkopuolisuus seurausta työttömyydestä vai toisin päin. Springsteenin konsertissa mies miettii, ettei tilanne tunnu aivan todelliselta, koska paikalla ei ole ketään tuttua, joka olisi todistanut että hän on olemassa. Mies kuvittelee usein päässään kohtaamisia ja keskusteluja ihmisten kanssa mutta on sosiaalisissa tilanteissa vetäytyvä ja kömpelökin.

Päähenkilö tarkkailee ympäristöään ja muita ihmisiä. Havainnot ovat välillä naivistisen herttaisia, välillä ylenkatseellisia ja melkein ilkeitä. Tämä tekee päähenkilöstä kokonaisen tuntuisen ja kiinnostavan. Miehen arkisiin havaintoihin kätkeytyy usein paljon enemmän kuin ensivilkaisulla luulisi.

Entä mitä päähenkilön röyhkeys on? On työstä kieltäytyminen röyhkeyttä? Vai onko miehen koko asenne röyhkeä? Hän asettaa usein itsensä muiden yläpuolelle, työssä käyvien, muiden työttömien, lihavien, tavallisten ihmisten. Toisaalta mies kokee monista asioista häpeää: ulkomuodostaan, yhteiskunnalta saamistaan rahoista, omista puheistaan. Häpeää tunteva mies uhmaa röyhkeästi yhteiskunnan normeja.

Nymanin kirja oli piristävä ja ilahduttava kokemus. Terävä, yllättävä ja kerronnaltaan sulava kannanotto ajastamme.

Pöydästä yhdelle ovat kirjoittaneet myös Lukuneuvoja ja Sirri, Röyhkeydestä Laura ja Arja.

Laura Honkasalo: Pöytä yhdelle
Kansi: Anna Makkonen
Kirjapaja, 2016 

Ossi Nyman: Röyhkeys
Kansi: Sanna-Reeta Meilahti
Teos, 2017

perjantai 15. maaliskuuta 2019

Jason Lanier: 10 syytä tuhota kaikki sometilit nyt


10 syytä tuhota kaikki sometilit nyt ei kehota tuhoamaan sometilejä sen takia, että ilman somea meillä jäisi enemmän aikaa kehittää itseämme, tai siksi että ilman somea liikkuisimme enemmän ja nukkuisimme paremmin. Se ei kehota somepaastoon mielen tasapainon takia, eikä se halua meidän käyttävän enemmän aikaa ihmisten kanssa koneiden sijaan. Jason Lanierin kirjan pääargumentti sometilien tuhoamiselle on se, että sosiaalinen media kontrolloi ja manipuloi meitä algoritmien kautta.

Algoritmit pystyvät ennustamaan ihmisen käyttäytymistä ja valintoja hämmästyttävän hyvin. Ne syöttävät käyttäjille sisältöä, johon näiden ennustetaan reagoivan positiivisesti tai negatiivisesti. Lanierin mukaan negatiivisten ärsykkeiden tarjoaminen on yhtä oleellista kuin positiivisten, koska sosiaalinen media koukuttaa kaikkein eniten odotuksen tunteen kautta. Emme voi olla varmoja siitä, tuottaako sosiaalinen media meille mielihyvää vai esimerkiksi kateuden, pettymyksen tai ärtymyksen tunteita. Pelkkä mielihyvän tarjoaminen ei addiktoisi läheskään yhtä tehokkaasti.

Sosiaalinen media vaikuttaa muutenkin toimivan pitkälti negatiivisten tunteiden herättämisen pohjalta. Jostakin syystä sosiaalinen media ruokkii ihmisen pimeää puolta – väittelynhalun, voittamisen tarpeen, itsekorostuksen, kiusaamisen ja trollaamisen tapaista toimintaa.

Se, että sosiaalinen media tekee meistä kusipäitä, olisi Lanierin mukaan jo itsessään hyvä syy sometilien tuhoamiseen. Algoritmeilla on kuitenkin myös muita, paljon syvemmälle meneviä vaikutuksia. Tarjoamalla meille muokattuja uutisia, mainoksia ja päivityksiä, ne muokkaavat käsitystämme todellisuudesta niin, ettemme enää elä samalla tavalla yhteisessä maailmassa kuin silloin, kun ihmiset seurasivat suunnilleen samoja uutisia ja ajankohtaisia ilmiöitä. Kun kokemus yhteisesti jaetusta maailmasta hämärtyy, meidän on Lanierin mukaan vaikeampi ymmärtää muita ihmisiä, koska emme pysty entiseen tapaan päättelemään, mihin heidän maailmankuvansa perustuu.

Sosiaalinen media tarjoaa myös erinomaisen alustan valeuutisille, provosoinnille ja epävakauden levittämiselle. Tyytymättömyyden lisääminen, pakkomielteiden ruokkiminen ja raja-aitojen pystyttäminen palvelevat erinomaisesti joidenkin tahojen päämääriä. Kannattaa miettiä keiden.

10 syytä tuhota kaikki sometilit nyt ei ehkä kerro somesta mitään, mitä ei tietäisi ennestään, mutta Lanier kokoaa somen negatiiviset puolet varsin vakuuttavasti yhteen ja osoittaa, kuinka ne kytkeytyvät toisiinsa. Lanierin kirjoitustyyli on varsin tiivistä, ja lyhyeen kirjaan mahtuu paljon argumentointia, eikä se siksi ole ihan kaikkein keveintä luettavaa. Lanier on kuitenkin kansantajuinen, ja vaikka lukija ei ihan tajuaisikaan, miten algoritmit toimivat, niin eivät kuulemma tajua niiden luojatkaan.

Kirja ei ehkä saa lukijaa tuhoamaan sometilejään, mutta se tarjoaa kyllä ajattelemisen aihetta. Harmi vain, että Lanierin mukaan sosiaalinen media ei muutu niin kauan kuin ihmiset käyttävät sitä.

Entä miksi kirjan kannessa seikkailee kissa? Se selviää jo kirjan ensimmäisessä luvussa.  

Kirjasta ovat bloganneet myös Luettua ja maistettua ja Bibbidi Bobbidi Book.

Jason Lanier: 10 syytä tuhota kaikki sometilit nyt (Ten Arguments for Deleting Your Social Media Accounts Right Now, 2018)
Suom. Kirsimarja Tielinen
Kansi, Meryl Sussman Levavi
S&S, 2019

torstai 7. maaliskuuta 2019

Eeva Joenpelto: Rikas ja kunniallinen


"Ihmisistä hän ei pitänyt. Ne raatelivat toisiaan, siitä ei mihinkään päässyt. Mitä sitten kun ne olisivat saaneet raadelluksi jonkun loppuun? Keksisivät toisen, tietysti. Mutta lopulta niiden oli pakko kääntää hampaansa ja kyntensä ja raadella itseään, saada tuntea oman verensä maku. Sellaisia ne olivat. Olikohan hänkin? Mutta hän oli julkisuuttumatta päässyt tämän syksyn melkein loppuun. Hän pani sen yksinkertaisen kirjanpitonsa kreditpuolelle. Paljon muuta siellä ei ollutkaan." 

Eero Kuula on ravintolayrityksen toimitusjohtaja ja yritykselleen omistautunut mies. Jäyhä ja auktoriteetistaan lujasti kiinni pitävä mies, joka asettaa työasiat ihmissuhteiden edelle. Ravintola-ala ei aikoinaan ollut Kuulan unelma tai intohimo, mutta kun kyseessä on perheyritys eikä yrityksen johtoon koulittu veli halunnutkaan ottaa harteilleen toimitusjohtajan viittaa, Kuula otti sen kantaakseen. Otti, vaikka yliopistoura olisi kiinnostanut enemmän.

Nyt perheyrityksessä työskentelevät myös Kuulan vävypojat. Toinen on viinaanmenevä, toinen kunnollinen ja miellyttävä, ehkä liikaakin. Vävyillä on omat tavoitteensa ja suunnitelmansa, eivätkä ne tunnu kohtaavan Kuulan näkemyksien kanssa. Varsinkin se kunnollinen vävy hiertää Kuulan mieltä: mitä vävy suunnittelee, mihin hän tähtää kaikilla ehdotuksillaan ja ideoillaan?

Yritystoiminta, yhtiökokoukset ja liike-elämän kieroilut eivät ehkä kuulosta kaikkein kiinnostavimmilta romaanin aiheilta. Myönnän ainakin itse suhtautuneeni hiukan epäillen tähän Eeva Joenpellon kirjaan. Mutta niin vain kävi, että Rikas ja kunniallinen oli yksi kiehtovimmista tänä vuonna lukemistani kirjoista.

Joenpelto rakentaa toimitusjohtajastaan (näin Kuulaa useimmiten kirjassa kutsutaan) moniulotteisen henkilökuvan. Toimitusjohtaja on jäykkä, suorapuheinen luokkaavuuteen asti, usein itsevaltainen toimissaan ja puheissaan. Mutta päästämällä lukijan tarkastelemaan toimitusjohtajan sisäistä elämää, Joenpelto näyttää hänestä myös pehmeämmät ja hauraammat puolet. Näemme miehen, joka ajattelee läheisiään vaikkei osaakaan näitä ajatuksia muille ilmaista; miehen joka miettii elämän lyhyyttä; miehen joka rakastaa tyhjää, asiakkaita vielä odottavaa ravintolasalia.

Näemme toimitusjohtajan hetkittäin myös muiden ihmisten silmin. Vaimon, jonka suupieliin elämä toimitusjohtajan kanssa on alkanut piirtää katkeria viivoja. Tyttären, joka on aina ollut isän tyttö. Vävyn, joka näkee appiukon kuivat ja kylmät aivot. Toimitusjohtaja ajatuksineen on kuitenkin keskiössä – tämä on hänen tarinansa ja taistelunsa.

Taistelu käydään yrityksen herruudesta, mutta se on myös taistelu erilaisten näkemysten ja pyrkimysten välillä. Kenen näkemykset ovat oikeita, kenen pyrkimykset kunnitoitettavampia? Ja mistä loppujen lopuksi kilvoitellaan – kuka voittaa ja mitä voittaja lopulta saavuttaa?

Joenpelto kuljettaa tarinaansa rauhallisesti mutta pikku hiljaa kierroksia kasvattaen. Tunnelmassa on kireyttä, pidättyväisyyttä ja ajoittaisia räjähdyksiä. Taustalla soi surumielinen sävelmä, mutta mukana on myös ymmärtäväistä lempeyttä. Moniulotteinen, mielenkiintoinen ja yllättä lukukokemus. Joenpeltoa tekee mieli lukea lisää.

Osallistun kirjalla Joka päivä on naisten päivä -klassikkohaasteeseen. Tämä on myös ensimmäinen tämän vuoden hyllynlämmittäjistäni.

Eeva Joenpelto: Rikas ja kunniallinen
Kansi: Pekka Loiri
Wsoy, 1984

tiistai 26. helmikuuta 2019

bell hooks: Rakkaus muuttaa kaiken


"Ei siis ihme, että olemme kansakunta, jonka kansalaisista suurin osa kuvaa olevansa uskonnollisia ja vakuuttaa uskovansa rakkauden jumalalliseen voimaan ja siltikään emme osaa kollektiivisesti omaksua rakkauden etiikkaa ja toimia sen mukaan. Tämä tulee erityisen selvästi ilmi silloin, kun täytyisi tukea radikaalia muutosta."

Mitä on rakkaus? Tähän kysymykseen etsii vastausta bell hooks, yksi amerikkalaisen nykyfeminismin tunnetuimmista ajattelijoista. Rakkaus oli kiinnostanut ja mietityttänyt hooksia jo pitkään, mutta hän oli huomannut, että siitä oli vaikea keskustella ihmisten kanssa, eikä kirjallisuudestakaan löytynyt kovin paljon tyydyttäviä määritelmiä rakkaudelle. Niinpä hän päätti itse kirjoittaa aiheesta.

Hooksin kirjan kiinnostavimmat ajatukset ovat se, että rakkaus täytyy määritellä, ja että rakkaus on tunteen sijaan tekoja. Rakkauden määritteleminen on tärkeää, koska jos vain kuvittelemme tietävämme, mitä rakkaus on, saatamme esimerkiksi pysyä rakkaudettomissa suhteissa, joiden kuvittelemme olevan rakastavia. Jos teemme itsellemme selväksi, mitä rakkaus mielestämme on, voimme peilata todellisen elämän suhteitamme käsitykseemme rakkaudesta. Rakkauden määritelmästä kannattaa myös keskustella muiden ihmisten kanssa, eikä olettaa että muut määrittelevät rakkauden samalla tavalla kuin me itse.

Rakkaus on verbi, ei substantiivi, kirjoittaa hooks. Tällä hän viittaa siihen, että rakkautta mitataan tekojen kautta. Rakkauteen eivät kuulu itsekkäät teot, laiminlyönti tai väkivalta, ja kuitenkin me usein hyväksymme nämä asiat osaksi ihmissuhteitamme, koska olemme oppineet ajattelemaan rakkautta vain tunteen kautta. Rakkauden tunne ikään kuin hyvittää teot, jotka eivät kuulu rakkauteen. Pelkkä tunne ei hooksin mukaan riitä, vaan rakkauden tulee olla aktiivisia tekoja ja valintoja.

Hooks ei kirjoita vain romanttisesta rakkaudesta, vaan hän ulottaa rakkauden teoriansa paitsi kaikkiin ihmisten välisiin suhteisiin, myös laajemmin yhteiskuntaan, hengelliseen rakkauteen ja siihen, kuinka suhtaudumme asioihin. Rakkaudettomassa yhteiskunnassa vallitsevat itsekkyys, oman edun tavoittelu ja valheellisuus. Jos yhteiskunta olisi aidosti sitoutunut rakkauteen, se asettaisi hooksin mukaan yhteisen edun, toisten auttamisen ja vastuullisuuden etusijalle. Ja koska rakkaus on tekoja, rakkaudellinen yhteiskunta toteuttaisi näitä arvoja myös käytännössä.

Rakkaus muuttaa kaiken on ensimmäinen hooksilta lukemani kokonainen kirja. Olen opiskeluaikoina lukenut hooksilta yksittäisiä esseitä, ja muistan pitäneeni niistä. Rakkaus muuttaa kaiken ei sen sijaan kiinnostavista ajatuksista huolimatta täysin vakuuttanut minua. Kirjasta jäi hiukan kepoinen vaikutelma – siinä oli vähän liikaa self help -kirjallisuuden kaikuja minun makuuni. Ajatuksia ja väittämiä ei kirjassa juurikaan perustella, vaan niitä enemmänkin tiputellaan lukijan eteen. Myös hooksin feminismi tuntuu jossain määrin vanhanaikaiselta: sukupuolten väliset erot ovat vahvoja hooksin ajatuksissa vaikka toki hooks selittää erot yhteiskunnallisilla syillä ja opituilla ajattelumalleilla eikä luonnonlaeilla.

Rakkaus muuttaa kaiken oli joka tapauksessa kiinnostavaa luettavaa, vaikka kaikki sen tarjoamat ajatukset eivät kovin painavia olleetkaan. Ja kuten hooks itsekin toteaa, rakkauden määrittelemistä ei saisi jättää vain populaarikulttuurin tehtäväksi. Se, että yhteiskunnalliset vaikuttajat, korkeakulttuurin edustajat ja filosofit käsittelevät rakkautta vakavasti otettavana teemana, on jo itsessään radikaali teko ja kannanotto rakkauden puolesta.

Osallistun kirjalla Joka päivä on naisten päivä -klassikkohaasteeseen. Vaikka suomennos on ilmestynyt vasta pari vuotta sitten, on kirja jo melkein 20 vuotta vanha, ja lisäksi hooks on itsessään sellainen klassikko, että kirjankin voi mielestäni klassikoksi lukea.

Kirjasta ovat kirjoittaneet myös Anna Pöysä, helmisaukko ja Aurora Lemma.

bell hooks: Rakkaus muuttaa kaiken (All About Love. New Visions, 2000)
Suom. Elina Halttunen-Riikonen
Kansi. Camilla Pentti
niin & näin, 2016

sunnuntai 24. helmikuuta 2019

Blogistanian kirjapalkinnot 2018 - minun ääneni


Tänään kirjabloggaajat äänestävät perinteiseen tapaan edellisen vuoden parhaista kirjoista. Osallistun äänestykseen Finlandia-, Globalia- ja Tieto-kategorioissa.

Finlandia

Kolmen kärki oli tässä kategoriassa helppo päättää, mutta hiukan jouduin pohtimaan ensimmäisen ja toisen sijan keskinäistä järjestystä. Kaikki kolme kirjaa olivat ahmaistavan hyviä lukunautintoja, jotka ilahaduttivat, pohdituttivat ja jäivät elämään mieleen.

1. Saara Turunen: Sivuhenkilö (3 pistettä)
"On niin paljon sellaista, mikä vetosi minuun Sivuhenkilössä. Syrjästäkatsojan näkökulma. Nuoren naisen näkökulma. Häpeä ja ahdistus. Se kuinka kaunistelematta myös matalat ja alhaiset ajatukset ja tunteet kuvataan. Se kuinka elämänilo ja vapaudentunne kuitenkin läikähtelevät masennuksen keskeltä pintaan."

2. Eeva Turunen: Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa (2 pistettä)
"Turunen käyttää kieltä riemastuttavan kekseliäästi. Sanavalinnat kutkuttavat mieltä ja kitalakea: tekstiä tekee mieli maistella ja makustella suussaan. Pilkkusäännöt ja kielioppi saavat taipua Turusen omiin sääntöihin, eikä kirjan rakenne muutenkaan noudata totuttuja malleja. Kikkailevaa? Totta kai. Kiehtovaa, ilahduttavaa, virkistävää? Ainakin minulle."

3. Sisko Savonlahti: Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu (1 piste)
"[Kirja] kuvaa kevyen ja painavan, silkkipaidat ja sydänsurut, Tinderin ja merkityksen etsimisen. Se antaa näille kaikille yhtä paljon painoa – se antaa naisen kokemukselle painoa."

Globalia

Käännöskirjojen puolella oikeastaan yksikään kirja ei osunut aivan suoraan omaan sydämeeni, mutta  kolmen kärki oli silti helppo valita. Kirjat ovat kuitenkin mielessäni niin tasavahvoja, että järjestys voisi olla mikä tahansa.

1. George Saunders: Lincoln bardossa (3 pistettä)
"Ihastuin kirjan moniäänisyyteen (ja siihen millä taidolla Kaijamari Sivill on tämän moniäänisyyden suomentanut!) ja moniteemaisuuteen. Veijarimaisuus ei minuun niinkään vedonnut, mutta kirjassa on aivan riittämiin vakavia ja mietiskeleviä puolia tasapainottamaan kokonaisuutta. Kirja oli virkistävä, nokkela ja kutkuttava, kuin mielikuvitusleikki jossa on tumma pohjasävy."

2.   Jenny Offill: Syvien pohdintojen jaosto (2 pistettä)
"Viehätyin myös kirjan kertojaäänestä, naisesta jonka elämänasenne on enemmän älyllinen kuin tunteellinen. Etäisyydestä ja älyllistämisestä huolimatta on selvää, että ihminen on aina fyysinen ja emotionaalinen olento kohdatessaan sellaisia asioita kuin lapsen syntymän, pettämisen tai luteet."

3. Han Kang: Ihmisen teot (1 piste)
" Han Kang kirjoittaa tarinaansa tietyllä etäisellä asiallisuudella, jota tunnepiikit viiltävät vain ajoittain. Etäisyys ei tee kirjasta yhtään vähemmän raskasta kantaa, vaan se tuo tunnelmaan hyytävyyttä, joka ei jätä lukijaa rauhaan." 

Tieto

Tietokirjojen puolella vuosi oli hyvä, ja kolmen parhaan valitseminen oli tässä kategoriassa kaikkein vaikeinta. (Ja yksi hieno kirja jää listan ulkopuolelle ihan siitä syystä, etten ole ehtinyt blogata siitä.)

1. Silvia Hosseini: Pölyn ylistys (3 pistettä)
"Sanat ja todellisuus kohtaavat Hosseinin esseissä ehkä täydellisimmin niissä hetkissä, joissa Hosseini kuvailee kokemuksiemme haurautta ja hetkellisyyttä. Siitä Pölyn ylistyksessä on monella tapaa kyse – katoavaisuudesta, unohduksesta, kuoleman jatkuvasta läsnäolosta"

2. Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin (2 pistettä)
"Historialliset faktat, spekulaatiot ja omakohtaiset kokemukset risteilevät lumoavasti, kiehtovasti ja vastutamattoman innostavasti, tavalla joka on tuttu jo Kankimäen esikoisteoksesta."

3. Ville Similä ja Mervi Vuorela: Ultra Bra - Sokeana hetkenä (1 piste)
"Ehkä Ultra Bra -kirja onnistuu niin hyvin viemään aikamatkalle, koska Ultra Bra oli yhtyeenä toisaalta niin omanlaisensa ja toisaalta niin kiinni omassa ajassaan. Sokeana hetkenä onkin bändihistoriikin lisäksi elävä kuva yhdestä aikakaudesta." 

Blogistanian äänestyksen tulokset julkaistaan ääntenlaskijablogeissa maanantaina 25.2.2019 klo 10.00. 

maanantai 18. helmikuuta 2019

Silvia Hosseini: Pölyn ylistys


Aina kun luen hyviä esseitä, minusta tuntuu, että voisin vallan tyytyväisenä lukea koko loppuelämäni pelkkiä esseitä. Oikeasti haluan toki lukea kaikenlaista kirjallisuutta, enkä luultavasti tiukan paikan tullen olisi valmis luopumaan fiktiosta, mutta joka tapauksessa essee on ainoa kirjallisuuden laji, joka herättää minussa yllättynyttä onnen tunnetta siitä, että tässä on kaikki, mitä lukemiselta haluan. (Romaaneja ei lasketa, koska niiden lukeminen on ainakin minulle itsestäänselvyys, ja ne ovat tarjonneet suuria elämyksiä lapsuudesta asti, joten niiden tuottama onni ei yllätä.)

Millaisia sitten ovat hyvät esseet?  Ne voivat totta kai olla monenlaisia, mutta itse voisin määrittää kaksi ominaisuutta, jotka saavat minut rakastamaan esseetä.

Ensinnäkin, kirjoitetun ajatuksen on esseessä liikuttava luontevasti asiasta toiseen, tavalla joka paljastaa lukijalle asioiden välisiä liitoksia ja risteymiä. Esseessä ei pidä liikaa selittää ja pohjustaa, vaan oivallukset syntyvät siitä, kuinka esseisti johdattaa lukijan ajatusten ja teemojen läpi.

Toiseksi, hyvä essee onnistuu sanallistamaan jonkun asian tavalla, joka saa tuntemaan, että sanat ja todellisuus ovat täydellisessä harmoniassa. Se saa todellisuuden tuntumaan hiukan todellisemmalta.

"Me pinnistelemme ja tempoilemme, ja koko ajan pöly leijailee yllemme kepeästi ilkkuen."

Silvia Hosseinin esseekokoelmassa ajatus liikkuu sulavasti ja notkeasti, tehden välillä yllättäviä kaarroksia ja jääden välillä hengittämään hiljaisuutta. Hosseini kuljettaa lukijan van Goghin vaaleanpunaisista ruusuista brändättyyn elämään, voimabiiseistä sodan glorifiointiin ja raiskauskulttuuriin, kansallisgallerioista jalkapallohuligaaneihin. Hän kirjoittaa väkivallan seksuaalisesti virittyneestä estetiikasta, Leonard Cohenin kappaleiden naisvihasta sekä ylevästä Al Pacinon näyttelijäntyössä. Korkeakulttuuri, viihde ja henkilökohtainen kokemus kohtaavat esseissä tasaveroisina.

Kokoelman runollisimmassa esseessä pureudutaan Dubain keinotekoiseen maailmaan. Hosseinille ruma, mauton ja tyylitön voi olla innostavaa, vapauttavaa tai kaunista. Se ei tarkoita, että rumaan tai mauttomaan liittyvät vakavammat ongelmat kiellettäisiin. Dubaissa voi ehkä olla huoleton ja kokea ruumiillisia nautintoja – jos on rikas turisti ja "jos katsoo todellisuudesta tiukasti sivuun". Karri Koiran ja Ruudolfin hölmö Leijonakuningas-kappale on huono aivan eri tavalla kuin kappale, jota se parodioi, R. Kellyn nationalistinen, sotapropagandan välineeksi valjastettu The World's Greatest. Huonoudessakin on erilaisia tasoja.

Sanat ja todellisuus kohtaavat Hosseinin esseissä ehkä täydellisimmin niissä hetkissä, joissa Hosseini kuvailee kokemuksiemme haurautta ja hetkellisyyttä. Siitä Pölyn ylistyksessä on monella tapaa kyse – katoavaisuudesta, unohduksesta, kuoleman jatkuvasta läsnäolosta. Mutta niin kauan kuin olemme täällä, voimme liikuttua sentimentaalisia elokuvia katsoessamme, hymyillä tuntemattomille, shoppailla, harrastaa seksiä ja lukea kaunokirjallisuutta joka saa ymmärtämään maailman monimutkaisuutta. Ja pöly leijailee.

Pölyn ylistyksestä ovat kirjoittaneet myös Omppu, Tuomas, Marjatta, Laura, Linnea ja Katja.

Silvia Hosseini: Pölyn ylistys. Esseitä
Kansi: Ville Hytönen
Savukeidas, 2018

keskiviikko 13. helmikuuta 2019

Edward St Aubyn: Toivoa sopii


"Uusi alku oli vanhan kertausta. Ei mitään uutta eikä mikään alku, mahdolliset hahmot saivat vain jatkuvasti todellisia olomuotoja, sisäinen monologi muuttui puheeksi. Olla ajan tasalla sellaisen ilmaisun kanssa: se oli tuoretta. Hän tunsi sen luissaan, aivan kuin hän saattaisi lakata olemasta hetkellä millä hyvänsä tai jatkaa olemassaoloa ja jatkaessaan uudistua."

En ollut mitenkään erityisen ihastunut Patrick Melrosen tarinan kolmen ensimmäisen osan kokoelmaan, Loistavaan menneisyyteen, mutta kyllä kirja sen verran kiehtoi, että halusin lukea myös kaksi viimeistä osaa. Suomessa Mother's Milk ja At Last ovat ilmestyneet yhteisniteessä Toivoa sopii.

Sarjan kolmannessa osassa St Aubyn tuntui tekevän tilinpäätöstä menneisyytensä kanssa ja pääsevän jopa jonkinlaiseen yksipuoliseen sovintoon kuolleen isänsä kanssa. Tämä kolmannen osan harmoninen ja toivoa täynnä ollut loppu tuntui minusta jokseenkin väkinäiseltä mutta kuitenkin selkeältä tarinan päätepisteeltä. Kiinnosti siis nähdä, kuinka Patrickin tarina jatkuisi, ja toisiko St Aubyn jotakin aivan uutta näkökulmaa henkilöhahmoihin tai kerrontaan.

Neljäs osa alkaa varsin lupaavasti. Tapahtumia katsotaan aluksi Patrickin vanhemman pojan, lievästi sanottuna pikkuvanhan Robertin näkökulmasta. Robert ei oikeastaan tunnut todelliselta pikkupojalta – niin tarkkanäköinen, pohdiskeleva, älykäs ja  tunne-elämältään kypsä hän on – mutta se ei mitenkään häirinnyt minua. Robertin näkökulma on viihdyttävä yhtä kaikki.

Robertin lisäksi asioita tarkastellaan myös tämän vanhempien kautta. Patrickin näkökulma ei tuo henkilökuvaan juuri mitään uutta: ironiaa, ihmisvihaa, pakkomielteitä ja itsekeskeisyyttä höystettynä hiukan lattean tuntuisilla elämänviisauksilla ja päihdesekoiluilla. Tällä kertaa Patrickin päätä sekoittaa enimmäkseen alkoholi, mutta sekoilu ja tajunnanvirta ovat ennallaan. Jos piti sarjan toisen osan huumehöyryisestä osasta, tervehtii varmaan ilolla addikti-Patrickin paluuta.

Minua Patrick henkilöhahmona ei juurikaan jaksa enää viihdyttää tai liikuttaa. Tämän vaimo Mary on kiinnostavampi, vaikkakin hiukan yksiulotteinen hahmo. Mary on täydellisen omistautuva äiti, siinä määrin että hän jättää omat tarpeensa huomioimatta. Ja myös Patrickin tarpeet, mikä tietysti on Patrickin näkökulmasta olennaisempaa.

Mary vertautuu Patrickin äitiin Eleanoriin, joka tekee muistisairaana ja halvautuneena hidasta kuolemaa. Eleanor on ollut kyvytön pitämään huolta lapsestaan, joten hän on suunnannut huomionsa itseensä ja hyväntekeväisyyteen. Kaksi äidin mallia, kumpikin mahdottoman tehtävän edessä: yksi uhraa itsensä lapsilleen, toinen yrittää sovittaa tai pyyhkiä pois epäonnistunutta äitiyttään.

Viidennessä osassa Patrick käy toden teolla tiliä äitinsä kanssa, tämän hautajaisissa. Viides osa muistuttaa melko paljon sarjan kolmatta osaa. Patrick on kuivilla ja näyttää saavuttaneen jonkinlaisen tasapainon. Hän yrittää ymmärtää menneisyyttään ja vanhempiaan mutta päästä samalla niistä irti, kohti omaa elämää. Ympärillä pyörivät kirjasarjasta tutut henkilöhahmot, joiden kautta ivataan taas yläluokan tyhjänpäiväisyyttä sekä ihmisten pinnallisuutta ja itsekeskeisyyttä.

Loppujen lopuksi on sarjan päätöksenä onnistuneempi kuin hajanainen ja liian selittelevä kolmas osa. Tässäkin kirjassa sorrutaan tosin alleviivaamaan Patrickin ajatuksia ja henkistä kasvua. Harmittavaa on myös se, että Patrickin vaimo ja lapset jäävät tässä kirjassa sivuhenkilöiksi. Mutta kokonaisuutena kirja toimii, ja hautajaiskohtaus on varsin herkullinen kuvatessaan omaisten erilaisia mietteitä seremonian aikana.

Toivoa sopii oli epäilyistäni huolimatta varsin hyvä jatko Patrick Melrosen tarinalle. Odotukset eivät tosin olleet kovin korkealla toisen ja kolmannen osan pettymyksen jälkeen, mutta kyllä kahden viimeisen osan teemat olivat kiinnostavampia ja paremmin käsiteltyjä kuin kahden edellisen kirjan. Kokonaisuutena sarjassa oli makuuni liikaa toisteisuutta, liikaa päihteitä, liikaa selittelyä ja liikaa Patrickia, mutta siinä oli myös maukasta ironiaa, viiltävää julmuutta ja kiinnostavia huomioita.

Kirjan ovat lukeneet myös Leena Laurila, KirjaluotsiMai Laakso, Opus eka ja Siina.

Edward St Aubyn: Toivoa sopii. Patrick Melrosen tarina IV-V (Mother's Milk, 2005, At Last, 2011)
Suom. Markku Päkkilä
Otava, 2018

keskiviikko 6. helmikuuta 2019

Tara Westover: Opintiellä


Kiinnostuin Tara Westoverin Opintiellä-muistelmista parista syystä. Ensinnäkin minulla on loppumaton kiinnostus erilaisia suljettuja aatteellisia yhteisöjä kohtaan. Westoverin varhaista elämää hallitsivat useammatkin erilaiset ääriaatteet. Westover kasvoi mormoniperheessä, joka uskonnon lisäksi harjoitti vainoharhaisen isänsä johdolla survivalismia ja homeopatiaa ja vastusti muun muassa länsimaista lääketiedettä ja koululaitosta. Perhe valmistautui maailmanloppuun ja Jeesuksen toiseen tulemiseen, vastusti hallituksen kontrollia ja noudatti isän tulkintoja Raamatusta ja Mormonin kirjasta.

Toinen syy kiinnostukseeni olivat kommentit, joissa kirjaa kehuttiin oppimisen ja koulutuksen ylistykseksi. Täysin puutteellisesta kotikasvatuksestaan huolimatta Westover pääsi opiskelemaan – ensin mormoniyliopistoon ja sen jälkeen Cambridgeen. Herkistyin jo etukäteen opintojen maailman avautumisesta.

Todellisuudessa Opintiellä kertoo ennen kaikkea Westoverin ongelmallisesta, väkivaltaisesta ja valtaa väärin käyttävästä perheestä, ei niinkään aatteista tai oppimisestakaan. Westover kuvaa tarkasti perhettään koetelleita onnettomuuksia ja kohtaamaansa perheväkivaltaa. Kokemukset ovat järkyttäviä, mutta niiden yksityiskohtien lukemisesta tulee auttamatta hiukan tirkistelevä olo. Yksityisen perhehelvetin rinnalla kirjan yleisemmät teemat jäävät vähemmälle huomiolle.

Westoverit ovat mormoneja mutta omassa yhteissössäänkin ulkopuolisia. Heidän uskonnollisuuttaan tuntuu värittävän toisaalta isän vainoharhaisuus, toisaalta erityisesti naisiin kohdistuva siveellisyyden vaatimus. Uskonnon teema näkyy eniten siinä, kuinka perheen miehet käyttävät uskontoa lyömäaseena – Westover ei kirjassaan juurikaan käsittele mormonismia tai uskonnollisuutta yleisemmällä tasolla tai sitä, mitä ne hänelle itselleen merkitsevät.

Olin odottanut kirjassa erityisesti osuutta, jossa Tara pääsee opiskelemaan. Pettymyksekseni opintoja kuvaavat osuudet jäivät kirjassa aika vaisuiksi, eikä odottamaani oppimisen ylistystä tullutkaan. Koulutuksen merkitys on silti kiistaton: se merkitsee Taralle vapautumista perheen vallasta, maailman avautumista, oman historian ymmärtämistä. Opiskelulla ja koulutuksella on valtava merkitys, mutta silti kirjasta jää puuttumaan jonkinlainen innostava tunne opiskelun ilosta. Westoverille koulutuksen merkitys onkin ehkä jossain muualla. Ilman koulutusta ihminen on alttiimpi kontrollille, valheille, muunnelluille totuuksille – koulutettu ihminen voi muodostaa oman totuutensa, vaikka se olisikin vaikeaa ja tuskallista.

Opinitellä oli kieltämättä mukaansa tempaavaa luettavaa. Westoverin selviytymistarina koukuttaa, vaikka läheskään kaikki sen yksityiskohdat eivät kiinnosta. Kirjallisuutena Opintiellä ei tee suurta vaikutusta, vaikka Westover aivan pätevästi kirjoittaakin. Teemat ovat kuitenkin kiinnostavia, ja ne kannattelevat tarinaa loppuun asti.

Opintiellä ovat olleet myös Kirjakko ruispellossa, Kirjaluotsi, Kirsi ja Leena Lumi.

Tara Westover: Opintiellä (Educated, 2018)
Suom. Tero Valkonen
Tammi, 2018

torstai 31. tammikuuta 2019

Hyllynlämmittäjät 2019 sekä katsaus viime vuoden haasteeseen


Osallistuin viime vuonna ensimmäistä kertaa Hyllynlämmittäjät-haasteeseen, jossa luetaan lukematta jääneitä kirjoja omasta hyllystä. Miten haaste sujui?

Aika hyvin, sanoisin, sillä  luin kokonaista 10 hyllynlämmittäjää. Ja mikä parasta, hyllynlämmittäjien määrä on konkreettisesti vähentynyt, sillä luin myös haasteen ulkopuolelta pari hyllynlämmittäjää, ja lisäksi olen lukenut melkein kaikki viime vuoden aikana hankkimani kirjat, eli hyllyyn ei ole kertynyt uusia hyllynlämmittäjiä vanhojen tilalle.

Nämä kirjat luin:

Donna Tartt: Tikli
Gwen Bristow: Celia Garth.
Paolo Giordano: Ihmisruumis.
Nikolai Gogol: Kuolleet sielut.
John Galsworthy: Omenapuu.
Chimamanda Ngozi Adichie: Kotiinpalaajat.
Kamila Shamsie: Poltetut varjot.
Muriel Barbery: Siilin eleganssi.
Elizabeth Kolbert: Kuudes sukupuutto.
T.S. Eliot: Old Possum's Book of Practical Cats. 

Näistä erityisen mieluisia olivat Tikli, Ihmisruumis ja Omenapuu.

Lukematta jäivät Joel Lehtosen Putkinotko ja Daniel Mueenuddinin: Hunajaa ja tomua. Koska haluan edelleen lukea nämä hyllynlämmittäjät, ne pääsevät mukaan myös tämän vuoden haasteeseen.

Näiden lisäksi valitsin haasteeseen seuraavat kirjat:

John Irving. Minä olen monta. Irving on vanha suosikkini, jonka kirjoja en kuitenkaan ole lukenut moneen vuoteen. Minä olen monta herätti kiinnostuksen ilmestyessään, mutta lukematta sekin on jäänyt.

Eeva Joenpelto: Rikas ja kunniallinen. Luin joskus nuorena Joenpeltoa, mutta en oikein päässyt kirjoihin sisälle. Ehkä Joenpelto uppoaisi paremmin näin vanhempana.

Riku Korhonen: Kahden ja yhden yön tarinoita. En ole lukenut mitään Korhoselta, ja myönnän suhtautuvani ennakkoluuloisesti hänen kirjoihinsa: epäilen etteivät ne ole minua varten. Mutta ennakkoluujen ei saa antaa liikaa hallita lukuvalintoja!

W. Somerset Maugham: Kirje. En yhtään tiedä, mitä odottaa tältä kirjalta. Ihan sokkona lähden lukemaan.

NoViolet Bulawayo: Me tarvitaan uudet nimet. Miksiköhän tämäkin on jäänyt lukematta, vaikka kirja on koko ajan kiinnostanut...

Riitta Rossilahti: Kuunsillalla. Vuodenaikarunoja haikujen ja tankojen muodossa. Vaikuttaa aika ihanalta.

Siiri Enoranta: Nokkosvallankumous. Fantasiasatu ja dystopiahelvetti. Voi olla joko ihan minun juttuni tai sitten ei ollenkaan.

Maria Peura: Tunkeilijat. Olen pitänyt todella paljon Peuralta lukemistani kirjoista, joten en ihan ymmärrä, miksi en ole tätä saanut luettua.

Merja Otava: Kuuvuosi. Rakastin Otavan Priskaa nuorena (ja rakastan edelleenkin), mutta en ole lukenut mitään muita hänen nuortenkirjojaan. 

Merete Mazzarella: Matkalla puoleen hintaan. Mazzarellaa olen lukenut ihan liian vähän. Lähden korjaamaan sitä erhettä tällä vanhenemista käsittelevällä kirjalla.

Katsotaan, miten tänä vuonna käy. Luenko hyllynlämmittäjiä yhtä ahkerasti kuin viime vuonna? Saanko vihdoin luettua Putkinotkon? Palataan asiaan vuoden päästä.

sunnuntai 27. tammikuuta 2019

Doris Lessing: Eloonjääneen muistelmat


Yhteiskuntajärjestelmä on romahtamassa tai kenties jo romahtanut. Varmuutta asiasta ei ole, koska mitään virallista tietoa asioiden tilasta ei ole: huhuja ja epämääräisiä puheita on liikkeellä, mutta suuri osa ihmisistä yrittää  jatkaa elämäänsä entiseen tapaan. Monet ovat lähteneet kaupungista, mutta tarinan kertoja, vanhempi nainen on jäänyt, ainakin toistaiseksi. Sitten hänen luokseen jätetään yllättäen nuori tyttö, Emily, jonka sanotaan olevan naisen vastuulla.

Emily kasvaa naisen luona lapsesta teini-ikäiseksi ja nuoreksi naiseksi. Hän tarkkailee ympäristöään ja itseään, muokkaa ulkonäköään, ystävystyy muiden tyttöjen kanssa, ihastuu ja rakastuu. Hän liittyy yhteen kaupunkia hallitsevista nuorisojengeistä, ja hänestä tulee sen johtohahmo. Nainen kantaa huolta Emilystä ja näkee samalla outoja näkyjä, joissa esiintyy laimilyöty lapsi, piittaamaton äiti ja uhkaava isähahmo.

Doris Lessingin Eloonjääneen muistelmat on vahvasti symbolinen tarina, täynnä monenlaisia aineksia ja teemoja, joiden pohjalta lukija voi muodostaa oman tulkintansa. Kovin selkeitä suuntaviivoja tarinan tulkinnalle Lessing ei tarjoile, ja kirjan maailma tuntuikin välillä eksyttävältä ja ahdistavalta. Mitä oikeastaan tapahtuu? Mikä on todellista, mikä kuvitelmaa, mikä vertauskuvallista?

Eloonjääneen muistelmia voi lukea esimerkiksi dystopiana yhteiskuntajärjestelmän romahduksesta tai kuvauksena ihmisluonteen pimeistä puolista. Minulle hallitsevaksi teemaksi nousi naiseuden ja tyttöyden kuvaus, jolle kirjan muut teemat toimivat enemmänkin näyttämönä.

Lessing kuvaa naisen elämän eri vaiheita ja naiseuden rakentumista suhteessa maailmaan ja muihin ihmisiin. On kertojan näkyjen Emily, joka kaipaa huomiota ja rakkautta äidiltään, joka kuitenkin käpertyy itseensä ja omaan ruumiiseensa. On kertojan luona asuva Emily, joka muokkaa omaa ruumistaan lihottamalla ja laihduttamalla ja kokeilee rooliasuja muistuttavien vaatteiden kautta erilaisia naiseuden esityksiä. On naiseutta kohti kasvava Emily, joka määrittää itseään miehen huomion kautta. Ja on kertoja, vanheneva nainen, joka peilaa iseään Emilyyn.

Emilyn hahmo askarruttaa. Näkeekö kertoja Emilyä katsoessaan vieraan lapsen vai muistoja omasta lapsuudestaan? Ovatko kertojan näkemät näyt välähdyksiä Emilyn lapsuudesta vai hänen omasta lapsuudestaan. Onko kertoja näkyjen Emily vai Emilyn äiti? Onko Emily todellinen? Onko hän kertoja itse lapsena? Onko hän Nainen, symboli, vertauskuva? 

Eloonjääneen muistelmat oli lukukokemuksena jossain määrin raskas mutta samalla oudon kiehtova ja palkitseva. Kirja on lyhyt mutta tiivis, niin ilmaisultaan kuin sisällöltäänkin. Lukeminen vaati keskittymistä ja ajattelua, eikä kirja lopussakaan paljastanut kaikkia salaisuuksiaan vaan jätti jälkeensä hämmennystä ja epävarmuutta. Ja tuo epävarmuus tuntui yllättävän piristävältä. Kirja pakotti ajattelemaan ja tulkitsemaan, ja vaikka moni asia säilyi arvoituksena, niiden pohtiminen tuntui palkitsevalta.

Kirjan ovat lukeneet myös Kirsi-Maria, Katri, hdcanis ja Jenni.

Osallistun kirjalla Joka päivä on naisten päivä -klassikkohaasteeseen.

Doris Lessing: Eloonjääneen muistelmat (The Memoirs of a Survivor, 1974)
Suom. Kyllikki Villa
Otava, 1988/2007