maanantai 31. elokuuta 2020

Yhden viikon lukupäiväkirja

 

Sain inspiraation tähän juttuun Northern Bibliophile -blogin lukupäiväkirjoista, joissa Abbie kertoo mitä hän on lukenut viikon aikana. Minua alkoi kiinnostaa, milloin itse oikeastaan luen päivän aikana, ja kuinka paljon. Millaisista paloista viikon aikana kertyvät lukuhetket koostuvat?

Pidin siis toissa viikolla kirjaa lukemisistani, ja tällainen lukuviikkoni oli.

Maanantai

Ensimmäinen työpäivä kesäloman jälkeen. Haluan yleensä lukea arkiaamuina ainakin hetken aikaa: pidän rauhallisista aamuista, ja pieni lukuhetki aamupalaa syödessä on paras rauhallinen aloitus päivälle. Minulla oli lukematta viimeinen essee Emilie Pinen kirjasta Tästä on vaikea puhua, ja ehdin juuri sopivasti lukea sen aamiaisen aikana.

Työpäivä venähti tietysti heti loman jälkeen pitkäksi, enkä jaksanut tai ehtinyt juurikaan lukea töiden jälkeen. Aamupalan lukuhetkien lisäksi luen yleensä ainakin vähän illalla sängyssä – niin tänäkin iltana. Aloitin Katja Raunion Sinun päiväs koittaa -kirjaa, ja luin siitä ensimmäisen 13 sivun mittaisen luvun.

Tiistai

Tiistai-aamuna jatkoin Raunion parissa, ja luin parikymmentä sivua. Pidin kirjasta heti alkumetreiltä, vaikka se välillä olikin hiukan raskaslukuinen ja monesti hämmentävä. Luin Rauniota kymmenisen sivua myös lounastauolla ja illan mittaan vielä 60 sivua.


Keskiviikko

Jatkoin Raunion parissa taas aamupalalla. Lounastauolla kaipasin kuitenkin hektisen työpäivän vastapainoksi jotakin kevyempää luettavaa. Kirjastolainojen pinossa oli Tiitu Takalon Tyhmä tyttö -sarjakuva, ja se viihdyttikin lounaalla erinomaisesti 50 sivun verran.

Töiden jälkeen luin Tyhmän tytön loppuun, ja sängyssä luin vielä Rauniota noin 30 sivua.

Torstai

Torstaina kävin aamu-uinnilla, ja aamun lukuhetki jäi pitämättä. Aamiaisenkin ehdin syödä vasta aamun ensimmäisen palaverin aikana. Aamju-uinti oli ihana, ja sain siitä virtaa koko päiväksi. Jos ei voi aloittaa päiväänsä lukemalla, se kannattaa ehdottomasti aloittaa uimalla.


Lounaalla ehdin taas lukea kolmisenkymmentä sivua Rauniota. Aloin päästä todella kirjan maailmaan sisälle, ja illan aikana luin sitä vielä 150 sivua.

Perjantai

Raunion kirja alkoi lähestyä loppuaan. Luin sitä taas aamupalla ja lounaalla ja viimeiset sivut töiden jälkeen. Olin kirjan lopetettuani hiukan pöllämystynyt ja hyvin vaikuttunut, eikä heti perään tehnyt mieli aloittaa seuraavaa kirjaa. Perjantai-ilta kuluikin sohvaperunana TV-sarjoja katsellen.

Lauantai

Olin edelleen sen verran vaikuttunut Raunion kirjasta, ettei tehnyt mieli lukea mitään muuta romaania eikä myöskään mitään oletusarvoisesti erinomaista kirjaa. Joskus hyvän kirjan jälkeen haluaa lukea mieluummin jotain vähän keskiverrompaa – jotain sellaista, mikä ei kilpaile hyvän kirjan kanssa vaikuttavuudesta. Olin lainannut Morten Strøksnesin Merikirjan, josta olin kuullut aika laimeita arvioita, mutta joka kuitenkin kiinnosti minua jonkin verran meri-teeman vuoksi. Luin Merikirjaa 50 sivua aamulla, mutta se ei oikein lähtenyt vetämään. 

Kävelyretken ja ostoksilla käymisen jälkeen oli iltapäiväteen ja lukuhetken vuoro. Merikirja ei kutsunut luokseen, ja mieli kaipasi jotakin viihdyttävää. Lukupinosta löytyi  Pihla Hintikan Hetken Pariisi on meidän, jota lueskelin noin sata sivua iltapäivän ja illan aikana.

Sunnuntai

Jatkoin Hintikan parissa, vaikka kirja ei ollut ihan niin hyvä tai viihdyttävä kuin olin odottanut. Aamupalalla kirja eteni kuitenkin taas sadan sivun verran. Iltapäivällä meidän oli tarkoitus mennä pieniin perhejuhliin, mutta juhlat peruuntuivat. Tämä tarkoitti lisää lukuaikaa, ja ehdin lukea Hintikan kirjan loppuun. Loppuilta kului neuloen, Timanttiliigaa katsellen ja uudella puhelimella leikkien.

 

Viikon aikana luin siis alusta loppuun kaksi kirjaa: Sinun päiväs koittaa ja Hetken Pariisi on meidän. Lisäksi luin yhden Pinen esseistä ja noin 50 sivua Merikirjaa sekä yhden sarjakuva-albumin.  

Luin ehkä vähän enemmän kuin keskimääräisenä työviikkona: viikolla oli aika hyvin lukuaikaa, koska iltaisin ja viikonloppuna ei ollut mitään menoja, kun sunnuntain juhalatkin peruuntuivat. Viikkoon osui yksi erinomainen lukukokemus (Sinun päiväs koittaa) mutta myös kirjoja, jotka olivat enemmän ajanvietettä kuin suuria elämyksiä. Kaiken kaikkiaan hyvä kirjaviikko.

 

maanantai 24. elokuuta 2020

Katja Raunio: Sinun päiväs koittaa

 

Katja Raunion Sinun päiväs koittaa pääsi yllättämään toden teolla. En ole ihan varma, mitä odotin saavani, mutta sen voin sanoa, että Sinun päiväs koittaa oli joka tapauksessa jotain ihan muuta. Kirja kieputteli lukemisen aikana ajatuksiani moneen kertaan uusille poluille, enkä loppujen lopuksi tuntenut enää olevani kartalla. Viimeisen sivun jälkeen piti istua vähän aikaa hiljaa sohvalla ja yrittää selkeyttää ajatuksia. 

"En ole antautunut tälle tehtävälle maineen tai sensaationhalun vuoksi, vaan koska toivottomassa tilassa olevasta arkistokokonaisuudesta on osunut käsiini tietoa, joka etenkin nykyisenä aikanamme tarjoaa laajan ja ennalta tuntemattoman näkökulman tiettyihin tapahtumiin ja henkilöihin, jotka olivat muovaamassa maamme kehitystä  vuosituhannen taitteessa. Tämän ajankohdan syvällisempi tunteminen on nähdäkseni välttämätöntä sen tuloksena syntyneeelle nykyajallemme ja siinä vallitsevalle itseymmärrykselle."

Tarinaa kertoo arkistonhoitaja, joka uppoutuu yhä syvemmälle presidentti Anton Harmajaa koskevien salassa pidettävien asiakirjojen maailmaan. Arkistonhoitajalla on käytössään Harmajan kirjeenvaihtoa ja muistiinpanoja, valokuvia, puhelinkeskustelujen litterointeja, poliittisia puheita ja lehtiartikkeleita. Näiden dokumenttien perusteella arkistonhoitaja pyrkii selvittämään paitsi mahdolliset perustavanlaatuiset arkistointivirheet, myös totuuden Anton Harmajasta.

Mutta mikä on totuus? Tai todellisuus? Mitä pidemmälle kirjaa lukee, sitä kauemmas totuus ja todellisuus pakenevat. Lukija tuntee eksyvänsä yhä syvemmälle arkistonhoitajan maailmaan, joka muistuttaa omaamme, eikä kuitenkaan muistuta. Asiat ovat tuttuja, mutta kuka on siirrellyt niitä väärille paikoille?

Kun lukee fiktiota, ajattelee hyväksyvänsä tietyt säännöt. Hyväksytään, että fiktion maailma on kuvitteellinen, ja että siinä voivat päteä erilaiset lainalaisuudet kuin reaalimaailmassa. Fiktion maailmassa voi esiintyä lohikäärmeitä tai aikamatkustamista, ja melko varmasti siinä esiintyy keksittyjä henkilöitä tai kuvitteellisia tapahtumia, eikä se kummastuta lukijaa – olemme tottuneet siihen. Mutta joidenkin kirjojen kohdalla tuntuu, että aivot nyrjähtävät vähän paikoiltaan, kun todellisuutta venytetään. Raunion kirja on sellainen.

Kirjasta ei tee mieli kertoa liikaa, jotta ei pilaisi muilta lukijoilta oivaltamisen ja ihmettelyn iloa. Toisaalta kirjasta ei edes voi kertoa liikaa, koska tiedän monen asian jääneen oivaltamatta, enkä edelleenkään osaa sanoa, mistä kirjassa oikeastaan on kyse. Raunion kirja on kuin monimutkainen arvoitus, mutta sellainen johon on turha odottaa selkeää ratkaisua. Vastauksia on kyllä tarjolla, mutta kirja säilyttää silti osan salaisuuksistaan.

Asioita, joita ajattelin kirjaa lukiessani: Valta. Valtapeli. Historiankirjoitus. Kekkonen. Trump. Sukupuoli. Identiteetti. Tosi-TV. Taidehistoria. Dokumentaatio. Vaihtoehtohistoria. Julkisuuskuva. Politiikka. Populismi. Totuus. Ainakin näistä asioista Raunio rakentaa tarinaansa, jossa rajaviivat ovat häilyviä eivätkä asiat ole sitä, mitä ensikatsomalta luulisi.

"Ajatus siitä, että asiakirjat todistavat, millainen maailma on, perustuu kuitenkin vain tiettyyn tapaan teoretisoida arkistoa."

Kirjasta ovat kirjoittaneet myös Arja, Omppu ja tuijata.

Katja Raunio: Sinun päiväs koittaa
Kansi: Sanna-Reeta Meilahti
Teos, 2020

perjantai 31. heinäkuuta 2020

Anu Kaaja: Katie-Kate


Mikä riemastuttava kirja! Anu Kaajan Katie-Kate  oli kuin pyörremyrsky – sellainen pyörremyrsky, jossa kieppuu kuninkaallisia, glamourmalleja, pornofilmejä, kermakakkuhäämekkoja, Disney-prinsessoja ja peniksiä. Pyörremyrsky pyyhkäisi ohi noin vuorokaudessa, ravisteli ja tuuletti ja jätti jälkeensä pöllämystyneesti hymyilevän lukijan. Hurjaa! Kamalaa! Ihanaa!

"On yleisesti tunnettu totuus, että rikkaan poikamiehen omaisuuden kartuttamiseen liittyy väistämättä orjatyötä ja riistoa. Mutta sen me olemme valmiita unohtamaan, jos hän on komea ja naimaikäinen ja etenkin, jos hän on Prinssi W tai Raikuli-Harry, sillä kuka haluaa ajatella orjuutta (paitsi seksuaalisessa mielessä), jos voi ajatella naimakauppoja ja ennen kaikkea prinsessoja!"

Katie-Katessa ei ole varsinaista juonta, vaikka löyhänä kehyskertomuksena toimiikin tarina naisesta, josta englantilainen rojalistipariskunta alkaa muokata Kate Middletonin kaksoisolentoa, ja joka päätyy lähinnä katsomaan loputtomasti pornoa pariskunnan Diana-huoneessa. Tämän alkuasetelman kautta Kaaja tarkastelee seksuaalisuutta, julkisuutta ja naiseuden presentaatioita sekoittaen samaan keitokseen sekä pornoa ja että prinsessaunelmia. Katseen kohteena ovat erityisesti prinsessa Diana, Kate Middleton ja Katie Price.

Katie-Katessa porno ja seksi lyövät lukijaa naamalle, kunnes niihin turtuu. Tässä kirjassa ei leikitellä pornokuvastolla kutkuttavan kiihottavasti ja hyvällä maulla, vaan jyystetään mekaanisesti niin kauan, ettei lukija ole varma, onko porno enemmän naurettavaa vai tylsää.

"Prinsessa Diana kuoli syntiemme tähden. Diana, tuo täydellinen uhri. Eronnut hyväätekevä prinsessa, tuolla kukee hänen itämainen rakastajansa, kuvia, kuvia! Ottakaa kuvia! Näyttäkää kuvia!"

Tahmean pornopinnan alla Katie-Katessa käsitellään kiinnostavasti monia muita teemoja. Kaaja onnistuu sulauttamaan erilaiset julkisuudesta tutut tarinat ja naiseuden mallit orgaaniseksi kokonaisuudeksi. Naisena oleminen alkaa näyttäytyä roolileikkinä, jossa naiseutta esitetään ja katsotaan loputtomasti ja samoja kaavoja toistaen.

Nainen on katseen kohteena oli hän sitten pornonäyttelijä tai prinsessa. Tai Disney-prinsessa. On myös tärkeää tuntea roolinsa, koska herttuatar Catherinea katsotaan eri tavalla ja eri vaatimuksin kuin glamourmalli Jordania. Toki on mahdollista myös vaihtaa roolia, kuten prinsessa Dianan esimerkki osoittaa, kunhan vain muistaa pysyä hoikkana.

Katie-Kate on teemoiltaan runsas ja loputtoman kiinnostava, mutta siitä tekee hienon ja koukuttavan lukukokemuksen myös Kaajan tapa leikitellä kielellä, pyöritellä sanoja ja sanontoja ja rytmittää tekstiä. Kaaja kirjoittaa villisti mutta hallitusti, kirpeästi mutta pilke silmäkulmassa. Oh my god, ihanaa!

Katie-Katesta ovat kirjoittaneet myös esimerkiksi Laura, Katja, Hannele, Omppu ja Laura.

Anu Kaaja: Katie-Kate
Kansi: Jenni Saari
Teos, 2020

keskiviikko 22. heinäkuuta 2020

Virginia Woolf: Päiväkirjat I ja II


Virginia Woolf on minulle hyvin tärkeä kirjailija, sellainen joka on kulkenut mukanani vuodesta toiseen. Löysin Woolfin 18-vuotiaana nähtyäni Orlandon elokuvaversion. Luin Orlandon ja sen jälkeen melkein kaiken, mitä Woolfilta oli 90-luvun alussa suomeksi saatavana. En enää tarkalleen muista, miksi Woolf teki niin suuren vaikutuksen, mutta muistan sen tunnelman, jonka Woolfin lukeminen herätti – jotenkin rauhallisen mutta samaan aikaan hyvin tarkkaavaisen. Ääriviivat tuntuivat tarkemmilta Woolfia lukiessa. Tuntui, että hänen kirjoituksissaan tavoitin elämästä jotain sellaista, mitä en mistään muualta ollut aikaisemmin lukenut.

Olen vuosien varrella palannut Woolfin pariin säännöllisen epäsäännöllisesti. Woolf jos joku kestää uudelleenlukemista, ja olenkin lukenut tiettyjä suosikkejani useampaan kertaan. 2000-luvulla Woolfia on myös suomennettu paljon lisää, mutta minulta on vielä monta näistä uusista suomennoksista lukematta. Woolf vaatii tietynlaista mielentilaa – häntä ei voi vain rynnätä lukemaan koska vain.

Nyt olen lukenut Woolfin päiväkirjoja ja ollut taas aivan Woolfin lumoissa. Luin keväällä päiväkirjojen ensimmäisen osan, joka kattaa vuodet 1915-1920, ja nyt heinäkuussa ahmaisin toisen osan, joka on kirjoitettu vuosina 1920-1925. Woolf kirjoittaa arkisesta elämästään, välillä melkein raporttimaisesti, hän kuvailee kävelyretkiään ja iltoja takkatulen ääressä ja kirjaa muistiin lähipiirinsä juoruja. Erityisesti ensimmäisessä osassa on paljon tällaista raportoivaa tyyliä, ja pitkinä masennuskausina merkinnät typistyvät lyhyiksi säähavainnoiksi.

Woolf osaa totta kai kirjoittaa arkisistakin asioista kiinnostavasti. Mutta erityisesti päiväkirjojen toisessa osassa alkaa esiintyä enemmän pohdiskelevia merkintöjä, joissa Woolf analysoi kirjoittamistaan, muiden kirjoituksia, ystäviään tai omia ajatuksiaan ja tunteitaan. Woolfin tyyli on mielenkiintoinen sekoitus suorasukaisuutta ja kiertoilmaisuja, kauneutta ja tiettyä viileää tarkkailua. Huumori ja sarkasmi pilkistävät usein rivien välistä, enkä ole läheskään aina ihan varma, kuinka vakavissaan Woolf on. Tämä lisää kirjojen viehätystä.

En yritäkään kirjoittaa mitään syvällisempää analyysia näistä päiväkirjoista, mutta suosittelen lämpimästi niiden lukemisesta. Lisäksi haluan kirjoittaa tähän muistiin joitakin herkullisia lainauksia. Annan Virginian todistaa omin sanoin, miksi häntä kannattaa lukea.

Kirjoittamisesta:


"Oikea tapa keinauttaa itsensä takaisin kirjoittamisen  pariin on seuraava. Ensin hellävaraista liikuntaa raikkaassa ilmassa. Sen jälkeen hyvän kirjallisuuden lukemista. On virhe ajatella, että kirjallisuutta voisi saada aikaan raakileena. [...] On muututtava erilliseksi; hyvin hyvin keskittyneeksi yhteen ainoaan pisteeseen, jolloin ei tarvitse keräillä itsensä osia sieltä täältä, vaan voi elää aivojensa uumenissa."

"Minulla ei ole epäilystäkään siitä, että olen saanut selville (40-vuotiaana) kuinka voin  alkaa kertoa jotain omalla äänelläni, & se lumoaa minut niin, että tunnen voivani jatkaa ilman kehuja."

Yhteiskunnasta:

"Irlannissa ihmisiä ammutaan & hirtetään entiseen tapaan. Dora kertoi Dublinissa koko päivän jatkuneesta messusta, joka järjestettiin erään varhain maanantaiaamuna surmatun poikarukan muistoksi. Pahinta kaikessa on se, että omien silmiemme & hirsipuun välissä oleva sermi on niin paksu. On niin helppoa unohtaa se kaikki – ainakin minulle käy niin. [...] Onko sivistyneisyyden merkki, että osaa kuvitella kauempana tapahtuvan kärsimyksen?"

"Minun on ollut jo pitkään tarkoitus kirjoittaa historiallinen selonteko rauhan palaamisesta, sillä muuten vanha Virginia tulee nolostumaan ajatellessaan millainen hölösuu hän oli, aina vain kertomassa ihmisistä eikä koskaan politiikasta. Lisäksi hän huomauttaa, että ne ajat, joiden halki hän eli, olivat ihmeellisiä. Ne varmasti näyttävät siltä, jopa esikaupungissa asuvan hiljaisen naisen mielestä. Tosiasiassa yhdellä hetkellä ei tapahdu mitään sen ihmeellisempää kuin toisella. Historiankirjat tekevät siitä paljon määrätympää kuin se on. Tämän vuoden tärkein merkki rauhan saapumisesta ovat alennusmyynnit."  

Ahdistuksesta:


"Miksi elämä on niin traagista; miksi se muistuttaa kapeaa jalkakäytävää kuilun reunalla? Katson alas, minua huimaa, & ihmettelen, kuinka kummassa pystyn kävelemään sen loppuun. Mutta minkä vuoksi minusta tuntuu tältä? Nyt kun kerron siitä, en koe enää samaa. Takkatuli palaa; olemme lähdössä kuuntelemaan Kerjäläisoopperaa. Mutta se häilyy ympärilläni; en voi sulkea silmiäni siltä. Kyseessä on kykenemättömyyden tunne: ajatus siitä, ettei minulla ole mitään merkitystä. Täällä minä istun Richmondissa & valoni haipuu pimeään kuin keskellä peltoa loistavan lyhdyn kajo. Melankolisuus vähenee kun kirjoitan siitä. Miksen sitten kirjoita siitä useammin? Turhamaisuuteni estää sen. Haluan näyttää menestyvältä jopa omissa silmissäni."

Lontoosta:

"Lontoo on lumoava. Tuntuu kuin astuisin kellanruskealle lentävälle matolle & se kiidättäisi minut keskelle kauneutta ilman pienintäkään vaivannäköä. Illat ovat ihmeellisiä valkoisine kuisteineen & leveine, hiljaisine katuineen. Ja ihmiset piipahtavat käymään noin vain, muina töinään kuin kanit, & minä katson alas Southhampton Row'ta, joka on märkä kuin hylkeen selkä, tai sitten punakeltainen auringon paistaessa, & seuraan linja-auton menemistä & tulemista sekä kuulen vanhat mielipuoliset urut. Jonain päivänä minä vielä kirjoitan Lontoosta; siitä miten se tarttuu ihmisen elämään & kantaa sen mukanaan vailla mitään ponnistuksia."

Virginia Woolf: Päiväkirja I ja Päiväkirja II
Suom. Ville-Juhani Sutinen
Savukeidas, 2015

tiistai 30. kesäkuuta 2020

Joyce Carol Oates: Blondi


Joyce Carol Oatesin Blondi on yksi suosikkikirjojani ja sen lukukokemus oli aikoinaan järisyttävä. Olen lukenut kirjan joskus sen ilmestymisen aikoihin eli melkein kaksikymmentä vuotta sitten. Olen aina ajatellut, että kirja pitää jossain vaiheessa lukea uudelleen, mutta mitä useampi vuosi lukemisesta kului, sitä korkeammaksi kasvoi kynnys tarttua kirjaan. Entä jos uudelleenlukeminen laimentaisi mielikuvaa kirjasta? Pitäisikö vain vaalia muistoa upeasta lukukokemuksesta, vaikka en oikeastaan muistanut kirjasta juuri muuta kuin sen yleisen tunnelman?

Ongelma ratkesi kuin itsestään, kun Instagramissa kyseltiin kiinnostuneita osallistumaan Blondi-lukupiiriin. Lukupiiri tarjosi hyvän kannustimen tarttua kirjaan, ja olisi hienoa päästä vaihtamaan ajatuksia Blondista, joka on niin monikerroksinen ja runsas kirja.

Blondi on siis fiktiivinen romaani Marilyn Monroesta – tai "Marilyn Monroesta" tai Blondista tai Norma Jeanista tai Normasta tai Vaaleasta näyttelijättärestä. Se on järkälemäinen teos niin mitaltaan (lähes tuhat sivua) kuin sisällöltäänkin. Se ottaa aineksensa todellisuudesta (tai siitä, mitä olemme opppineet pitämään totuutena Marilynin elämästä), mutta sekoittaa faktaa ja fiktiota lähes tajuntaa laajentavalla tavalla. Oates yhdistelee faktoja ja elämäkertureiden tulkintoja ja juoruja ja sekoittaa mukaan silkkaa sepitettä. Lopputulos tuntuu tavoittavan jotain hyvin totuudellista.

Blondia on mahdollista lukea monin eri tavoin. Sitä voi lukea yksinkertaisesti kuvaksena Marilynista, siitä millainen Marilyn tai hänen mielenmaisemansa olisi ehkä voinut olla. Jos kirjaa lukee tästä näkökulmasta, tulkintaan vaikuttaa väistämättä myös se, kuinka paljon tietää "oikeasta" Marilynista. Samalla voi miettiä sitä, mikä yleensäkin on totuus yksittäisen ihmisen elämästä, oli tämä julkisuuden henkilö tai ei. 

Luulen, että ensimmäisellä lukukerralla luin kirjaa vahvasti juuri Marilyn-silmälasien läpi. Olen nuoresta asti fanittanut Marilynia ja ollut kiinnostunut hänestä, ja Blondi tuntui tekevän Marilynista lihaa ja verta tavalla, johon mikään elämäkerta tai dokumentti ei ollut pystynyt. En tosin ajatellut lukevani totuutta Marilynista, vaan enemmänkin tuntui siltä, että fiktio oli olennaisempi kuin totuus.

Tällä kertaa kiinnitin heti alussa huomiota siihen, kuinka kirjassa itsessään käsitellään paljon tarinallisuutta ja sitä, kuinka haluamme luoda elämästämme kertomuksen. Henkilöt ajattelevat elämäänsä kohtauksina ja välillä kertojaääni myös katsoo kohtauksia uudelleen. Henkilöt saattavat kommentoida tarinaa jälkiviisaasti. Faktan ja fiktion sekoittuminen lisää oman kerroksensa tarinallisuuteen. "Marilyn Monroe" on tämän tarinallisuuden ja fiktiivisyyden ruumiillistuma: Marilyn on elokuvastudioiden, lehdistön ja Norma Jeane Bakerin luomus, eikä Marilynia ole todellisuudessa olemassa. Mutta onko (kirjan) Norma Jeane sen todellisempi?

Blondi on myös kirja naisena olemisesta, naiseuden myyteistä, naisista miesten maailmassa. Oatesin Marilyn on niin pirstaleinen ja ristiriitainenkin, ettei häntä loppujen lopuksi voi enää pitää ihmisenä, vaan hän on jonkinlainen naiseuden kaleidoskooppi. Hänet nähdään suureksi osaksi muiden silmin, ja ennen kaikkea miesten silmin. Ja miesten silmin katsottuna kuva on yksiulotteinen: tyhmä blondi, huora, lapsinainen, seksisymboli, naapurintyttö. Yksiulotteiseen kuvaan eivät mahdu naisen kunnianhimo, naisen seksuaalisuus tai naisen ruumiillisuus. Naisen tulee piilottaa yhtä lailla ajatuksensa kuin hikoilunsa ja kuukautisensa.

Niin paljon muutakin Blondiin mahtuu. Sitä lukiessaan voi ajatella viihdeteollisuutta, Hollywoodin Weinsteineja, nationalismia, valtaa, kuolemaa ja taidetta. Melkien mitä tahansa.

Toinen lukukerta avasi siis Blondiin aivan uusia näkökulmia, ja lukupiirissä käyty keskustelu toi vielä oman kerroksensa lukukokemukseen. Ja vaikka lukukokemus ei ehkä ollut aivan niin tajunnanräjäyttävä kuin ensimmäisellä kerralla, ei Blondi todellakaan jättänyt kylmäksi toisella kierroksellakaan. Se sai ajatukset ylikierroksille ja tunkeutui uniin. Se ahdisti ja ihastutti, ilahdutti vinolla huumorillaan ja liikutti kauneudellaan.

Blondista ovat kirjoittaneet myös esimerkiksi Katja, Suketus, Laura ja Tiina.

Joyce Carol Oates: Blondi (Blonde, 2000)
Suom. Kristiina Drews
Otava, 2002/2001

perjantai 22. toukokuuta 2020

Antti Rönkä & Petri Tamminen: Silloin tällöin onnellinen


Antti Röngän ja Petri Tammisen kirjeromaani Silloin tällöin onnellinen on kerta kaikkiaan ihana kirja. Tavallaan ihana on toki kummallinen sana kuvailemaan kirjaa, jossa suurina aiheina ovat esimerkiksi häpeä, epäonnistumisen pelko sekä isän ja pojan osittain ongelmallinen suhde. Kirjassa on kyllä raskaiden aiheiden lisäksi myös kepeyttä ja hauskuutta, mutta luulen että ihanuus liittyy kuitenkin loppujen lopuksi siihen, että tässä kirjassa on kyse kommunikaatiosta.

Konkarikirjailija-isä ja esikoisromaaniaan valmisteleva poika käyvät kirjeitse ajatustenvaihtoa elämästä ja kirjoittamisesta. Keskustelun punaisena lankana kulkee pojan esikoiskirja. Aluksi keskustelua käydään enemmän kirjoittamisesta, mutta vähitellen on pakko puhua myös siitä, mitä esikoiskirja käsittelee – koulukiusaamisesta ja sen seurauksista. Elämä ja kirjoittaminen kietoutuvat erottamattomasti toisiinsa.

Kirjassa on monia kiinnostavia kerroksia seurattavaksi. Isän ja pojan suhde on sydämeenkäyvä kaikessa siinä mitä sanotaan ja siinä, minkä voi aavistaa rivien välistä. Suhteessa on kipupisteitä mutta myös hurjan kaunista avoimuutta. Henkilökohtaisesti pidin myös siitä, että kirjassa puhuttiin häpeän ja riittämättämyyden tunteista, joita ei kirjallisuudessa tai muuallakaan usein näin rehellisesti ja paljaasti käsitellä.

Kirjoittaminen on kuitenkin aina Silloin tällöin onnellisen keskiössä. Kirjaa on ensinnäkin kiinnostavaa lukea kuvauksena Röngän esikoiskirjan kirjoittamisprosessista, varsinkin jos on lukenut pohjalle Jalat ilmassa -kirjan. Toiseksi nämä kaksi kirjailijaa keskustelevat paljon kirjoittamisesta ja kirjailijuudesta, toinen usean vuoden kokemuksella, toinen aloittelijan näkökulmasta. Kummatkin näkökulmat ovat kiinnostavia ja oikeita.

On myös selvää, että tässä kirjeenvaihdossa oleellista ei ole vain se, mitä sanotaan vaan myös se, miten asiat sanotaan. Kirjeet ovat jäsenneltyjä, tarinallisiakin tarvittaessa, ja ehkä isä ja poika myös hiukan kilvoittelevat kirjoitustaidoillaan. Ja hyvä että kilvoittelevat, koska tuloksena syntyy niin monta oivaltavaa, hienoa ja siteerattavaa lausetta. Tämän kirjan pariin haluaa palata uudelleen heti viimeisen sivun luettuaan.

Silloin tällöin onnellisesta ovat kirjoittaneet myös esimerkiksi Marile, helmikekkonen, Arja, tuijata ja Paula.

Antti Rönkä ja Petri Tamminen: Silloin tällöin onnellinen. Pelosta, kirjoittamisesta ja kirjoittamisen pelosta.
Gummerus, 2020 

tiistai 28. huhtikuuta 2020

Anni Kytömäki: Kivitasku


"Päivät kumpuilevat ohi yhä korkeammin kaarin. En tapaa ketään. Kuulen naapurin oven avautuvan ja sulkeutuvan, kirveeniskut rannasta, kairan uhkarohkean suhinan jäältä, löylynheitot saunasta, Emilian hölkän illanhämärältä tieltä. Monta päivää mietin että näin on hyvä, lähellä muita mutta näkymättömissä. Himerryn omiin oloihini yhtä vaivatta kuin kevättalvella."

Anni Kytömäen Kivitasku oli yllättäen varsin osuva koronaeristysajan lukuvalinta, sillä Kultarinnassa moni henkilöhahmo elää syystä tai toisesta jonkinlaisessa eristyksessä. Jossain toisessa lukutilanteessa asiaan ei olisi ehkä kiinnittänyt niin paljon huomiota, mutta näinä sosiaalisen etäisyyden aikoina oli vaikea olla panematta merkille, että kirjassa käsitellään erilaisia erakoitumisen, vetäytymisen ja vankeuden teemoja.

Eristykseen voi joutua tai päätyä monista eri syistä. Maailmasta voi vetäytyä vapaaehtoisesti, hakeakseen mielenrauhaa tai erilaista elämäntapaa. Eristäytyminen voi johtua ulkopuolelta tulevista paineista tai ulkopuolisuuden tunteesta, tai ihminen voidaan pakottaa eristykseen, esimerkiksi vankeuteen. Erakoitumisen, yksinäisyyden ja maailmasta vetäytymisen teemat kiehtovat minua kovasti, ja Kivitaskussa näitä aiheita käsiteltiin monesta eri näkökulmasta. Mutta toki Kivitasku pitää sisällään myös paljon muuta.

Tarina liikkuu kolmessa aikatasossa. 1950-luvulla teini-ikäinen Helena viettää kesäpäiviä yksin ja haaveilee tutkimusmatkoista. 2000-luvulla Vekan pitäisi mennä sairaalaan, mutta hän pakeneekin perheen mökille. 1800-luvulla vallankumouksellinen Sergei päätyy rangaistusvangiksi Suomeen. Kytömäki kuljettaa kolmea tarinanlankaa pikku hiljaa kohti toisiaan ja punoo mukaan rakkautta, suuria menetyksiä, salaisuuksia, kalliota ja kiviä.

Kivitasku otti minut alussa voimakkaasti otteeseensa. Lumouduin kirjan aloittavasta Helenan kesästä, ja tunsin siirtyväni syvälle tarinan sisälle. Minun olikin hiukan vaikea päästä takaisin kerronnan imuun, kun näkökulma siirtyi pitkäksi aikaa pois Helenasta, Vekaan ja Sergeihin. Vähitellen Kytömäki houkutteli minut takaisin kertomuksen pariin, ja erityisesti Sergein melkein sadunomainen tarina vangitsi mielenkiintoni.

Kivitasku on samanaikaisesti pienimuotoinen ja suuri tarina. Kirja etenee verkkaisesti ja usein arkisesti mutta tarina kasvaa kuin huomaamatta suuriin ja pakahduttaviin muttasuhteisiin. Pari lopun yllätyskäännettä tuntuivat minusta turhilta eivätkä ihan sopineet kirjaan, joka muuten luottaa niin vahvasti kieleen, tunnelmaan ja henkilöiden sisäiseen maailmaan. Sillä Kytömäki rakentaa sanoillaan uskomattoman voimakkaasti tarinansa maailman. Hän kuvaa kauniisti paitsi luontoa, myös yksinäisten ja rikkinäisten henkilöhahmojensa sielunmaisemaa.

Kivitaskusta ovat kirjoittaneet myös muiden muassa Katja, Amma, Tuomas, tuijata ja Sirri.

Anni Kytömäki: Kivitasku
Kansi: Jenni Noponen
Gummerus, 2017 

keskiviikko 1. huhtikuuta 2020

Sayaka Murata: Lähikaupan nainen


36-vuotias Keiko on akateemisesti koulutettu nainen, joka on työskennellyt 18-vuotta lähikaupassa. Opiskeluaikana lähikauppa oli Keikolle hyväksyttävä työpaikka, mutta kun vuodet valmistumisen jälkeen kuluvat, ja Keiko työskentelee edelleen samassa lähikaupassa, perhe ja tuttavat alkavat pitää asiaa omituisena. Yhtä omituista on se, ettei Keiko ole koskaan seurustellut eikä tunnu edes olevan kiinnostunut ihmissuhteista.

Tunteet ja sosiaaliset suhteet ovat Keikolle käsittämättömiä, mutta lähikaupassa hän tuntee olevansa kotonaan. Vaikka Keiko ei ymmärrä ihmisiä, hän ymmärtää kaupan asiakkaiden tarpeet. Hän tietää, miten tavarat pitää asetella hyllyyn, ja millaisia tarjoustuotteita kannattaa myydä hellepäivänä. Keiko on onnellinen hengittäessään lähikaupan kanssa samaan tahtiin.

Muut ihmiset eivät ole kiinnostuneita siitä, onko Keiko tyytyväinen elämäänsä. Keiko rikkoo totuttua kaaavaa, ja se häiritsee ihmisiä. Mutta miksi erilaisuus koetaan niin vaaralliseksi, että se halutaan torjua tai muuttaa? Miksi ihmisten on niin vaikea hyväksyä muita totuuksia kuin omansa?

Moni on kuvannut Lähikaupan naista japanilaisen kulttuurin ja japanilaisten tiukkojen sukupuoliroolien kuvaukseksi. Varmasti kirjassa on japanilaiselle kulttuurille erityisiä piirteitä, joista kaikki eivät ulkopuoliselle lukijalle edes avaudu. Mutta kirjan teema ihmisiin kohdistuvista odotuksista on myös hyvin universaali, eikä ainoastaan Japanille tyypillinen ilmiö.

Erilaisuus, normit ja säännöt, ihmisten ja yhteiskunnan tarve kontrolloida ympäristöään, sosiaaliseen kanssakäymiseen liittyvät roolit. Tämä pieni kirja onnistuu tarkastelemaan aihettaan todella monipuolisesti, ja samaistuttavasti. Uskon, että moni löytää itsestään ainakin pienen palan Keikoa. Mutta kuka uskaltaa tunnustaa olevansa välillä se, joka ihmettelee, neuvoo ja ohjailee Keikoa?

Pidin Lähikaupan naisesta kovasti. Nautin Sayaka Muratan suoraviivaisesta ja napakasta kirjoitustyylistä, ja Keikon henkilöhahmo oli ilahduttavan omalaatuinen. Keiko seuraa omaa polkuaan eikä odota muilta mitään. Annammeko hänen tehdä niin? Pystymmekö olemaan kohdistamatta Keikoon omia odotuksiamme?

Lähikaupan naisesta ovat kirjoittaneet myös Laura, Kirsi, Kirjaluotsi ja Kirjahilla.

Sayaka Murata: Lähikaupan nainen (Konbini ningen, 2016)
Suom. Raisa Porrasmaa
Kansi: Luke Bird
Gummerus, 2020

torstai 26. maaliskuuta 2020

Vigdis Hjorth: Perintötekijät


"KAIKKI LIITTYY KAIKKEEN. Yksikään lause ei ole viaton sille joka kulkee korvat höröllä ymmärtääkseen."

On kirjoja, jotka ihastuttavat tarinallaan, vetävät mukanaan tapahtumien virtaan. On kirjoja, jotka viettelevät sanojen ja lauseiden rytmillä. Ja on kirjoja, joissa tarina ja kieli kietoutuvat saumattomasti yhteen, ja jotka lumoavat yhtä lailla muodollaan ja sisällöllään. Ja silloin lukukokemus on parhaimmillaan. Vigdis Hjorthin Perintötekijöitä oli iloa lukea, vaikka se käsitteleekin kipua, surua ja rikki revittyjä perhesuhteita. Niin hieno kirja se on.

Kirjan minäkertoja Bergljot on rajoittanut yhteydenpidon lapsuuden perheeseensä minimiin. Isän kuolema ja epäoikeudenmukaiselta tuntuva perinnönjako nostavat pintaan ne syyt, jotka ovat johtaneet välien rikkoulutumiseen. Bergljot on kantanut mukanaan lapsuuden tapahtumia, joita muu perhe (veljeä lukuunottamatta) ei halua tunnustaa. Bergljotilla on oma totuutensa, muulla perheellä omansa, ja niiden yhteensovittaminen tuntuu mahdottomalta.

Hjorth kuvaa vaikuttavasti ihmisen tarvetta tulla kuulluksi ja sitä katoamisen tunnetta, joka seuraa siitä, että oma totuus kielletään. Bergljotin ahdistus tunkeutuu kirjan sivuilta lukijan mieleen, ja yhdessä Bergljotin kanssa toivon, että perhe kuulisi ja uskoisi.

Kirja etenee melkein jännärimäisellä intensiteetillä, vaikka juonenkäänteitä ei sanottavasti ole. Alkupuoliskolla avataan pikku hiljaa Bergljotin menneisyyttä ja välirikkoon johtaneita tapahtumia – loppupuoliskolla Bergljot pyrkii saamaan tarinansa kuulluksi ja tunnustetuksi. Kuinka suuri jännite syntyykään näin yksinkertaisesta asiasta: tässä on minun tarinani, kuuletko sen?

Ja sitten on teoksen kieli. Hjorthin teksti virtaa toisteisena ja spiraalimaisena. Lauseet nousevat ja vetäytyvät, ne tuovat mieleen rantaan lyövien aaltojen rytmin. Teksti huutaa ja hengittää, kiihkeästi ja kipeästi. Bergljotin mieli ja maailma ovat yhtä tekstin kanssa, yhtä ei voi erottaa toisesta.

Perintötekijöistä ovat kirjoittaneet myös Sirri, Nanna, tuijata, Kirjaluotsi ja Omppu.

Vigdis Hjorth: Perintötekijät (Arv og miljø,2016)
Suom. Katriina Huttunen
Kansi: Elina Warsta
S&S, 2020

lauantai 14. maaliskuuta 2020

Anna Burns: Maitomies


"Olin luullut että se, miltä kasvoni näyttivät, millaiseksi ne muovasin, millaisina ne ulkomaailmalle esitin, oli oma asiani, omassa hallinnassani. Luulin, että todellinen minäni oli läsnä, piilossa aluskasvullisuuden seassa, mutta ohjat käsissään. Luulin myös, että olin valinnut avukseni alaisen enkä mitään kapinallista, joka käänsi roolit ylösalaisin ja alkoi hallita minua. Niin siinä kuitenkin kävi, ja ensimmäiseksi kasvoilleni."

Nimeämätön kaupunki määrittelemättömänä aikana on jakautunut eri leireihin. On oikeauskoisia ja vääräuskoisia, on me vastaan rajantakaiset ja vettentakaiset, on irtautujia ja puolisotilaallisia joukkoja. Yhteisön jäsenten roolit ja rajat on määritelty tarkasti, ja ehkä siksi ketään ei kutsuta nimellä, vaan ihmiset ovat vanhimpia veljiä, keskisiskoja, tablettityttöjä, atomipommipoikia ja ehkä-poikaystäviä.

Kirjan minäkertoja on 18-vuotias tyttö, johon Maitomieheksi kutsuttu vanhempi mies alkaa kiinnittää huomiota. Maitomiehen sanotaan kuuluvan puolisotilaallisiin joukkoihin, ja minäkertoja saa pian huomata tulleensa leimatuksi Maitomiehen naiseksi. Yhteisö uskoo omaan versioonsa tapahtumista, eikä minäkertojalla tunnu olevan mitään mahdollisuutta vaikuttaa omaan tarinaansa.

Burns kuvaa vaikuttavasti yhteisöä, jota hallitsevat kontrolli ja pelko. Juorut, vanhat uskomukset ja ylhäältä annetut säännöt hallitsevat kirjan henkilöiden ajatusmaailmaa. Kaikki totutusta poikkeava on epäilyttävää, ja sopeutumattoman leiman voi saada pienimmästäkin syystä. Minäkertoja toteaa usein, että yhteisöllä ei ole sanoja ilmiöiden ja tunteidensa ilmaisemiseen. Kun ajattelua ja toimintaa kontrolloidaan ja vahditaan, omille havainnoille ei jää tilaa. Silloin ei pysty edes näkemään taivasta minkään muun värisenä kuin sinisenä – ei edes auringonlaskun aikaan.

Kirjan tunnelmassa on jotakin raskasta ja tahmeaa. Teksti on periaatteessa eleettömän yksinkertaista mutta myös tiivistä pitkine kappaleineen ja lukuineen. Tapahtumia kuvaillaan yksityiskohtaisesti, ja tarina tuntuu etenevän verkkaisesti. Välillä palataan aikaisempiin tapahtumiin tai siirrytään ajassa eteenpäin. Paljon jätetään sanomatta. Kaikki tämä luo ahdistavaa tunnelmaa – lukiessa tuntee siirtyvänsä epämiellyttävän lähelle kirjan yhteisöä, jossa kaikkea ja kaikkia tarkkaillaan ja arvostellaan, ja jossa väkivalta tuntuu häilyvän jatkuvana uhkana ilmassa.

Maitomies oli painostava, ajoittain raskaskin lukukokemus, mutta samalla äärimmäisen kiehtova. Rivien väleissä ja sanojen takana tuntui tapahtuvan paljon, ja kirjan maailma tarjosi runsaasti tulkinnan mahdollisuuksia. Tarinan pintatasolla Maitomies on melkeinpä niukka, mutta pinnan alla se on runsaudessaan pysäyttävä.

Maitomiehestä ovat kirjoittaneet myös Anu, Nanna ja Katja.

Anna Burns: Maitomies (Milkman, 2018)
Suom. Laura Jänisniemi
Docendo, 2019