keskiviikko 29. syyskuuta 2021

Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä - Guermantesin tie 1

 

Olen edennyt Kadonneen ajan etsinnässä puoleen väliin. Eikä aikaakaan ole kulunut kuin kymmenen vuotta! Olin pariin kertaan yrittänyt Proustin lukemista aikaisemminkin, mutta melkein tasan kymmenen vuotta sitten olen lukenut ensimmäisen osan kokonaan. Välillä lukemisessa on ollut pidempiä taukoja, mutta onneksi sarjan pariin on hyvin helppo palata pitkänkin ajan jälkeen, koska mitään suurempaa juonta kirjoissa ei ole. Ehkä kuitenkin tavoittelen sitä, että luen viimeiset viisi osaa vähän nopeammin kuin ensimmäiset viisi.

Sarjan kirjat ovat olleet keskenään yllättävän erilaisia lukukokemuksia. Jos sarjan edellisen osan lukeminen oli melko helppoa ja suorastaan nautinnollista, tämän osan lukeminen meni välillä suorittamisen puolelle. Pönöttävien ja teeskentelevien seurapiirien kuvaukset eivät ole missään vaiheessa ollut suosikkejani sarjassa, ja tässä osassa niitä kuvauksia tosiaan riitti. Toki seurapiirikuvauksissa on hupaisia huomioita, ja Proustin tapa kuvata henkilöhahmojensa elekieltä ja teennäisiä tapoja on herkullista, mutta isoina annoksina kohtaukset alkavat pitkästyttää.

Päähenkilö on tässäkin kirjassa pakkomielteisen ihastunut: tällä kertaa ihailun kohteena on kopeasti käyttäytyvä Guermantesin herttuatar. Epätoivoiset ja nolostuttavat yritykset päästä tutustumaan herttuattareen saivat melkein kiemurtelemaan myötähäpeästä – niin elävästi ne oli kuvattu. Käyttäytyminen, joka nuoressa pojassa tuntui vain lapselliselta, alkaa tuntua yhä nolostuttavammalta päähenkilön varttuessa. Proust tuntuu myös kuvailevan päähenkilönsä rakastumisia ironisemmin ja etäämmältä: sekä kertoja että päähenkilö tuntuvat tajuavan, että lemmentuskat ovat tietynlaista poseeraamista.

Erityisen mielenkiintoista tässä osassa oli lähes koko kirjan läpi kulkeva Dreyfusin tapaus, joka jakaa koko Ranskaa. Juutalaisvastaisuus nousee vahvaksi teemaksi: kirjan loppupuolen kohtaus, jossa eräs herra de Charlus suoltaa päähenkilölle juutalaisvastaisia mielipiteitään, on suorastaan karmaisevaa luettavaa. 

Vaikka tämä osa ei noussut omaksi suosikikseni sarjassa, tälläkin kertaa kirja oli täynnä siteeraamisen arvoisia kohtia. Proust kuvaa tässä osassa useampaan kertaan henkilöidensä ulkoisen ja sisäisen maailman eroja ja sitä, ettemme voi koskaan todella tuntea toisia ihmisiä. Asian voi ilmaista suoraviivaisesti tai Proustin tapaan näin:

"Ja näin hän ensimmäisenä opetti minulle, ettei kukaan ihminen koskaan, niin kuin siihen saakka olin luullut, esiinny edessämme läpinäkyvänä ja liikkumattomana hyveineen, vikoineen, suunnitelmineen, meitä koskevine aikomuksineen (niin kuin puutarha istutuksineen, jota aitauksen takaa ihaillaan), vaan varjona johon emme koskaan pääse tunkeutumaan, josta me muodostamme monenmoisia käsityksiä nojautumalla lausuttuihin sanoihin, jopa tekoihinkin, jotka kummatkin välittävät vain riittämättömiä ja keskenään ristiriidassa olevia tietoja, varjona jonka alla me vuoron perään ja aivan yhtä hyvällä syyllä voimme kuvitella milloin vihan, milloin taas rakkauden kytevän."

Tällaisten kohtien vuoksi sitä on valmis sietämään pitkästyttäviä seurapiirikuvauksiakin.

Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä 5. Guermantesin tie 1. (À la recherche du temps perdu. Le côte de Guermantes, 1920)
Suom. Inkeri Tuomikoski
Otava, 1985/2007

sunnuntai 29. elokuuta 2021

Maisku Myllymäki: Holly

 

Kuinka paljon meillä ihmisillä on yhteisiä mielenmaisemia – sellaisia paikkoja, joissa näemme itsemme joko tosielämässä tai mielikuvissa. Yksi omista rakkaista mielenmaisemistani muodostuu merestä, saaresta ja kallioista. Joskus olen mielenmaisemassani yksin, toisinaan siellä on kuviteltuja ihmisiä, yleensä naisia. Maisema ei välttämättä ole pelkästään turvallinen vaan siinä saattaa olla jotain salaperäistä tai odottavaa.

Maisku Myllymäen esikoisromaanin miljöö muistuttaa mielenmaisemaani suuressa määrin. Se ei tietenkään ole aivan samanlainen, vaan siinä on yllättäviä ja odottamattomia piirteitä ja paikkoja, joita voi tutkia. Saari on vieras, mutta kuitenkin niin tuttu, että kiertelen siellä ihastuksissani, paikkoja ja tunnelmia tunnistaen. Solahdan kirjan maailmaan tyytyväisenä ja nautiskellen mutta myös yllättyen. Jonkinlainen yhteinen mielenmaisema on löytynyt.

Kirjan tunnelma on tiheänä ääneen lausumattomista asioista ja salaisuuksista. Saarella asuu yksinäisyyteen vetäytynyt näyttelijä Holly Ö, värikäs, kovaääninen, näyttävissä kaftaaneissa tilan omakseen ottava nainen. Hänen vieraakseen saapuu Ihmisen luonto -lehdestä Eva – nainen jonka hiukset on leikattu asialliseksi polkkatukaksi. Näkökulma saarella on Evan, joka tarkkailee saarta ja ennen kaikkea Hollya, vaikka on tullut kirjoittamaan juttua harvinaisesta lintuhavainnosta. Viikko saarella muodostuu ratkaisevaksi molempien naisten elämässä: ilmassa voi alusta alkaen aavistaa tulossa olevan muutoksen tuulet.

Kirjaan on rakennettu koukuttava jännite, joka houkuttelee lukemaan eteenpäin. Tarinaa oleellisempaa on kuitenkin tapa, jolla tarinaa kerrotaan. Myllymäki kuvailee asioita ja ihmisiä herkullisesti ja rehevästi: kirja on tulvillaan värejä, tuoksuja ja tekstuuria. Teksti ei kuitenkaan pääse lipsahtamaan liian maalaukselliseksi ja kauniiksi, ja tunnelmassa on koko ajan läsnä tietty rappeutumisen ja kulumisen tunne. Hollyn talon maalipinta on kulunut ja huoneet pölyttyvät. Henkilöhahmot ovat myös vahvasti ruumiillisia kohtuineen, virtsarakkoineen ja hampaanväleineen.

Tunnelmassa on myös jotakin epätodellista tai ainakin ajasta ja paikasta riippumatonta. Kirjan maailma on käsinkosketeltava mutta se ei ole kiinnostunut realismista tai ajankuvasta. Se viittaa enemmän muihin kirjallisiin maailmoihin kuin ympäröivään todellisuuteen. Iris Murdochin Meri, meri mainitaan ilmeisenä vaikutteena myös tarinassa, ja jossakin taustalla Marja-Liisa Vartion Alma imitoi metsoa. Hollyn maailma on kuitenkin omansa, ja viittaukset toimivat taustalla tunnelman luojina.

Unenomaisuus ja tietty epärealistisuus tuntuvat virkistäviltä, ja ehkä kirja olisi voinut kurkottaa jopa pidemmälle outouden ja häiritsevän puolelle. Tunnelman ja kielen tasolla kirjassa oli ihastuttavasti vinoa viehätystä, joka veti puoleensa ja samalla askarrutti, ja samaa olisi voinut vielä enemmän myös tarinan tasolla. Vaikka Holly ei selitä asioita auki ja paljon jää lukijalle pohdittavaksi, ehkä nimenomaan juonen tasolla kirja olisi voinut olla vielä aukkoisempi ja hämärämpi. Tällaisenakin Holly valloitti minut ja jäi mieleeni viipyilemään. Kirja tekeekin mieli lukea heti uudelleen, unohtaen tarinan ja keskittyen vain tekstiin. Mielenmaisemana Holly on täydellinen.

Muissa blogeissa: Tuijata, Kirjanmerkkinä lentolippu, Satunnainen ohilukija, Nannan kirjakimara.

Maisku Myllymäki: Holly
Kansi: Anna Makkonen
WSOY, 2021

keskiviikko 7. heinäkuuta 2021

Luetut, lukemattomat 10 vuotta! Arvonta!

 

Luetut, lukemattomat täyttää tänään pyöreitä. Tasan kymmenen vuotta sitten julkaisin jännittyneenä blogin ensimmäisen tekstin. Olin seuraillut paria kirjablogia pidempään, mutta en ollut tullut ajatelleeksi että voisin itsekin kirjoittaa kirjoista nettiin. Kymmenen vuotta sitten kirjablogien määrä alkoi kasvaa, ja löysin useita uusia blogeja, joiden innostamana sitten heräsi ajatus omasta blogista. 

Vaikeinta blogin perustamisessa oli tietysti nimen keksiminen. Pyörittelin erilaisia kirjoihin liittyviä ajatuksia, kunnes melkein itsestään mieleen nousi sanaleikki: Luetut, lukemattomat. Olin varma, että nimen täytyy olla jo jollakin käytössä, mutta raivokas googlettaminen ei tuottanut tuloksia, joten uskalsin ottaa nimen käyttöön. Ja siitä bloggaaminen sitten lähti.

Blogin ensimmäiset vuodet olivat hyvin aktiivisia: kirjoitin melkein kaikista lukemistani kirjoista, ja seurasin myös todella aktiivisesti muita kirjablogeja. Kirjablogit elivätkin tuolloin kultakautta. Blogeja oli paljon, kommentointi kävi vilkkaana, ja erilaisia tempauksia järjestettiin. Näistä legendaarisimpana mieleeni on jäänyt plagioinnin vastainen flashmob, jossa bloggaajat kirjoittivat valearvioita klassikoista. Itse kirjoitin Siepparista ruispellossa.

Ensimmäisten vuosien jälkeen bloggaamisen tahti rauhoittui. Nelisen vuotta sitten liityin Instagramiin, ja vähitellen myös kirjajutut alkoivat luontevasti siirtyä yhä enemmän sinne. Insta on vaivaton, ja sinne on helppo postata lyhyitäkin kirjajuttuja. Joistakin kirjoista haluan kuitenkin edelleen kirjoittaa pidemmin, ja siihen blogi on paljon luontevampi alusta. Nykyään kirjoittelen blogiin kerran tai pari kuussa.

Pyöreiden vuosien kunniaksi muistelin menneitä ja poimin kymmenen suosikkipostausta:

Kymmenen kirjallista kävelyä: listasin itselleni rakkaita kirjallisia kuvauksia kävelemisestä.

Copycat-kansi: Bloggarin osa: Varioin Copycat-kisassa Kari Hotakaisen Ihmisen osan kantta, ja lopputulos on minusta edelleen mainio.

Anja Snellman, Ivana B. ja intertekstuaalisuuden rajat: Pohdiskelin Anja Snellmanin taipumusta lainata melko reippaasti muilta kirjailijoilta.

Lapsuuden suosikit kadoksissa: tämä kirjoitus ei ole suosikkini oman tekstini vuoksi vaan osoituksena kirjanystävien joukkovoimasta. Kommentoijien avulla tunnistin lapsuuden suosikkikirjoja, joiden nimet olivat unohtuneet.

Kadonnutta aikaa etsimässä: kun lukee Kadonneen ajan kolmannen osan toisen kerran – vahingossa.

Ensimmäinen lukumaraton: lukumaratonit ovat olleet hienoja kokemuksia, ja tämä ensimmäinen oli tietysti ikimuistoisin.

Helena-sarja: vanhoista tyttökirjasuosikeista on aina erityisen ihana kirjoittaa. Tämä postaus Helena-kirjoista saa edustaa näitä nostalgiakirjoituksia.

Dorothy L. Sayers: Strong Poison: sanoin joskus leikilläni, että työni bloggaajana on tehty, jos saan edes yhden ihmisen innostumaan Sayersista. Tietääkseni ainakin yksi innostui.

Jayne Anne Phillips: Kiuru ja termiitti: tämä postaus saa edustaa ihan tavallista kirja-arviota, omasta mielestäni erityisen onnistunutta sellaista. Sain sanottua sen, mitä tunsin.

Yhden viikon lukupäiväkirja: pidin viikon ajan kirjaa siitä, kuinka pajon luin ja milloin.

 

Sitten synttäreiden tärkeimpään osuuteen eli lahjoihin! Arvon juhlapäivän kunniaksi kolme kirjallista palkintoa:

  • 30 euron lahjakortti Suomalaiseen kirjakauppaan.
  • Katja Raunio: Sinun päiväs koittaa. Raunion kirja oli yksi suosikkejani viime vuonna.
  • Suvi Auvinen: Kaltainen valmiste. Auvisen kirjaa en ole itse vielä lukenut, mutta se on yksi niistä kirjoista, joiden lukemista tällä hetkellä odotan eniten.

Arvottavat kirjat ovat käyttämättömiä. Kustannan kaikki palkinnot itse, eikä mikään ulkopuolinen taho ole osallinen arvontaan.

Arvonnan säännöt:

1. Kommentoi joko blogissa tai Intagramissa (@liisa_maaria) ja kerro joku itsellesi erityisen rakas lukumuisto. Se voi liittyä joko johonkin kirjaan tai lukuhetkeen.

2. Kerro minkä palkintojen arvontaan osallistut. Voit osallistua yhden, kahden tai kaikkien kolmen palkinnon arvontaan. Arvon kuitenkin jokaiselle palkinnolle eri voittajan, eli jos voitat ensimmäiseksi arvottavan palkinnon, et ole enää mukana muiden palkintojen arvonnassa.

3. Arvonta-aika on 7.-14.7.

4. Jos osallistut blogissa, jätä yhteystiedot, joista tavoitan sinut.

Jos haluat, voit myös lähettää terveisiä kymmenvuotiaalle blogille! Onnea arvontaan!


tiistai 29. kesäkuuta 2021

E. M. Forster: Maurice

 

Sieluni kaipaa säännöllisin väliajoin E. M. Forsteria. Koska Forsterin romaanituotanto ei ole kovin laaja, luen kaipaukseeni samoja kirjoja yhä uudelleen. Ja mielelläni luenkin: saan Forsterin kirjoista jokaisella lukukerralla ajateltavaa ja iloa. Kaikkein useimmin olen lukenut Talon jalavan varjossa ja Mauricen.

"Ja heidän rakkauskohtauksensa jatkui, verrattomana etunaan uusi kieli. Mikään perinne ei mykistänyt heitä kunnianarvoisuudellaan. Sovinnaisuus ei sanellut, mikä oli runollista ja mikä ei. Heitä kiehtoi intohimo, jonka harva heidän maanmiehistään oli tunnustanut, ja se antoi heidän luovuudelleen täyden vapauden. Lopulta kummankin mieleen muovautui jotakin ihmeen kaunista, jotakin unohtumatonta ja ikusta, vaikka se olikin rakennettu  vähäisistä puheen sirkamista ja yksinkertaisimmista tunteista."

En ole varma, koska olen lukenut Mauricen ensimmäisen kerran, mutta luultavasti ihan 1990-luvun alussa, lukioikäisenä. Kirja teki minuun suuren vaikutuksen monellakin tavalla. Erityisen vaikutuksen teki se, että tuohon aikaan oli harvinaista lukea kirja, jonka päähenkilö oli seksuaalivähemmistön edustaja – ja vieläpä seksuaalivähemmistön edustaja, jonka tarinalla oli onnellinen loppu. Toki vastaavia kuvauksia kirjoissa ja elokuvissa oli, mutta niitä oli tarjolla huomattavasti vähemmän kuin nykypäivänä. 

Jos valtavirtataiteessa seksuaali- tai sukupuolivähemmistön edustajia näkyi, henkilöhahmot harvoin olivat kokonaisia ihmisiä: he olivat huumorihahmoja, seksuaalisuudesta riisuttuja sivuhenkilöitä tai rikollisia. Moniulotteisemmat henkilöhahmot taas olivat usein onnettomia ja riivattuja.  Kuvaukset saattoivat myös olla niin verhottuja ja viitteellisiä, että niiden ymmärtäminen vaati tulkintaa. Maailma oli erilainen 30 vuotta sitten: kehottamiskielto oli voimassa, ja vuoteen 1981 asti homoseksuaalisuus oli luokiteltu sairauksi.

Maailma oli erilainen myös 1910-luvun alussa, kun Forster kirjoitti Mauricen. Forster ei elinaikanaan halunnut julkaista kirjaa, koska hän epäili, ettei sitä hyväksyttäisi maassa, jossa homoseksuaalisuus määriteltiin rikokseksi. Maurice julkaistiin vasta Forsterin kuoleman jälkeen vuonna 1971. Forster halusi kirjaansa onnellisen lopun, ja juuri se olisi Forsterin mielestä koitunut kirjan kohtaloksi:

"Onni on sen perussävel – millä sivumennen sanoen on odottamaton vaikutus: se on vaikeuttanut kirjan saamista julki. [...] Jos se olisi päättynyt onnettomasti, hirttosilmukassa killuvaan nuorukaiseen tai itsemurhakirjseeseen, kaikki olisi hyvin, sillä tarinassa ei ole pornografiaa tai alaikäisten viettelyä. Mutta rakastavaiset selviävät rangaistuksetta, ja houkuttelevat siis rikokseen."

Ei Mauricenkaan tarina silkkaa onnea ole. Maurice on peribrittiläinen, sovinnainen ja kaikin tavoin keskiverto nuorukainen, joka luultavasti olisi ensimmäisenä tuomitsemassa kaikki vähemmistöt jos ei itse olisi homo. Maurice on erityisesti kirjan alussa vähemmän rakastettava hahmo: hän on jäyhä, ei erityisen älykäs, täysin vailla herkkyttä ja tilannetajua. Jos Maurice olisi hetero, tai jos hän kieltäisi seksuaalisuutensa, hänestä luultavasti tulisi sellainen samea, valheessa elävä ihminen, jollaisia Forster usein kirjoissaan kritisoi. Oman seksuaalisuuden hyväksyminen ja löytäminen ovat kuitenkin Mauricen pelastus, hänen tiensä kokonaiseksi ihmiseksi. Tie ei kuitenkaan ole helppo.

Rehellisyys on aina Forsterin kirjoissa tärkeä teema – erityisesti rehellisyys itseä ja omia tunteitaan kohtaan. Myös Mauricessa päähenkilöitä määrittää vahvasti se, kuinka rehellisiä he ovat suhteessa omaan seksuaalisuuteensa. Puolittainen rehellisyys ei riitä, vaan se johtaa valheelliseen elämään.

Koen Mauricen jokaisella lukukerralla yhtä voimakkaasti. Kullanhohtoisen ensirakkauden kuvauksen. Mauricen tuskan ja kauheat yritykset eheytyä. Pettymyksen, pelon ja toivon hetket. Lähes unenomaisen lopetuksen, jossa pimeässä hehkuvat maahan pudonneet helokkien terälehdet. Jännitän jokaisella lukukerralla, saako Maurice onnellisen loppunsa – ja olen aina yhtä onnellinen, kun se hänet saavuttaa.

E. M. Forster: Maurice (Maurice, 1971)
Suom. Pirkko Talvio-Jaatinen
Kansi: Jorma Luotio
Gummerus, 1987

torstai 17. kesäkuuta 2021

Eeva Joenpelto: Uskomattomia uhrauksia

 

Tänään 17.6. tulee kuluneeksi 100 vuotta Eeva Joenpellon syntymästä. Tuijata-blogissa on ollut juhlavuoden kunniaksi käynnissä lukuhaaste, jossa kannustetaan lukemaan Joenpellon tuotantoa. Minulla luin haasteeseen Uskomattomia uhrauksia -romaanin, joka jäi Joenpellon viimeiseksi kirjaksi.

"Ihmiset kuvittelivat, että heille heikkouden aikoina, ankaran sairauden ja jyystävän kivun hetkinä, oltaisiin ystävällisiä. Jos se luulo vietäisiin? Mitä sitten? Ei yhtään mitään, koskaan mitään ei voinut. Hän nousi busiin, ei istuutunut vaikka tilaa olikin. Hän seisoi, piti kiinni tangosta, katseli ulos pään jyskyttäessä ja jäi oikealla pysäkillä pois."

Uskomattomia uhrauksia kuvaa yhden perheen kokemuksia 1990-luvun laman ravistelemassa Suomessa. Eläkkeelle jäänyt Eino Nygren sairastuu syöpään. Samaan aikaan alkaa paljastua se taloudellinen ahdinko, johon hänen työpaikkansa on ajatunut. Firmassa työskentelevä hiljainen ja miellyttävä vävy joutuu työttömäksi. Einon omat rahat on kiinnitetty firmaan, eikä rakkaalle tyttärelle ole jäämässä perintöä. Einon etäinen isoveli ja vastuuta kantava pikkusisko ottavat kumpikin omalla tyylillään osaa perheen taisteluun sairautta ja taloudellisia huolia vastaan.

Mietin kirjaa lukiessani, että sen sävyssä on tiettyä henkilökohtaista katkeruutta. Lukemisen jälkeen selvisikin, että Uskomattomia uhrauksia lienee Joenpellon reaktio hänen aikuisen poikansa kuolemaan ja kokemuksiin tämän saamasta sairaalahoidosta. Kuvaukset piittaamattomista lääkäreistä ja rahalla johdetuista sairaaloista ovat kitkeriä ja melko yksiulotteisia. Tämä on varmasti ymmärrettävää henkilökohtaisen surun keskellä, mutta kirjallisesti sairaalahoidon kritiikki on kirjan heikointa antia. Omaisten lamaannus ja suru sairauden äärellä puolestaan on kuvattu tarkkanäköisesti ja uskottavasti. 

Joenpellon henkilöhahmot ovat ihmisen kokoisia arkisine mietteineen ja tunteineen. Vääjäämättömästi lähestyvän kuoleman edessä osa heistä lamaantuu, osa pyrkii ratkaisemaan ongelmia, osa pakenee niitä. Voimakkain henkilöhahmo itselleni oli Einon perheetön sisar Elsa, joka on kiintynyt veljeensä ja veljentyttären perheeseen, mutta joka lähestyy perheen ongelmia ratkaisukeskeisesti ja komennellen. Elsa jaksaa hymyillä kampaamonsa asiakkaille oman surunsa ja väsymyksensä keskellä – kunnes ei enää jaksakaan.

Uskomattomia uhrauksia ei ehkä ole Joenpellon tuotannon kirkkaimpia helmiä, mutta mielenkiintoinen lukukokemus se silti oli. Joenpellon kieli on omanlaistaan niukkoine virkkeineen ja katkeilevine dialogeineen. Ihmismielen kuvaus on ankaraa ja paljastavaa. Muutaman lukemani kirjan perusteella on selvää, että Joenpellolla on täysin oma kirjallinen äänensä. Aion ehdottomasti jatkaa Joenpellon tuotantoon tutustumista myös juhlavuoden jälkeen.

Eeva Joenpelto: Uskomattomia uhrauksia
Kansi: Hannu Kavasto
Wsoy, 2000 


sunnuntai 23. toukokuuta 2021

Saara Turunen: Järjettömiä asioita

 

Sanotaan, että kaikki tarinat ovat rakkaustarinoita. Kuitenkin rakkaus on aiheena myös halveksittu, ainakin jos kyseessä on romanttinen rakkaus. Onko niin, että rakkaustarina on lähtökohtaisesti jotakin kevyttä, viihteellistä ja epä-älyllistä? Onko rakkaus aiheena merkittävä vain, jos rakkaus laajenee parisuhdetarinaa suuremmaksi aiheeksi – yhteiskuntakritiikiksi tai (miehen) kasvukertomukseksi?

Sanotaan myös, että on vain kaksi merkittävää aihetta – rakkaus ja kuolema. Jos rakkaus on aiheena kevyeksi mielletty, kuolema on päällisin puolin epäilemättä painava ja vakavasti otettava. Kuolemasta voi kirjoittaa kepeästi siinä missä rakkaudesta, mutta dekkarit ovat silti monien silmissä vakavasti otettavampaa kirjallisuutta kuin romanttinen viihde.

Saara Turusen Järjettömiä asioita kertoo sekä rakkaudesta että kuolemasta. Päällisin puolin kirjan aiheena on rakkaus juuri siinä kepeimmässä muodossaan, romanttisen rakkauden ja  parisuhteen kuvauksena. Se kuvaa nimettömäksi jäävän suomalaisnaisen suhdetta barcelonalaiseen mieheen, suhteeseen kuuluvia epäröintejä ja erimielisyyksiä ja etäsuhteen arkea pohdintoineen siitä, kuuluuko yhteiseen tulevaisuuteen lapsi tai yhteinen asunto. Samalla tarkastellaan yleisemmin käsityksiä rakkaudesta ja rakkaustarinoista.

Turuselle tuttuun tapaan mukana kulkevat koko ajan ajatukset siitä, mikä on normaalia ja hyväksyttyä. Millaista rakkauden tai parisuhteen kuuluu olla? Kuuluuko seksistä nauttia? Onko normaalia tuntea häpeää esimerkiksi puolison taloudellisesta tai kultturisesta pääomasta? Saako työ olla elämässä rakkautta tärkempi asia?

Minäkertojan kontrollintarve on suuri. Rakkaus vaatii aina jonkinlaista kontrollin menettämistä, joten rakkaus ja parisuhde aiheuttavat kertojassa ristiriitaisia tunteita ja ajatuksia. Tarinassa kulkee mukana myös kuolema, joka tietysti merkitsee lopullista kontrollin menettämistä elämästä. Kuolema voi myös muistuttaa siitä, että elääkseen on välillä uskallettava irrottaa ja antaa mennä.

Rakastan Turusen toteavaa ja suoraviivaista kieltä, jonka rytmissä minun on helppo hengittää mukana. Yksitotinen kertojaääni selostaa tapahtumia ja tuntemuksia lähes ilmeettömään tyyliin, mutta rivien välissä on sekä melankoliaa että huumoria. Turusen kirjat herättävät minussa aina voimakkaita samaistumisen kokemuksia, jotka syntyvät pikemminkin tavasta katsoa maailmaa kuin samankaltaisista kokemuksista. Järjettömiä asioita kosketti minua kuitenkin jollakin erityisen henkilökohtaisella tasolla. Kirja tuli sen verran lähelle, että en varmaankaan pysty arvioimaan sitä kovin objektiivisesti, mutta subjektiivisena mielipiteenäni uskallan todeta, että Järjettömiä asioita on Turusen paras ja moniulotteisin kirja.

Muissa blogeissa: Kirsin Book Club, Tuijata, Sivulauseita ja Kirjaluotsi.

Saara Turunen: Järjettömiä asioita
Kansi/kannen kuva: Markko Taina / Astrid Sylwan
Tammi, 2021

keskiviikko 31. maaliskuuta 2021

Vivian Gornick: Toisissamme kiinni

 

"Hiljaisuus. Pitkä hiljaisuus. Kävelemme taas kadunvälin verran. Hiljaisuus. Hän katsoo etäisyyteen. Annan hänen viedä, sovitan askeleeni hänen askeliinsa. En puhu, en painosta. Taas hiljainen kadunväli.
"Se Josephine Herbst", äiti sanoo. "Se kyllä ehti mennä ja touhottaa, vai mitä?"
Helpottuneena ja iloisena puristan häntä kylkeäni vastan.
"Eikä edes tiennyt mitä teki, mutta kyllä, se ehti mennä ja touhottaa."
"Kateeksi käy", äiti tokaisee minulle. "Kateeksi käy, että se eli elämänsä enkä minä elänyt omaani." 

Vivian Gornick kävelee äitinsä kanssa New Yorkin kaduilla puhuen ja muistellen menneitä aikoja. Kuulostaa kenties herttaiselta, mutta on todellisuudessa jotain ihan muuta. "Suhteeni äitiini ei ole hyvä", Gornick toteaa ykskantaan muistelmateoksensa ensisivuilla. Suhde on kiihkeä, raivoisa, uupunut, itseään toistava. Ja kuitenkin äiti ja tytär kävelevät ja puhuvat. Menneisyyden muisteleminen toimii yhdistävänä tekijänä naisten välillä, eikä Vivian koskaan kyllästy kuulemaan esimerkiksi tarinaa siitä, kuinka äiti hankki itselleen työpaikan Vivianin ollessa lapsi. (Äiti jätti työn kahdeksan kuukauden jälkeen, koska Vivianin isä "oli surkeana" vaimon työpaikan takia.)

Toisissamme kiinni kuvaa äidin ja tyttären monimutkaisen suhteen lisäksi Vivianin matkaa lapsuudesta aikuisuuteen. Kirja etenee sirpalemaisina palasina nykyhetken kävelyretkistä menneisyyden muistoihin. Aluksi palaset tuntuvat irrallisilta, mutta vähitellen alkaa muodostua tarkempi kuva. Kerrostalo Bronxissa, talo täynnä naisia (ainakin Vivianin muistoissa), "kokonaan juutalainen talo". Vivianin lapsuutta ja nuoruutta hallinneet naiset, kaksi kilpailevaa voimaa: äiti ja naapurin Nettie. Vivianin halu kirjoittaa, oman sisäisen tilan löytyminen. Rakkaus, työ, elämä.

Gornick kirjoittaa tarkasti ja terävästi. Kohtaukset ovat usein kuin välähdyksiä eletystä elämästä, pieniä hetkiä, joiden syitä ja seurauksia ei välttämättä avata lukijalle. Rivien väliin jää paljon tulkittavaa. Jotkut välähdykset kuvaavat elämän käänteentekeviä hetkiä, toiset arkisia rutiineja – jotkut ovat pieniä tunnelmapaloja. Välähdykset täydentävät toisiaan, mutta niissä on myös satunnaisuutta ja irrallisuutta. Ehkä juuri tästä syystä kirja tuntuu niin elävältä: kyse on muistoista, ei tarinasta. Me muistamme jotkut asiat ja unohdamme toiset – lataamme mielessämme tietyt hetket täyteen merkityksiä ja annamme toisten hetkien lipua ohi.

Toisissamme kiinni kutsuu minua jo nyt palaamaan seuraansa. Kulkemaan kaupungin katuja, kumartumaan keittiön ikkunasta seuraamaan naapuruston elämää, miettimään naisen elämää ja sen rajoja. Jään miettimään Viviania ja hänen äitiään – heidän vihaansa ja rakkauttaan – pitkäksi aikaa.

Muissa blogeissa: Kirsin Book Club, Tuijata, Kirjasähkökäyrä, Kulttuuri kukoistaa.

Vivian Gornick: Toisissamme kiinni (Fierce Attachments, 1987)
Suom. Arto Schroderus
Gummerus, 2021

torstai 4. maaliskuuta 2021

Han Kang: Valkoinen kirja

 

Mitä tulee mieleen sanasta valkoinen? Puhtaus? Tyhjyys? Lumi? Pilvet? Syntymä vai kuolema? Kastemekko vai käärinliinat? Valkoinen on tyhjä kangas tai paperi, jolle ei ole vielä kirjoitettu mitään. Valkoisen eri sävyissä voi nähdä kaikki muut värit.

Han Kangin Valkoinen kirja on kuvaus elämänmittaisesta surusta, kaipuusta ja rakkaudesta jotakin poissa olevaa kohtaan. Han Kangin isosisko kuoli vain muutaman tunnin ikäisenä. Sisko ei ole koskaan ollut osa Han Kangin elämää, ja silti hän on siinä ikuisesti mukana. Siskon kuolema merkitsee myös elämää – ilman isosiskon kuolemaa pikkusiskoa ei kenties olisi lainkaan olemassa.

"Hän jatkoi matkaansa lumihiutaleiden viuhuessa voimalla hänen kasvojaan ja vartaloaan vasten. Mitä se oikein oli? Tämä kylmyys ja vihamielisyys? Samalla hauras ja katoava, mutta niin pakahduttava kauneus?"

Han Kang kuvittelee kirjassa sisarelleen elämän ja kuvaa samalla omaa suruaan. Tunnelma on hiljainen ja kaunis, siinä on samaa herkkyyttä ja haurautta kuin Kangin listaamissa valkoisissa asioissa. Kirja koostuu lyhyistä kappaleista, joita rytmittävät mustavalkoiset valokuvat. Sitä voisi kuvata pienoisromaaniksi tai muistelmaksi, mutta eniten se ehkä muistuttaa runoutta tai henkilökohtaista muistikirjaa. Taru Salmisen käännös on kaunista ja vaivattomasti etenevää tekstiä.

Valkoinen kirja on kolmas Kangilta lukemani teos, enkä voi kuin ihailla hänen taitoaa ja monipuolisuuttaan kirjailijana. Valkoinen kirja on näistä teoksista ehdottomasti kaunein ja siihen on helppo rakastua. Toisaalta se keskustelee kiehtovasti Vegetaristin ja Ihmisten tekojen kanssa: niistä löytyy samoja surun ja kuoleman teemoja, vaikka sävyt ovat tummempia ja väkivaltaisempia.

Valkoisen kirjan ääreen on hyvä hiljentyä ja pysähtyä miettimään sen esiin nostamia ajatuksia ja mielikuvia. Suosittelen lukemaan hiljaisuudessa, kenties kirkkaana pakkaspäivänä kun pienet jääkiteet kimaltavat ilmassa.

Valkoisen kirjan ovat lukeneet myös tuijata, Kirjakko ruispellossa ja riitta k.

Han Kang: Valkoinen kirja, 2016
Suom. Taru Salminen
Kansi: Douglas Seog
Gummerus, 2021

lauantai 13. helmikuuta 2021

Blogistanian kirjapalkinnot 2020 - minun ääneni

 

On jälleen aika äänestää kirjavuoden parhaista teoksista. Blogistanian Finlandia ja Globalia valitaan jo kymmenettä kertaa! Olen osallistunut äänestämiseen alusta asti, eli onhan tämä aika juhlava hetki. Tänä vuonna myös kirjagrammaajat ovat ensimmäistä kertaa mukana valitsemassa vuoden kirjoja.

Osallistun äänestykseen Finlandiassa, Globaliassa ja Tiedossa.

Ääneni Blogistanian Finlandiaan:

1. Marisha Rasi-Koskinen: REC (3 pistettä)
- Mestarillinen ja monikerroksinen kuva-arvoitus. Rakastin.

2. Katja Raunio: Sinun päiväs koittaa (2 pistettä) 
- Hämmentävä ja hämmästyttävä kirja, joka venyttää todellisuuden rajoja.

3. Anu Kaaja: Katie-Kate (1 piste)
- Riemastuttava kirjallinen pyörremyrsky!
 
Ääneni Blogistanian Globaliaan:
 
1. Vigdis Hjort: Perintötekijät (3 pistettä)
- Hjorth kuvaa vaikuttavasti ihmisen tarvetta tulla kuulluksi ja sitä katoamisen tunnetta, joka seuraa siitä, että oma totuus kielletään. Teksti huutaa ja hengittää, kiihkeästi ja kipeästi
 
2. Alex Schulman: Polta nämä kirjeet (2 pistettä) 
- Pakahduttava kertomus vihasta, pelosta, rakkaudesta ja pettymyksestä. 

3. Sayaka Murata: Lähikaupan nainen (1 piste)
- Hauska ja kummallinen kirja erilaisuudesta ja normeista.
 
Ääneni Blogistanian Tietoon: 
 
1. Anu Silfverberg: Sinut on nähty (3 pistettä) 
- Terävä, vihainen ja hirvittävän hauska kirja elokuvista, katseesta ja sukupuolesta.

2. Hannele Jyrkkä: Etsijä - Tero Saarisen tie nykytanssin huipulle (2 pistettä)
- Juuri tällainen kirjan Tero Saarisesta pitääkin olla: kaunis, herkkä, voimakas, mukana tummia sävyjä ja jotain outoa ja vinksahtanutta.
 
3. Tomi Kontio: Kansallispuistojen kutsu (1 piste)
- Kirja, joka herättää armottoman patikointikuumeen!
 
Äänestyksen tulokset julkaistaan ääntenlaskijablogeissa sunnuntaina 14.2.2021 kello 10.

keskiviikko 10. helmikuuta 2021

Anu Silfverberg: Sinut on nähty

 

Puolisollani on varmaan "hauskaa" aina, kun luen Anu Silfverbergiä. Sehän on siis sellaista, että minä luen, puoliso puuhailee mitä nyt puuhaileekaan, ja minä keskeytän hänen puuhansa jatkuvasti lukeakseni ääneen parhaita kohtia. Ja niitä parhaita kohtiahan on aina paljon. Rakastan Silfverbergin tapaa kirjoittaa ja ajatella.

Uusimmassa kirjassaan Sinut on nähty Silfverberg käsittelee katsetta, elokuvaa, sukupuolten presentaatioita ja naisen asemaa elokuvassa. Elokuvan rinnalla Silfverberg tarkastelee nuorten tyttöjen fanikulttuuria ja lapsuuden leikkejä, joissa sukupuoleen suhtauduttiin mutkattoman joustavasti. Hän pohtii seksuaalista häirintää ja raiskauksen esittämistä taiteessa. Mukana kulkevat Silfverbergin kokemukset naistutkimuksen opiskelusta, naisten väliset ystävyyssuhteet, nuoruuden ensimmäiset seksikokemukset ja yritykset sopia naiseuden muottiin. Katseen kohteena ovat mm. E.T., Lars von Trier, Kate Winslet, Frozen, Kieślowski, Girls, Tauno Palo ja Labyrintti.

Silfverberg on samanaikaisesti terävä, vihainen ja hirvittävän hauska. Hän saattaa purkaa turhautumistaan kiroten ja noituen ja kirjoittaa seuraavassa luvussa koskettavasti yhdessä jaetun taiteen merkityksestä. Sarkastiset heitot, tarkat huomiot ja rehelliset tunnustukset seuraavat toisiaan. Silfverberg käsittelee tunnistamisen riemua ja teoksia, joista hän on löytänyt itsensä; teoksia, joita hän on rakastanut, mutta jotka eivät enää tunnu samalta; hän kertoo rakkaudestaan keskeneräisiä ja eksyneitä, aina valkoisten miesten esittämiä hahmoja kohtaan; hän katsoo toiveikkaasti tulevaisuuteen, jossa ihmiset ovat jo lapsena tottuneet monimuotoisempaan sukupuolen esittämiseen kuin mihin me saimme tottua.

Silfverberg pohtii myös, onko feminismi pilannut häneltä elokuvat. Onko rakkaus elokuvaa kohtaan mahdollista pelastaa sen jälkeen, kun on alkanut katsoa filmejä feminististen silmälasien läpi? Voiko taideteos olla hyvä, jos se on moraalisesti ongelmallinen?

Voiko katse olla samanaikaisesti krittinen ja rakastava? Moni tuntuu ajattelevan, että teoksen kritisointi jostakin näkökulmasta tarkoittaa koko teoksen arvon kieltämistä. Taideteoksen kritisointi on sen haukkumista. Mutta minusta taideteoksen ei tarvitse olla virheetön, eikä taideteosta kohtaan tunnetun rakkauden ehdotonta. Taideteoksella voi olla muita ansioita, joiden vuoksi on valmis antamaan anteeksi esimerkiksi ohuen ohuet naishahmot. Tai voi olla, että teos kuvaa oivaltavasti sukupuolten välisiä valtasuhteita mutta unohtaa muut valtasuhteet. Ja rakkaudella on toki rajansa: on eri asia sietää kapeaa naiskuvaa kuin suoranaista naisvihaa.

Rakastin tätä kirjaa myös siksi, että se sai muistelemaan ja miettimään omia elokuvakokemuksiani. Mietin, kuinka paljon minäkin rakastan Taivaalliset olennot -elokuvaa ja sitä, kuinka ainutlaatuisen tunnistettavasti se kuvaa  tyttöja ja tyttöjen välistä ystävyyttä. Mietin Mike Leigh'n elokuvaa Career Girls, joka kuvaa lähes yhtä ainutlaatuisesti vähän vanhempien tyttöjen välistä ystävyyttä, ja jonka naishahmoissa on myös sitä epätäydellisyyttä ja repaleisuutta, joka on yleensä varattu elokuvissa miehille. 

Mietin, olivatko lapsuuteni suosikkielokuvat Sound of Music ja Hotelli Firenzessä minulle niin tärkeitä osittain siksi, että naiset olivat niissä suurissa rooleissa. (Sound of Music ei toki ole mikään feministinen klassikko tai oman aikansa Frozen, mutta uskon saaneeni laulavasta Julie Andrewsta jotain samanlaista energiaa kuin nykyajan lapset saavat Elsasta.)

Ja mietin Kieślowskia, jota 90-luvulla väritrilogian ilmestymisen aikaan oikeasti palvottiin. Opiskelijabileissä ihmiset aloittivat keskusteluja sanomalla "Eikö Kieślowski olekin nero?" Päädyin usein väittelemään Kieślowskista, koska hänen elokuvansa ärsyttivät minua niin valtavasti. Ärsytti se eteerinen haahuilu, ja aivan erityisesti inhosin Veronikan kaksoiselämän kohtausta, jonka Johanna Rojola tässä kirjassa tiivistää osuvasti näin: "Nyt herkästi ja esteettisesti hiukan itkee. Mikäs sille mahtaa jos alkaa toisen itkeminen panettaa." Ja tunnen tyydytystä siitä, että Kieślowskin "upea naiskuva" saa vihdoinkin kuulla kunniansa.

Myös OmppuKirjakimalainen ja helmikekkonen  ovat kirjoittaneet kirjasta.

Anu Silfverberg: Sinut on nähty
Kansi: Sanna-Reeta Meilahti
Teos, 2020