torstai 30. toukokuuta 2013

Joonas Konstig: Totuus naisista


"Naiset ne valitsivat miehen. Niillä oli valta valita sellaisia miehiä kuin haluavat. Joten ne saivat juuri sellaisen miehen kuin ansaitsivat. Ja koska ne synnyttivät poikalapset, tulevat miehet, näistä pojista kasvoi juuri sellaisia samanlaisia miehiä kuin naiset olivat halunneet. Halusivat. Ne väittivät haluavansa kilttejä kunnon miehiä, mutta eivät ne harrastaneet niiden kanssa biologian luokan – 
Se oli siis vale. Vale, jota ne kertoivat miehille, ehkä itselleenkin. Mitä kaikkia himoja niillä mahtoi ollakaan, joita ne eivät kertoneet? Kuinka paljon, kuinka vahvoja?  Eivät naiset niitä tunnustaneet. Siis ainakaan sellainen nainen, joka haluaa olla kunniallinen ja joka haluaa kiltin, herkkäuskoisen miehen huolehtimaan sen lapsista."

Tapani Koskikari yrittää ymmärtää naisia. Naisia yleensä ja erityisesti oman elämänsä naisia, vaimoa ja kahta tytärtä. Tiina-vaimo on muuttunut viime aikoina etäisemmäksi ja tuntuu kuuntelevan Tapanin ajatuksia vain velvollisuudentunnosta naistenlehden lukemisen lomassa. Vanhempi tytär Ronja tekee isänmurhaa pukeutumalla säkkimäisiin villapaitoihin ja osallistumalla lutkamarssiin, jossa naiset Tapanin tulkinnan mukaan julistavat olevansa huoria ja ylpeitä siitä. Ja nuorempi tytär Roosa on ottanut kasvoilleen teini-ikäisen tunteettoman naamion ja tapailee poikaa, joka ei vastaa yhtäkään Tapanin mielessään kuvittelemaa vävykandidaattia.

Kirjassa jäljitetään totuutta naisista monella eri tasolla. Tapani yrittää selvittää, liittyykö vaimon menneisyyteen jotakin salattua – onko heidän yhteisessä tarinassaan mukana valhetta? Ja mikä on totuus tyttäristä ja maailmasta, jossa he elävät? Hämmennys ajaa Tapanin pohtimaan myös naiseuden salaisuutta yleisemmällä tasolla. Hän on mies, joka uskoo faktoihin ja matemaattisiin selitysmalleihin, joten täytyyhän sukupuoltenkin mysteerin olla kuvattavissa yksinkertaisella graafisella kuviolla.

Tarinaa seurataan Tapanin ja Roosan näkökulmista. Siinä missä Tapanin näkökulma vie lukijan Tapanin pään sisälle, seuraamaan ajatuksia, muistoja ja mielipiteitä, Roosan elämää katsotaan ulkoapäin, keskittyen sanoihin, tekoihin ja muuhun ulkoiseen. Se, mitä teinin naamion takana tapahtuu, jää lukijan tulkittavaksi. Ratkaisu on minusta hieno: ensinnäkin se tekee Roosan  sisäisestä maailmasta lukijalle samantapaisen arvoituksen kuin Tapanille; ja toiseksi se kuvastaa hyvin sitä, kuinka eksyksissä teininä voi tunteidensa kanssa olla. Vaikka oma minä on muutoksessa ja maailma tuntuu muuttuvan siinä rinnalla uudeksi ja vieraaksi, ja vaikka sisällä myllertävät suuret tunteet, suuri osa niistä piilotetaan niin muilta kuin itseltäkin. Ulospäin asiat ovat vain vähän ihanaa ja vittu niin siistii.

Vaikka olen samaa mieltä usean muun lukijan kanssa siitä, että Roosa kavereineen muistuttaa usein teoiltaan ja puheenparreltaan enemmän yläkoululaista kuin lukion toisluokkalaista, on Konstigin piirtämä kuva nuoruudesta silti häkellyttävän osuva. (Ja se puheenparsi on juuri niin nerokasta kuin on sanottukin.) Vaikka ei olisikaan ollut  kovien kimmojen porukoissa ja kokeillut rajojaan, voi tunnistaa epävarmuuden, joukkoon kuulumisen tarpeen ja toisaalta halun olla erityinen. Ja kun Tapani päätyy pohdinnoissan miesasiamiesten mallin mukaisesti siihen, että naisella on parisuhteessa valta valita ja murrosikäisen naisen markkina-arvo on mittaamaton, näyttää Konstig meille toisaalla Roosan ja muut teinitytöt, jotka ovat valmiit sietämään pojilta ja miehiltä melkein mitä vain saadakseen hyväksyntää ja rakkautta.

Konstigin kirja sai aivoni surraamaan tavalla, jota en ollenkaan odottanut kirjaan tarttuessani. Henkilöhahmot ja heidän ajatuksensa olivat monella tavoin tunnistettavia ja liikuttavia, mutta tunnistettavia myös ärsyttävyydessään. Teki mieli väitellä heidän kanssaan, ja kenties myös kirjailijan kanssa, koska mietin lukiessani paljon myös sitä, mitä mieltä Konstig itse on kirjansa totuuksista. Se, mitä kirja sanoo nuoruudesta ja vanhemmudesta ja sukupuolien välisistä suhteista oli tuttua, haastavaa, ärsyttävää ja kiinnostavaa. Tällaisia keskusteluja ajassamme käydään.

Loppupuolella kirjan juoneen tuli minun makuuni hiukan liikaa vauhtia ja kierroksia, sillä vaikka näin voi käydä kenelle tahansa lukijana minua kuitenkin useammin kiinnostavat pienemmät tapahtumat. Ja vaikka mitä tahansa voikin tapahtua, kuka tahansa ei ehkä voi tehdä mitä tahansa: jotkut henkilöhahmojen teot eivät olleet täysin uskottavia. Lisäksi kierrosten jälkeen loppu tuntui liiankin seesteiseltä. Vai oliko se sittenkään niin seesteinen? Pinnalta kyllä, mutta ehkä tässäkin tapauksessa totuus on enemmän kuin pinnalta katsoen luulisi.

Totuutta naisista on luettu kirjablogeissa paljon, ja linkitän tähän nyt vain muutaman, hieman erilaisia ajatuksia esiin nostavan jutun, joista löytyy myös linkkejä muihin arvioihin. Lue, mitä kirjasta pitivät Katja, Mari A., Erja ja Minna.

Joonas Konstig: Totuus naisista
Kansi: Tuomo Parikka
Gummerus, 2013

maanantai 27. toukokuuta 2013

Hesarin 2000-luvun parhaat romaanit -äänestys: minun ehdokkaani

 Kukkia kaikille kirjailijoille!

Helsingin Sanomien kulttuuritoimitus tekee juttusarjaa 2000-luvun parhaista kotimaisista romaaneista. Valintaan saavat osallistua paitsi kriitikot, myös ihan tavalliset lukijat. Äänestysaikaa on keskiviikkoon 29.5. klo 24 asti, eli vielä ehtii koota oman listansa, jos ei ole sitä vielä tehnyt. Äänestää voi täällä. Kymmenen eniten ääniä saanutta kirjaa esitellään tiistaisin, 4.6. alkaen.

Rakastan listoja, äänestyksiä ja kirjoja, joten aloin heti äänestyksestä kuultuani miettiä omaa listaani. Tehtävä ei ollut helppo. Tai oli se osittain, sillä listan kolme ensimmäistä kirjaa nousivat mieleeni lähes välittömästi, ja tiesin heti että ainakin niitä äänestäisin. Mutta sitten ne kaksi muuta – vaihtoehtoja oli niin paljon! Kahdella viimeisellä sijalla voisivat siis olla monet muutkin kirjat. (Harkitsin ainakin Itärannan Teemestarin kirjaa, Lundbergin Jäätä, Oksasen Puhdistusta, Kyrön Mielensäpahoittajaa, Pulkkisen Vierasta.) Lisäksi on vielä paljon sellaisia kirjoja, joiden epäilisin voivan olla listalla, jos olisin ne lukenut. Ja kirjoja, jotka voisivat yllättää ja päätyä listalle, jos vain ennakkoluuloistani huolimatta lukisin ne. Hyvät kirjat eivät onneksi maailmasta lopu, mutta näillä mennään nyt tässä äänestyksessä:

1. Monika Fagerholm: Amerikkalainen tyttö (2004)
Fagerholmilla on aivan omanlaisensa kertojaääni: se on haastava, mutta ah, niin palkitseva kun siihen pääsee sisälle. Fagerholmin maailma on outo, hauska, kamala ja kaunis. Nuorten tyttöjen kuvaajana Fagerholm on myös vertaansa vailla.

2. Rakel Liehu: Helene (2003)
Tosi ja kuviteltu sekoittuvat Helenessä täysin uskottavasti. Kirja tuo mieleen Oatesin upean Blondin siinä mielessä, että molemmat saavat pohtimaan faktan ja fiktion rajoja. Ehkä Helene ei ollut sellainen kuin kirjassa, mutta lukija uskoo, että hän olisi voinut olla. Kirja on myös hieno vanhuuden kuvaus.

3. Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi (2000)
Sinisalon kirjassa minuun teki erityisen suuren vaikutuksen se, kuinka siinä käytettiin hyväksi todellista ja sepitettyä intertekstuaalisuutta, totta ja tarua, myyttistä ja ajankohtaista tietoa. Tärkeä kirja aikana, jolloin medialukutaidon merkitys kasvaa koko ajan. Muita tärkeitä teemoja ovat esimerkiksi sukupuolisuus, valta ja ihmisen suhde luontoon. 

4. Kjell Westö: Missä kuljimme kerran (2006)
Vaikuttava kuvaus Suomesta ja Helsingistä 1900-luvun alkuvuosina. Runsaasta henkilögalleriasta huolimatta pääosaan nousevat aatteet, ilmiöt ja ajankuva.  

5. Maria Peura: On rakkautes ääretön (2001)
Peuran kirjassa ruma ja kaunis yhdistyvät tavalla, joka teki lukukokemuksesta harvinaisen fyysisen kokemuksen.

perjantai 24. toukokuuta 2013

Michael Foley: The Age of Absurdity. Why Modern Life makes it Hard to be Happy


"Yet, the advice from all the thinkers is that redemption comes not from others but from within the individual. And, to find strength from within , it is necessary to spend time alone."

Bongasin tämän kirjan lukulistalle Sivukirjaston Liinalta, joka puolestaan oli lukenut sen Booksyn haastamana. Toivottavasti joku vuorostaan innostuu nyt tutustumaan kirjaan, sillä The Age of Absurdity oli erittäin mielenkiintoinen kirja. Ja niin täynnä asiaa, että kirjan antia on vaikea tiivistää pieneen blogijuttuun.

Toisin kuin nimestä voisi ehkä päätellä, tässä ei ole kyseessä mikään self help -tyyppinen opas onneen. Foley itse asiassa suhtautuu self help -kirjoihin hyvin nihkeästi ja arvostelee niiden tarjoamia helppoja ja nopeita ratkaisuja. Sillä onni, kuten kaikki muutkin tavoittelemisen arvoiset asiat, vaatii aikaa, paneutumista ja kärsivällisyyttä, Foley kirjoittaa. Onnen etsintä saattaa kestää koko ihmisiän, ja todennäköisimmin onnellisuus saavutetaan, kun sitä ei tavoitella ollenkaan: tämä on yksi onnen absurdi piirre.

Foley ei niinkään neuvo, miten onnellisuus voitaisiin saavuttaa – enemmänkin hän analysoi modernia maailmaa ja omaa aikaamme. Foley ei myöskään suoraan väitä, että ihmiset olisivat ennen olleet selvästi onnellisempia kuin nykyään – onnellisuuden luonnetta ja sen saavuttamisen vaikeutta kun ovat pohtineet ajattelijat kautta aikojen – mutta monet nykyajalle tyypilliset piirteet tuntuvat olevan ristiriidassa sen kanssa, mitä onnellisuuden edellytyksenä on usein pidetty. Siinä missä onni on yhdistetty esimerkiksi ponnisteluun, yksinäisyyteen ja kuoleman hyväksymiseen, nykyaika korostaa helppoutta, sosiaalisuutta ja ikuista nuoruutta.

"But the spell of potential enchants the future at the expense of disenchanting the present. Whatever is actually happening today is already so yesterday, and the only true excitement is the Next Big Thing – the next lover,  job, project, holiday, destination or meal. As a consequence, the most attractive solution to problem is flight."

Nykyihmiselle on Foleyn mukaan tyypillistä jatkuva odotuksessa eläminen: onnellisuus löytyy aina seuraavasta työpaikasta, ihmissuhteesta, lomasta tai ostoksesta. Onnen odotuksesta on tullut olennaisempaa kuin onnesta, mikä kuvastuu esimerkiksi shoppailukulttuurissa. Seuraava ostos on aina kutkuttava lupaus onnesta, mutta käytännössä lukuisat ostokset jäävät käyttämättä: vaatteet riippuvat henkareissaan ja kirjat odottavat hyllyssä lukemista ikuisesti. Tämän lisäksi moderni ihminen uskoo ansaitsevansa onnellisuuden: hän on ansainnut parempaa palkkaa, unelmapuolison sekä mainetta ja kunniaa. Ja koska ihminen uskoo ansaitsevansa kaiken tämän, hän ei ole valmis ponnistelemaan asioiden eteen. Ei niiden saavuttamisen eteen eikä niiden säilyttämisen eteen.

Foley ammentaa aineistoa hyvin erilaisista lähteistä: hän siteeraa filosofeja, tarkastelee uskontoja, käy läpi erilaisia ihmisen käyttäytymiseen ja psykologiaan liittyviä tutkimuksia ja kertoo anekdootteja lähihistoriasta. Kirjatoukkaa ilahduttaa se, että kirjallisuus on voimakkaasti esillä, Shakespearen sonaateista Proustiin ja Joycen Odysseukseen. (Ja henkilökohtaisesti ilahduin siitä, että Foley tuntuu jakavan mielipiteeni juonivetoisista kirjoista.) Lukeminen onkin Foleyn mielestä yksi onnellisuutta lisäävä asia: koska lukeminen vaatii tarkkaavaisuutta, saa näkemään ihmeellisen arkisessa ja tavallisessa, kehittää empatiakykyä ja saa tuntemaan myötätuntoa erilaisia ihmisiä kohtaan. Sekä antaa meille uusia ystäviä – kirjailijoita.

Kirja antoi paljon ajattelemisen aihetta. Monet Foleyn ajatuksista olivat sellaisia, joille nyökyttelin hyväksyvästi ja joita olen päätynyt ajattelemaan aikaisemminkin muissa yhteyksissä. Esimerkiksi odotuksessa eläminen: vaikka asioiden odottaminen on minusta usein puolet huvista, olen aivan tietoisesti opetellut myös sitä, ettei odottaminen olisi pääasia, ja että odotuksen kohteesta on myös nautittava tai odottaminen johtaa helposti tyhjään oloon. Hetkessä eläminen ja tietoinen läsnäolo ei ole helppoa, mutta se kyllä lisää onnellisuutta. Mutta erityisen antoisia olivat ne ajatukset, jotka olivat haastavampia ja vaikeampia. Esimerkiksi itsensä näkeminen rehellisesti – ja erityisesti omien vikojen ja heikkouksien tiedostaminen, sekä vastuun ottaminen teoistaan ja persoonastaan.

Jos jostain kirjaa kritisoisin, niin ehkä siitä että välillä Foley vaikutti vähän liikaa vanhalta jäärältä, joka valittaa asioista vain siksi että ne ovat erilaisia kuin ennen. Toisaalta Foleyn vastarannankiiskeys on usein myös varsin söpöä. Esimerkiksi, luettuaan etteivät ihmiset enää syö appelsiineja (koska niiden kuoriminen on liian vaivalloista) Foley oli alkanut syödä appelsiineja päivittäin, kuorien niitä hitaasti ja nautiskellen. Eihän tuollaisesta voi kuin tykätä.

Liinan lisäksi kirjasta on kirjoittanut myös Tommi Melender.

Michael Foley: The Age of Absurdity. Why Modern Life makes it Hard to be Happy
Simon & Schuster, 2010
eBook-edition

lauantai 18. toukokuuta 2013

Olli-Pekka Tennilä: Yksinkeltainen on kaksinkeltaista


Olli-Pekka Tennilän runokokoelma päätyi lukulistalleni sen voitettua viime vuonna Runeberg-palkinnon. Ja hyvä että päätyi, sillä Yksinkeltainen on kaksinkeltaista oli kaikin puolin kiehtova tuttavuus.

"Olisipa hän vain osannut lukea. Olisipa hän osannut vain lukea."

Kokoelman alaotsikko on osuvasti tekstisiruja. Suurin osa runoista on hyvin lyhyitä, parin rivin tai jopa vain parin sanan mittaisia. Tämä tekee lukemisesta jollakin tavoin kepeää: yhden tekstisirun ääreen on helppo pysähtyä mietiskelemään ja maistelemaan, mutta kokonaisuus on niin ilmava että usempikin sivu solahtaa kevyesti läpi. Lukemista voi rytmittää oman halunsa mukaan hitaammaksi tai nopeammaksi.

Runojen keskiössä ovat kieli ja havainnointi. Miten kielen merkitykset syntyvät ja muuttuvat – kätkeytyykö kielen lipsahduksiin ja tekstin virheisiin uusia merkityksiä? Runojen kertojaääni tekee havaintoja maailmasta, niin pienistä kuin suuristakin asioista. Havainnot ovat välillä niin yksinkertaisia, että tuntuvat lähes merkityksettömiltä, mutta juuri se saa miettimään havaintoja ja niiden sanallistamista. Miten lapsi havainnoi; miten ihminen tarkastelee maailmaa ollessaan yksin tai keskustelleessan toisen ihmisen kanssa? Kuinka havaintoihin vaikuttavat suru tai kuolema?

"Näin laajalle ei painajainen ole vielä koskaan levinnyt.
Joutuu tunnustamaan useasti pävässä, että kävi näin.
Todellisuus ei ole nyt entisensä. Se on aivan toinen, vaikka
minä olen minä. Mutta nyt juuri täällä missä kävi näin."

Merkitysten ja kielen yhteys tulee esille eritoten niissä runoissa, joissa Tennilä leikittelee "virheillä" ja kaksoismerkityksillä. Kun r-kirjain lipsahtaa l-kirjaimeksi sanojen merkitys saattaa muuttua tavalla, joka saa katsomaan asiaa aivan uudesta näkökulmasta – tavattoman virkistävää! Tai kun sana tai sanonta saa totutusta poikkeavia merkityksiä, ja tavanomainen lausahdus muuttuukin yllättäväksi oivallukseksi. Toisaalta nämä kielen lipsahdukset muistuttavat siitä, että kommunikaatio perustuu kielen pysyvyydelle ja säännönmukaisuudelle: virheillä voi leikitellä vain, jos kielen perusta on vahva.

"Otaksuessaan etteivät merkitykset synny tyhjästä,
olettaa jokaisen virheen paljastavan jotain
tekijästään tai itse todellisuuden luonteesta."

Myös muita teemoja nousee esiin. Esimerkiksi kuolema ja menetys kulkevat mukana, ja kenties juuri kuolema saa havainnoimaan maailmaa ja elämää tuoreesti. Samaan tapaan kuin lapsi tarkkailee asioita ilman vakiintuneita selityksiä ja valmiiksi annettuja merkityksiä: lapsen ääni ja tapa katsoa maailmaa ovatkin myös vahvasti esillä runoissa. Jotkut tekstisirut taas jäivät vaille merkitystä eivätkä auenneet useammallakaan lukukerralla. Mutta tarvitseeko kaikkea ymmärtääkään nauttiakseen lukemisesta? Ainakaan tämän runoelman kohdalla hetkittäinen ymmärryksen puuttuminen ei haitannut kokonaisuudesta nauttimista.

Tennilän kielen merkityksiä ovat ihastelleet myös Kirjanainenpenjami ja Maukka.

Olli-Pekka Tennilä: Yksinkeltainen on kaksinkeltaista
Kansi: Olli-Pekka Tennilä
Poesia, 2012 

tiistai 14. toukokuuta 2013

TTT: ahdistavat kirjat


Kaj Korkea-ahon Tummempaa tuolla puolen -kirjan luettuani jäin miettimään kirjojen pelottavuutta, jännittävyyttä ja ahdistavuutta. En juuri koskaan lue ensisijaisesti pelottavaksi tarkoitettuja kirjoja, kuten kauhua, yksinkertaisesti siitä syystä, etten pidä pelkäämisestä lukiessani. Joskus sen sijaan tekee mieli lukea jotain jännittävää, ja silloin saatan tarttua vaikkapa dekkariin. Minulla on kuitenkin jännittävien ja juonivetoisten kirjojen kanssa joku ongelma, sillä liian usein tunnen itseni pettyneeksi niiden jälkeen. Juonet lipsahtavat epäuskottavan puolelle, tai sitten en tunne saaneeni kirjasta irti juuri muuta kuin sen juonen.

Korkea-ahon kirja oli jännittävä, mutta syystä tai toisesta olin kuvitellut sen olevan jotenkin ahdistavampi ja häiritsevämpi. Ja vaikka kartan kauhua ja kaipaan harvoin jännitystä, haluan toisinaan lukea ahdistavia kirjoja – sellaisiakin joiden lukeminen ei ole varsinaisesti nautinto. Luulen, että haen ahdistavilta kirjoilta ainakin osittain samaa, mitä jotkut muut hakevat kauhulta tai jännitykseltä: tällaisten kirjojen kautta voi käsitellä vaikeita, pelottavia ja synkkiä asioita.

Millaiset kirjat sitten ahdistavat? Top Ten Tuesdayn merkeissä listasin kymmenen ahdistavaa lukukokemusta, ja sen perusteella näyttäisi siltä, että ainakin seksuaalinen hyväksikäyttö, mielenhäiriöt ja synkät tulevaisuusvisiot aiheuttaisivat ahdistusta. Millainen olisi sinun listasi? Entä luetko pelottavia tai ahdistavia kirjoja ja mitä tällaisilta kirjoilta haet? 

1. A.M. Homes: The End of Alice
Vankilassa tuomiotaan istuva pedofiili kertoo elämästään ja suhteestaan tyttöön nimeltä Alice. Kirjasta tekee erityisen häiritsevän ja epämiellyttävän se, että tapahtumat kerrotaan pedofiilin näkökulmasta. Rivien välistä voi lukea, ettei kaikki mene aivan niin kuin kertoja kuvailee, mutta niin vakuuttavan kuvan sairaasta mielestä Homes rakentaa, että jotkut ovat tulkinneet kirjan puolustavan hyväksikäyttäjää.

2. Nathanael West: Vastaathan kirjeeseeni Miss Lonelyhearts
En pitänyt tästä kirjasta sitten yhtään. Synkkyys oli niin mustaa, ettei kirja edes inspiroinut pohdiskeluun vaan pelkkään ahdistukseen. Ahdistavuuden määräkin voi siis ylittää lukijan sietokyvyn rajan, ja silloin kirja ei enää palvele sitä tarkoitusta, että sen kautta voisi käsitellä omia kipupisteitään.

3. Maria Peura: On rakkautes ääretön
Tämän kirjan lukeminen oli niin rankkaa, että pystyin aluksi lukemaan vain kymmenisen sivua kerrallaan. Toisin kuin Homesin kirjassa, tässä hyväksikäyttötarinassa on rumuuden ja ahdistuksen lisäksi kuitenkin myös kauneutta ja toivoa.

4. George Orwell: Vuonna 1984
Isoveljen valvovaa silmää ei pääse pakoon.

5. Nevil Shute: Viimeisellä rannalla
Ydinsota on tappanut lähes koko ihmiskunnan, mutta laskeuma on vasta matkalla Australiaan. Miten elää, jos tietää että aikaa on vain pari kuukautta.

6. Lionel Shriver: Poikani Kevin
Kirjat eivät tunge uniini läheskään niin usein kuin esimerkiksi elokuvat, mutta Poikani Kevinin jälkeen näin painajaisia.

7. John Fowles: Neitoperho
Tässä sieppaustarinassa kenties häiritsevintä on se, kuinka lukijana samaistuu niin sieppaajaan kuin siepattuunkin.

8. Agatha Christie: Väärän vänkyrä talo
En ole uskaltanut lukea tätä kirjaa nuoruuden jälkeen, koska muistan edelleen sen järkyttyneen puistatuksen, minkä kirjan loppuratkaisu aiheutti.

9. John Steinbeck: Helmi
Toinen nuoruuden lukukokemus. Luulen että ahdistavuus liittyi osittain siihen, että kirja rikkoi monia lapsuuden kirjoista tuttuja sääntöjä vastaan, kuten sitä että paha saa palkkansa tai että loppu on onnellinen.

10. John Gray: Miehet ovat Marsista, naiset Venuksesta  
Luin tämän kirjan saadakseni nauraa Grayn parisuhdekäsityksille – ja nauroinkin, vedet silmissä – mutta onhan tämän kirjan antama kuva sukupuolista ja parisuhteista myös kovin ahdistava. 

sunnuntai 12. toukokuuta 2013

Kaj Korkea-aho: Tummempaa tuolla puolen


"Hän päästi huudon ja silmät kyyneltyivät. Hän makasi selällään ja vapisi kykenemättä irrottamaan silmiään ulkona seisovasta varjohahmosta. Huokaava ääni kuului taas, heikosti mutta mahdottomana kieltää, ja se tuli hahmosta, siitä ei ollut epäilystäkään, se oli tuo olento ulkona joka huokaili, ja sitten kuului sana, suhina, kuin kangasta olisi vedetty lattian yli. 
Se kuulosti yhtä murheelliselta kuin huokailu.
Kuin se olisi sanonut
...apua...

Pohjanmaalla tapahtuu kummia. Ensin maa järisee, ja jotkut pitävät tätä jälkiviisaasti enteenä myöhemmistä tapahtumista. Pidetty opettaja Sofie kuolee auto-onnettomuudessa. Uskonkriisissä kamppaileva pappi huijaa juoksukilpailussa. Ja ihmiset alkavat taas nähdä vilauksia myyttisestä demonista, joka näyttäytyy mustaa mustempana varjohahmona. Viimeksi havaintoja tuosta hahmosta – Raamtista – oli nähty 1990-luvulla, kun pieni tyttö löytyi kuolleena metsästä.

Sofien hautajaisiin saapuvat änkyttävä Loke-veli ja Christoffer, joka tekee graduaan Raamtista. Kotikylässä he kohtaavat lapsuudenystävänsä, Sofien kihlatun Benjaminin sekä Simon-papin. Kaikilla neljällä on nykyhetkessä huolensa ja murheensa, mutta myös lapsuuden ja nuoruuden haamut väijyvät taustalla. Seksuaalisuus, suhteet vanhempiin ja sisaruksiin, uskonto, perheväkivalta, traumat ja petokset nousevat pintaan, kun Sofien kuolema pakottaa kohtaamaan menneisyyden.

Sanottakaan ensimmäiseksi, että Tummempaa tuolla puolen on hyvä kirja: koukuttava, kekseliäs ja tunnelmaltaan vanhva. Sanottakoon toiseksi, että omaan lukukokemukseeni vaikutti kenties liikaa se, että olin kuvitellut kirjan olevan jotenkin erilainen. Odotin jotakin oudompaa, häiritsevämpää, mystisempää. Mutta loppujen lopuksi Tummempaa tuolla puolen oli minusta varsin perinteinen jännityskertomus. Vaikka siinä oli elementtejä reaalifantasiasta ja kauhusta, se muistutti kokonaisuutena aika lailla dekkaria. Kirjassa on pieni kyläyhteisö, jonka idyllisen kuoren alla muhivat synkät salaisuudet. Henkilöiden elämää taustoitetaan perusteellisesti, kuvataan niin menneisyyttä kuin nykarkeakin yksityiskohtaisesti, melkein pitkästyttävästi. Luvut päättyvät usein koukkuihin, jotka usuttavat lukemaan eteenpäin. Ja vaikka Korkea-aho ei (onneksi) anna kaikille tapahtumille luonnollisia selityksiä, hänen yliluonnolliset olentonsa käyttäytyvät loppujen lopuksi niin loogisesti ja tervejärkisesti, että kirjan lopussa viimeisetkin mystisyyden rippeet olivat ropisseet jonnekin lukumatkan varrelle.

Kyse oli siis jossain määrin omista odotuksistani. Jos olisin lähtenyt lukemaan perinteistä jännäriä, mystiset mausteet olisivat voineet tuntua virkistäviltä. Mutta kun odotin jotakin hyvin nyrjähtänyttä ja todellisuuden rajoja venyttävää, koin auttamatta kirjan aika tavanomaiseksi. Vierastin myös hieman sitä, että jokaisen henkilöhahmon tausta oli niin täynnä traumaa ja kieroumaa: kaikki se seksuaalisten turhautumien, ääriuskonnollisen hurmoksen ja väkivallan määrä alkoi jossain vaiheessa tuntua tarkoituksellisen raflaavalta. Ja vaikka pidän itseäni aika säikkynä lukijana, en odotuksistani huolimatta pelännyt kirjan parissa. Jännittävä se kyllä oli, ja ehdottomasti koukuttava, mutta mitään väristyksiä kirja ei aiheuttanut.

Pelkään antavani kirjasta liian negatiivisen kuvan. Kirjahan ei siis missään nimessä ole huono, ja minäkin viihdyin sen parissa vallan hyvin. Se oli hyvin kirjoitettu ja varsinkin kirjan alkupuoli oli mukavan kutkuttava tunnelmaltaan. Enkä muista koska olisin lukenut yhtä aitoa änkytystä kuin tässä kirjassa: puhevikaisen Loken ongelmansa kanssa oli yksi kirjan vaikuttavimmista elementeistä. Kirjan upea kansikuva ansaitsee myös erityismaininnan. Ja uskon, että ihmiset jotka lähtökohtaisesti pitävät jännäreistä ja dekkareista minua enemmän, osaavat antaa tällekin kirjalle enemmän arvoa.

Muita blogiarvioita: Katjalle tämä oli jännityskirja, jonka kaltaisen hän on aina halunnut lukea; Taika löysi kirjasta myös 80-luvun lasten sukupolviromaanin; Annikan mielestä kirja oli kaunis ja herkkä kaikessa rujoudessaan; Kirsin mielestä Korkea-aho on taitava tarinaniskijä; Mari A. eli täysillä mukana.

Kaj Korkea-aho: Tummempaa tuolla puolen (Gräset är mörkare på andra sidan, 2012)
Suom. Laura Beck
Kansi ja kuvitukset: Sanna Mander
Teos & Schildts & Söderströms, 2012

torstai 9. toukokuuta 2013

Colm Tóibín: Äitejä ja poikia


"Häntä ei pelottanut nyt mikään muu kuin se, ettei tämä tunne koskaan haihtuisi. Sydän sykki hirvittävän tyytymättömänä senhetkiseen elämään; korvissa soi vielä musiikin kaiku ja silmissä välkkyivät valojen heijastukset. Hänestä tuntui että jokin vihlaiseva tieto oli pyyhkäissyt häntä siivillään, jokin ihmeellinen ja salaperäinen tunne, joka vaikutti miltei yhtä voimallisesti kuin edellisen viikon tapahtumat. Hän makasi sohvalla typertyneenä ja lannistuneena siitä, ettei ollut onnistunut tarttumaan siihen mitä hänelle oli tarjottu, ja vajosi horteeseen joka ei ollut unta."

Äitejä jotka lähtevät. Poikia jotka yrittävät selvitytyä äidin kuolemasta. Äitejä jotka  haluaisivat rakentaa tulevaisuutta pojilleen. Poikia joista on tullut äideilleen vieraita. Colm Tóibínin novelleissa äitien ja poikien väliset suhteet eivät ole helppoja tai yksinkertaisia. Moni tarina käsittelee tavalla tai toisella menetystä: äidit ja pojat kadottavat toisensa joko kirjaimellisesti tai henkisesti. Haikea surumielisyys sävyttää lukukokemusta, eikä Tóibín päästä lukijaansa helpolla. Vähäeleisten tarinoiden taakse kätkeytyy kerroksia, joiden tummat sävyt paljastuvat vähitellen.

Ihastuin rajattomasti Tóibínin ensimmäiseen suomennettuun romaaniin Brooklyniin ja vaikka tämä novellikokoelma ei ollut minulle samanlainen täydellinen lukukokemus, vaikutuin suuresti ja ihastuin taas Tóibínin kirjalliseen ääneen. Brooklynissa pidin erityisesti niukan kauniista kerronnasta ja arkisen elämän merkityksellisestä kuvauksesta, ja samat elementit löytyvät myös näistä novelleista. Jotkut tarinat ovat hyvin lyhyitä ja melkeinpä vailla tapahtumia ja tarinaa –kuin satunnaisia otoksia kenen tahansa eletystä elämästä – ja vasta novellin päätyttyä alkaa pohtia, mitä pienten vihjeiden taakse oikeastaan kätkeytyi.  

Matka on kahdeksan sivun mittainen tuokiokuva äidistä, joka on tuomassa masennusta sairastavaa poikaansa kotiin sairaalasta. Äiti yrittää puhella arkisesti, mutta poika istuu takapenkillä vaitonaisena ja vihamielisenä. Kotona odottaa halvaantuneena vuoteessaan makaava isä. Millainen elämä odottaa poikaa, jonka masennus on äidin mielestä synkeä lahja josta tämä ei suostu luopumaan. Ja millainen yhteinen elämä heillä on takanaan – äidillä ja pojalla, jonka syntymä ei ollutkaan niin suuri muutos kuin vanhemmat olivat arvelleet? Tóibín ei kerro, mutta lukijan mieleen jäävät tyhjässä talossa kaikuvat ontot askeleet ja tympeän likaisenkeltaisina palavat katuvalot.

Toiset tarinat rakentavat laajempia kaaria. Pelin hengessä leskeksi jäänyt Nancy yrittää määrätietoisesti rakentaa perheelleen tulevaisuutta, miehen jätettyä kuollessaan hänelle huonosti kannattavan kaupan ja hunningolla olevat raha-asiat. Nancy uurastaa tarjotakseen lapsilleen paremman elämän kuin rasvalta haiseva pikaruokapaikka ja viinakauppa. Mutta rakentaako Nancy unelmaa itselleen vai pojalleen? Karhean kaunis Kolme ystävää taas kertoo äitinsä hautajaisista palaavasta Fergusista, joka lähtee ystäviensä kanssa rannalla järjestettäviin reiveihin. Huumeiden, tanssin ja seksin aiheuttamat euforian aallot eivät voi estää mieleen nousevia muistoja äidistä. Äidistä, joka oli aina rohkein uimari ja nopein marjanpoimija.

Kokoelman päättävä Pitkä talvi sijoittuu pieneen espanjalaiskylään, jossa Miquelin perhe on juuri lähettämässä tämän nuorempaa veljeä asepalvelukseen. Veljen lähdön jälkeen Miquel alkaa tajuta, että äidillä ei ole kaikki kunnossa. Tässä tarinassa Tóibín on parhaimmillaan – samanaikaisesti julmimmillaan ja  lempeimmillään. Ihmissuhteiden monimutkaisuus, sanomatta jääneet sanat, syyllisyys ja lohtu kuvataan alleviivaamatta mutta riipaisevasti. Tarina on kirjan pisin ja sai ajattelemaan, että kenties Tóibínin verkkainen ja hillitty tyyli pääsee kuitenkin parhaiten oikeuksiinsa pidemmässä  kerronnassa, jossa on aikaa ja tilaa rakentaa henkilöitä ja tunnelmia kerros kerrokselta, kunnes pienistä aineksista syntyy melkein pakahduttava kokonaiskuva. Mutta kyllä Tóibín osaa lyhyilläkin novelleillaan koskettaa – välillä hellästi, välillä sivaltaen. Kuten usein novellikokoelman kohdalla, tähänkin kirjaan mahtui pari tarinaa, jotka jäivät vähän vaisuiksi, mutta kokonaisuutena jälkimaku oli vahva.

Osallistun kirjalla Kirjallisuuden äidit -haasteeseen.

Colm Tóibín: Äitejä ja poikia (Mothers and Sons, 2006)
Suom. Kaijamari Sivill
Kansi: Markko Taina
Tammi, 2013

sunnuntai 5. toukokuuta 2013

Pauli Kallio ja Christer Nuutinen: Kramppeja ja nyrjähdyksiä. Viidakon vaarat


Uuden Kramppeja ja nyrjähdyksiä -albumin lukeminen tuntuu aina siltä kuin tapaisi vanhoja rakkaita ystäviään pitkästä aikaa. Edellisestä tapaamisesta on aikaa, mutta juttua voi jatkaa heti siitä, mihin viimeksi jäätiin. Onhan takana pitkä yhteinen historia ja paljon hyviä muistoja.

Tässä uudessa albumissa päähenkilöiden elämä on suurimmaksi osaksi aikuisen onnellista ja seestynyttä. "Elämä on mukavaa", toteaa Esko, johon Risto: "Eikä siihen ole paljon lisäämistä. Onnen tavoittelu on kiinnostavaa. Onni ei." Miehet päättävätkin näin ollen spekuloida aiheesta futismaajoukkueen EM-karsintaottelut. Urheilu ja musiikki ovat siis edelleen tärkeitä peruspilareita Kramppien maailmassa.

Esko on parantunut masennuksesta ja virittelee uutta romanssia. Hän ei edelleenkään kuulu Facebookiin eikä pidä blogia yksityisasioistaan: niihinhän tuhlautuisi hyvää lenkkeilyaikaa! Risto ja Tanja odottavat esikoistaan ja miettivät tuleeko lapsesta hirmuhallitsija vai valistunut yksinvaltias. Ainokin on mukana, mutta enemmän sivuhenkilönä.

Kramppien tarinat ovat kuin pieniä tosielämän palasia. Harvemmin tapahtuu mitään dramaattista tai erikoista: henkilöt kävelevät kaupungilla keskustellen maahanmuuttokritiikistä (Oikein kolmiosainen yhdyssana!), seurustelun säännöistä ja siitä miksi kauniit naiset ovat musikaalisempia kuin tavalliset. Puheenaiheet ja repliikit ovat sellaisia, että ne voisi vallan hyvin kuulla omassa ystäväpiirissäänkin – ja luultavasti on kuullutkin. Ja juuri siinä piileekin niiden viehätys.


Christer Nuutisen piirrosjälki on yhtä ihastuttavaa kuin aina ennenkin. Kuvia jaksaa tuijotella loputtomiin etsien pieniä yksityiskohtia: putoavia syksyn lehtiä, mökkimaisemassa piilevää kettua, Eskon vinyylisoitinta ja kaupungin ohikulkijoiden ilmeitä.

Tuttuun tapaan mukana on myös käsikirjoittaja Kallion kommentteja, jotka ovat myös aivan mainioita. Niissä saatetaan paljastaa, mistä strippi on saanut innoituksensa, mitkä ovat käsikirjoittajan suosikkijaksoja tai kommentoida henkilöiden mietteitä. Esimerkiksi Salaattipäivä-jaksoa Kallio kommentoi näin: "Jos yhteistuumainen ruuanlaitto onnistuu orastavassa suhteessa muutkin puuhat luontuvat luultavasti mukavasti. Viimeisiään vetelevässä liitossa keittiössä puuhastelu saattaa olla viimeinen asia, joka lakkaa toimimasta." Samanlaisen elämänviisauden saattaisi tietysti tarjoilla myös joku Kramppien henkilöhahmoista.

Pauli Kallio (teksti) ja Christer Nuutinen (kuvitus): Kramppeja ja nyrjähdyksiä. Viidakon vaarat
Arktinen Banaani, 2013

perjantai 3. toukokuuta 2013

Linn Ullmann: Aarteemme kallis


"Ei saa kääntyä. Jos käännyt, putoat pyörän selästä. Jos käännyt, muutut suolapatsaaksi. Jos käännyt, rakkaasi kuolee. Sinun viehkeytesi. Valosi. Mille kääntyi. Suuressa valkoisessa ja valaistussa talossa josta hän oli juuri lähtenyt oli jotain kovin yksinäistä. Hän kuuli ääniä, nauravien ja hihkuvien vieraiden ääniä, mutta äänet oli kiedottu paksuun samettiin. Sumu veisi pian voiton. Talosta. Puutarhasta. Ihmisistä. Sweetheart like you. Mille jatkoi matkaa."

Sirin ja Jonin avioliitto on ajatunut vaiheeseen, jossa pariskunta nukkuu eri huoneissa ja yrittää kommunikoida toisilleen öisillä tekstiviesteillä. Jon ei saa kirjoitettua kolmatta osaa menestystrilogiaansa. Siri epäilee Jonilla olevan muita naisia – kuten tällä onkin. Heidän tyttärensä Alma oireilee pahaa oloaan tavalla, jota vanhemmat eivät pysty käsittelemään: Alman teot on koulussaan määritelty terrorismiksi. Sirin suhdetta Jenny-äitiin hiertää se, että Jenny on sysännyt Sirin kannettavaksi syyllisyytensä tämän pikkuveljen kuolemasta. Umpisolmuisten ihmissuhteiden huipuksi Sirin ja Jonin lastenhoitaja katoaa ja löytyy myöhemmin murhattuna.

Linn Ullmannin Aarteemme kallis sisältää paljon sellaisia aineksia, joista olisi voinut rakentua lukukokemus minun makuuni. Siinä on ongelmallisia perhesuhteita, vaikeita henkilöhahmoja ja rikkonainen rakenne takaumineen ja muistoineen. Ja kaunista, polveilevaa kieltä. Mutta jokin tässä kirjassa ei vain toiminut, ja vaikka lukeminen sujui helposti ja sujuvasti, kirjan jälkimakuna oli pettymys.

Mari A. pohtii mielenkiintoisesti omassa blogijutussaan, miksi ei ymmärtänyt kirjan hienoutta. Marille oli tullut kirjan tietyistä piirteistä mieleen Kunderan Olemisen sietämätön keveys, ja hän miettii, onko Ullmann halunnut kirjoittaa kirjan, joka olisi kuin Kunderan teos. (Ja kuinka ollakaan, tässä haastattelussa Ullmann kertoo lukeneensa kirjoitusprosessin aikana Kunderan kirjaa uudelleen. Jonkinlainen sukulaiskirja Olemisen sietämätön keveys siis tälle on.) Minua taas häiritsi välillä lukiessa se, että kirja toi minulle vähän liikaa mieleen Monika Fagerholmin Amerikkalaisen tytön. Ei ainoastaan siksi, että molemmissa kirjoissa katoaa (ja kuolee) nuori, yhteisöön ulkopuolelta tullut tyttö, tai koska molemmissa tragedian näyttämönä on idyllinen ympäristö. Myös tekstin rytmi sekä Ullmanin tapa käyttää toistoa tehokeinona toivat ajoittain mieleen Fagerholmin. Kyse on vain pienestä samankaltaisuudesta, ja se vaivasi minua lähinnä siksi, että pakostakin vertasin kirjoja keskenään – ja tässä vertailussa Aarteemme kallis jäi selvästi kakkoseksi.

Minusta kirjassa oli liikaa teemoja, jotka söivät toisiltaan tilaa ja syvyyttä. Esimerkiksi koko Millen murha (joka tavallaan esitetään kirjan keskeisenä arvoituksena), oli minusta aivan turha elementti – niin merkityksettömältä se tuntui. Aina välillä tulee sellainen olo, että kirjailijat kirjoittavat tarinaan murhan tai jonkun muun arvoituksen tekemään kirjasta vetävämmän, ikään kuin pelkät henkilöhahmot ja heidän historiansa ei riittäisi lukijan mielenkiinnon ylläpitämiseen. Tässäkin tapauksessa olisin mieluummin lukenut risaisista äiti-tytär -suhteista ja miettinyt, miksi Jon ja Siri ovat niin avuttomia Alman hädän edessä kuin seurannut Millen viimeisiä hetkiä. Nyt moni asia jäi jotenkin irralliseksi tai pinnalliseksi, kun taas toisille (minun mielestäni epäkiinnostaville asioille, kuten Jonin tekstiviesteille) omistettiin suhteettoman paljon tilaa.

Mielenkiintoisinta kirjassa olivat vanhempien ja lasten väliset suhteet – niin  Sirin suhde Jennyyn kuin Alman suhde vanhempiinsa. Kuinka vanhemmat siirtävät omat ongelmansa lapsilleen, ja kuinka vieraita lapset ja vanhemmat voivatkaan toisilleen olla. Kuinka vaikea vanhempien on kohdata lastensa ongelmia. Pelkästään näistä aineksista olisi voinut rakentaa kiinnostavan ja kipeän kirjan.

Petyin myös kirjan loppuun, jossa siirryttiin yllättäen ja kovin helposti jonkinlaiseen sovitukselliseen harmoniaan. Vaikka kyseessä ei mikään yltiöonnellinen lopetus ollutkaan, lukkotilanteesta tunnuttiin liukuvan yhtäkkiä yhteisen ruokapöydän ääreen jutustelemaan. Toisenlainen loppuratkaisu olisi vielä voinut nostaa kirjan arvoa silmissäni, sillä eihän tämä missään nimessä huono ollut. Ja jonkinlaisen uteliaisuuden Ullmannin tuotantoa kohtaan kirja kyllä herätti, ja voisin kuvitella kokeilevani vielä jonkun toisen kirjan parissa: ehkä joku toinen tarina voisi toimia minulle paremmin, mieluusti ilman murhamysteerejä.

Kirjan ovat lukeneet myös Sara jolle se tarjosi nautintoa ja ahdistusta sopivassa suhteessa; Reeta jonka mielestä se on hankaluudessaan valtavan hieno; Annika K jonka olisi tehnyt mieli ravistella toisiaan kierteleviä henkilöhahmoja; Tuulia joka odotti saavansa lopussa enemmän vastauksia; Minna jolle tämä ei noussut suosikki-Ullmanniksi; Norkku joka ei saanut odottamaansa dekkaria; Arja jonka mielestä Ullmannin teksti on herkkua sekä Karoliina joka ihastui ihmis- ja perhekuvaukseen.

Osallistun kirjalla Kirjallisuuden äidit -haasteeseen.

Linn Ullmann: Aarteemme kallis (Det dyrebare, 2011)
Suom. Tarja Teva
Kansi: Mamma Anderson (Kompisar från förr)
WSOY, 2012