maanantai 29. joulukuuta 2014

Kate Atkinson: Museon kulisseissa


"Patricia yrittää urheasti siivota arinaa ja sytyttää uutta tulta. Mutta kun hän sytyttää takan tulitikulla, se sammuu heti kun kaikki sytykkeet ovat palaneet. Hän raahaa Nellin makuuhuoneesta sähkötakan, ja me kyyhötämme ainoan lämmittimemme ympärillä ja haistelemme siitä lähtevää palavien hiusten epämiellyttävän kitkerää lemua. Me sytytämme enkelikellon kynttilät, jotta meillä olisi edes jonkinlainen liekki juhlan valona."

Ruby Lennox syntyy 1950-luvun alussa perheeseen, jonka kaikki jäsenet tuntuvat olevan jossain määrin tyytymättömiä ja haaveilevan toisenlaisesta elämästä. Tämä tyytymättömyys tuntuu kulkevan suvussa, sillä jo Rubyn isoäidin äiti tunsi elävänsä väärää elämää. Perheen tarina on täynnä hukattuja mahdollisuuksia, vääriä valintoja ja kohtalokkaita virheitä - lisäksi erityisesti suvun enkelikiharaisilla jäsenillä on valitettava taipumus kuolla ennenaikaisesti. Ruby itse vaikuttaa optimistiselta nuorelta neidiltä, mutta onko hänetkin loppujen lopuksi tuomittu toistamaan sukunsa virheet?

Museon kulisseissa etenee kahdessa aikatasossa. Jokainen luku kertoo ensin kronologisesti edeten Rubyn elämästä, kun taas lukujen alaviitteet valottavat suvun tarinaa, milloin 1800-luvulta, milloin ensimmäisen maailmansodan ajoilta. Tarina rönsyilee moneen suuntaan, ja henkilöhahmojen seuraamiseen kaipaisi välillä jonkinlaista sukupuuta. Vähitellen irrallisista palasista alkaa kuitenkin hahmottua kokonainen tarina.

Kate Atkinsonin esikoisromaanissa on varsin paljon samoja elementtejä kuin  hänen tuoreimmassa kirjassaan Elämä elämältä. Molemmissa kirjoissa seurataan yhden perheen elämää lähihistorian Englannissa. Maailmansodilla on kirjoissa merkittävä rooli. Kuolema on alati läsnä, ja elämän pienet sattumukset sekä valinnat liikuttavat ihmisiä. Ihmisten tarinoista ja kohtaloista muodostuu kudelma, jonka irrallisia langanpäitä lukija saa solmia yhteen. Ja tietysti molemmat kirjat ovat läpikotaisin brittiläisiä.

Elämä elämältä -romaanissa ihastutti kirjan taidolla toteutettu idea yhä uudelleen alkavasta elämästä. Museon kulisseissa -kirjassa ei tällaista koukkua ole, eikä kirja muutenkaan ole yhtä hiottu tai ihastuttava kuin Elämä elämältä. Silti nautin tämän esikoisteoksen lukemisesta melkein yhtä paljon kuin nautin Elämä elämältä -kirjan parissa. Vaikka Museon kulisseissa tuntui alussa hajanaiselta ja sortui välillä turhaan jaaritteluun, siinä oli myös viehättävää kuplintaa, kertomisen riemua ja rakastettavaa rosoa. Pidin myös siitä, että brittiläinen nostalga näyttäytyi tässä kirjassa asteen nuhjuisempana kuin Elämä elämältä -kirjan ajoittain hiukan liian siloitelluissa lavasteissa.

Joulun päiviin Museon kulisseissa tarjosi juuri sopivan paketin viihdettä, nostalgiaa, värikkäitä henkilöhahmoja ja dramatiikkaa. En jaksaisi aina lukea tämän kaltaisia viihdyttäviä lukuromaaneja, mutta suklaarasioiden, hyasinttien ja kynttilöiden aikaan ne sopivat kuin nakutettu.

Muissa blogeissa sanottua: Katja uupui vuoristoratamaisen romaanin äärellä; Marjan mielestä kirjaa oli työlästä lukea.

Kate Atkinson: Museon kulisseissa (Behind the Scenes at the Museum, 1995)
Suom. Leena Tamminen
Kansi / kannen kuva: Kirsikka Mänty / Sarah Perkins
Wsoy, 1997

perjantai 26. joulukuuta 2014

Vuosi kuvina -haaste: joulukuu ja koko vuosi


Joulupuuhastelut ja muut loppuvuoden kiireet ovat vieneet bloggaajan mukanaan. On ollut työkiireitä, pikkujouluja ja muita juhlia ja tietysti jouluvalmisteluja. Kaiken hulinan jälkeen joulun vietto on sujunut ihanan rauhallisesti ja leppoisasti. Kunnon talvikin saapui Helsinkiin juuri parahiksi jouluksi, ja olemme saaneet nauttia todellisista postikorttimaisemista – hohtavista hangista, talven valosta ja huurteisista öistä.

Joulupukki oli tänä vuonna hyvin kirjallisella tuulella, ja paketeista löytyi jopa neljä kirjaa. Ja mitä kirjoja! Ulla-Lena Lundbergin Kuninkaan Anna,  Marisha Rasi-Koskisen Vaaleanpunainen meri, Jayne Anne Phillipsin Murhenäytelmä ja  Antti Arnkilin Lauantaiesseet. Maltan tuskin odottaa, että pääsen noiden herkkujen kimppuun.

Nyt on aika kääriä pakettiin myös Vuosi kuvina -haaste, jossa on otettu kerran kuussa kuva samasta maisemasta. Tässä siis vuosi 2014, tammikuusta joukuuhun. Hyviä vuoden viimeisiä päiviä kaikille!













sunnuntai 14. joulukuuta 2014

Granta 3: Parhaat nuoret suomalaiset kertojat


Ongelmallinen tapaus tämä Suomen Grantan kolmas numero. Kokoelma esittelee 20 nuorta suomalaista kirjailijaa, jotka siis kokoelman alaotsikon mukaan edustavat sukupolvensa parhaimmistoa. Ongelmallista ei ole nuoruuden määrittely (korkeintaan 40-vuotta) eikä parhaimmiston valitseminen – parhaushan on joka tapauksessa suhteellista ja tämän kokoelman valinnat ovat varmasti aivan päteviä.

Granta 3 on kuitenkin hyvin hajanainen ja laimea kokonaisuus. Ja tämä johtuu pääasiassa siitä, että yli puolet kirjan teksteistä on otteita kirjailijoiden tulevista romaaneista. Sinänsä voisi ajatella, että olisi mukavaa päästä kurkistamaan lempikirjailijoiden tuleviin tuotoksiin etukäteen. Tai tutustua ennalta tuntemattomien kirjailijoiden teksteihin pienten näytepalojen kautta. Käytännössä tämä ei kuitenkaan oikein toimi. Romaaniotteet jäävät irrallisiksi, koska harva näistä teksteistä toimii itsenäisenä kokonaisuutena.

Poikkeuksiakin joukossa on. Leena Parkkisen Huomispäivän aave on melkein kuin novelli ja herätti samalla kiinnostusta saada lukea koko tarina. Kaj Korkea-ahon romaaninäyte toimii varmasti jännityksen ystäville varsin hyvänä houkuttimena, sen verran kutkuttava asetelma tekstinpätkässä esitellään. Myös Miina Supisen teskti toimii vaikka ei tyyliltään minuun niin vedonnut.

Romaaninäytteiden lisäksi kokoelmassa on mukana seitsemän novellia sekä yksi kuunnelmakäsikirjoitus. Sofi Oksasen kuunnelma tuntui virkistävältä ihan senkin vuoksi, että se poikkesi tekstityypinä muista kokoelman jutuista. Ylipäänsä Grantan novellit jättivät tällä kertaa kovin laimean jälkimaun. Ihan kelpo juttuja, mutta ei mitään kovin säväyttävää. Marjo Niemen ja Jaakko Yli-Juonikkaan novellit nousivat hienovireisessä ahdistavuudessaan ehkä suosikeiksini. Sekä Niemen että Yli-Juonikkaan teksteissä oli sellaista avoimuutta ja haastetta, jota novelleilta usein kaipaan.

Seuraavaan Grantaan toivon vähemmän romaaninäytteitä ja mehevää teemaa.

Jennille jäi Grantasta sekava fiilis. Zephyr pohtii, keitä kokoelmassa olisi pitänyt olla.

Granta 3. Parhaat nuoret suomalaiset kertojat.
Toim. Aleksi Pöyry
Kansi ja kuvitus: Elina Warsta
Otava, 2014

sunnuntai 7. joulukuuta 2014

Doris Lessing: Viides lapsi


"Onnea. Onnellinen perhe. Lovattit olivat onnellinen perhe. Sen he olivat valinneet ja sen he ansaitsivat."

Harriet ja David tapaavat 1960-luvun lopulla ja löytävät toisissaan heti sukulaissielut. He ovat vakavia ihmisiä, enemmän tarkkailijoita kuin toimijoita, eikä kumpikaan tunne oloaan luontevaksi aikana, joka korostaa vapaata rakkautta vanhojen perhearvojen sijaan. Harriet ja David haluavat nimenomaan kodin ja perheen. Suurperheen, kahdeksan tai jopa kymmenen lasta.

Harriet tuleekin pian raskaaksi, itse asiassa suunniteltua aikaisemmin, eikä pari ole vielä ehtinyt taloudellisesti valmistautua perheen perustamiseen. Onneksi Davidin isä on varakas. Ja onneksi Harrietin äiti tulee auttamaan Harrietia lapsen ja kodin hoitamisessa. Apu on edelleen tarpeen, kun nopealla tahdilla syntyy toinen lapsi, ja sitten kolmas ja neljäs. Neljännen lapsen jälkeen jo hiukan uupuneet vanhemmat päättävät pitää taukoa ennen seuraavan lapsen hankkimista.

Harriet tulee kuitenkin taas raskaaksi. Ja tällä kertaa raskaus tuntuu erilaiselta, vieraalta. Ja kun lapsi, Ben, sitten syntyy, sekin on vieras. Menninkäinen, peikko, neandertalin lapsi. Ben on vaivaannuttavan erilainen, pelottavakin, ja vähitellen hänen läsnäolonsa repii Harrietin ja Davidin perheonnen hajalle. 

Doris Lessingin Viides lapsi on intensiivinen pienoisromaani erilaisuudesta, vanhemmuudesta, valinnoista ja moraalista. Kirjassa on vain 160 sivua, mutta jokainen sivu on täynnä latausta, eikä lukijaa päästetä helpolla. Kirja on pintatasolla helppolukuinen, jopa koukuttava, mutta pinnan alle kätkeytyy hämmentäviä ajatuksia ja ristiriitoja, joihin ei tarjota helppoja vastauksia.

Lessingin kerronta on neutraalia ja hiukan etäistä, mikä osaltaan lisää erilaisten tulkintojen mahdollisuutta. Tarina on periaatteessa realistinen, mutta Benin hahmo pakenee realistisia ja tieteellisiä selityksiä. Onko Ben tosiaan jonkinlainen luonnonoikku vai näkeekö ympäristö hänet sellaisena? Onko Benin hahmo vain symboli erilaisuudelle tai uhkaavalle ulkomaailmalle ? Miksi erilaisuutta on niin vaikea hyväksyä, varsinkin jos erilaisuudelle ei ole selitystä? Kirjassa Harriet yrittää epätoivoisesti saada jonkinlaisen diagnoosin siitä, mikä Ben oikeastaan on, mutta viralliset tahot määrittelevät Benin jatkuvasti normaaliksi. Onko helpompaa sanoa lapsen olevan normaali kuin hyväksyä selittämätön ja pelottava erilaisuus – vai onko Ben erilainen vain Harrietin silmissä?

Rakentamalla Benistä määritelmiä ja tulkintoja uhmaavan hahmon Lessing onnistuu käsittelemään erilaisuutta aidosti pelottavana ja häiritsevänä ilmiönä. Hän kysyy myös millaiset keinot ovat sallittuja silloin, kun tunnemme erilaisuuden uhkaavan omaa onneamme? Ja luonnollisesti Viides lapsi saa pohtimaan vanhemmuutta ja äitiyttä erilaisista kulmista. Onko vanhempien rakastettava kaikkia lapsiaan tasapuolisesti? Entä millainen rooli syyllisyydellä tai velvollisuudentunnolla on rakkaudessa? Nämä ovat vain muutamia niistä ajatuksista, joita Viides lapsi herättää.

Viides lapsi on loistava kirja. Se on haastava, hämmentävä, ahdistavakin, mutta juuri siksi niin vaikuttava. Lessingin esittämiä kysymyksiä ei voi unohtaa kirjan kansien sulkeuduttua.

Moni bloggaaja on kirjoittanut Viidennestä lapsesta, esimerkiksi Booksy, Mai Laakso, Hanna ja SuketusJenni on lukenut sekä Viidennen lapsen että sen jatko-osan, Ben, in the World.

Doris Lessing: Viides lapsi (The Fifth Child, 1988)
Suom. Heidi Järvenpää
Kannen kuva: Jaakko Ollikainen
Otava, 1989

torstai 4. joulukuuta 2014

Hanna Tuuri: Irlantilainen aamiainen


"Aitoon aamupalaan tarvitaan ainakin seuraavat ainekset kutakin syöjää kohden: muutama tuhti pekoniviipale rapeaksi grillattuna, pari irlantilaista sianlihamakkaraa ruskeaksi paahtuneena, viipale valkoista ja viipale mustaa vanukasta voissa paistettuna, kaksi paistettua munaa tai vaihtoehtoisesti munakokkelia ja paljon voilla voideltua paahtoleipää. Lisukkeena kuppi teetä tai läpinäkyvän laihaa kahvia. Terveysintoilija lisää aamiaiseensa lasillisen appelsiinimehua."

Hanna Tuuri muuttaa miehensä kanssa Irlannin kenties sateisimpaan kolkkaan, Mayon maakuntaan. Elämä 2000-luvun Irlannissa on omalaatuinen sekoitus perinteitä ja nykyaikaa: tuntuu että muutamalla askelleela voidaan siirtyä bisnesmiesten ja take away -kahvien maailmasta keijukaisten ja druidien kulkureiteille. Kun Tuuri vielä katselee elämää maahanmuuttajan silmin, ei ole ihme että Irlanti näyttäytyy hänen kuvaamanaan kiehtovana, outona ja runollisenakin paikkana.

Tuuri kuvaa arkista elämää, johon kuuluvat niin aamuiset kävelyretket kuin käynnit hammaslääkärissä. Irlantilainen elämänmeno pikkukylässä on verkkaista eikä turhasta hötkyillä: asiat hoituvat kyllä sitten kun niiden aika on. Suomalaista maahanmuuttajaa irlantilainen ajattelutapa välillä kummastuttaa, esimerkiksi silloin kun Tuurin pihalla kasvava puu uhkaa kaatua talon päälle ja puun kaatoon lupautuneita miehiä pitää odottaa paikalle kuukausikaupalla. Tai kun elokuvakerho kokoontuu jääkylmissä tiloissa, koska lämmitysjärjestelmä ei toimi. Ja onhan outoa, ettei maassa ole henkilörekisteriä tai yhteinäistä listaa äänioikeutetuista.

Parhaimmillaan Irlantilainen aamiainen on viehättävän rauhallista tarinointia, lempeää ja hienoisesti hymyilevää. Lukija asettuu Tuurin kanssa verkkaiseen rytmiin, jossa on aikaa rapsutella aaseja korvan takaa tai rakentaa kiviaitaa, hitaasti ja huolellisesti kivenmurikoita paikoilleen asetellen. Tylsimmillään kirja on silloin, kun kerrotaan hiukan oppikirjamaiseen sävyyn esimerkiksi Irlannin historiasta tai maantieteestä. Tämäntapaisissa kirjoissa ainakin minä arvostan henkilökohtaista ja kokemuksellista otetta – faktatkin menevät helpommin alas, jos ne on höystetty kertojan omalla äänellä.

Irlantilainen aamiainen oli viehättävä lukukokemus, mutta viehättävyydessään paikoitellen hiukan väritön ja pitkästyttäväkin. Mutta kirjan parhaat palat olivat sitäkin herkullisempia ja saivat kaipaamaan hillittömästi sateita, nummia ja mereltä puhaltavaa tuulta. Kirjat kun voivat saada meidät kaipaamaan sellaisiakin paikkoja, joissa emme ole koskaan oikeasti käyneet.  

Tuurin Irlannissa ovat vierailleet myös KatjaLuruLeenaIna ja sonja.

Hanna Tuuri: Irlantilainen aamiainen. Kertomuksia vihreältä saarelta
Piirrokset: Hanna Tuuri
Kannen kuva: Lehtikuva
Otava 2009

tiistai 2. joulukuuta 2014

Vuosi kuvina -haaste: marraskuun hämärää


Tänä vuonna marraskuu toden teolla kietoi meidät hämärän vaippaan. Oli pilvistä, pimeää, sumuista ja sateista. Minua se ei kuitenkaan haitannut, sillä viihdyn marraskuun pimeässä: se on hiljaista, lempeää ja rauhoittavaa.

Toivon kuitenkin, että marraskuu ei jatku koko talvea. Toivon pakkasta, lunta ja huurretta. Marraskuu on hyvä, mutta talvi on parempi.

Nyt eletään jo joulukuuta ja joulunalusaikaa, joka meille jouluihmisille on aina yhtä kutkuttavan ihanaa. Päiviä jouluun voi laskea vaikkapa kirjabloggaajien joulukalenterin mukana: kalenterin toinen luukku avautui tänään Le Masque Rouge -blogissa, josta löytyy myös koko joulukalenterilista.

Tunnelmallista joulukuuta!





lauantai 29. marraskuuta 2014

Anton Tšehov: Lokki


"Medvedenko: Miksi te käytte aina mustissa?
Maša: Tämä on surupuku. Suren omaa elämääni. Olen onneton."

Levottomat. Kun mikään ei tunnu miltään.

Anton Tšehovin Lokki kuvaa pientä seurapiiriä Venäjän uneliaalla maaseudulla. Maatilalla aikaansa tappavat kirjailijat, näyttelijät sekä näiden ympärillä pyörivät sukulaiset ja tuttavat. Keskiössä on kaksi kirjailijaa ja kaksi näyttelijää. Trigorin on ihailtu ja menestynyt kirjailija, Treplev aloitteleva näytelmäkirjailija joka haluaisi uudistaa teatteria. Treplevin äiti Irina on menestynyt mutta vanheneva ja siis loistoaan jo menettävä näyttelijä, kun taas rikkaan tilanomistajan tytär Nina vasta haaveilee näyttelijän urasta, menestyksestä – ja Trigorinista.

Näytelmän kaikki henkilöhahmot ovat melkeinpä surkuhupaisasti rakastuneet vääriin ihmisiin. Kukaan ei saa vastakaikua tunteilleen, ja näytelmän ihmissuhteet muodostavat sokkeloisen ristikuvaston. Jotkut henkilöhahmot päätyvät järkiavioliittoon todetessaan romanttiset haaveensa turhiksi – toiset tuhoavat itsensä pitäessään itsepäisesti kiinni unelmistaan.

Rakkauden lisäksi haaveillaan taiteellisesta menestyksestä ja kuuluisuudesta, jotka voisivat olla konkreettisia todistuksia elämän merkityksellisyydestä, siitä että on saanut aikaan jotakin todellista. Mutta menestys ja ihailukin voivat osoittautua pettymyksiksi, kun nekään eivät tunnu miltään. Tai sitten käy kuten Irinalle: ihailusta muodostuu elämän ainoa sisältö, jota ilman todellisuus uhkaa hajota.

En ole koskaan nähnyt Tšehovin Lokkia lavalla, mutta ainakin luettuna näytelmä tuntui hyvin ajattomalta ja puhuttelevalta. Henkilöhahmot kaikkine ongelmineen ja huolineen voisivat aivan hyvin elää meidän joukossamme tänäänkin. Ihmisen yksinäisyys ja merkityksen etsiminen elämän rajallisuuden edessä ovat teemoina ikuisia, ja kovin ajankohtaiselta tuntuu myös kuuluisuuden ja menestyksen ihannointi.

Näytelmän tunnelma on melankolinen ja loppua kohti yhä alistuneempi. Unelmat ovat pettäneet.  Lokin ihmiskohtalot ovat tavanomaisuudessaan traagisia ja henkilöhahmojen tyhjänpäiväisten keskustelujen taustalla voi aistia suurta ahdistusta. Surumielisyydestä huolimatta näytelmästä löytyy lempeyttä ja huumoriakin. Murhenäytelmä, mutta hyvin inhimillinen sellainen.

Lokin ovat lukeneet myös Jokke, π, Satu, Suketus, Taru ja Elma Ilona.

Anton Tšehov: Lokki (Tšaika, 1896)
Suom. Jalo Kalima
Esipuhe: Kirsikka Moring
Kansi/kannen kuva: Liisa Holm/Ilja Repin  
WSOY, 1998

torstai 27. marraskuuta 2014

Sinä inspiroit minua


Lumiomenan ihastuttava Katja ilahdutti Sinä inspiroit minua -tunnustuksella. Tunnustus tuntui erityisen hyvältä, koska se tuli yhdeltä suurimmalta bloggaajasuosikilta: Katjan blogi on minulle ehtymätön inspiraation lähde.

Tämä tunnustus on siis tarkoitus jakaa kolmelle itseä inspiroivalle blogille. On tietysti haastavaa valita lempiblogien joukosta vain kolme innoittajaa, koska erilaisia lukuvinkkejä, ajatuksia, iloa ja hyvää mieltä saa niin monista blogeista ja kirjoituksista. Mutta kun säännöt määräävät valitsemaan kolme, jaan tunnustuksen seuraaville blogeille.


Tuijatan Kulttuuripohdintojen kirjoitukset ilahduttavat varsinkin silloin, kun kirjan luettuani lähden blogikierrokselle lukemaan, mitä muut bloggaajat teoksesta ovat kirjoittaneet. Tuijatan teksteissä kun on oivalluksia, huomioita ja ajatuksia, jotka usein saavat huomaaman jonkun uuden kulman tai koukun kirjasta – hän kuvaa sekä kirjaa että omaa lukukokemustaan älykkäästi ja pintaa syvemmältä.

Linnean Kujerruksia -blogissa ilahduttaa ensinnäkin laaja kirjallinen maku. Linnea tuntuu lukevan laidasta laitaan, genrerajoja pelkäämättä. Aivan erityisesti ihastelen Linnean teatteri-juttuja. Kävin itsekin nuorena ahkerasti teatterissa, ja vaikka näytelmille ei nykyään samalla tavalla löydy aikaa, teatterilla on aina iso paikka sydämessäni. Linnean innostuneet arviot ovat useamman kerran saaneet minut varaamaan liput johonkin huippunäytelmään.

P.S. Rakastan kirjoja -blogin Saran blogissa innostaa teksteistä välittyvä vilpitön rakkaus kirjoja ja lukemista kohtaan. Meillä on varsin samanlainen kirjamaku, ja olenkin saanut monta, monta lukuvinkkiä Saran blogista. Kirjakarkkia ja silmänruokaa tarjoilevat upeat valokuvat, joissa on aina loistavasti vangittu asioiden ja paikkojen henki. Kotihiirenä ihailen myös Saran matkajuttuja, joiden kautta pääsen itsekin kurkistamaan maailman eri kolkkiin.

Kiitos teille inspiraatiosta!

lauantai 22. marraskuuta 2014

Eeva Tenhunen: Kuolema savolaiseen tapaan ja Nuku hyvin, Punahilkka


Kirjastossa silmiini osui rivi Eeva Tenhusen dekkareita. En ole aikaisemmin Tenhusta lukenut, mutta olen kuullut siellä täällä positiivisia kommentteja hänen kirjoistaan. Ajattelin, että pari kotoista murhamysteeriä voisi sopia mainiosti luettavaksi marraskuisina iltoina ja nappasin mukaani kaksi kirjaa, joiden nimet kuulostivat tutuilta, Kuolema savolaiseen tapaan ja Nuku hyvin, Punahilkka.

Turhaan ei ole Tenhusta kehuttu. Ahmaisin kirjat muutamassa päivässä, ja viihdyin niin hyvin että tekisi heti mieli lukea lisää Tenhusta. Erinomaista viihdettä, ja vaikka kummassakin kirjassa pieniä kauneusvirheitä oli, kokonaisvaikutelma oli mainio.

"Saattaa olla että syyllistyin karkeaan yleistämiseen – tai projisoin ympäristöön omia heikkouksiani – mutta jo heinäkuun aikana minusta alkoi näyttää, että mukavuudenhalu oli se perisavolainen ominaisuus, joka motivoi useimpia savolaisten tekemisiä – tai varsinkin tekemättä jättämisiä. 
Mitä muuta murrekaan oli kuin kielellistä mukavuudenrakkautta? Luiskahtamalla loisvokaalin kautta konsonantista toiseen, veäntämällä diftongit ja pitkät vokaalit vältettiin hankalia äänneyhtymiä, epämukavan jyrkkiä kielen liikkeitä." 

Kuolema Savolaiseen tapaan kallistuu ehkä enemmän humoristisen kyläyhteisökuvauksen kuin dekkarin puolelle. Poliisi Martti Halla on määrätty pitkälle sairaslomalle, ja masentunutta Marttia piristääkseen tämän vaimo Liisa ehdottaa ympäristönvaihdosta. Karibian matkat tai Afrikan safarit eivät saa Marttia innostumaan, mutta yllättäen perhetutun ehdotus Yläsavosta ottaa tulta. Pariskunta ostaa Viinamäeltä rapistuneen Mustikkamäen tilan ja valmistautuu elämään tervettä maalaiselämää.

Pikku hiljaa Martti ja Liisa tutustuvat naapuruston asukkaisiin, joista suuri osa tuntuu olevan seudulla iät ja ajat eläneitä jonkin sortin Tikkasia. Joukossa on kuitenkin myös kaupunkilaisia, jotka Hallan pariskunnan tapaan ovat muuttaneet maaseudulle päästäkseen kosketuksiin aidon maalaiselämän ja turmeltumattoman Kansan kanssa.

Uudessa elinympäristössään Martti ja Liisa saavat pian huomata, että savolaisessa puheenparressa "kyllä" tarkoittaa "ehkä" ja "huomenna" on "joskus tulevaisuudessa". Ihmetystä herättää myös se, että jotkut naapuruston asukkaista tuntuvat tarkoituksella välttelevän Hallan pariskuntaa. Maalaiselämä sujuu kuitenkin kohtalaisen hyvin, kunnes kellarista löytyy nuoren punakenkäisen tytön ruumis.

Murhamysteeri ei tässä kirjassa ole kovin kiemurainen, eikä murhaajan henkilöllisyyttä kovin monen kerroksen alle peitellä. Kirjan ansiot ovatkin muualla. Liisa on kertojana ensinnäkin aivan mainio, itseironinen ja hiukan vauhko johtopäätöksiin säntääjä. Kyläyhteisö ja savolainen kansanluonne on kuvattu herkullisesti vaikka toki suurpiirteisen liioitellusti. Huumoria kerronnassa on runsaasti, esimerkiksi 1970-luvun luokkatietoisuutta ja poliittista aktiivisuutta piikitellään lempeästi. Maalaiselämän ja aitojen kokemusten ihannoinnin kuvauksessa taas voi löytää yhtäläisyyksiä tämän päivänkin ilmiöihin. Kaiken kaikkiaan Kuolema savolaiseen tapaan oli hauska ja oivaltava mutta ei erityisen jännittävä tai varsinkaan pelottava kirja.

Kuoleman savolaiseen tapaan ovat lukeneet myös Katja, kirsimaria ja Booksy.

Nuku hyvin, Punahilkka tarjosikin sitten enemmän jännitystä. Kirjassa oli edellisestä kirjasta tuttuja elementtejä – pieni kyläyhteisö, minäkertojana hiukan epävarma mutta nokkelasanainen nainen, satujen hyödyntäminen tyylikeinona – mutta Nuku hyvin, Punahilkka on tunnelmaltaan tiheämpi ja mielestäni onnistuneempi niin dekkarina kuin kirjana yleensäkin.

"Heti marraskuun alussa paha lähti liikkeelle.
Aluksi se hiiviskeli nurkissa. Sen voi vain aavistaa kuolleessa mustassa maassa, kylmännihkeässä sumussa joka himmensi luokkien loistevalaisemat niin että tuskin näki lukea." 

Tapahtumat sijoittuvat pienen kirkonkylän kouluun, jonne uutena opettajana saapuu hiljattain itsemurhaa yrittänyt Ulla Autio. Koulua johtaa karismaattinen rehtori ja kirkkoherra Tuomas Tarkiainen, jonka läsnäollessa jokainen koulun opettaja tuntuu tuovan esiin vain parhaat puolensa. Aivan erityisesti Tuomas vetää puoleensa tyttöjä eli koulun nuoria ja naimattomia naispuolisia opettajia. Välillä koulu tuntuu harmoniselta ihanneyhteiskunnalta, ainakin Tuomakseen vakavasti ihastuneen Ullan silmissä. Mutta syksyn pimentyessä sudet alkavat liikkua lähiseuduilla, joku tuijottaa öisin Ullan ikkunan takana, ja sitten löytyy ensimmäinen ruumis...

Tenhunen luo tarinaan hyvin tiiviin tunnelman, jossa on unenomaisen painajaisen sävyjä. Suljettu yhteisö, joka on täynnä salaisuuksia ja patoutuneita tunteita; marraskuun pimeys; Punahilkka ja Prinsessa Ruusunen; pienet poikkkeamat normaalista; epäilykset ja valheet. Näistä aineksista syntyy verkko, joka kietoo sisäänsä niin kirjan henkilöhahmot kuin lukijankin. Liian ahdistavaksi tunnelma ei kuitenkaan tiivisty, koska Tenhunen ripottelee mukaan myös huumoria ja teräviä huomioita.

Nuku hyvin, Punahilkka on kaikin puolin erinomainen jännäri, jonka loistoa himmentää ainoastaan loppuratkaisu, joka nykylukijan silmissä vaikuttaa osittain vanhentuneelta ja tunkkaiselta. Toki se myös sellaisenaan heijastaa oman aikansa asenteita, ja ajankuva vaikuttaisikin olevan yksi Tenhusen kirjojen kiehtovimpia piirteitä.

Nuku hyvin, Punahilkka on luettu MinnankirsimarianKatjan sekä Hannan blogeissa.

Eeva Tenhunen: Kuolema savolaiseen tapaan
WSOY, 1976 

Nuku hyvin, Punahilkka
WSOY, 1973 

sunnuntai 16. marraskuuta 2014

Olli Jalonen: Miehiä ja ihmisiä


"Ei miehen pidä kehua miten hyvä on ja miten on osannut ja kestänyt iskun, ei pidä mitään sellaista ääneen muille. Polun vieressä haisevat suopursut ja maanpainumista märkä mura, hyttyset ja ampiaiset inisevät ja surahtelevat. Mitä siitäkin menin sanomaan ja suurentelin, ei se edes tarkalleen niin ollut, mielessä alkaa pyöriä niin kuin nykyään melkein heti ja aina ajatukset alkavat toistaa rew ja forward jos olen puhunut liikaa ja typerästi, ja pää käy monta kertaa läpi miten olisi pitänyt paremmin tai olla vain hiljaa ja antaa olla."

Olli Jalosen Miehiä ja ihmisiä on kasvutarina nuoruudesta aikuisuuden kynnykselle, yhden kesän aikana. Kirjan minäkertoja on iäkkäämmänpuoleisten vanhempiensa ainoa lapsi. Isän huonon terveydentilan ja perheen rahavaikeuksien vuoksi poika ottaa kesätyön perhetutun peltifirmasta, jossa on töissä myös kehitysvammainen Rekuksi kutsuttu nuori mies. Pojan ja Rekun välille kehittyy toverillinen side, ja poika pyrkii suojelemaan Rekkua kolhuilta ja iskuilta, joita antavat niin peltifirman miehet kuin oma perhekin.

Tulevaisuuden suunta mietityttää poikaa. Pitäisikö jatkaa koulussa vai siirtyä jo ansaitsemaan rahaa? Miten naisten kanssa ollaan? Millainen miehen tulisi olla? Entä mitä Suomessa tapahtuu? Työpaikalla kaikki puhuvat politiikkaa: miesten puheissa taistelevat SMP, Keskustapuolue ja Kokoomus ja kaikilla on mielipide Kekkosesta ja Vennamosta. Myös päähenkilö on omalla mietteliäällä tavallaan kuohuksissaan siitä, että Kekkonen aiotaan valita presidentiksi uudelleen ilman vaaleja.

Miehiä ja ihmisiä viittaa jo nimellään Steinbeckin Hiiriin ja ihmisiin. Rinnastus syntyy ennen kaikkea Rekun tarinan kautta, mutta muitakin yhdistäviä teemoja voi löytää, esimerkiksi kohtalon, unelmien ja työn teemojen käsittelystä. Jalonen kumartaa Steinbecille, mutta kertoo kuitenkin aivan oman tarinansa.

Kirja on ennen kaikkea nuoruuskuvaus, ja sellaisena oivallinen. Jalonen ei ehkä kerro nuoruudesta mitään sellaista mitä ei olisi kerrottu aikaisemminkin, mutta hän antaa kyllä tutulle tarinalle oman värinsä. Kirjan nuoruus on tarkkailijan ja pohdiskelijan nuoruutta – päähenkilö miettii enemmän kuin toimii, hän tarkkailee itseään ja muita, suunnittelee tilanteita ennalta ja kelaa jo tapahtuneita asioita mielessään uudestaan. Mutta löytyy päähenkilöstä toimijakin, tarpeen tullen. Pojasta kasvaa vähitellen yhä enemmän mies.

Pidin erityisesti Jalosen kerronnasta ja siitä kuinka hän kielen kautta toi päähenkilönsä mielenmaiseman lähelle. Pidin, siitä huolimatta etten aivan helposti päässyt sisälle tarinaan. Kirjan alusta melkeinpä sata ensimmäistä sivua kulkivat hiukan tahmeasti, enkä tahtonut saada otetta tarinasta tai henkilöistä. Mutta kun sitten pääsin sisälle tekstiin ja sen rytmiin, viihdyin ja vakuutuin. Kirja on rauhallinen ja antaa tilaa niin henkilöhahmojen kuin lukijankin ajatuksille, ja se tuntui juuri nyt oikein hyvältä.

Kirjan ovat lukenet myös Minna, Jonna, Anneli, bleue, Arja ja tuijata.

Olli Jalonen: Miehiä ja ihmisiä
Otava, 2014 

keskiviikko 12. marraskuuta 2014

Sirpa Kähkönen: Graniittimies


"Puheiden jälkeen duhovyi orkestr nousi ylös ja yleisö seurasi kohahtaen esimerkkiä. Internationalen sävelet kajahtivat ilmoille, ja yhdyimme kaikki lauluun. Yllättävän monta venäjänkielistäkin laulajaa oli joukossamme, pojat ja Dunja tietysti, mutta myös eturivin miehet melkein kaikki, ja taaempaa kaikui useita naisääniä. Minä olin hämmennyksissä ja lauloin milloin suomeksi, milloin venäjäksi – sanat tuntuivat pakenevan, sillä olin liikuttunut ja ajattelin jotain sen suuntaista, että nämä rinnallani seisovat lapset saisivat jo nähdä sen ajan, jolloin orjuus, nälkä ja sorto olisi poissa ja ihmisten välinen veljeys totta ja arkea eikä harvojen unelmaa."

Ihmisten välinen veljeys ja tasa-arvo. Noiden kauniiden ihanteiden perässä moni suomalainen lähti aikoinaan Neuvostoliittoon, jonka piti olla ihannevaltio. Niin lähtevät myös Graniittimiehen Klara ja Ilja Tuomi, jotka jättävät taakseen koko entisen elämänsä etsiessään maata, jossa työläinen saa elää vapaana. Kotimaa on kääntänyt selkänsä Klaralle ja Iljalle, joten sitä he eivät jää juurikaan kaipaamaan. He rakastavat toisiaan, ja vallankumousta.

Petrograd ottaa uudet tulokkaat töykeästi vastaan. Asutaan ahtaasti pannuhuoneessa, ja usein jäädään ilman leipää ja maitoa. Petrograd on jähmeä ja hyljeksivä eikä todellisuus oikein vastaa kirkkaita ihanteita. Mutta ihminen sopeutuu ja oppii katsomaan asioita erilaisin silmin.

Ja kaupunki tarjoaa kuitenkin myös kauneutta. On ystäviä, joista tulee Klaran uusi perhe. On juhlia ja hilpeitä iltoja sirkuksessa. Ja on Ilon sepät, jossa Klara tekee katulasten parissa omaa työtään paremman tulevaisuuden eteen. Elämä on raskasta ja vakavaa mutta ei toivotonta. Ei vielä. Toivo kuolee hitaasti ja vähitellen, kun ystävät muuttuvat pettureiksi, vapaus vankeudeksi ja edistys taantumukseksi.

Sirpa Kähkönen kertoo Graniittimiehessä vavisuttavasti yhden utopian kuolemasta, siitä kuinka vilpitön usko parempaan huomiseen törmää katkerasti todellisuuteen. Kähkönen kuvaa tapahtumia ilman suurta dramatiikkaa, ikään kuin syrjästä katsoen. Hänen päähenkilönsä eivät ole historian merkkihenkilöitä vaan pieniä ihmisiä suuressa kaupungissa, historian pyörteissä. He ovat voimattomia niin vallankumouksen kuin sen seuraustenkin edessä, mutta arkea täytyy silti elää.

Traagisimpiin ja julmimpiin tapahtumiin viitataan usein vain sivulauseessa tai kiertoilmaisuilla, mutta ehkä juuri siksi ne iskeytyvät niin syvälle mieleen. Kähkönen ei kuvaa suoraan vangitsemisia, kuulusteluja tai vankileirejä. Hän kertoo, kuinka toiveikkaista nuorista tulee murtuneita aikuisia; kuinka entisen toverin äänessä kuuluu laskelmoitu puolueen puhe; kuinka aikuinen kuulee lasten sanovan: "Petitte luottamuksen".

Graniittimies on julma mutta myös kaunis kirja. Siinä on harmaata toivottomuutta mutta harmauden vastapainona hetkiä auringossa, mansikoita, maitoa ja sokeria. Perusvireeltään kirja on surumielinen. Se tuntuu kysyvän: miksi emme onnistuneet tämän paremmin, vaikka tahdoimme vain hyvää.

Graniittimiehen ovat lukeneet myös jaana, Amma, Minna, Katja, Anneli, Jonna, Pirjoliisa, Maija, Marja-Liisa, Arja ja tuijata.

Sirpa Kähkönen: Graniittimies
Kansi: Timo Numminen
Otava, 2014

torstai 6. marraskuuta 2014

Vuosi kuvina -haaste: lokakuun loistoa


Ihmiset huokailevat usein kesän lyhyyttä, mutta ruska-aika se vasta lyhyt onkin. Mutta ehkä kultaiset lehdet, punaiset viiniköynökset, kuura ja maatumisen tuoksut niin sykähdyttäviltä juuri sen takia, että niistä saa nauttia vain hetken.

Lokakuu oli parhaimmillaan kolmisen viikkoa sitten, kun olin aamukävelyllä ja otin kuvia vuosihaastetta varten. Lokakuuta haisteli myös kuvan kissa, jolla oli selvästi metsästyshommat mielessä.


Onneksi lokakuu tulee taas ensi vuonna. Nyt on aika kääriytyä marraskuun lempeään hämärään.






lauantai 1. marraskuuta 2014

Michael Cunningham: Lumikuningatar


"Vaikuttaa siltä että rakkaus tulee paitsi ilmoittamatta myös niin sattumanvaraisesti, niin umpimähkäisesti, että joudut miettimään miksi voisit, miksi kukaan voisi, edes hetkellisesti uskoa syyn ja seurauksen lakeihin."

Lumikuningattaren keskiössä on kaksi veljestä. Isoveli Tyler rakastaa syöpää sairastavaa Bethiä ja yrittää kirjoittaa tälle täydellistä rakkauslaulua. Pikkuveli Barrett on rakkaudessa yhä uudelleen epäonnistuva mies, jolta "puuttu kyky valita ja pitää kiinni siitä minkä on valinnut". Eräänä iltana Barrett näkee taivaalla jumalallisen oloisen valoilmiön, joka tuntuu katsovan suoraan häntä. Onko valo kutsu, merkki vai vain heijastusta kaukaisesta lentokoneesta?

Michael Cunningham käsittelee uudessan kirjassaan suuria ja perimmäisiä aiheita. Lumikuningatar kertoo kuolemasta, rakkaudesta sekä Jumalan tai elämän tarkoituksen pohdinnasta. Se kertoo ihmissuhteista ja identiteetin etsinnästä. Teemat ovat suuria, ja siihen nähden Lumikuningatar tuntuu sanovan kovin vähän. Kirjassa on jotakin hiukan väkinäistä ja tekemällä tehtyä, aina kirjan aloittavasta yliluonnollisesta valosta lähtien.

Olen lukenut Cunninghamin suommennetuista kirjoista kaikki muut paitsi Säkenöivät päivät, jonka senkin varmasti vielä luen, vaikka se monille tuntuu olevan Cunninghamin kirjoista se vaikein ja vierain. Koti maailman laidalla jäi aikoinaan vaisuksi lukukokemukseksi, mutta kaikista muista kirjoista olen pitänyt paljon, ja erityisesti Tunnit on yksi elämäni tärkemmistä ja rakkaimmista kirjoista. Cunninghamin kirjat ovat myös olleet keskenään ilahduttavan erilaisia, vaikka hänellä toki oma tunnistettava tyylinsä onkin.

Lumikuningatar on Cunninghamin kirjoista ensimmäinen, joka tuntui minusta jossain määrin vanhan toistolta. Siinä on paljon aikaisemmista kirjoista tuttuja elementtejä, niin henkilöhahmojen, ihmissuhteiden kuvauksen kuin tyylinkin osalta. Tuttujen elementtien rinnalle ei kuitenkaan nouse kovin paljon uutta: kirja ei yllätä eikä syvennä Cunninghamin kirjallista kuvaa.

Kaikesta huolimatta nautin kyllä Lumikuningattaren lukemisesta. Nautin Cunninghamin kielestä (vaikka sekin tuntui rehellisesti sanottuna tässä kirjassa välillä hiukan pöhöttyneeltä ja liiallisen kikkailevalta). Aivan erityisesti pidän siitä, kuinka Cunningham kuvaa pieniä arjen ilmiöitä ja ihmisten ajatuskulkuja. Tällaisissa oivalluksissa ja välähdyksissä Cunningham tuntuu aina tavoittavan jotakin melkein salattua, jotakin sellaista mikä puhaltaa elämään hengen. Ja tietysti Lumikuningattaressa on välillä suorastaan hengästyttävää kauneutta.

Kaiken kaikkiaan Lumikuningattaren kauniit ja hienot hetket jäivät kuitenkin irrallisiksi. Hetkiä on paljon, mutta kirja kokonaisuudessaan jää hajanaiseksi ja hapuilevaksi. Taivaallista valoa ei näkynyt.

Lumikuningattaren ovat lukeneet myös Helmi K, Magentabooks, Katja, Ulla, Leena ja Karoliina.

Michael Cunningham: Lumikuningatar (The Snow Queen, 2014)
Suom. Raimo Salminen
Kansi/kannen kuva: Eevaliina Rusanen/Pawel Gaul
Gummerus, 2014

sunnuntai 26. lokakuuta 2014

Neljä päivää kirjamessuja


Yleensä olen viettänyt kirjamessuilla päivän tai pari, mutta tänä vuonna messujen kohdalle ei osunut mitään muita menoja ja päätin kerrankin osallistua messuille kaikkina neljänä päivänä. Ja mikäpä oli messutessa, kun messukeskus vielä tarjosi kirjabloggareille ilmaisen sisäänpääsyn bloggaripassin muodossa. Kiitos siitä.

Mitä neljässä päivässä sitten ehtii? Aika paljon. Torstaina osallistuin Pirkko Saisio -lukupiiriin, josta kirjoitin jo tarkemmin täällä.


Lukupiirin jälkeen kiertelin antikvariaattiosastoa, josta ei kuitenkaan vielä löytynyt mitään ostettavaa. Myöskään perjantaina antikvariaattiosasto ei tarjonnut muuta kuin silmänruokaa – mutta onhan kirjakarkki ehdottomasti myös tärkeä osa messuja.


Perjantaina kävin myös kuuntelemassa, kuinka Heta Pyrhönen ja Kersti Juva puhuivat Ylpeydestä ja ennakkoluulosta. Oikein hauska keskustelu, jonka jälkeen tuntui siltä että Ylpeys ja ennakkoluulo täytyisi heti ottaa uudelleenluettavaksi, tietysti Juvan uutena käännöksenä.


Lauantai alkoi Bonnierin järjestämällä bloggaajabrunssilla.


Herkkuja ja kirjailijahaastatteluja, mikä erinomainen tapa aloittaa päivä. Haastattelijana tapahtumassa toimi ihastuttavan aurinkoinen Ella Kanninen. Esitellyistä kirjoista mielenkiintoani kutkuttivat eniten Riina Katajavuoren ja Paolo Giardanon uutuudet.



Brunssilta ehdin kuuntelemaan Saila Susiluodon ja Satu Koskimiehen keskustelua Aila Meriluodosta. Liikutuin, kun molemmat lukivat keskustelun lopuksi valitsemansa runot Meriluodolta.


Päivystin myös Boknäsin bloggaajapisteellä, joka tarjosi mahdollisuuden kirjallisiin keskusteluihin ja kirjavinkkien antamiseen. Omalla päivystysvuorollani paikalla kävi yllättäen kaksi kirjailijaa: Elias Koskimies kertoi esikoisromaanistaan Ihmepoika ja kyseli kirjabloggaamisesta; Tommi Kinnuselle saimme antaa myös lukuvinkkejä – mahtaako hän tarttua niihin.


Välillä piti käydä ruokamessujen puolella herkkuja himoitsemassa. Grantatkin näyttävät kyllä varsin makoisilta.




Sirpa Kähköstä olisin voinut kuunnella vaikka kuinka kauan. Voitto Huotari ei ollut paras mahdollinen haastattelija, mutta Kähkönen oli vakuuttava puhuja. Ja melkoisen yleisömäärän hän oli myös kerännyt paikalle.


Päivän päätteeksi kävin vielä kuuntelemassa Pauliina Rauhalaa, jota oli myös lauantain viime hetkillä saapunut kuuntelemaan iso joukko ihmisiä.

Sunnuntaina kiirehdin haastattelupisteeltä toiselle. Ensin kävin kuuntelemassa bloggaajakollegoita: Katja ja Amma puhuivat kirjastaan Linnasta humisevalle harjulle.


Seuraavaksi vuorossa oli suomalaista kauhua Marko Hautalan ja Kuokkamummon muodossa, jonka jälkeen pääsin kuuntelemaan fanittamaani Anu Silfverbergiä, joka puhui kirjailijoiden some-julkisuudesta yhdessä Tommi Melenderin kanssa. Ihana Anu!


Helsingin Sanomien esikoiskirjailijaehdokkaat julkistettiin lauantaina, ja sunnuntaina kahdeksan heistä oli messuilla haastateltavana. Ehdin seurata haastattelusta noin puolet, mutta sitten oli taas kiirehdittävä eteenpäin, sillä Wine Cornerissa puhuttiin Komisario Palmu -kirjoista ja elokuvista. Keskustelu olikin oikein hauska, ja siihen oli hyvä päättää neljän päivän messu-urakka.

Niin, ja tulihan messuilla tehtyä niitä kirjahankintojakin.


Jotakin tästä messuyhteenvedosta jää puuttumaan. Ja se on juuri se asia, mikä tekee messuista niin ikimuistoiset. Se tunnelma, joka syntyy kun kirjojen ystävät kokoontuvat yhteen tilaan neljäksi päiväksi. Kirjalliset ja ei-niin-kirjalliset keskustelut. Kohtaamiset tuttujen ja tuntemattomien kanssa. Väsyneet jalat ja olkapäätä painava kirjakassi. Virikeet jotka saavat ajatukset ylikierroksille. Ystävät. Sitä tunnelmaa en osaa kuvata sanoin tai kuvin, sen olen vain kokenut.