torstai 26. maaliskuuta 2020

Vigdis Hjorth: Perintötekijät


"KAIKKI LIITTYY KAIKKEEN. Yksikään lause ei ole viaton sille joka kulkee korvat höröllä ymmärtääkseen."

On kirjoja, jotka ihastuttavat tarinallaan, vetävät mukanaan tapahtumien virtaan. On kirjoja, jotka viettelevät sanojen ja lauseiden rytmillä. Ja on kirjoja, joissa tarina ja kieli kietoutuvat saumattomasti yhteen, ja jotka lumoavat yhtä lailla muodollaan ja sisällöllään. Ja silloin lukukokemus on parhaimmillaan. Vigdis Hjorthin Perintötekijöitä oli iloa lukea, vaikka se käsitteleekin kipua, surua ja rikki revittyjä perhesuhteita. Niin hieno kirja se on.

Kirjan minäkertoja Bergljot on rajoittanut yhteydenpidon lapsuuden perheeseensä minimiin. Isän kuolema ja epäoikeudenmukaiselta tuntuva perinnönjako nostavat pintaan ne syyt, jotka ovat johtaneet välien rikkoulutumiseen. Bergljot on kantanut mukanaan lapsuuden tapahtumia, joita muu perhe (veljeä lukuunottamatta) ei halua tunnustaa. Bergljotilla on oma totuutensa, muulla perheellä omansa, ja niiden yhteensovittaminen tuntuu mahdottomalta.

Hjorth kuvaa vaikuttavasti ihmisen tarvetta tulla kuulluksi ja sitä katoamisen tunnetta, joka seuraa siitä, että oma totuus kielletään. Bergljotin ahdistus tunkeutuu kirjan sivuilta lukijan mieleen, ja yhdessä Bergljotin kanssa toivon, että perhe kuulisi ja uskoisi.

Kirja etenee melkein jännärimäisellä intensiteetillä, vaikka juonenkäänteitä ei sanottavasti ole. Alkupuoliskolla avataan pikku hiljaa Bergljotin menneisyyttä ja välirikkoon johtaneita tapahtumia – loppupuoliskolla Bergljot pyrkii saamaan tarinansa kuulluksi ja tunnustetuksi. Kuinka suuri jännite syntyykään näin yksinkertaisesta asiasta: tässä on minun tarinani, kuuletko sen?

Ja sitten on teoksen kieli. Hjorthin teksti virtaa toisteisena ja spiraalimaisena. Lauseet nousevat ja vetäytyvät, ne tuovat mieleen rantaan lyövien aaltojen rytmin. Teksti huutaa ja hengittää, kiihkeästi ja kipeästi. Bergljotin mieli ja maailma ovat yhtä tekstin kanssa, yhtä ei voi erottaa toisesta.

Perintötekijöistä ovat kirjoittaneet myös Sirri, Nanna, tuijata, Kirjaluotsi ja Omppu.

Vigdis Hjorth: Perintötekijät (Arv og miljø,2016)
Suom. Katriina Huttunen
Kansi: Elina Warsta
S&S, 2020

lauantai 14. maaliskuuta 2020

Anna Burns: Maitomies


"Olin luullut että se, miltä kasvoni näyttivät, millaiseksi ne muovasin, millaisina ne ulkomaailmalle esitin, oli oma asiani, omassa hallinnassani. Luulin, että todellinen minäni oli läsnä, piilossa aluskasvullisuuden seassa, mutta ohjat käsissään. Luulin myös, että olin valinnut avukseni alaisen enkä mitään kapinallista, joka käänsi roolit ylösalaisin ja alkoi hallita minua. Niin siinä kuitenkin kävi, ja ensimmäiseksi kasvoilleni."

Nimeämätön kaupunki määrittelemättömänä aikana on jakautunut eri leireihin. On oikeauskoisia ja vääräuskoisia, on me vastaan rajantakaiset ja vettentakaiset, on irtautujia ja puolisotilaallisia joukkoja. Yhteisön jäsenten roolit ja rajat on määritelty tarkasti, ja ehkä siksi ketään ei kutsuta nimellä, vaan ihmiset ovat vanhimpia veljiä, keskisiskoja, tablettityttöjä, atomipommipoikia ja ehkä-poikaystäviä.

Kirjan minäkertoja on 18-vuotias tyttö, johon Maitomieheksi kutsuttu vanhempi mies alkaa kiinnittää huomiota. Maitomiehen sanotaan kuuluvan puolisotilaallisiin joukkoihin, ja minäkertoja saa pian huomata tulleensa leimatuksi Maitomiehen naiseksi. Yhteisö uskoo omaan versioonsa tapahtumista, eikä minäkertojalla tunnu olevan mitään mahdollisuutta vaikuttaa omaan tarinaansa.

Burns kuvaa vaikuttavasti yhteisöä, jota hallitsevat kontrolli ja pelko. Juorut, vanhat uskomukset ja ylhäältä annetut säännöt hallitsevat kirjan henkilöiden ajatusmaailmaa. Kaikki totutusta poikkeava on epäilyttävää, ja sopeutumattoman leiman voi saada pienimmästäkin syystä. Minäkertoja toteaa usein, että yhteisöllä ei ole sanoja ilmiöiden ja tunteidensa ilmaisemiseen. Kun ajattelua ja toimintaa kontrolloidaan ja vahditaan, omille havainnoille ei jää tilaa. Silloin ei pysty edes näkemään taivasta minkään muun värisenä kuin sinisenä – ei edes auringonlaskun aikaan.

Kirjan tunnelmassa on jotakin raskasta ja tahmeaa. Teksti on periaatteessa eleettömän yksinkertaista mutta myös tiivistä pitkine kappaleineen ja lukuineen. Tapahtumia kuvaillaan yksityiskohtaisesti, ja tarina tuntuu etenevän verkkaisesti. Välillä palataan aikaisempiin tapahtumiin tai siirrytään ajassa eteenpäin. Paljon jätetään sanomatta. Kaikki tämä luo ahdistavaa tunnelmaa – lukiessa tuntee siirtyvänsä epämiellyttävän lähelle kirjan yhteisöä, jossa kaikkea ja kaikkia tarkkaillaan ja arvostellaan, ja jossa väkivalta tuntuu häilyvän jatkuvana uhkana ilmassa.

Maitomies oli painostava, ajoittain raskaskin lukukokemus, mutta samalla äärimmäisen kiehtova. Rivien väleissä ja sanojen takana tuntui tapahtuvan paljon, ja kirjan maailma tarjosi runsaasti tulkinnan mahdollisuuksia. Tarinan pintatasolla Maitomies on melkeinpä niukka, mutta pinnan alla se on runsaudessaan pysäyttävä.

Maitomiehestä ovat kirjoittaneet myös Anu, Nanna ja Katja.

Anna Burns: Maitomies (Milkman, 2018)
Suom. Laura Jänisniemi
Docendo, 2019

sunnuntai 1. maaliskuuta 2020

Blogistanian kirjapalkinnot 2019 - minun ääneni



Kirjabloggaajat ja -vloggaajat äänestävät tänään vuoden 2019 parhaista kirjoista. Osallistun äänestykseen kahdessa kategoriassa, Finlandiassa ja Tiedossa. Yleensä olen osallistunut myös Globaliaan, mutta jostain syystä lukemani käännöskirjauutuudet olivat viime vuonna aika laimeita kokemuksia, enkä halua äänestää niitä. Harmillista. Onneksi Finlandiassa ja Tiedossa kuitenkin riitti hyviä ehdokkaita.

Ääneni Blogistanian Finlandiaan:

1. Monika Fagerholm: Kuka tappoi bambin? ( 3 pistettä)
"On vaikea kuvitella, että kukaan muu kuvaisi Bambin teemoja samalla tavalla kuin Fagerholm. Fagerholmin maailmassa asioita kuvataan usein yllättävästä kulmasta, vähän vinosti tai epäsuorasti. Bambissa päätarinan rinnalla kulkee monia pinnalta katsoen irrallisen tuntuisia kerronnan linjoja, jotka kuitenkin rakentavat sitä maailmaa, jossa henkilöhahmot elävät."

2. Aino Vähäpesola: Onnenkissa (2 pistettä) 
"Onnenkissa on myös kirja kirjallisuudesta, runoudesta ja lukemisesta. Tässä on kerrankin kirja, jota voisi mainostaa kirjana niille, jotka rakastavat kirjoja ja lukemista. Onnenkissassa kirjallisuus ei ole vain rekvisiittaa tai keino kuljettaa tarinaa eteenpäin." 

3. Anna-Kaari Hakkarainen: Dioraama (1 piste)
"Dioraaman lukeminen tuntui siltä, kuin joku olisi kutitellut aivoja höyhenellä – vähän ärsyttävältä mutta silti kiehtovalta. Sen äärellä tunsin olevani samaan aikaan valpas ja eksyksissä."

Ääneni Blogistanian Tietoon:

1. Matilda Gustavsson: Yhdeksästoista jäsen (3 pistettä)
"Gustavssonin kirjan vaikuttavuus syntyy siitä, että hän onnistuu asettamaan yhden miehen teot laajempaan kulttuuriseen konteksiin. Yhdeksästoista jäsen ei ole mikään tahmea paljastuskirja Arnault'sta – Gustavsson nostaa esille kysymyksiä siitä, mitä kaikkea taiteen nimissä voidaan oikeuttaa; siitä kuinka kapea käsitys meillä edelleen on seksuaalisesta häirinnästä ja väkivallasta ja kuinka vähän keinoja käsitellä niitä; siitä kuinka valtaa käytetään ja väärinkäytetään."

2. Katja Kallio: Valkokangastuksia (2 pistettä)
"Kyllä, kirja on aivan yhtä ihana kuin Elokuvamuistikin. Se soljuu samalla vaivattomuudella aiheesta toiseen, yhdistellen elämää ja elokuvaa, kepeää ja raskasta, triviaalia ja elämää suurempaa. Sydämeni pakahtuu, kun saan Kallion tekstien kautta palata Franzin, Phoenixin, Son of Saulin tai Kosketuksissa-elokuvan maailmaan."

3. Rebecca Solnit: Miehet selittävät minulle asioita (1 piste)
"Esseistä voi poimia iskulauseita ja johtopäätöksiä, mutta niiden voima syntyy kuitenkin enemmän ajatusketjuista, joita Solnit kirjoituksissaan kuljettaa. Vaikka monet Solnitin käsittelemistä asioista ovat tuttuja, oivallukset syntyvät siitä, kuinka Solnit asioita yhdistelee." 

Äänestyksen tulokset julkaistaan ääntenlaskijablogeissa 2.3.2020 klo 10.