Paolo Giordano: Ihmisruumis

Hyllynlämmittäjät-haaste on kerrassaan mainio – olen aivan innoissani siitä, kuinka monta kiinnostavaa kirjaa olen jo ehtinyt tänä vuonna lukea omasta hyllystäni! Syystä tai toisesta joihinkin kirjoihin ei vain tule tartuttua, mutta kun ne on haasteen myötä pinonnut valmiiksi kasaksi odottamaan, kirjat päätyvätkin luettavaksi melkein itsestään. Merkillistä, miten lukijan mieli toimii!

Paolo Giordanon Ihmisruumis oli saanut jäädä lämmittelemään hyllyä useammastakin syystä. Pidin paljon Giordanon esikoisesta Alkulukujen yksinäisyys (joka sekin sai tosin aikoinaan odottaa lukuvuoroa useamman vuoden), joten kynnys tarttua Ihmisruumiiseen pääsi nousemaan korkeaksi. En juurikaan lue sotakirjallisuutta, ja vierastin lähtökohtaisesti kirjaa, joka kuvaa italialaisia sotilaita komennuksella Afganistanissa. Kirjaan tarttumista jarrutti myös se, etten ollut lukenut kirjasta kovinkaan innostuneita arvioita. Kaikista näistä syistä pelkäsin pettyväni Ihmisruumiiseen.

Kaiken tämän vaikeilun jälkeen pidin loppujen lopuksi Ihmisruumista todella paljon. Kirja on synkkä ja masentava, vaikkakin pinnaltaa aika kepeä, melkein veijarimainen. Näennäinen kepeys tekee kirjasta helppolukuisen, ja teoksen kylmät pohjakerrokset hiipivät mieleen ikään kuin hidastetusti, hiukan myöhässä.

"Cederna ja Ietri treenaavat penkissä auringonpaisteen alla. He ovat nostelleet itse kyhättyjä painoja, ja nyt he tekevät erilaisia vatsalihasliikkeitä: suoraan ja kiertäen, jotta kaikki lihakset tulevat käyttöön. Keho on rakennettava pala palalta, systemaattisesti, vaikka on paljon ihmisiä, jotka eivät sitä tajua. Kuntosalilla monet toistavat muutamaa samaa harjoitusta, Heillä ei ole hajuakaan, mistä hommassa on kyse."

Giordano ei varsinaisesti kuvaa sotaa vaan enemmänkin ihmisen mieltä ja ruumista sodassa. Giordanon sotilaat ovat suurimman osan komennustaan täydellisen pitkästyneitä ja vailla virikkeitä. Ikävystyneisyyteen sekoittuu pelko sodan ja kuoleman läheisyydestä. Levottomuus ja tylsistyminen purkautuvat typerinä tempauksina, kiusantekona ja mielen turruttamisena huumeilla ja lääkkeillä. Kun miehet sitten joutuvat keskelle taistelua, heistä ei kuoriudu sankareita, vaan he ovat edelleen vain hauraita ihmisruumiita, jotka voivat hetkessä lakata olemasta.

Kirjan ihmiset ovat korostetun ruumiillisia. Heitä runtelevat kuume ja ripuli, luodit ja pommit, seksuaalinen väkivalta ja huumeet. He hikoilevat, ulostavat, hilseilevät ja vuotavat verta. Ihmisruumiit tappavat ja tulevat tapetuiksi ja kaipaavat lähelleen toista ihmisruumista, toveria tai rakastettua. Entä ihmisen mieli? Tuhoaako sota ihmismielen vai paljastaako se jotakin, mikä on aina ollut olemassa?

Giordanon kirjoitustyylissä on jotakin, mikä miellyttää minua suuresti. Se on elävää mutta samalla hiukan etäistä, hiukan sivusta katsovaa. Rankoistakin asioista kirjoitetaan ikään kuin toteavasti, liikoja kauhistelematta. Jonkun muun kertomana olisin todennäköisesti vierastanut Ihmisruumiin tarinaa, mutta Giordanon kirjoittamana se vetosi niin voimakkaasti, että tämä hyllynlämmittäjä saa edelleen jäädä hyllyyni.

Ihmisruumiista ovat kirjoittaneet myös Lukuneuvoja, Nanna, Anneli, Omppu ja Mai Laakso.

Paolo Giordano: Ihmisruumis (Il corpo umano, 2012)
Suom. Helinä Kangas
WSOY, 2014

Paolo Giordano: Alkulukujen yksinäisyys

"He olivat rämpineet noiden vuosien läpi hengitystään pidätellen; Mattia torjui maailman ja Alice koki että maailma torjui hänet, ja kuten he olivat todenneet, siinä ei loppujen lopuksi ollut suurtakaan eroa. Heidän välilleen oli syntynyt epätäydellinen ja epätasapainoinen ystävyys, joka koostui pitkistä poissaoloista ja runsaasta hiljaisuudesta, tyhjästä puhtaasta tilasta, johon kummatkin saattoivat palata hengittämään aina kun koulun seinät kävivät liian ahtaiksi ja ahdistaviksi."

Paolo Giordanon Alkulukujen yksinäisyys oli odotellut lukuvuoroa useamman vuoden. Odotuksen aikana olin rakentanut kirjasta mielikuvan hyvin vaikeaselkoisena ja vaativana luettavana, ja olinkin hiukan yllättynyt siitä, kuinka vetävä ja nopealukuinen Giordanon esikoinen oli. Kirja ei ole kepeä, mutta teksti kulkee ilmavasti ja kertomuksen maailmaan sujahtaa vaivatta mukaan.

Kirjan alkuluvut ovat Alice ja Mattia, kaksi yksinäistä ja haavoittunutta sielua. Kumpikin kantaa mukanaan lapsuuden traumaa, joka tuntuu määrittävän heidän koko elämäänsä. Tai kenties kumpikin oli haavoittunut jo aikaisemmin  – ehkä yksinäisyys määrittäisi heidän elämäänsä joka tapauksessa, riippumatta varhaisista onnettomuuksista ja tragedioista.

Yksinäiset sielut kohtaavat toisensa – eivätkä kuitenkaan todella kohtaa. Alice ja Mattia tunnistavat toisissaan sukulaissielut, mutta kyvyttömyys kommunikoida ja päästää toinen ihminen lähelle erottaa heidät toisistaan.Vuodet erottävat Alicen ja Mattian myös maantieteellisesti, mutta näkymättömät siteet tuntuvat yhä yhdistävän heidät.

Giordanon tarinan imu syntyy ehkä siitä, että hänen päähenkilönsä eivät ole mitään hellyttäviä ressukoita tai viattomia uhreja. Molemmat ovat enemmän tai vähemmän itsekkäitä, välillä julmuuteen asti. Molemmat ovat myös varsin passiivisia elämässä ajelehtijoita: Alice ja Mattia eivät yritä tarttua ongelmiinsa tai elämäänsä vaan antavat tapahtumien enimmäkseen vain lipua ohi. He ovat ärsyttäviä, sydäntäsärkeviä, samaistuttavia, turhauttuvia ja siksi niin kiinnostavia.

Alice ja Mattia ovat keskiössä, mutta yhtä lailla yksinäisiä tuntuvat olevan kirjan muutkin henkilöt. Ystävät, kiusaajat, ihailijat, vanhemmat ja uskolliset palvelijat: löytääkö kukaan heistä todellista yhteyttä toiseen ihmiseen. Olemmeko lopulta kaikki yksinäisiä alkulukuja?

Giordano kirjoittaa kauniisti virtaavaa tesktiä, joka on tulvillaan melankoliaa. Kirjan tunnelma on omalaatuinen sekoitus kipua ja kepeyttä, julmuutta ja runollisuutta, levollisuutta ja rauhattomuutta.Päällimmäisenä soi loputtoman yksinäinen ja surumielinen molli.

Alkulukujen yksinäisyydestä ovat kirjoittaneet myös Sirri, Nanna, tuijata, Hanna, Sara, Katja ja Pihi nainen.

Paolo Giordano: Alkulukujen yksinäisyys (La solitudine dei numeri primi, 2008)
Suom. Helinä Kangas
Kansi/kannen kuva: Kristina Segercrantz/Mirjam van der Meer