lauantai 30. kesäkuuta 2018

Alison Bechdel: Lepakkoelämää

Kävin tällä viikolla lähikirjastossani. Kirjaston tärppipöytä juhlisti Pride-viikkoa sateenkaarikirjallisuutta esittelemällä, ja innostuin kun bongasin joukosta Lepakkoelämää-albumin. En ole koskaan lukenut Alison Bechdelin suurta suosiota nauttivaa sarjaa, vaikka olen jo pidempään halunnutkin siihen tutustua. Nyt siis pääsin vihdoin tutustumaan sarjaan tämän ensimmäisen suomennetun albumin parissa.


En lue kovinkaan paljon sarjakuvia – ehkä siksi että makuni on sarjakuvien suhteen varsin rajoittunut. Hylkään esimerkiksi heti sarjakuvat, joiden piirrostyyli ei miellytä silmääni. Pidän sarjakuvissa eniten yksinkertaisista ja arkisista tarinoista: en jaksa seurata mitään kovin monimutkaista tai vauhdikasta.

Kun sitten löydän sarjakuvan, josta pidän, pidänkin siitä yleensä todella paljon, ja luen suosikkisarjojani uudelleen ja uudelleen. Lepakkoelämään tykästyin heti ensi sivulta: juuri sellaista sarjakuvaa josta pidän!

Lepakkoelämää kuvaa lesbojen ystäväpiirin arkista elämä. On suhdesotkuja ja rakkaushuolia, naimisiinmenoa ja vauvahaaveita, töitä ja juhlia. Lisäksi käydään mielenosoituksissa ja Pidessa, ollaan vegaaneja ja poliittisesti korrekteja, murehditaan maailman tilannetta ja raivotaan uutisia lukiessa. Mukana on paljon viittauksia päivänpolitiikkaan, mikä sitoo tapahtumat kiinnostavasti aikaan ja paikkaan, 1990-luvun alun Yhdysvaltoihin. Toisaalta aiheet ovat sen verran ajattomia, ettei sarja tunnut yhtään vanhentuneelta.

Sarjan keskushahmo on Mo, jonka lasi on takuulla aina puolityhjä, ja joka hukuttaa ystävänsä ja kumppaninsa itsekeskeisiin valitusvirsiinsä aina silloin kun ei saarnaa oikeaoppisen ja tiedostavan elämäntyylin puolesta. Kerrassaan rasittava tyyppi siis, mutta kaikessa rasittavuudessaan sympaattinen ja samaistuttava.

Tykästyin luonnollisesti myös Mon kissoihin, Vanessaan ja Virginiaan.


Onneksi suomennettuja Lepakkoelämää-albumeita on vielä kolme lisää, ja pääsen nauttimaan Mon ja kumppaneiden seurasta vielä lisää.

Lepakkoelämästä ovat kirjoittaneet myös Sonja, Omppu, Katri ja Niina T.

Alison Bechdel: Lepakkoelämää (Dykes to Watch Out For - the Sequel, 1992 ja The Spawn of  Dykes to Watch Out For, 1993)
Suom. Stina Grönroos
Tekstaus: Hannele Kivilahti
Kansi: Janina Aire
Kääntöpiiri, 2000

maanantai 25. kesäkuuta 2018

Laura Gustafsson: Korpisoturi


Voi kuinka pidänkään Laura Gustafssonin tavasta kirjoittaa ja ajatella! En ole vähään aikaan ahmaissut kirjaa sellaisella vauhdilla kuin Korpisoturin, joka vei mukanaan huumorin, ironian, jännityksen ja saarnaamisen voimin.

Korpisoturi on lukemistani Gustafssonin kirjoista muodoltaan suoraviivaisin ja perinteisin: rönsyilevästi iloittelevaan Huorasatuun ja autofiktiiviseen Pohjaan verrattuna Korpisoturi on tiivis ja melkeinpä jännärimäisen juonivetoinen. Koukkuja, vinoa huumoria ja outoutta kuitenkin riittää tässäkin kirjassa, ja Gustafssonin omintakeinen tyyli on selkeästi tunnistettavissa.

"Nokkonen on tärkeimpiä suomalaisia ruokakasveja. Todellinen rautaisannos. Alkukesällä lehdet ovat pieniä ja suloisia, muuttuvat vanhetessaan repaleisiksi ja toukansyömiksi. Eivät siinä mielessä poikkea häpyhuulista mitenkään."

Kirjan korpisoturi on Ahma, mies joka on päättänyt vetäytä odottamaan väistämätöntä romahdusta linkolalaiseen utopiaansa. Erakkomökki syrjäseuduilta, omavaraisuus, aseistautuminen, selibaatti, irtautuminen yhteiskunnasta – ne kuuluvat Ahman suunnitelmiin. Todellisuudessa Ahma saattaa kuitenkin olla enemmän nettisoturi kuin korpisoturi. Survivalistia on mukava leikkiä, kun ruokaa voi käydä ostamassa kaupasta, juomavedet saa mökkinaapurin kaivosta ja nettiinkin pääsee kirjastosta. Kovin syrjäinenkään Ahman erakkomaja ei taida olla, päätellen siitä, kuinka tiuhaan siellä ramppaa ihmisiä.

Ahmalla on paljon teorioita ja nettikeskusteluista poimittuja mielipiteitä, mutta käytännön edessä hän usein hämmentyy, oli sitten kyse eläinten teurastamisesta, maanviljelystä tai naisista. Miten käy nettininjalle, jos yhteiskunta aivan oikeasti romahtaa? Voiko ihminen todella irtautua yhteisöstä ja muista ihmisistä?

Korpisoturi on päällisin puolin yksinkertainen mutta tarkemmin katsoen pinnan alta löytyy kerroksia, joissa riittää pohdittavaa. Tämä pätee niin kirjaan kuin Ahman hahmoonkin. Ahma on ärsyttävä, naurettava ja liikuttava. Ahma ajattelee elokuvien, tietokonepelien ja nettikeskustelujen kielellä ja yrittää elää omavaraistaloudessa metsän keskellä. Hän esittää kovanaamaa, mutta kiintyy nopeasti muihin ihmisiin (tajuamatta asiaa itse). Ahman voi nähdä traagisena sankarina  tai säälittävänä hahmona, mutta ehkä Ahma on loppujen lopuksi kuitenkin eniten kuin kuka tahansa meistä.

Gustafsson mahduttaa Korpisoturiin paljon asiaa ihmisen ja luonnon suhteesta, yhteisöllisyydestä, yhteiskunnasta, sukupuolista, vieraantuneisuudesta ja ideologioista. Kirjan herättämät ajatukset jäävät lukemisen jälkeen kieppumaan päässä. Korpisoturin lukeminen on mielelle kuin kylmä kylpy ruumiille: se herättää ja panee veren kiertämään nopeammin.

Korpisoturista ovat kirjoittaneet myös esimerkiksi Nanna, Tuomas, Suketus, Kaisa V, Arja ja Zephyr.

Laura Gustafsson: Korpisoturi
Kansi: Jussi Karjalainen
Into, 2016

maanantai 18. kesäkuuta 2018

Satu Taskinen: Lapset


"On toisaalta vaikea sanoa, onko tämä ennakointia, koska se perustuu muistoihin, kokemukseeen. Joten ehkä kyse onkin muistamisesta. Muisto ja oletetut tulevat tapahtumat olisivat silloin sama asia. Uskoo katsovansa tulevaisuuteen kun katsookin tosiasiassa menneisyyteen. Sillä lauseella olisi selitettävissä selvännäkijöiden ammattikuva, ja luultavasti se onkin selitetty. Sillä ja joillakin lisälauseilla."

Mies on menossa tyttärensä luo, lapsenlapsia juhlistamaan. Kuulostaa yksinkertaiselta: ei tarvitse kuin lähteä töistä vähän aikaisemmin, hakea lahjat lapsille ja ajaa juhliin. Mutta matka ei suju suunnitelmien mukaan – se tuntuu tyssäävän heti työpaikan parkkipaikalle, jossa mies, Navid, vain istuu autossaan. Hikoiluttaa, huimaa, ajatukset harhailevat. Vihdoin mies pääsee liikkeelle, mutta matka sujuu takkuisesti, kaikenlaista mutkaa ilmestyy jarruttamaan etenemistä. Navid kulkee Wienin katuja kuin Leopold Bloom pitkin Dublinia ja antaa ajatustensa ajelehtia.

Tajunnanvirran myötä lukijalle paljastuu pikku hiljaa kaikenlaista Navidista ja tämän elämästä. Käy selväksi, ettei Navidilla ole kaikki ihan kunnossa. Terveys reistailee, vaimolle on tapahtunut jotakin, suhteet tyttäriin ovat etäisemmät kuin Navid toivoisi. Mies murehtii elämäänsä, valintojaan, läheistensä huolia ja maailman tilaa. Toisaalta hän iloitsee satunnaisista kohtaamisista, ystävällisyyden osoituksista ja lapsista – ennen kaikkea lapsista. Omista lapsistaan, lapsista joita hän opettaa työkseen, tuntemattomista lapsista, jotka nauravat hänelle ravintolassa.

Satunnaisista huomiosta, muistoista ja pohdinnoista muodostuu vähitellen kokonaisen elämän kuva. Navid on selvästi mies, joka pyrkii kohti hyvää mutta tekee virheitä kuten jokainen meistä. Joskus voi olla helpompaa olla hyvä ajatuksissa kuin teoissa. Joskus on helpompi tehdä hyvää vieraille ihmisille kuin läheisille. Periaatteessa hyvyys on yksinkertaista, käytännössä maailma, elämä ja ihmiset voivat tehdä siitä monimutkaista.

Lapset ei ole mitenkään eityisen vaikea kirja, mutta keskittymistä sen lukeminen vaatii. Kun luin kirjaa hiljaisuudessa omassa rauhassani, teksti soljui eteenpäin vaivattomasti, ja uppouduin kirjan maailmaan. Kaikenlainen taustahäly ja keskeytykset sen sijaan häiritsivät lukemista, ja ajatukset lähtivät heti harhailemaan. Lapset ei ole niitä kirjoja, joita voi vaivatta lukea, kun samassa huoneessa katsotaan televisiota – ei ollut ainakaan minulle! Sen sijaan se on erinomaista lukemista pitkiin rauhallisiin hetkiin, kun voi omistautua vain tekstille ja ajatuksille: silloin Lapsista tulee lähes meditatiivinen lukukokemus.

Kirjan ovat lukeneet myös Maisku, bleue, Arja, Omppu, Linnea, tuijata ja Jokke.

Satu Taskinen: Lapset
Kansi: Jenni Saari
Teos, 2017

sunnuntai 10. kesäkuuta 2018

Helena Ruuska: Marja-Liisa Vartio - Kuin linnun kirkaisu


Helena Ruuskan elämäkerta Marja-Liisa Vartio - Kuin linnun kirkaisu piirtää kiinnostavan kuvan paitsi Marja-Liisa Vartiosta myös suomalaisesta modernismista ja 1950-60-lukujen kulttuuripiireistä. Ruuska kirjoittaa tarkkaa ja kuvailevaa tekstiä, joka tuo ihmiset ja miljööt elävinä lukijan eteen. On helppo nähdä mielessään Marja-Liisa nuorukaisten kanssa flirttailevana lukiolaistyttönä tai hurmaavana mutta levottomuudesta ja unettomuudesta kärsivänä nuorena aviovaimona Helsingin kulttuurielämän pyörteissä. Kirjallisuuspiirien pienet ja isommat skandaalit ja ihmissuhdekiemurat kiehtovat ja vähän naurattavatkin.

Muistan kiinnostuneeni Ruuskan kirjasta sen ilmestymisen aikoina, mutta sen lukeminen olisi silloin tuntunut vähän hassulta, koska en ollut lukenut lainkaan itse  Vartiota. Sittemmin olen lukenut kirjat Mies kuin mies, tyttö kuin tyttö ja Hänen olivat linnut, ja viehättynyt kovasti molemmista. Elämäkerran olin puolittain unohtanut, kunnes se sattumoisin tuli vastaan kirjastossa, ja päätin että nyt voisi olla hyvä aika ottaa kirja lukuun.

Kirjailijaelämäkertaa voi varmaan pitää onnistuneena, jos se herättää halun lukea, ja tässä Ruuskan teos ehdottomasti onnistuu. Haluan nyt lukea kaikki loputkin Vartion romaanit (erityisesti Kaikki naiset näkevät unia houkuttaa), ja myös muut aikakauden kirjailijat kiinnostavat. Ruuska kuvaa kiehtovasti Vartion kirjojen syntymistä, kirjoitusprosessia, linkkejä faktan ja fiktion välillä sekä kirjallisen tyylin muokkautumista.

Ruuska kirjoittaa perusteellisesti – välillä hiukan turhankin yksityiskohtaisesti. Hän saattaa kuvata hyvin tarkasti jotakin keskustelua tai riitaa, joka ei loppujen lopuksi tunnu kovin merkitykselliseltä, ja myös Marja-Liisan lapsuus- ja nuoruusvuodet saavat kirjassa vähän turhankin paljon tilaa. Itse olisin mielelläni lukenut vielä enemmän kirjoittamisesta ja Vartiosta kirjailijana, mutta voin kuvitella etteivät nekään aiheet kaikkia lukijoita jaksa loputtomasti kiinnostaa. Yleisesti ottaen taide ja yksityiselämä ovat kirjassa kuitenkin hyvässä tasapainossa, ja Vartiosta syntyy elävä ja kokonainen kuva niin ihmisenä kuin kirjailijanakin.

Kirjasta ovat kirjoittaneet myös jaana, Maria, Erja ja Jenni.

Helena Ruuska: Marja-Liisa Vartio. Kuin linnun kirkaisu
Kansi: Martti Ruokonen
WSOY, 2012