lauantai 28. joulukuuta 2013

Yasunari Kawabata: Lumen maa


"Kylmät, pilviset päivät seuraavat toisiaan Lumen maassa kohta kun puut ovat ruvenneet varistamaan lehtiään ja tuuli viilentynyt. Taivas näyttää alati hautovan pyryä. Lähellä ja kaukana käy korkeiden vuorten 'huippurengas' – niin kuin sikäläinen väestö sanoo – valkeaksi. Rannikolla mylvii meri, täällä vuoret; kuuluu kaukaista jyminää, jota kansa sanoo 'mahan murinaksi'. Kun näkee 'huippurenkaan' ja kuulee 'mahan murinan', on pian lumituisku tiedossa. Tämänkin Shimamura oli lukenut vanhasta kirjasta."

Lumen maa on alue Hondon saaren pohjoiskärjessä. Kuumien lähteidensä ja kauniiden maisemiensa vuoksi se on matkailijoiden suosiossa: esteetikot saapuvat Lumen maahan ihailemaan lumisia vuorenhuippuja tai syksyn vaahteranlehtien loistoa. Erääseen Lumen maan syrjäiseen pikkukaupunkiin saapuu myös tokiolainen Shimamura, varakas mies joka tuntee joutilaan elämäntapansa olevan vaaraksi itsekunnioitukselleen. Matkat vuoriston rajaseuduille ovat Simamuralle keino kasvattaa itsekunnioitusta – kenties myös tuntea jotakin. Shimamuran elämänasennetta kuvaa hänen usein käyttämänsä ilmaus, vaivanhukkaa. Vaivanhukkaa tuntuvat Simamuran mielestä olevan kaikki ponnistelut, harrasteet ja usein tunteetkin.

Shimamura tapaa kuitenkin Lumen maassa kaksi naista, jotka saavat hänet palaamaan pieneen kylään yhä uudelleen. Voimakkaampi suhde hänellä on nuoreen geishaan, Komakoon, joka on kiehtova yhdistelmä ilolintumaisuutta ja puhtautta. Etäämmältä Shimamuraa kiinnostaa nuori Yoko, jonka ääni on niin kaunis, että se tekee alakuloiseksi.

Outo unenomaisuus hallitsee Kawabatan pienoisromaania. Kovin paljon ei oikeastaan tapahdu, mutta kirjan tunnelma on tiheä. Se miltä asiat ja ihmiset näyttävät on ainakin pintatasolla merkittävämpää kuin se mitä tapahtuu tai tehdään. Aikakin tuntuu välillä liikkuvan kuin unessa takautumineen ja siirtymineen.

Lumen maa on ehdottomasti esteettinen kirja, mikä ei tarkoita että se olisi kauttaaltaan kaunis. Shimamura ei esimerkiksi päähenkilönä ole erityisen miellyttävä kaikessa etäisyydessään ja sitoutumattomuudessaan. Hän kykenee suuriin tunteisiin, mutta niitä herättävät hänessä pikemminkin kuvat ja äänet kuin ihmiset. Tunteet ovat kirjassa usein kätkettyjä – kuin geishan valkoiseksi maalattujen kasvojen taakse piilotettuja. Henkilöt ovat yksinäisiä, kenties masentuneitakin, ja tuntuvat puhuvan toistensa ohi.

Verkkaisessa tapahtumattomuudessaan ja esteettisyydessään Lumen maa muistuttaa välillä enemmän runoa kuin tarinaa. Se tuo lukijan eteen kuvia, jotka ovat välillä häikäisevän kauniita, välillä häiritseviä tai yllättäviä. Humalainen geisha puree käsivartensa ihon verille, krysanteemeista riippuvat jääneulaset näyttävät liivatteelta, Komakon suu on kuin iilimatorengas. Kirja tulvii värejä, valoa ja pimeyttä: Komakon puhtaaksi pesty iho hehkuu yhtä punaisena kuin vaahteranlehdet syksyllä, jääpirstaleet kimaltavat ja Linnunrata huuhtoo maata harsomaisella valollaan.

Lumen maa on täydellinen kirja hitaisiin hetkiin ja kiireettömän harmaisiin päiviin. Minut kirja onnistui kietomaan kummalliseen lumoukseen, etäiseen mutta vahvaan kuten kirja itse. Se sai minut kaipaamaan lunta ja talven valoa, yksinäisiä hetkiä vuoristossa ja hidasta kauneutta, jota voisi löytää teeseremonioista tai kylpyläelämästä.

Lumen maan ovat lukeneet myös Sara, Valkoinen Kirahvi, Katja, Sanna ja Jenni.

Yasunari Kawabata: Lumen maa (Yukiguni, 1947)
Englannista ja saksasta suomentanut Yrjö Kivimies
Kansi: Markko Taina
Tammi, 2012/1958

sunnuntai 22. joulukuuta 2013

Rauha S. Virtanen: Joulukuusivarkaus


Joulukuussa Lumiomenan Katja on viettänyt lumisten kirjojen viikkoja, joiden aikana hän on kirjoittanut blogiinsa kirjoista, joissa lumi on tavalla tai toisella merkittävä elementti. Teema oli minusta niin viehättävä, että halusin ehdottomasti osallistua lumiviikkoihin, ja olenkin nyt lukenut kaksi lumiaiheista kirjaa, joista ensimmäisenä esittelen Rauha S. Virtasen nuortenkirjan Joukukuusivarkaus. Kirja sopii erinomaisesti paitsi lumiteemaan myös näihin joulunaluspäiviin, sillä Joulukuusivarkaudessa eletään juuri näitä hetkiä vuonna 1970 – kirjassa riittää runsaasti niin lunta kuin joulutunnelmaakin.

"Jonkunhan oli otettava jutut tosissaan. Jengit puhuivat ja paasasivat porvarillisten arvojen murskaamisesta ja myyttien horjuttamisesta ja vaelsivat pontevin mielin mielenosoituksissa, mutta entä sen jälkeen? Joka iikka painui taatusti kotiin syömään kinkkua ja riisipuuroa. Kukaan ei pilannut kotinsa joulua.
Eirako olisi ainoa, joka pilaisi?
Hän katseli perhettä. Siinä ne nyt hymyilivät hökötyksissään kaikki. Tortut, olut, joulukertomus – voi hyvät ihmiset, miten äkkiä niiltä vaikeudet unohtuivat, kun niikseen tuli. Fiilinki nousi kuin pullat uunissa.
Ei kai kukaan täysjärkinen ihminen tahtonut näiltä pilata pieniä iloja. Ei hänkään, se oli selvä. Toiselta taholta olisi kai ilonpilaaminen aloitettava." 

Eira on Nurmen vähävaraisen työläisperheen vanhin lapsi. Aikaisemmin Eiran elämän täyttivät hippiaate, Hair-musikaali ja liehuvakutrinen poikaystävä Jusse Raikala. Ensimmäisen lukiovuoden syksynä Eira on kuitenkin kokenut poliittisen herätyksen: popparit ovat vaihtuneet Leniniin ja Che Guevaraan ja Jussea enemmän Eiraa kiinnostaa vasemmistonuorten johtajahahmo, fanaattinen ja karismaattinen Lenni.

Eiran Jarkko-veljeltä taas on laittomasti pidätetty kukkakaupan palkka: rahoilla oli ollut tarkoitus ostaa perheelle joulukuusi. Kun Jusse ehdottaa, että Eira ja Jarkko varastaisivat kuusen hänen rikkaan isänsä metsästä, sisarukset ryhtyvät tuumasta toimeen. Jouluun on kaksi yötä, ja sekä Nurmen että Raikalan perheet valmistautuvat jouluun omilla tavoillaan – ja kaupungin ylle lankeaa lumisade "tasaisesti kuin ei aikoisi koskaan tyrehtyä." 

Joulukuusivarkaus edustaa Lintu pulpetissa -kirjan ohella Virtasen poliittista nuortenkirjallisuutta. Ehkä juuri vasemmistolaisen sävyn vuoksi nämä kaksi kirjaa eivät ole yhtä tunnettuja ja rakastettuja kuin esimerkiksi Selja-sarja. Poliittisuuden vuoksi näihin kirjoihin on tietysti nykyperspektiivistä helppo suhtautua kriittisesti tai naureskellen – toisaalta niistä voi lukea kiehtovaa ajankuvaa 70-luvusta jolloin rintapielet koristettiin Lenin-merkeillä ja mielenosoitukset ovat kuin suola puurossa: jos niitä ei jossain yhteydessä ole, niitä suorastaan kaipaa. Minulle nämä kaksi kirjaa ovat olleet hyvin rakkaita: poliittinen ote ei ole minua häirinnyt vaan enemmänkin kiinnostanut, ja lisäksi molemmissa kirjoissa on erinomaista henkilö- ja perhekuvausta, kuten Virtaselta sopii odottaakin. Ja vaikka kirjan nuorten marxilaiset ihanteet tietysti ovat auttamatta vanhentuneet, ei kaikkea kaupallisuuteen ja epätasa-arvoon kohdistuvaa kritiikkiä kannata ohittaa ajattelematta.

Nuoruudesta muistan, että Joulukuusivarkaus tuntui melkeinpä rankalta kirjalta. Sen maailma on varsin kaukana Seljojen nostalgisesta idyllistä: kirjassa tupakoidaan, ryypätään ja kärsitään kauheaa krapulaa. Raikalan perheen isä on väkivaltainen ja tyrannimainen: kohtaus jossa isä riepottaa Jussea tukasta pitkin keittiötä on piirtynyt lähtemättömästi mieleeni. Seksiä kirjassa ei sentään harrasteta, mutta siihenkin viitataan melko suoraan. Nykypäivän nuortenkirjoissa on varmasti paljon hurjempiakin juttuja, mutta 80-luvun nuorelle Joulukuusivarkaus tuntui tietystä vanhanaikaisuudestaan huolimatta varsin realistiselta nuorisokirjalta. Perhe-elämä ei suju suinkaan kitkattomasti, ja nuorten kokemuksissa oli paljon tuttua: ensimmäiset kuukautiset, kahnaukset vanhempien kanssa, ihastumiset.

Ja sitten on joulu. Virtasen Tapaamme Seljalla -kirjassa vietetään myös joulua, ja siinä joulu on lyhteineen, joulupöytineen ja lahjoineen harmonisen idyllinen. Joulukuusivarkaudessa jouluun mahtuu niin harmoniaa kuin säröäkin. Eira tovereineen suunnittelee kaupallista joulua vastustavaa mielenosoitusta, Nurmen perheessä äiti itkee, kun lapset syövät vieraille tarkoitetut joulutortut ja Raikaloiden ulkoisesti täydellinen joulu näyttäytyy ironisessa valossa isän väkivaltaisuuden ja Jussen kapinan valossa. Mutta mahtuu kirjaan idylliäkin. Salassa tehtyjen joululahjojen kutkuttavaa jännitystä, isälle yllätykseksi ostetun kaljakorin tuottama riehakas ilo ja puhtaaseen lumeen peittynyt öinen maisema.

Pari vuotta sitten myös Katja luki Joulukuusivarkauden joulun alla.

Rauha S. Virtanen. Joulukuusivarkaus
Kansi: Katriina Viljamaa-Rissanen
WSOY, 1970

perjantai 20. joulukuuta 2013

Jouluisia kysymyksiä ja vastauksia


Joku on saattanut huomata, että blogissani on ollut viime viikkoina melko hiljaista. Syynä ovat olleet ennen kaikkea opiskelukiireet. Näin loppuvuodesta esseiden ja tehtävien deadlinet ovat kaatuneet ryminällä niskaan. Muutenkin elämässä on ollut kaikenlaista pientä hässäkkää esimerkiksi työrintamalla, joten viime viikkoina en ole juurikaan ehtinyt lukea (lukuunottamatta sellaisia kirjoja kuin Viestintäoikeuden käsikirja ja Internet ja etiikka) tai blogata.

Eilen kuitenkin alkoi parin viikon joululoma, jonka aikana aion ehdottomasti ainakin lukea! Ja joulustella. Virittäydynkin nyt joulutunnelmiin vastaamalla Lumiomenan Katjan haasteeseen. Haasteen idea on seuraavanlainen:

1. Kerro pari asiaa itsestäsi tai päiväsi kuulumisista. Liitä myös kuva.
2. Vastaa haastajan kysymyksiin, jos se tuntuu sinusta mukavalta.
3. Voit muuttaa haasteen sisältöä mieleiseksesi.
4. Keksi haluamasi määrä kysymyksiä.
5. Haasta haluamasi määrä blogeja mukaan.

Heräsin aamulla aikaisin ja nautiskelin rauhallisesta aamupalahetkestä johon kuului tietenkin myös kirjan lukemista. Oi autuutta! Sen jälkeen olen hiukan siivoillut, käynyt lenkillä ja tehnyt yhden pienen koulutehtävän, joka piti palauttaa ennen joulua. Iltasella ajattelin vielä käväistä tekemässä joululahjaostoksia ja sen jälkeen toivottavasti käpertyä sohvannurkkaan glögimukin tai viinilasin kanssa.

Sitten Katjan kysymyksiin. Katja päätti kysellä jouluisia kysymyksiä, ja sehän joulun ystävälle sopii!

1. Mikä on joulun paras herkku?
Mahdoton valita vain yhtä. Pidän kovasti kaikista jouluisista kaloista: graavikaloista, silleistä ja lipeäkalasta. Joulua on myös vaikea kuvitella ilman riisipuuroa tai glögiä. Tai suklaata.

2. Joulukuusi: luonnonkuusi, kasvatettu, muovinen tai ei kuusta ollenkaan?
Joulu tulee minulle ilman kuustakin, mutta jos joulukuusi hankitaan, niin sitten mieluiten aito kuusi. Omaan kotiin en ole kuusta koskaan kaivannut, mutta muutaman kuusenoksan voisin kyllä hankkia tuoksua tuomaan.

3. Oletko joulun suhteen konservatiivinen tai uutta etsivä?
Enemmän konservatiivisen puolelle kallistuva, sillä jouluun kuuluvat kyllä mielestäni tietyt perinteet. Joulun ei kuitenkaan tarvitse aina mennä ihan saman kaavan mukaan. Jouluihini tuo vaihtelua esimerkiksi se, missä aatto ja joulunpyhät vietetään. Tänä vuonna menemme ensimmäistä kertaa aatoksi mieheni siskon luo, eli luultavasti on taas hiukan erilainen joulu luvassa. Ihanaa oli myös pari vuotta sitten viettää joulua kahden kesken omassa kodissa.

4. Mitä teet vanhoille joulukorteille?
Usein olen säästänyt ne ensi vuoteen ja askarrellut niistä pakettikortteja.

5. Jos saisit suositella blogisi lukijoille vain yhtä kirjaa joululukemiseksi, mikä tuo kirja olisi?
Jouluna on ihana lukea jotakin rauhallista, polveilevaa ja tunnelmallista. Esimerkiksi jotakin laadukasta mutta ei hirveän vaativaa klassikkoa. Suosittelenkin joululukemiseksi John Galsworthyn Forsytein tarua, joka on ihana sukutarina täynnä ihmissuhdekiemuroita, yhteiskunta-analyysia ja brittiläisyyttä.

Olen nyt laiska lomalainen enkä haasta ketään, mutta olisi toki mukava kuulla muidenkin joulumietteitä joko kommenteissa tai blogeissa.

maanantai 9. joulukuuta 2013

Claire Dederer: Elämäni asennot - Mitä jooga minulle opetti



"Se oli toimintatapani joogassa: silkkä päättäväisyys. Minähän tekisin sen. Tuli mitä tuli Olin valmis yrittämään aivan kaikkeni. Kaikki asennot eivät olleet omiaan ponnisteluun, mutta seisoma-asennot olivat. Jostain syystä en nähnyt ironiaa siinä, että väänsin itseni väkisin kohti vapautta."

Claire Dederer on yhdysvaltalainen toimittaja ja äiti. Ja suorittaja. Vuosituhannen alun Seattlessa äitiys otetaan vakavasti: on kantoliinat, täysimetys ja kiintymysvanhemmuus. Silloinkin, kun Dederer ei viitsi tai jaksa noudattaa hyvän äitiyden ja hyvän ihmisen sääntökirjaa, hän tietää ahdistavan tarkasti, mitä säännöt pitävät sisällään. Lapsiperheen arjen ja rahahuolien keskellä Clairen mies masentuu ja avioliitto kärsii. Näistä asiosta ei kuitenkaan puhuta ja Claire onnistuu piilottamaan ahdistuksensa itseltäänkin.

Joogasta Claire löytää aluksi vapauden tunteen ja pakopaikan arkielämän huolista. Mutta kuten useimmat joogaa harrastaneet tietävät, joogaakin on helppo alkaa suorittaa. Täydellisistä asanoista, notkeammasta vartalosta ja säteilevämmästä olemuksesta voi tulla tavoitteita, jotka kätkevät alleen sen, mikä joogassa alunperin viehätti. Näin käy Clairellekin, ja vaatii monta vuotta ennen kuin hän ymmärtää, että mitä pidempään hän harjoittaa joogaa, sitä huonommaksi hän siinä tulee. "Eivätkä sanat riitä kertomaan, miten helpottavaa se on."

Pidin tästä Dedererin omaelämäkerrallisesta joogakirjasta todella paljon. Dederer kirjoittaa paljosta muustakin kuin joogasta (äitiydestä, lapsuudestaan, sukupolvikokemuksista), mutta minulle jooga oli kuitenkin tässä kirjassa Se Juttu. Dederer kirjoittaa joogasta viehättävän raikkaasti ja teeskentelemättä, mutta silti selvästi aihetta rakastaen. Hän tutkii vanhoja joogatekstejä ja pohdiskelee, onko länsimaisella ihmisellä edes oikeutta harrastaa kuntoilujoogaa – vaikka se koristeltaisiinkin hengellisellä kuorrutuksella. Toisaalta hän kadehtii hoikkien ja lihaksikkaiden jooganeitojen vartaloita, ja tavoittelee kiihkeästi täydellistä alaspäin katsovaa koiraa. Hän miettii, miksi ylösalaiset asennot ovat niin pelottavia, ja voiko joogan opetuksia siirtää muille elämänaluille.

Vaikka kirja on eräänlainen kasvukertomus tai selviytymistarina, Dederer ei suinkaan tarjoile joogaa ratkaisuksi elämän ongelmiin. Hän käsittelee joogan kautta erilaisia teemoja, mutta sen kummemmin elämässä kuin joogassakaan ei koeta suurta valaistumista. Ellei sellaiseksi voida laskea sitä, että kummastakaan ei koskaan tule täydellistä, ja että vähempikin ponnistelu  riittää.

Jostakin syystä koin tämän kirjan lukemisen äärimmäisen rentouttavaksi. Aloin toivoa, ettei kirja lainkaan loppuisi, että voisin vielä jonkin aikaa ravita stressaantunutta mieltäni Dedererin tarinoinnilla. Kirja on hauska mutta ei ärsyttävällä tavalla liian vitsaileva, ja Dederer kirjoittaa ilahduttavan paljon esimerkiksi ruuasta, kirjoista ja kävelemisestä, eli itselleni kovin rakkaista aiheista. Kirjan käännöstäkin uskaltaisin kehua onnistuneeksi. Tällaisten kevyen jutustelevien kirjojen suomennoksissa on usein hiukan kömpelö kaiku, mutta tässä jutustelu oli minusta taipunut varsin mukavasti suomen kielelle.

Jotta tästä kirjasta nauttisi, täytyy luultavasti olla ainakin jonkin verran kiinnostunut joogasta – vaikka kirjassa siis muutakin sisältöä on. Minulle tämä toimi paremmin kuin hyvin.

Myös Norkku on lukenut kirjan.

Claire Dederer: Elämäni asennot. Mitä jooga minulle opetti. (Poser. My Life in Twenty-three Yoga Poses, 2011)
Suom. Jaana Iso-Markku
Kansi: Eevaliina Rusanen
Tammi, 2012

maanantai 2. joulukuuta 2013

Lionel Shriver: Kaksoisvirhe


"Yksi muistikuva pysyi terävänä hänen mielessään. Valkoiset vaatteet hohtivat, sierettynyt käsi ojentui nauhan yli ottamaan sormusta, ja rauhantuomari lausui: "Julistan teidät nyt mieheksi ja vaimoksi". Avioliittoon siunattuina Eric ja Willy seisoivat verkon vastakkaisilla puolilla."

Avioliitto ja tennis. Mies ja nainen kilpailemassa niin pelissä kuin rakkaudessakin. Tällaisista aineksista voisi kehittää nokkelan ihmissuhdekomedian. Tai sitten voi tehdä kuten Lionel Shriver ja sepittää kirpeän ja paljaaksi riisuvan kuvauksen parisuhteen ja rakkauden mahdottomuudesta. 

Willy ja Eric ovat kaksi parikymppistä tennispelaajaa, jotka ihastuvat ja rakstuvat toisissaan muun muassa siihen, että kumpikin on tennispelaaja. Kuinka hienoa onkaan saada kunppani, joka ymmärtää omaa elämäntapaa ja kunnianhimoa! Vai onko sittenkään? Kun Willyn ura kääntyy laskuun Ericin kiivetessä yhä korkeammalle rankingissä, unelmaliitosta tulee pian taistelukenttä.

Olin kuullut Kaksoisvirheestä varsin paljon kriittisiä kommentteja – jopa teilauksia – joten en ollut asettanut odotuksiani kirjan suhteen hirveän korkealle, vaikka Shriveristä olen erittäin paljon pitänytkin. Ja täytyy sanoa, että minustakin Kaksoisvirheessä oli kirjana aika paljon ongelmia, vaikkei se minusta huono ollut.

Kaksoisvirheen yksi ongelma oli ehkä se, ettei Shriver antanut minulle tarpeeksi syitä tsempata pääparia. Willyn ja Ericin suhde tuntuu alusta asti kilpailuhenkiseltä ja tuhoontuomitulta, ja välillä oli vaikea ymmärtää, miksi he yleensäkään olivat yhdessä. Jos Shriver olisi kuvannut enemmän parin onnenhetkiä ja vakuuttanut minut siitä, että ainakin jossain vaiheessa Willy ja Eric olivat kuin yhden pallon kaksi täydellisesti yhteen sopivaa puoliskoa, heidän aviollista kamppailuaan olisi ollut mielenkiintoisempi seurata. Olisin kaivannut suurempaa jännitettä, myötä- ja vastamäkeä. Nyt kaksoisvirhe oli lähinnä pelkkää vastamäkeä.

Willyn hahmossa on vähän samaa ongelmaa. Shriver on mestari luomaan kirjoihinsa vaikeita, jopa epämiellyttäviä antisankarittaria, mutta monessa muussa kirjassa hän on onnistunut voittamaan minut näiden vaikeiden naistensa puolelle. Wllystä sen sijaan oli aika vaikea löytää pehmentäviä piirteitä, vaan hän oli jokseenkin tuskastuttava päähenkilö kaikessa itsekeskeisyydessään ja kilpailuhenkisyydessään. Mielenkiintoinen kyllä, mutta aika yksipuolinen.

Pidin kyllä Kaksoisvirheestä paljonkin, vaikka siinä oli minusta heikkouksia, ja vaikka se oli minulle Shriverin kirjoista ehdottomasti laimein lukukokemus. Pidän kuitenkin sen verran paljon Shriverin tavasta kuvata maailmaa ja ihmisluontoa, että tällaisen vähän huonommankin esityksen parissa viihdyin erinomaisesti. Yksi kirjan vahvuuksista oli esimerkiksi se, että tapahtumat kuvattiin aina Willyn kautta, mikä teki Ericistä henkilöhahmona kiehtovasti tulkinnanvaraisen.

Kaksoisvirheestä ovat kirjoittaneet myös Miia, Leena, Tuulia, Anni, Katri, Sanna ja Karoliina.

Lionel Shriver: Kaksoisvirhe (Double Fault, 1997)
Suom. Hanna Sola
Kansi: Jussi Jääskeläinen
Avain, 2007