Granta 3: Parhaat nuoret suomalaiset kertojat

Ongelmallinen tapaus tämä Suomen Grantan kolmas numero. Kokoelma esittelee 20 nuorta suomalaista kirjailijaa, jotka siis kokoelman alaotsikon mukaan edustavat sukupolvensa parhaimmistoa. Ongelmallista ei ole nuoruuden määrittely (korkeintaan 40-vuotta) eikä parhaimmiston valitseminen – parhaushan on joka tapauksessa suhteellista ja tämän kokoelman valinnat ovat varmasti aivan päteviä.

Granta 3 on kuitenkin hyvin hajanainen ja laimea kokonaisuus. Ja tämä johtuu pääasiassa siitä, että yli puolet kirjan teksteistä on otteita kirjailijoiden tulevista romaaneista. Sinänsä voisi ajatella, että olisi mukavaa päästä kurkistamaan lempikirjailijoiden tuleviin tuotoksiin etukäteen. Tai tutustua ennalta tuntemattomien kirjailijoiden teksteihin pienten näytepalojen kautta. Käytännössä tämä ei kuitenkaan oikein toimi. Romaaniotteet jäävät irrallisiksi, koska harva näistä teksteistä toimii itsenäisenä kokonaisuutena.

Poikkeuksiakin joukossa on. Leena Parkkisen Huomispäivän aave on melkein kuin novelli ja herätti samalla kiinnostusta saada lukea koko tarina. Kaj Korkea-ahon romaaninäyte toimii varmasti jännityksen ystäville varsin hyvänä houkuttimena, sen verran kutkuttava asetelma tekstinpätkässä esitellään. Myös Miina Supisen teskti toimii vaikka ei tyyliltään minuun niin vedonnut.

Romaaninäytteiden lisäksi kokoelmassa on mukana seitsemän novellia sekä yksi kuunnelmakäsikirjoitus. Sofi Oksasen kuunnelma tuntui virkistävältä ihan senkin vuoksi, että se poikkesi tekstityypinä muista kokoelman jutuista. Ylipäänsä Grantan novellit jättivät tällä kertaa kovin laimean jälkimaun. Ihan kelpo juttuja, mutta ei mitään kovin säväyttävää. Marjo Niemen ja Jaakko Yli-Juonikkaan novellit nousivat hienovireisessä ahdistavuudessaan ehkä suosikeiksini. Sekä Niemen että Yli-Juonikkaan teksteissä oli sellaista avoimuutta ja haastetta, jota novelleilta usein kaipaan.

Seuraavaan Grantaan toivon vähemmän romaaninäytteitä ja mehevää teemaa.

Jennille jäi Grantasta sekava fiilis. Zephyr pohtii, keitä kokoelmassa olisi pitänyt olla.

Granta 3. Parhaat nuoret suomalaiset kertojat.
Toim. Aleksi Pöyry
Kansi ja kuvitus: Elina Warsta
Otava, 2014

Anton Tšehov: Lokki

"Medvedenko: Miksi te käytte aina mustissa?
Maša: Tämä on surupuku. Suren omaa elämääni. Olen onneton."

Levottomat. Kun mikään ei tunnu miltään.

Anton Tšehovin Lokki kuvaa pientä seurapiiriä Venäjän uneliaalla maaseudulla. Maatilalla aikaansa tappavat kirjailijat, näyttelijät sekä näiden ympärillä pyörivät sukulaiset ja tuttavat. Keskiössä on kaksi kirjailijaa ja kaksi näyttelijää. Trigorin on ihailtu ja menestynyt kirjailija, Treplev aloitteleva näytelmäkirjailija joka haluaisi uudistaa teatteria. Treplevin äiti Irina on menestynyt mutta vanheneva ja siis loistoaan jo menettävä näyttelijä, kun taas rikkaan tilanomistajan tytär Nina vasta haaveilee näyttelijän urasta, menestyksestä – ja Trigorinista.

Näytelmän kaikki henkilöhahmot ovat melkeinpä surkuhupaisasti rakastuneet vääriin ihmisiin. Kukaan ei saa vastakaikua tunteilleen, ja näytelmän ihmissuhteet muodostavat sokkeloisen ristikuvaston. Jotkut henkilöhahmot päätyvät järkiavioliittoon todetessaan romanttiset haaveensa turhiksi – toiset tuhoavat itsensä pitäessään itsepäisesti kiinni unelmistaan.

Rakkauden lisäksi haaveillaan taiteellisesta menestyksestä ja kuuluisuudesta, jotka voisivat olla konkreettisia todistuksia elämän merkityksellisyydestä, siitä että on saanut aikaan jotakin todellista. Mutta menestys ja ihailukin voivat osoittautua pettymyksiksi, kun nekään eivät tunnu miltään. Tai sitten käy kuten Irinalle: ihailusta muodostuu elämän ainoa sisältö, jota ilman todellisuus uhkaa hajota.

En ole koskaan nähnyt Tšehovin Lokkia lavalla, mutta ainakin luettuna näytelmä tuntui hyvin ajattomalta ja puhuttelevalta. Henkilöhahmot kaikkine ongelmineen ja huolineen voisivat aivan hyvin elää meidän joukossamme tänäänkin. Ihmisen yksinäisyys ja merkityksen etsiminen elämän rajallisuuden edessä ovat teemoina ikuisia, ja kovin ajankohtaiselta tuntuu myös kuuluisuuden ja menestyksen ihannointi.

Näytelmän tunnelma on melankolinen ja loppua kohti yhä alistuneempi. Unelmat ovat pettäneet.  Lokin ihmiskohtalot ovat tavanomaisuudessaan traagisia ja henkilöhahmojen tyhjänpäiväisten keskustelujen taustalla voi aistia suurta ahdistusta. Surumielisyydestä huolimatta näytelmästä löytyy lempeyttä ja huumoriakin. Murhenäytelmä, mutta hyvin inhimillinen sellainen.

Lokin ovat lukeneet myös Jokke, π, Satu, Suketus, Taru ja Elma Ilona.

Anton Tšehov: Lokki (Tšaika, 1896)
Suom. Jalo Kalima
Esipuhe: Kirsikka Moring
Kansi/kannen kuva: Liisa Holm/Ilja Repin  
WSOY, 1998

Hyppää lavalle! Antti Raivio: Skavabölen pojat ja Huokausten laakso

Superlatiiveja ja muita ylisanoja tulee välillä käytettyä liian herkästi. Kuinka moni hienokaan kokemus esimerkiksi räjäyttää tajunnan? Ei varmaan loppujen lopuksi kovinkaan moni. Mutta ainakin yhdestä taiteellisesta elämyksestä voin vilpittömästi sanoa, että tajuntaani vähintäänkin ravisteltiin voimalla: kyseessä on Antti Raivion näytelmä Skavabölen pojat, jonka näin Q-teatterissa 1990-luvun alussa. Vaikka olin tuolloin ahkera teatterissakävijä, en ollut koskaan nähnyt mitään mikä olisi tuntunut samaan aikaan niin todelliselta ja sydämeenkäyvältä, ja kuitenkin selvästi taideteokselta, joltakin elämää suuremmalta. Pari vuotta myöhemmin näytelmän jatko-osa Huokausten laakso oli sekin kauneinta ja ihmeellisintä, mitä saatoin kuvitella.

"RUPERT
[...] Supergalifaktilisbieksbialidouzon. Maailman pisin sana. Walt Disneyn keksimä. Sekään ei tarkota mitään."

On siis kulunu pari vuosikymmentä siitä, kun näin Skavabälen pojat. Olin katsomassa viimeisiä esityksiä, ja ehdin harmikseni nähdä näytelmän vain kerran. Näytelmän yksityiskohdat ovat aika lailla hävinneet muististani, mutta tunnelman ja esityksen jättämän jäljen muistan. Pari vuotta myöhemmin kävin katsomassa Huokausten laakson muistaakseni kolme kertaa, ja sen muistankin paljon selvemmin. Nyt luin näytelmät ensimmäistä kertaa, ja tuntui kuin olisin palannut omaan nuoruuteeni.

Minun on täysin mahdotonta suhtautua näihin näytelmiin vain tekstinä, sillä ne ovat niin voimakkaasti sidoksissa paitsi omiin kokemuksiini, myös Q-teatterin tulkintaan. Näen lukiessani vereslihalla esiintyvät nuoret näyttelijät. Hannu Kiviojan Rupertina. Leo Raivion Evertinä. Tommi Korpelan, Vera Kiiskisen ja Heli Takalan. Nämä näytelmät olivat niin pitkään minulle melkeinpä mittari sille, mikä on hyvää teatteria, etten pysty vuosienkaan jälkeen suhtautumaan niihin objetiivisen kriittisesti.

"ISÄ
 Tiedätkö Heikki Herman Hiiri kuinka isä sua rakastaa. Eikö ollu hyvä ettei tehty aborttia? Eikö näin?

EVERT
Nii. Rosolli on paljon parempaa."

Näytelmät kertovat kahdesta veljeksestä, Rupertista ja Evertistä. Skavabölen pojissa kertojana on isoveli Rupert - Huokausten laaksossa lapsuutta muistelee pikkuveli. Kummassakin näytelmässä liikutaan ajassa ja paikassa: 80-luvulla, jolloin aikuisuuden kynnyksellä tasapainoilevat veljekset muistelevat lapsuuttaan; 70-luvulla, jolloin pojat todistavat vanhempien avioeroa ja perheen hajoamista; ja 60-luvulla, jollloin isä ja äiti ovat nuoria ja rakastuneita. Keskiössä on lapsuus 70-luvulla, isän alkoholismi, äidin henkinen hajoaminen ja avioeron mukanaan tuoma taistelu lapsista. Koska näkökulma on lapsen (tai lapsuuttaan muistelevan nuoren), mukaan mahtuu epävarmuutta, pelkoa ja surua mutta myös leikkiä ja fantasiaa. Raivio tavoittaa loistavasti lapsen maailman, jossa todellisuuteen sekoittuu vielä ihmeiden mahdollisuus ja jossa leikkiin sisältyy aina myös totuutta. Lasten maailma voi olla julma, mutta se voi olla myös täynnä riemua ja kauneutta.

"EVERT
Sattuuko se?

RUPERT
Ei neulalla. Nyt irtoo koko käsi. Mutta jos pelkää, että sattuu, niin sattuu. Jos ois vielä se isoisän pääkallo, niin olis totisempaa. Etusormeen tehdään reikä, minä sinulle ja sinä minulle. Sormet painetaan yhteen, veret sekottuu ja vannotaan vala. Kaikki sankarit on tehny niin...sillon tulee hieno kuolema kun kuolee. Jeesuskin itkee."

Näytelmien vaikuttavuus piilee kipeän ja koomisen sekoittumisessa. Tunnelma saattaa vaihtua hetkessä kepeästä raskaaseen, ja parhaimmillaan molemmat elementit ovat läsnä samaan aikaan. Rupertin ja Evertin puhe on aitoa lapsen ilmaisua väärinymmärryksineen, hokemineen ja ylilyönteineen. Komedia syntyy usein juuri lapsen ja aikuisen maailman törmäyskohdissa - tragedia taas siitä kun aikuisen maailma tunkeutuu liian rajusti lapsen maailmaan. Kun lapsi joutuu todistamaan vanhempien riitelyä tai kun aikuisen turvalliseen vakauteen ei voi luottaa. Ennen kaikkea näytelmissä on kuitenkin kyse veljesten välisestä suhteesta. Rakkaudesta, kilpailusta, uskollisuudesta.

Luettuna Raivion näytelmät eivät mitenkään voi olla samanlainen järisyttävä kokemus kuin esitysten näkeminen aikoinaan oli. Niin paljon jää puuttumaan ilman näyttelijöiden ilmaisua, kehonkieltä, musiikkia ja valoja. Mutta pääsin hyvin lähelle muistoja, muistin sellaista mitä olin unohtanut ja elin taas mukana Kallion perheen elämässä. Tämä kaikki teki minut sanomattoman onnelliseksi ja hiukan haikeaksi, kuten menneisyyden hetkellinen tavoittaminen usein tekee.

Osallistun näytelmillä Hyppää lavalle -haasteeseen.

Antti Raivio: Skavabölen pojat 
Kansi: Patrik Pesonius
Kirja kerrallaan, 2001 

Huokausten laakso
Kansi:  Patrik Pesonius
Kirja kerrallaan, 2001