Sirpa Kähkönen: Tankkien kesä

"Pimeässä olen oppinut olemaan, vailla valonviiruakaan. Kun katson lapseen vierelläni, näen, että kaiken se kerää talteen; vaikka sanaakaan en sano, pimeys menee häneen, säikeeksi vain, ei se häntä alleen hukuta, niin kuin se hukutti minut, ja sitten vaimoni valeli ja lapsieni päälle hyrskyi."

On kesä 1968. Kuopiossa eletään loppukesän suloisia hetkiä. Juho Tiihonen on matkustanut lapsuutensa maisemiin, Hertta Miettisen hautajaisiin. Kauempana Euroopassa Varsovan liiton tankit vyöryvät Prahaan, ja tapahtumat nostavat Kuopiossakin ihmisten mieliin muistoja sodista, vanhoja ja uusia aatteita, menneisyyden ja nykyisyyden kipupisteitä.

Sirpa Kähkösen Tankkien kesä on monella tapaa tilinteon kirja. Se on moniääninen kertomus ihmisistä, jotka ovat elämässään saaneet kestää paljon, ja joiden on jotenkin tultava toimeen menneisyytensä kanssa. Sama pätee niin vanhoihin kuin nuoriinkin: joidenkin muistot ja aatteet ovat tuoreempia kuin toisten, mutta kaikki kantavat niiden painoa harteillaan, vaikka vanhempi polvi mielellään vähättelee seuraavan sukupolven kokemuksia. Eiväthän nämä ole edes olleet sodassa. Mutta Juho Tiihonen tietää, että myös sota-ajan lapset ovat kokeneet sodan vaikka eivät rintamalla taistelleetkaan. Sodan varjot heijastuvat sodan haavoittamien vanhempien lapsiin ja lastenlapsiin asti.

Aatteiden ja vakaumusten paino tuntuu kirjassa raskaana. Mitä pitäisi tehdä, kun aate tuntuu pettävän? Voiko uskosta luopua, vai onko se ainoa joka pitää ihmisen pystyssä. Nuori saattaa joustaa helpommin kuin vanha ihminen, jonka koko olemus on rakennettu aatteen varaan, silloinkin kun sisimmässään tietää uskonsa vääristyneeksi. Vanhan Lassi Tuomen ajatukset olivat Tankkien kesän riipaisivinta tekstiä: syvällä sisimmässä aate on haavoittunut kaiken koetun jälkeen, mutta mahdollisuutta aatteen kieltämiseenkään ei ole olemassa – jos usko aatteeseen kuolisi, olisi koko elämäkin ollut valhetta.

Onko Tankkien kesä Kuopio-sarjan päätös? Sitä ei vielä varmuudella tiedetä, mutta jos niin on, lopetus olisi kieltämättä tyylikäs.Sopivasti sulkeutuvia tarinankulkuja, sopivasti avoimuutta. Toki vanhojen rakkaiden henkilöhahmojen pariin voisi palata niin kauan kuin heissä fiktiivinen henki pihisee, ja Kähkönen on tuonut pitkin sarjaa mukaan myös uutta sukupolvea, jonka kautta saagaa olisi mahdollista jatkaa. Tosin Tankkien kesän nuoret päähenkilöt eivät nousseet suosikkihahmojeni joukkoon: esimerkiksi Stella Mertanen on aivan liian suloinen ollakseen mielenkiintoinen, ja Hilla Tuomi ei viihdyttävyydestään huolimatta tuntunut ihan aidolta pikkulapselta.

Salaa toivoisin, että Kähkönen toisi vielä kerran Anna Tuomen tarinan keskiöön. Annasta kaikki alkoi, mutta ensimmäisten kirjojen jälkeen Anna on usein hiipunut hiukan särmättömäksi sivuhenkilöksi. Sydämeni kuitenkin sykähtää aina, kun pääsemme kurkistamaan hiukan syvemmälle Annan sieluun. Mutta jos nämä ovat jäähyväiset, voin kuitenkin olla täysin tyytyväinen: Anna, Hilda ja Lassi saavat jäädä rauhassa, kerrottuaan vielä kerran kaikesta kokemastaan, uhraamastaan, kaikesta mihin uskoivat, pettyivät, siitä minkä saivat. He jäävät, majakan valoon pimeässä.

Myös Habanera, Amma, Tuijata ja Roz ovat lukeneet Tankkien kesän. Arja kirjoittaa kirjasta Helsingin kirjamessujen Tankkien kesä -lukupiirin kautta.

Sirpa Kähkönen: Tankkien kesä
Kannen kuva: Lehtikuva
Otava, 2016 

Sirpa Kähkönen: Hietakehto

 
"Vene kellui kaislikossa ja sudenkorennot säihkivät sen yllä äänettömässä elokuun helteessä. Juho Tiihonen nosti kiikarit silmilleen. Selkävesi kimmelsi, ja häikäisyn keskellä leijui kuin aineettomana hiekkarantainen saari. Idässä saaren taustalla kohosivat poutapilvien tornit. Hietasalo."

Kuopio-sarjan kuudennessa osassa tutut kirjalliset ystävämme ovat kerääntyneet sotakesän viettoon Kesäkallioon, Selma Kelon huvilalle. Eletään elokuisia hellekesän hetkiä hiostavine päivineen ja tummuvine iltoineen. Tomaatit kypsyvät, marjoista keitetään mehua ja auringosta kerätään voimia kestää jossakin lähistöllä odottava arki. Kesäpäivien keskellä sotakin tuntuu melkein unohtuvan – mutta todellisuudessa mieli ei pääse sotaa pakoon, vaan se vaikuttaa kaiken taustalla, niin lasten kuin aikuistenkin ajatuksissa.

Kähkönen on luonut Hietakehtoon hienon tunnelman, jossa raukea kesäinen rauha yhdistyy painostavaan huolen ja pelon tuntuun. Uhka pysyttelee taustalla, mutta ei voi olla vaikuttamatta ihmisten ajatuksiin ja tekoihin. Toisaalta sekä kesä että sota tuntuvat myös lähentävän ihmisiä ja murtavan perinteisiä muureja: herrasväki ja palvelijat, miehet ja naiset, lapset ja aikuiset joutuvat toimimaan yhdessä pienessä yhteisössään ja omaksumaan itselleen vieraita rooleja.

Kun suurin osa miehistä on sodassa, naisten on pakostakin tartuttava miesten töihin. Lapset kantavat aikuisten huolia ja pelkoja ymmärtäen niistä ehkä enemmän kuin aikuiset tajuavat. Miehet laitetaan keittiöpuuhiin, ja pikkutytöt saattavat haaveilla tähtitieteilijän urasta. Roolien sekoittuminen huipentuu kohtauksessa, jossa suunnitellaan naamiaisia. Hilda Tuomi saa ylleen herrasrouvan leningin, ja Selma Kelo pukeutuu housuihin ja lievetakkiin, ja kummankin olemukseen tulee jotain uutta, kätkössä ollutta.

Kähkönen piirtää henkilöhahmoja ja tunnelmaa hienovaraisesti, herkin vedoin ja rauhallisesti. Erot ja jälleennäkemiset rytmittävät kirjaa: jokaisella on joku joka on lähtenyt tai jättänyt. On sodassa kaatuneita omaisia, lapsensa hyljänneitä vanhempia, eronneita aviopuolisoita. Sota korostaa ihmisten pohjatonta yksinäisyyttä, mutta tarjoaa myös tilaisuuden lähentymiselle: sotaan lähtevät tai sodasta palaavat miehet kohtaavat lapsensa ja puolisonsa eri tavalla kuin tavallisessa arjessa. Hietakehdossa on riipaisevaa kaipauksen ja hauraan toivon tunnetta: jatkuisipa tämä kesä aina, se tuntuu sanovan. Voisinpa unohtaa kavalan maailman, ja viipyä hetken tässä.

Hietakehdon ovat lukeneet myös esimerkiksi Maija, Margit, Amma ja jaana.

Sirpa Kähkönen: Hietakehto
Otava, 2012

Sirpa Kähkönen: Lakanasiivet ja Neidonkenkä

Tuli sellainen olo, että pitää saada pienen tauon jälkeen lukea taas Kähkösen Kuopio-sarjaa. Poimin siis hyllystä sarjan neljännen osan Lakanasiivet, ja tunsin suurta jälleennäkemisen iloa tavatessani edellisistä osista tutut henkilöhahmot. Vanhojen tuttujen rinnalle Kähkönen tuo Lakanasiivissä myös monta uutta hahmoa ja nostaa sivuhenkilöitä aikaisempaa suurempiin rooleihin.

"Juopua. Tanssia. Miksi tosiaankin juuri se oli niin väärin, tällaisena aikana, jolloin jokaisen portin pieleen oli piirretty risti: tämä on ehken muraksi ja nuhjuksi menevä – ja jolloin jokaisen ohikulkijan otsassa oli musta merkki: tämän on äkkikuolema kumppanikseen varannut. Hilda laittoi ruusun rintapieleensä ja otti avaimen takkinsa taskusta. Hän ei ollut koskaan tanssinut, eikä enää tiennyt, miksi oli sen itseltään kieltänyt."

Lakanasiivet sijoittuu yhteen kuumaan kesäpäivään sotavuonna 1941. Ihmisiä painavat niin helle kuin väsymyskin: harva on nukkunut öitään kunnolla. Painostava tunnelma kulminoituu neuvostokoneiden pommitukseen, jota seuraavassa hädässä ja järkytyksessä ihmiset kohtaavat ja kadottavat toisensa, tekevät päätöksiä ja katsovat asioita uudesta kulmasta.

Kähkönen rakentaa yhden vuorokauden romaaninsa taiten. Tapahtumat ja tunnelma myötäilevät pommituksen dramatiikkaa: pysähtyneestä odotuksesta kuumeiseen toimintaan ja sitten rauhoittumiseen, jossa maistuvat niin suru kuin väkevä tunne elossa olemisesta. Voimia ja hermoja koetelleen päivän jälkeen väsyneet naiset voivat hetken istua rauhassa keittiössä, tanssia ja ottaa viinaryypyt.

Kirjan heikoin lenkki minulle oli uusi henkilöhahmo, tarinassa paljon tilaa saava kabareetanssija Mizzi. Verrattuna muihin, hyvin elävän tuntuisiin henkilöihin, Mizzin hahmo tuntui tarinalliselta ja ulkokohtaiselta. Piristäviä sen sijaan olivat yläluokkaiset herrasmiehet Mertanen, Kelo ja Lehtivaara, jotka kukin pohdiskelevat sotaa omasta kotirintaman miehen näkökulmastaan ja toimivat hyvinä vastavoimina sarjaa hallinneille työläisnaisille.

Paluu Kuopio-sarjan pariin tuntui niin hyvältä, että luin heti perään seuraavan osan, Neidonkengän.

"Tytön syytä, aina. Miehet olivat niin heikkoja, hyvän tytön piti osata varoa niitä. Mies kiersi kätensä hänen vyötäisilleen, ja Mari valahti kylmäksi, niin kuin koko kesäinen notko olisi äkkiä hulvahtanut täyteen jäistä vettä, vyöryviä jäälohkareita ja puoleksi sulaa lumihyhmää."

Taas eletään sotakesää, nyt vuotta 1942. Sodasta on jo tullut osa arkea – sen ei enää odoteta loppuvan "ensi syksynä". On totuttu niukkuuteen ja perunankuorilla jatkettuun leipään. Kaupungilla liikkuviin saksalaisiin sotilaisiin on totuttu, tai yritetään tottua, vaikka äidit murehtivatkin tyttäriensä takia. Miten suojella nuoria naisia suomalaisten ja saksalaisten sotilaiden imartelevalta mutta vaaralliselta huomiolta?

Sota-ajan yksinäisyys nostaa esiin kaipauksen, halun ja himon tunteet. Maailmalla käydään sotaa, mutta Kuopion kaduilla, metisssä, ravintoloissa ja makuuhuoneissa rakastetaan. Naiset ikävöivät rintamalla olevia miehiään, tai miehen kosketusta ylipäänsä. Kotirintamalla solmitaan suhteita ja avioliittoja nopein päätöksin, kenties pelkoa ja ikävää karkoittamaan. Jopa Hilda Tuomessa heräävät sellaiset seksuaaliset tunteet, joita hän ei ole aikaisemmin kaivannut – tai sallinut itselleen.

Neidonkenkä on sotaromaani, jossa kerrotaan rintamalla käytävästä sodasta vain muutaman kappaleen verran. Sen sijaan Kähkönen kertoo lomalle saapuvasta sotilaasta, jonka täytyy tuoda lähiomaiselle viesti kuolemasta. Hän kertoo kotona odottavista puolisoista ja lapsista. Venäläisten sotavankien kohtelusta. Kähkönen kuvaa ajatuksia ja tunteita, joita sota ja sen motiivit ihmisissä herättävät. Kaiken tämän hän kertoo kauniilla kielellä, vakavasti, inhimillisyyttä vaalien.

Kähkösestä ovat kirjoittaneet myös esimerkiksi Maria, Salla, Amma, Katja, Maija ja Jonna.

Sirpa Kähkönen: Lakanasiivet
Kansi/kannen kuva: Eino Mäkinen/Piia Aho
Otava, 2007/2010

Neidonkenkä
Kansi/kannen kuva: Paavo Poutiainen/Piia Aho
Otava, 2009/2010

Sirpa Kähkönen: Jään ja tulen kevät

"Hän ajatteli: tältäkö näyttävät naiset, jotka surevat eivätkä pakene vaan jäävät kohdallensa. Näinkö paljon painaa elämä, kun se vastaan tulee ja syleilyynsä ottaa. Hän sipaisi tukkansa korvien taakse ja meni pesemään kasvonsa."

Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjan kolmannessa osassa eletään välirauhan aikaa. Uuden sodan uhka leijuu jo vahvana ilmassa, mutta silti ihmisten on jatkettava jokapäiväistä elämäänsä. Siitäkin huolimatta, että on vaikea löytää työtä, elintarvikkeet ovat kortilla ja kaikesta on pulaa. Elämän jatkuvuuden tunnetta varjostaa myös se, että moni aviomies, isä ja poika ei koskaan palannut talvisodasta. Ja kuka tietää, mitä kesä tuo tullessaan.

Tuomen perheessä Lassi alkaa saada taas otetta elämästä, kun taas Annan elinpiiri laajenee hänen ottaessaan työn uudesta ravintola Tatrasta. Hilda yrittää arkisen aherruksen lomassa tehdä tilejään selväksi menneisyytensä ja nykyisyytensä kanssa ja pohtii niin suhdettaan veljiinsä kuin kommunismiinkin. Suuremman maailman kaikuja Kuopioon tuovat varakas toimittajan rouva Selma Lehtivaara ja englantilainen herra Mulligan.

Jään ja tulen keväässä tarinaa kuljetetaan vuorotellen lukuisten eri henkilöhahmojen näkökulmasta. Siinä missä Mustat morsiamet oli selkeästi Annan tarina, on Jään ja tulen kevät enemmän kollektiivin kuvaus. Kirja kuvaa kaupunkia ja Tuomen perheen pihapiiriä, jossa ihmiset elävät yhdessä, toisiinsa vaikuttaen ja toisiinsa kietoutuneina. Samalla Kähkönen luo kaikista henkilöhahmoistaan eläviä ihmisiä – myös niistä joiden seurassa vain viivähdetään. Ja Tuomen perhe: heistä jokaiseen on kolmen kirjan myötä kiintynyt niin, että rinnassa aivan läikehtii heidän ilojaan ja surujaan seuratessa.

Naisnäkökulma on jälleen kerran hyvin vahva. Kähkönen kuvaa taitavasti erilaisia ja eri ikäisiä naisia ja puolustaa naisen oikeutta kokonaiseen elämään. Jään ja tulen keväässä Hilda Tuomi ottaa askelen kohti kokonaista elämää hankkimalla vihdoin oman huoneen. Ja Anna Tuomi lukee Minna Canthin Työmiehen vaimoa ja ajattelee: "siinä se on minulle aate. Että naisten pitää aina yrittää auttaa toisiansa, aina. Olkoon se sitten kuinka ratikaalia hyvänsä."

Jään ja tulen keväästä ovat kirjoittaneet myös esimerkiksi Booksy, Amma, jaana ja Salla.

Sirpa Kähkönen: Jään ja tulen kevät
Kannen kuva: Otavan arkisto
Otava, 2004/2010

Sirpa Kähkönen: Graniittimies

"Puheiden jälkeen duhovyi orkestr nousi ylös ja yleisö seurasi kohahtaen esimerkkiä. Internationalen sävelet kajahtivat ilmoille, ja yhdyimme kaikki lauluun. Yllättävän monta venäjänkielistäkin laulajaa oli joukossamme, pojat ja Dunja tietysti, mutta myös eturivin miehet melkein kaikki, ja taaempaa kaikui useita naisääniä. Minä olin hämmennyksissä ja lauloin milloin suomeksi, milloin venäjäksi – sanat tuntuivat pakenevan, sillä olin liikuttunut ja ajattelin jotain sen suuntaista, että nämä rinnallani seisovat lapset saisivat jo nähdä sen ajan, jolloin orjuus, nälkä ja sorto olisi poissa ja ihmisten välinen veljeys totta ja arkea eikä harvojen unelmaa."

Ihmisten välinen veljeys ja tasa-arvo. Noiden kauniiden ihanteiden perässä moni suomalainen lähti aikoinaan Neuvostoliittoon, jonka piti olla ihannevaltio. Niin lähtevät myös Graniittimiehen Klara ja Ilja Tuomi, jotka jättävät taakseen koko entisen elämänsä etsiessään maata, jossa työläinen saa elää vapaana. Kotimaa on kääntänyt selkänsä Klaralle ja Iljalle, joten sitä he eivät jää juurikaan kaipaamaan. He rakastavat toisiaan, ja vallankumousta.

Petrograd ottaa uudet tulokkaat töykeästi vastaan. Asutaan ahtaasti pannuhuoneessa, ja usein jäädään ilman leipää ja maitoa. Petrograd on jähmeä ja hyljeksivä eikä todellisuus oikein vastaa kirkkaita ihanteita. Mutta ihminen sopeutuu ja oppii katsomaan asioita erilaisin silmin.

Ja kaupunki tarjoaa kuitenkin myös kauneutta. On ystäviä, joista tulee Klaran uusi perhe. On juhlia ja hilpeitä iltoja sirkuksessa. Ja on Ilon sepät, jossa Klara tekee katulasten parissa omaa työtään paremman tulevaisuuden eteen. Elämä on raskasta ja vakavaa mutta ei toivotonta. Ei vielä. Toivo kuolee hitaasti ja vähitellen, kun ystävät muuttuvat pettureiksi, vapaus vankeudeksi ja edistys taantumukseksi.

Sirpa Kähkönen kertoo Graniittimiehessä vavisuttavasti yhden utopian kuolemasta, siitä kuinka vilpitön usko parempaan huomiseen törmää katkerasti todellisuuteen. Kähkönen kuvaa tapahtumia ilman suurta dramatiikkaa, ikään kuin syrjästä katsoen. Hänen päähenkilönsä eivät ole historian merkkihenkilöitä vaan pieniä ihmisiä suuressa kaupungissa, historian pyörteissä. He ovat voimattomia niin vallankumouksen kuin sen seuraustenkin edessä, mutta arkea täytyy silti elää.

Traagisimpiin ja julmimpiin tapahtumiin viitataan usein vain sivulauseessa tai kiertoilmaisuilla, mutta ehkä juuri siksi ne iskeytyvät niin syvälle mieleen. Kähkönen ei kuvaa suoraan vangitsemisia, kuulusteluja tai vankileirejä. Hän kertoo, kuinka toiveikkaista nuorista tulee murtuneita aikuisia; kuinka entisen toverin äänessä kuuluu laskelmoitu puolueen puhe; kuinka aikuinen kuulee lasten sanovan: "Petitte luottamuksen".

Graniittimies on julma mutta myös kaunis kirja. Siinä on harmaata toivottomuutta mutta harmauden vastapainona hetkiä auringossa, mansikoita, maitoa ja sokeria. Perusvireeltään kirja on surumielinen. Se tuntuu kysyvän: miksi emme onnistuneet tämän paremmin, vaikka tahdoimme vain hyvää.

Graniittimiehen ovat lukeneet myös jaana, Amma, Minna, Katja, Anneli, Jonna, Pirjoliisa, Maija, Marja-Liisa, Arja ja tuijata.

Sirpa Kähkönen: Graniittimies
Kansi: Timo Numminen
Otava, 2014

Sirpa Kähkönen: Rautayöt

"Ja raudan lemu sieraimissaan hän avasi vintin oven, ja lähti astumaan portaita ylös, yksi askel, lapset, pojat ja tyttäret, itkut, huudot, riidat, iltarukoukset, hiusten kampaamiset, kengät, vaatteet, parsimiset ja paikkuut. Toinen askel, pyykit, raskaat märkinä, ne ylös vinttiin, askel, askel, hän jaksoi, vaikka ne painoivat tonnin, ruumis muisti jaksamisensa, hartiat muistivat, käsivarret muistivat, selkä, niska, polvet, reidet, pohkeet. Ne kantoivat, tuhannet kerrat, ja käsi tarttui avaimeen, kesän paahteessa kuumenneeseen, talven pakkasissa jäätyneeseen, hikinen käsi tarttui, väänsi, ja kämmeneen hiertyi raudan lemu, hikisen, karkean raudan lemu."

Luin pari kuukautta sitten Sirpa Kähkösen Kuopio sarjan ensimmäisen osan Mustat morsiamet, ja ihastuin kirjaan suuresti. En malttanutkaan kovin kauan odotella ennen kuin tartuin jo tähän seuraavaan osaan. Ja loputkin osat odottavat jo lukemista, sillä sain kaikki tähän mennessä ilmestyneet kirjat lainaan anopiltani, joka hänkin kuuluu Kuopio-sarjan ihailijoihin.

Mustat morsiamet kattoi kokonaisen vuosikymmenen ja kertoi Anna Tuomen kasvutarinan muoresta neidosta jo kolmekymppisenä kovia kolhuja saaneeksi naiseksi. Rautayöt on  aikatasollaan tiiviimpi mutta henkilökuvaukseltaan laajempi. Kirja kuvaa talvisodan jälkeistä kesää, jonka aikana uuden sodan uhka on jo ilmassa, vaikka edellisen sodan palasia vasta kerätään. Annan mies Lassi on sodan jäljiltä vetäytynyt puhumattomaan ja tekemättömään yksinäisyyteen. Sota on vienyt miehiä, myös Annalle hyvin läheisen Jalmari Tuomen. Ruuasta on pulaa, elintarvikkeet ovat kortilla, ja naiset muuttavat kukkatarhansa kasvimaiksi.

Anna on edelleen tapahtumien keskiössä, mutta nyt asioita katsotaan useammasta näkökulmasta. Tuomen perhe Hilda-kälystä aina Annan kaksosvauvoihin asti saa oman äänensä kuuluviin, ja erityisesti Hildan ja Annan suhde on herkullisesti kuvattu: naiset tuntevat toisiaan kohtaan niin kateutta kuin kunnioitustakin, niin vierautta kuin toveruuttakin. Naisten väliset suhteet ovat muutenkin kirjassa tärkeitä: Annan suhde anoppiinsa, kadonneeseen ystäväänsä Liljaan ja uuteen ystävään Helviin, joka on Karjalan evakkoja.

Tässäkin kirjassa Kähkönen kuvaa hienosti historiaa pienen ihmisen kautta. Sota varjostaa ihmisiä niin menneisyydessä kuin tulevaisuudessakin, mutta kaiken keskellä on silti jaksettava tehdä ruokaa, pestä pyykkiä ja hoitaa lapset. Hallayöt uhkaavat perunasatoa, dementoitunut anoppi ei ymmärrä miksi kahvi ei maistu kahville, ja Anna miettii välillä, onko elämä tosiaan tässä. Haaveet jostakin suuremmasta ja paremmasta nousevat välillä väistämättä mieleen, mutta pohjimmiltaan Anna toivoo kuitenkin toivoo että lapset saisivat nukkua, ja vanahat mummot [...] ja että äitit voisivat perunoita hakea.

Kähkösen kieli on hienoa, ja hän onnistuu lataamaan yksinkertaisen arjen niin täyteen tunnetta, että lukiessani tunsin välillä pakahtuvani. Henkilöhahmoista tuli heti ensimmäisessä kirjassa niin läheisiä ja eläviä, että tunsin suurta iloa kun sain kohdata heidät uudelleen Rautaöissä. En tiedä kuinka kauan maltan odottaa seuraavaa kohtaamista.

Rautaöistä ovat lukeneet myös Booksy, Maija, Tessa, Maria, Morre, Suketus, Salla ja Amma.

Sirpa Kähkönen: Rautayöt
Otava, 2002/2010

Sirpa Kähkönen: Mustat morsiamet

"Jos olisin puhunut, hän kysyi usein myöhemmin itseltään. Jos olisin tarttunut kiinni puheillani, niin olisinko saanut pysäytettyä? Olisiko silloin minun oma suruni juossut minusta ulos ja liittynyt hänen kiukkuunsa ja vihaansa? Olisivatko ne yhdessä valahtaneet maahan ja kadonneet hiekkaan kuin sula metalli?"

Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjalla on vannoutuneita ystäviä niin Blogistaniassa kuin sen ulkopuolellakin. Erityisesti Täällä toisen tähden alla -blogin Jaana on innostuneilla kirjoituksillaan vakuuttanut minut siitä, että Kähköstä on vielä joskus luettava.

Turhaan eivät olleet luotettavat tahot kähköstä kehuneet. Mustat morsiamet tempaisi mukaansa heti ensisivuiltaan, joilla nuori Anna Hallikainen saapuu Kuopioon piikomaan. Kuopiossa tuikkivat iltaisin kaupungin valot, ja hattupäätytöt kulkevat käsikynkkää pitkin katuja, korot kopisten. Annakin ostaa hatun ja käsilaukun – opettelee kaupunnin tavoille. Kaupungin ja maailman tavoille Annaa opettaa myös Lassi, jonka katse ja kosketus ovat polttavan lämpimät.

Annan tarinan kautta Kähkönen kertoo ajasta, jolloin luokkaerot ja luokkaviha elivät vahvoina, ja sisällissodan haavat olivat kipeän avoimia. Se kertoo työläisistä, kommunistisesta liikkeestä ja poliittisista vangeista. Ennen kaikkea kirja kertoo naisten historiasta, punavankien vaimoista – elävien leskistä. Se kertoo siitä arjesta, jota ihmiset yrittivät parhaansa mukaan elää myllerrysten ja vihanpidon keskelläkin.

Kähkösen kerronnassa historia herää eloon. Mustat morsiamet tuntuu eletyltä elämältä ja sen henkilöhahmot todellisilta ihmisiltä toiveineen ja pelkoineen. Kirjassa ei ole esitelmöinnin tai kuvittamisen tuntua, joka historiallisia romaaneja joskus vaivaa. Muutamalla tarkalla vedolla Kähkönen piirtää lukijan eteen puutalokorttelit, pyykkituvat ja vinttikamarit. Aika ja tavat ovat erilaisia kuin nykyään, mutta ihmismieli on sama: se rakastaa, kaipaa, vihaa ja unelmoi.

Savon murteella on suuri rooli kirjan hengen ja tunnelman luomisessa. Haluan lainata Unnia, joka Ilselän keskustelussa toteaa seuraavasti:

"Minusta on aivan ihanaa, miten Kähkönen käyttää savon murretta! Se ei näissä kirjoissa ole mikään velmuilun ja kieroilun kieli. Savo on myös kauniin herkkiä ja hyvin vakavia sanoja. Se on sitä arkista kieltä, mitä ihmiset käyttävät."

Juuri noin! Savo soi Kähkösen kirjoittamana kauniisti ja pehmeästi, se kertoo tunteista ja vaikenee toisista, se on tavallisten ihmisten tavallista puhetta. Kähkösen kieli on muutenkin kaunista ja osuvaa: se toteaa arkiset asiat ja maalaa erityiset hetket herkillä väreillä.

Mustat morsiamet ihastutti ja vakuutti. Nyt luvussa on jo sarjan seuraava osa, Rautayöt.

Mustista morsiamista ovat lukeneet myös Villasukka kirjahyllyssä, Mustikkakummun Anna, Suketus ja Amma.

Sirpa Kähkönen: Mustat morsiamet 

Otava, 1998/2010