tiistai 28. huhtikuuta 2020

Anni Kytömäki: Kivitasku


"Päivät kumpuilevat ohi yhä korkeammin kaarin. En tapaa ketään. Kuulen naapurin oven avautuvan ja sulkeutuvan, kirveeniskut rannasta, kairan uhkarohkean suhinan jäältä, löylynheitot saunasta, Emilian hölkän illanhämärältä tieltä. Monta päivää mietin että näin on hyvä, lähellä muita mutta näkymättömissä. Himerryn omiin oloihini yhtä vaivatta kuin kevättalvella."

Anni Kytömäen Kivitasku oli yllättäen varsin osuva koronaeristysajan lukuvalinta, sillä Kultarinnassa moni henkilöhahmo elää syystä tai toisesta jonkinlaisessa eristyksessä. Jossain toisessa lukutilanteessa asiaan ei olisi ehkä kiinnittänyt niin paljon huomiota, mutta näinä sosiaalisen etäisyyden aikoina oli vaikea olla panematta merkille, että kirjassa käsitellään erilaisia erakoitumisen, vetäytymisen ja vankeuden teemoja.

Eristykseen voi joutua tai päätyä monista eri syistä. Maailmasta voi vetäytyä vapaaehtoisesti, hakeakseen mielenrauhaa tai erilaista elämäntapaa. Eristäytyminen voi johtua ulkopuolelta tulevista paineista tai ulkopuolisuuden tunteesta, tai ihminen voidaan pakottaa eristykseen, esimerkiksi vankeuteen. Erakoitumisen, yksinäisyyden ja maailmasta vetäytymisen teemat kiehtovat minua kovasti, ja Kivitaskussa näitä aiheita käsiteltiin monesta eri näkökulmasta. Mutta toki Kivitasku pitää sisällään myös paljon muuta.

Tarina liikkuu kolmessa aikatasossa. 1950-luvulla teini-ikäinen Helena viettää kesäpäiviä yksin ja haaveilee tutkimusmatkoista. 2000-luvulla Vekan pitäisi mennä sairaalaan, mutta hän pakeneekin perheen mökille. 1800-luvulla vallankumouksellinen Sergei päätyy rangaistusvangiksi Suomeen. Kytömäki kuljettaa kolmea tarinanlankaa pikku hiljaa kohti toisiaan ja punoo mukaan rakkautta, suuria menetyksiä, salaisuuksia, kalliota ja kiviä.

Kivitasku otti minut alussa voimakkaasti otteeseensa. Lumouduin kirjan aloittavasta Helenan kesästä, ja tunsin siirtyväni syvälle tarinan sisälle. Minun olikin hiukan vaikea päästä takaisin kerronnan imuun, kun näkökulma siirtyi pitkäksi aikaa pois Helenasta, Vekaan ja Sergeihin. Vähitellen Kytömäki houkutteli minut takaisin kertomuksen pariin, ja erityisesti Sergein melkein sadunomainen tarina vangitsi mielenkiintoni.

Kivitasku on samanaikaisesti pienimuotoinen ja suuri tarina. Kirja etenee verkkaisesti ja usein arkisesti mutta tarina kasvaa kuin huomaamatta suuriin ja pakahduttaviin muttasuhteisiin. Pari lopun yllätyskäännettä tuntuivat minusta turhilta eivätkä ihan sopineet kirjaan, joka muuten luottaa niin vahvasti kieleen, tunnelmaan ja henkilöiden sisäiseen maailmaan. Sillä Kytömäki rakentaa sanoillaan uskomattoman voimakkaasti tarinansa maailman. Hän kuvaa kauniisti paitsi luontoa, myös yksinäisten ja rikkinäisten henkilöhahmojensa sielunmaisemaa.

Kivitaskusta ovat kirjoittaneet myös muiden muassa Katja, Amma, Tuomas, tuijata ja Sirri.

Anni Kytömäki: Kivitasku
Kansi: Jenni Noponen
Gummerus, 2017 

keskiviikko 1. huhtikuuta 2020

Sayaka Murata: Lähikaupan nainen


36-vuotias Keiko on akateemisesti koulutettu nainen, joka on työskennellyt 18-vuotta lähikaupassa. Opiskeluaikana lähikauppa oli Keikolle hyväksyttävä työpaikka, mutta kun vuodet valmistumisen jälkeen kuluvat, ja Keiko työskentelee edelleen samassa lähikaupassa, perhe ja tuttavat alkavat pitää asiaa omituisena. Yhtä omituista on se, ettei Keiko ole koskaan seurustellut eikä tunnu edes olevan kiinnostunut ihmissuhteista.

Tunteet ja sosiaaliset suhteet ovat Keikolle käsittämättömiä, mutta lähikaupassa hän tuntee olevansa kotonaan. Vaikka Keiko ei ymmärrä ihmisiä, hän ymmärtää kaupan asiakkaiden tarpeet. Hän tietää, miten tavarat pitää asetella hyllyyn, ja millaisia tarjoustuotteita kannattaa myydä hellepäivänä. Keiko on onnellinen hengittäessään lähikaupan kanssa samaan tahtiin.

Muut ihmiset eivät ole kiinnostuneita siitä, onko Keiko tyytyväinen elämäänsä. Keiko rikkoo totuttua kaaavaa, ja se häiritsee ihmisiä. Mutta miksi erilaisuus koetaan niin vaaralliseksi, että se halutaan torjua tai muuttaa? Miksi ihmisten on niin vaikea hyväksyä muita totuuksia kuin omansa?

Moni on kuvannut Lähikaupan naista japanilaisen kulttuurin ja japanilaisten tiukkojen sukupuoliroolien kuvaukseksi. Varmasti kirjassa on japanilaiselle kulttuurille erityisiä piirteitä, joista kaikki eivät ulkopuoliselle lukijalle edes avaudu. Mutta kirjan teema ihmisiin kohdistuvista odotuksista on myös hyvin universaali, eikä ainoastaan Japanille tyypillinen ilmiö.

Erilaisuus, normit ja säännöt, ihmisten ja yhteiskunnan tarve kontrolloida ympäristöään, sosiaaliseen kanssakäymiseen liittyvät roolit. Tämä pieni kirja onnistuu tarkastelemaan aihettaan todella monipuolisesti, ja samaistuttavasti. Uskon, että moni löytää itsestään ainakin pienen palan Keikoa. Mutta kuka uskaltaa tunnustaa olevansa välillä se, joka ihmettelee, neuvoo ja ohjailee Keikoa?

Pidin Lähikaupan naisesta kovasti. Nautin Sayaka Muratan suoraviivaisesta ja napakasta kirjoitustyylistä, ja Keikon henkilöhahmo oli ilahduttavan omalaatuinen. Keiko seuraa omaa polkuaan eikä odota muilta mitään. Annammeko hänen tehdä niin? Pystymmekö olemaan kohdistamatta Keikoon omia odotuksiamme?

Lähikaupan naisesta ovat kirjoittaneet myös Laura, Kirsi, Kirjaluotsi ja Kirjahilla.

Sayaka Murata: Lähikaupan nainen (Konbini ningen, 2016)
Suom. Raisa Porrasmaa
Kansi: Luke Bird
Gummerus, 2020