keskiviikko 25. syyskuuta 2019

Svetlana Aleksijevitš: Neuvostoihmisen loppu


Neuvostoliitto oli olemassa suunnilleen ihmiselämän ajan, vain reilut 70 vuotta. Sinä aikana ehti kehittyä uusi ihmistyyppi – neuvostoihminen. Neuvostoihmiset eivät olleet keskenään samanlaisia, eikä heidän suhteensa Neuvostoliittoon tai kommunismiin ollut samanlainen, mutta silti heillä oli yhteinen kokemus maailmasta. "Vain neuvostoihminen voi ymmärtää toista neuvostoihmistä".  Neuvostoliitto hajosi vuonna 1991, mutta hävisikö neuvostoihminen valtion mukana?  Voiko aatteista, maailmankuvasta ja historiasta luopua hetkessä?

Svetlana Aleksijevitš on koonnut massiiviseen teokseensa lukuisia kertomuksia kommunismin ajasta, Neuvostoliiton hajoamisesta ja elämästä nyky-Venäjällä. Aleksijevitšille tuttuun tapaan erilaisten näkökulmien, kokemusten ja muistojen kautta muodostuu kollektiivinen tarina. Yhtä totuutta ei ole, vaan jokaisella on oma Neuvostoliittonsa ja Venäjänsä. Oliko elämä Neuvostoliitossa parempaa vai huonompaa kuin Venäjällä? Oliko Stalin sankari vai hirviö? Mihin ihmiset uskoivat, kun he uskoivat sosialismiin, uuteen ihmiseen, aatteeseen? Mikä on korvannut vanhat ideologiat?

"Mutta he – meidän vanhempamme, minun äitini – haluaisivat kuulla, että he ovat eläneet suuren ja merkittävän elämän ja uskoneet sellaiseen mihin kannatti uskoa. Entä mitä he saavat kuulla? He kuulevat joka puolelta, että heidän elämänsä on ollut pelkkää paskaa eikä heillä ollut mitään muuta kuin kamalat ohjuksensa ja tankkinsa."

Kirjassa toistuu usein kokemus tyhjyyden tunteesta, jonka Neuvostoliiton romahtaminen jätti jälkeensä. Tyhjyyden tunteesta, joka syntyy siitä, että vanha maailma häviää ja vanhat aatteet kielletään. Siitä, että enntinen elämä tuntuu merkityksettömältä. Tai siitä, että vapaus ja demokratia eivät olleetkaan sellaisia kuin mielikuvissa. Osa haluaa vanhojen aatteiden tilalle jotain yhtä suurta, mihin uskoa – auktoriteettia etsitään uskonnosta tai suurvalta-aatteesta. Moni kaipaa joitakin neuvostoajan ilmiöitä  – kollektiivisuuden tunnetta, keittiökeskusteluja, kirjallisuuden arvostusta – vaikka ei kaipaisikaan Neuvostoliittoa. Osa haluaa Stalinin takaisin.

Kirjan rakenne kuvastaa sitä, kuinka neuvostoihminen pirstaloitui valtion hajoamisen myötä. Neuvostoliiton aikaa kuvaava ensimmäinen puolisko on moniäänisyydessäänkin yhtenäisempi kuin kirjan jälkimmäinen osa, jossa kokemukset ja kertomukset tuntuvat hajanaisemmilta ja irrallisemmilta. Neuvostoihmisen aikaa katsotaan jo jälkiviisaasti, osin nostalgisestikin, ja siitä on muodostunut jonkinlainen yhteinen tarina. Nykyaika ja lähihistoria ovat vaikeammin hahmotettavia, eivätkä ihmiset ehkä tunne olevansa osa suurempaa tarinaa.

Neuvostoihmien loppu ei ole mitään hyvän mielen luettavaa, mutta tavattoman mielenkiintoinen se on. Se kertoo historian julmuuksista, mutta ei anna kovin positiivista kuvaa nykyhetkestäkään. Se osoittaa, että ihminen on kaikkina aikoina pystynyt hirveisiin tekoihin. Se kertoo itsemurhista, ilmiannoista, kidutuksista ja itsekkyydestä. Mutta se kertoo myös siitä, että kaikkina aikoina on rakastettu, uskottu parempaan huomiseen ja eletty myös ihan tavallista elämää.

Neuvostoihmisen lopusta ovat kirjoittaneet myös Kirjamies, Anneli, riitta k, Jokke ja Laura.

Svetlana Aleksijevitš: Neuvostoihmisen loppu. Kun nykyhetkestä tuli second handia (Vremja sekond hend, 2013)
Suom. Vappu Orlov
Kansi: Markko Taina
Tammi, 2018

sunnuntai 15. syyskuuta 2019

Caitlin Moran: Kuinka olla kuuluisa


Luin aikoinaan Caitlin Moranin Naisena olemisen taidon, ja vaikka kirjalla oli ansionsa, se ei ollut ihan minun juttuni. En erityisemmin pitänyt Moranin kirjoitustyylistä, eikä minua ole kiinnostanut tarttua hänen muihin kirjoihinsa.

Kesällä luin kuitenkin Ompun kirjoituksen Moranin uudesta, Kuinka olla kuuluisa -romaanista, ja kiinnostuin. Minua alkoi houkutella naisten asemaa maskuliinisessa ja naisvihamielisessä musiikkibisneksessä kuvaava kirja, jossa juhlistettaisiin fanittavia teinityttöjä. Ja koska olen viime aikoina kaivannut vähän kepeämpää luettavaa, päätin antaa Moranille toisen mahdollisuuden.

Kirjan luettuani joudun toteamaan, että Ompun bloggaus oli paljon innostavampi kuin Moranin kirja. Naisena olemisen taitoon suhtauduin hyväntahtoisesti, koska siinä oli puuttuistaan huolimatta myös hyviä puolia, mutta Kuinka olla kuuluisasa ei ollut riittävästi hyvää peittämään kaikkia niitä asioita, jotka kirjassa ärsyttivät.

Ensinnäkin, vaikka Moran tällä kertaa kirjoittaa fiktiota, hänen vitsaileva kirjoitustyylinsä on hyvin samanlainen kuin Naisena olemisen taidossa, eikä se tyyli vedonnut minuun tälläkään kertaa. Suurempi ongelma minulle oli kuitenkin se, että Moran muotoilee sanomansa fiktion muotoon varsin kömpelösti.

Moranilla on asiaa, ja kun hän haluaa tuoda asiansa esille, hän laittaa päähenkilönsä kirjoittamaan kirjeen tai tarjoamaan kolumia lehteen tai pitämään esitelmän rock-keikalla. Tavallaan nämä kirjeet ja kolumnit ovat jopa kirjan parasta antia, mutta ne törröttävät romaanin kokonaisuudesta irrallisina palasina. Teemoja tai sanomaa ei tässä kirjassa ole punottu osaksi juonta, eikä niitä tavitse tulkita rivien välistä, vaan ne isketään lukijan päähän hienovaraisesti kuin puunuijalla.

Yksi esimerkki teemojen kömpelöstä käsittelemisestä on se, miten naisten asema musiikkimaailmassa esitettiin. Moran (tai hänen päähenkilönsä) kertoo meille, että rock on miesten leikkikenttä, ja että naisia ei arvosteta musiikkibisneksessä. Toisaalta yksi kirjan henkilöhahmoista on räväkkä punkkari Suzanne, eikä hänellä tunnu olevan mitään ongelmia rock-maailmassa luovimisessa tai menestyksen saavuttamisessa. Moran siis kertoo mutta ei näytä.

Kaiken kukkuraksi kirjassa on nolostuttavan imelä ja oudon konservatiivinen rakkaustarina. Kirja, joka on näennäisesti puolustanut naisten oikeutta seksiin ihan vain seksin vuoksi, päätyy loppujen lopuksi siihen, että nainen tuntee todellista nautintoa vain oman rakkaan kanssa.

Olisin halunnut pitää tästä kirjasta, koska Moran on hyvällä asialla, ja on hienoa, että hän kirjoittaa esimerkiksi seksuaalisesta itsemääräämisoikeudesta ja tyttöjen arvostamisesta. Siitä hänelle pisteet. Harmi vain, että lopputulos on kirjallisuutena niin lattea.

Caitlin Moran: Kuinka olla kuuluisa (How to Be Famous, 2018)
Suom. Heli Naski
Kansi: Head Design
S&S, 2019