tiistai 30. huhtikuuta 2013

TTT: Kymmenen kirjallista kevättä

Hyvää vappua ja hyvää kevättä!

En ole nuorempana ollut oikein kevätihminen, mutta viime vuosina olen huomannut alkaneeni nauttia myös tästä vuodenajasta. Varsinkin tänä vuonna olen ollut suorastaan keväthuumassa, ja sen kunniaksi ajattelinkin nyt listata joitakin keväisiä tunnelmapaloja kirjoista. Nautin usein luonto- ja vuodenaikakuvauksista kirjoissa, ja saatan myös valita lukemisiani vuodenaikojen mukaan. (Syksyllä runot houkuttelevat, kesällä tekee mieli klassikoita jne.).

1. F.H. Burnett: Salainen puutarha
Onko mitään suloisempaa kuin Salaisen puutarhan herääminen kevääseen. "Dickon näytti Marylle kuolleilta näyttäneiden ruusunoksien paisuvia nuppuja. Hän näytti hänelle kymmeniätuhansia uusia vihreitä täpliä, jotka työntyivät näkyviin mullasta. He työnsivät innokkaat nenänsä aivan kiinni maahan ja haistelivat sen lämmintä tuoksua; he kaivoivat ja kitkivät ja nauroivat hiljaa ihastuksissaan [...]."

2. Astrid Lindgren: Ronja, ryövärintytär
Kun talvi viimein väistyy ja Ronja pääsee taas rakkaaseen metsäänsä, hän syöksyy päätäpahkaa kevääseen ja huutaa keväthuudon. "Kevään villi, raikas laulu kaikui kaikkialla, kaikissa puissa ja kaikissa vesissä ja kaikissa vehreissä pensaikoissa."

3. Astrid Lindgren: Marikki ja Kesäkummun Tuikku
Ei voi mitään, on pakko ottaa listalle myös toinen kirja Lindgreniltä. Marikki ja Kesäkummun Tuikku alkaa vapusta ja päättyy vappuun. Ensimmäisenä vappuna Marikki laittaa vappukokolle jalkaansa uudet sannikkaat ilman äidin lupaa. Kun kokko sytytetään ja mieskuoro alkaa laulaa, tunteet myllertävät Marikin rinnassa. "Jokin siinä saa hänen sydämensä värähtelemään: kokko ja laulu ja keväinen hämärä. Että elämä voikin olla niin kaunista ja ihanaa ja surullista! Marikki on aivan räjähtämäisillään jostakin käsittämättömästä tunteesta, jostakin jolle ei ole edes nimeä. Elämä kuohuu hänen suonissaan, mutta jotakin muutakin tässä on, se on varma. Ja äkkiä Marikki tajuaa. Katumus! Viis sannikkaista, ne ovat turhanpäiväiset itse elämän rinnalla, joka on suurta ja ihmeellistä ja ihanaa."

4. Tove Jansson: Taikatalvi
Taikatalvi kuvaa toki enimmäkseen talvea, mutta lopussa koittaa kevät. Ja kuinka ihanalta kevät tuntuukaan pitkän, kylmän talven jälkeen! "Kevät oli päättänyt olla olematta runollinen, se oli vain riehakas. Se oli heittänyt joukon pieniä, hupsuja pilvenhattaroita ilmaan, se lakaisi katoilta viimeisen lumen, se piirteli joka paikkaan pieniä puroja ja leikki muuten vain aprillia." Tuu-tikki soittaa posetiivia ja Niiskuneiti löytää ensimmäisen krookuksennupun

5. L.M. Montgomery: Anna ystävämme
Montgomery on suuri kevään ylistäjä, ja yksi ihanimpia keväisiä kohtauksia hänen kirjoissaan on se, kun Anna juhlistaa syntymäpäiväänsä metsäretkellä. Anna, Diana, Jane ja Priscilla tekevät tuttavuutta kevään kanssa samoilemalla metsässä, etsimällä kauneutta, tekemällä löytöjä sekä nauttimalla eväitä puron rannalla: hyytelötorttuja ja mantelikierukoita ja kermamunkkeja ja vaaleanpunaisella ja keltaisella kuorrutettuja puolikuita ja sitruunakakkua – sekä proosallisia voileipiä.

6. Dorothy L. Sayers: Juhlailta
Toukokuu Oxfordissa on tällainen: tulppaanit tanssivat collegen puutarhassa, pyökkien kulta syvenee, veneitä lasketaan joelle. Kesäleningit ja akateemiset viitat lepattavat tuulessa, epäsiistit teeseurueet kansoittavat neliöpihat, ikkunalaudoille ilmestyy valkaistuja tennistossuja. Ja sekä tutorit että kandidaatit alkavat valmistautua lopputentteihin, joissa oppinaisuuden munien odotetaan kuoriutuvan. Ja vappuna poikakuoro laulaa Magdalenin tornissa auringon noustessa.

7. T.S. Eliot: Autio maa

"April is the cruellest month, breeding
Lilacs out of the dead land, mixing
Memory and desire, stirring
Dull roots with spring rain.
"
Tältäkin kevät usein tuntuu.

8. Donna Tartt: Jumalat juhlivat öisin
Yksi syy siihen, miksi Tarttin kirja niin suuresti vetoaa minuun, saattaa olla se, että kirja seuraa niin tarkasti vuodenkiertoa. Siinä missä kirjan syksy on onnen aikaa ja talvi vieras ja pelottava, kevät on oikullinen ja epävarma, kauneimmillaankin. "Huhtikuun toisella viikolla kaikki odottivat innokkaina pysyisikö sää kauniina. Se pysyi, tyynen varmasti. Hyasintit ja keltanarsissit kukkivat kukkapenkeissä, orvokit ja talviot niityillä; kosteat ja resuiset valkoiset perhoset lepattelivat juopuneesti pensasaidoissa. Panin pois talvitakin ja päällyskengät ja kävelin paitahihasillani melkein päihtyneenä ilosta.
"Ei tämä kestä", Henry sanoi."

9. Eeva Kilpi

"Huhtikuu.
Lunta sataa pystysuoraan ylöspäin.
Ei piru keksinyt enää muuta."

Ja myös:

"Kun syksyllä
on oikein hiljaa metsässä
voi kuulla ensi kevään käen kukkuvan."

10. Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla
Kevät on tietysti myös rakkauden aikaa. Akselin ja Elinan tuore rakkaus kukoistaa kevättalvella. Kun Elina tulee ensimmäistä kertaa viralliselle vierailulle Koskelaan on huikaisevan kirkas palmusunnuntai ja lumi sulaa jo hiljalleen. Porstuanperäkamari on lämmitetty ja aurinko luo läikät räsymatoille. Sulhanen ja morsian hymyilevät sisäänpäin kääntynyttä hymyä. Paluumatkalla "käveltiin käsi kädessä, välillä käsi kainalossa, tai sitten tönittiin toinen toisiaan kevyesti. Koetettiin saada toinen horjahtamaan ja astumaan lumihankeen. Sellainen ei tuntunut Akselistakaan yhtään lapselliselta. Vanha juro jäykkyys oli hävinnyt. Pikku poikanakaan hän ei milloinkaan ollut kokenut niin irtonaista ja kevyttä oloa kuin nyt."          

sunnuntai 28. huhtikuuta 2013

Dorothy L. Sayers: Kuolema vierailee kerhossa

 
"Jotkin asiat ovat niin julmia."
"Niin ovat – hyvin monet asiat. Syntyminen on julmaa – ja kuoleminen – ja ruoansulaminen, senkin mainitakseni. Joskus, kun ajattelen, mitä minun sisuksissani tapahtuu ihanalle suprême de sole'elle, jossa on kaviaaria ja croûtons'eja ja hauskoja pieniä perunaviipaleita ja sensellaista – voisin itkeä. Mutta siellä se vain on.""

Tämä kirja on minulle hyvin rakas vaikka ei varsinaisesti olekaan tarinaltaan tai teemoiltaan suurin suosikkini Wimsey-tarinoiden joukossa. Kirjasta on kuitenkin tullut läheinen, koska olen lukenut sitä niin usein väsyneenä tai ollessani allapäin tai vain halutessani nauttia Peter Wimseyn seurasta ja 1920-luvun Lontoon tunnelmasta.

Tarinaltaan Kuolema vierailee kerhossa on varsin perinteinen dekkari. Vanha kenraali Fentiman löydetään kuolleena kerhostaan aselevon vuosipäivänä. Samana päivänä kuolee myös kenraalin sisko. Perinnönjaon vuoksi olennaiseksi kysymykseksi muodostuu se, kumpi sisaruksista kuoli aikaisemmin, ja Wimsey pestataan ottamaan selvää asiasta. Vähitellen käy tietysti ilmi, että on tapahtunut murha, ja siitä seuraa väärien johtolankojen seuraamista, juonittelua ja epäiltyjen listaamista.

Erityisen ihanaksi tämän kirjan tekee miljöö ja ajan henki. Wimsey liikkuu sodassa traumatisoituneiden veteraanien, Chelsean taiteilijapiirien ja herrasmiesten kerhojen piireissä, siemailee portviiniä, syö hienoja illallisia ja keskustelee kirjallisuudesta. Seurapiireissä harrastetaan tieteitä ja yhteiskunnan lapsipuolten aseman parantamista ja sensellaista ja keskustellaan rauhastutkimuksesta. Myös naisten aseman muuttuminen näkyy keskusteluissa. Näin purkaa tuntojaan George Fentiman, jonka luonnolle käy vaimon ansioilla eläminen:

"Ennen vanhaan oli joukottain naimattomia naisia seuranaisina, ja kuulehan tyttöseni, heillä oli silloin paljon paremmat olot kuin nykyajan naisilla jatseineen ja lyhyine hameineen ja muka ammatteineen. Nykyajan tytöillä ei ole hiventäkään säädyllisyyden tunnetta eikä tunnetta ylipäätään. Raha – raha ja maine, muusta hän ei välitä. Sen vuoksi jouduimme sotaan – ja siihen olemme jälleen päätyneet."

Sayers on jälleen kerran kirjoittanut mainioita sivuhenkilöitä. Erityisen kiinnostava on Ann Dorland, jota muut henkilöhahmot kuvailevat mm. nykyaikaiseksi Chelsea-naiseksi, rumaksi mutta persoonalliseksi, älykkääksi, sentimentaaliseksi, hiukan hulluksi miesten suhteen ja säälittäväksi. Ann on vakava tyttö, joka kenties haluaisi olla kevytmielisempi ja boheemimpi – nainen joka kaipaa kipeästi rakkautta, mutta jolla ei juuri ole ollut menestystä miesten parissa. Annilla on monia sukulaissieluja Sayersin kirjoissa: yksinäisiä naisia, jotka joko metsästävät rakkautta epätoivoisesti tai yrittävät kieltää itseltään omat tunteensa ja rakkaudenkaipuunsa. Aihe on selvästi ollut Sayersille tärkeä – kenties osin henkilökohtaisten kokemusten vuoksi.

Lopuksi on vielä todettava, että kirjanrakastajan on vaikea vastustaa dekkaria, jossa etsivä tekee johtopäätöksiä epäillystä tämän kirjahyllyn perusteella:

""No niin. Aloittakaamme nyt takan vieressä olevalta hyllyltä. Dorothy Richardson – Virginia Woolf – E.B.C. Jones – May Sinclair – Katherine Mansfield – nykyaikaiset naiskirjailijat ovat hyvin edustettuina, eivätkö olekin? – Galsworthya on. – Ei J.D. Beresfordia – ei Wellsiä – ei Bennettiä. Hyvänen aika, kokonainen hyllyllinen D.H. Lawrencea.""

Todistaisivatko omat kirjahyllymme murhatutkimuksessa meitä vastaan vai puolestamme?

Dorothy L. Sayers: Kuolema vierailee kerhossa (The Unpleasantness at the Bellona Club, 1928)
Suom. Helena Luho
WSOY, 1956

tiistai 23. huhtikuuta 2013

TTT: Blogiajan parhaat lukukokemukset

Kirjavan kammarin Karoliina haastoi minut listaamaan parhaat kymmenen blogiaikana lukemaani kirjaa. Siitä sainkin aiheen tämänkertaiseen Top Ten Tuesdayhin: listaan siis kymmenen kirjaa, jotka ovat olleet suurimpia, unohtumattomimpia elämyksiä – parhaita kirjakokemuksia. Noin puolet kirjoista olivat ilmiselviä valintoja, toiset viisi taas voisivat ehkä olla joitakin muita kirjoja. Tunne sai ratkaista sen, mitkä kirjat lopulta valikoituivat mukaan.

Rajasin valintaa sen verran, että mukaan pääsivät vain kirjat, jotka olen lukenut blogin aikana ensimmäisen kerran – listalla ei siis ole vanhoja suosikkeja, jotka olen lukenut uudelleen. Kultakin kirjailijalta listalle mahtuu yksi kirja. Kirjat eivät ole paremmuusjärjestyksessä vaan listasin ne yksinkertaisesti sen mukaan, koska olen ne lukenut.


1. Anu Silfverbergin Luonto pakastimessa, koska se antoi ajattelemisen aihetta ja sai paasaamaan suu vaahdossa.


2. Märta Tikkasen Vuosisadan rakkaustarina, koska se järkytti ja ravisteli ja ihastutti kielellään.


3. Colm Tóibínin Brooklyn, koska se luottaa vanhanaikaisen tarinan voimaan.


4. Haruki Murakamin Norwegian Wood, koska se oli ensimmäinen murakamini, ja siksi erityisen rakas.


5. Wislawa Szymborskan Ihmisiä sillalla, koska se on niin viisas, kaunis ja kirkas, ja koska harvoin löydän runokirjoja, jotka kolahtavat tällä voimalla.


6. Juhani Ahon Papin rouva, koska se on pakahduttavan ihana, ja koska Aho onnistui valloittamaan sydämeni yllättäen.


7. Katja Kallion Elokuvamuisti, koska rakastin sitä ja haluaisin osata kirjoittaa kirjoista kuten Kallio kirjoittaa elokuvista.


8. Monika Fagerholmin Amerikkalainen tyttö, koska Fagerholmin ääni on niin ainutlaatuinen, ja koska kimppalukeminen teki lukukokemuksesta erityisen hienon.


9. Michael Cunninghamin Illan tullen, koska se antoi minulle täydellisen lukukokemuksen.


10. Ann-Marie MacDonaldin Linnuntietä, koska vaikka luin sen vain kuukausi sitten, se oli niin järisyttävän hieno, etten vielä osaa oikein suhtautua suurella tunteella muihin kirjoihin.

Haastan JenninMarian ja Liinan kertomaan halutessaan omista suosikeistaan.

sunnuntai 21. huhtikuuta 2013

David Nicholls: Sinä päivänä (Miki-minikirja)



Sinä päivänä on roikkunut lukulistallani pitkään. Luin ensimmäiset innostuneet blogijutut jo ennen kirjan suomentamista, ja tuumasin että tämän kirjan haluan lukea – päätin kuitenkin odottaa käännöstä. En ollut suomennoksen ilmestyttyä kirjan mahdollisesta ihanuudesta kuitenkaan niin vakuuttunut, että olisin uskaltanut ostaa sen itselleni, ja kirjaston varauslista oli lannistavan pitkä. Ihastuneiden arvioiden lisäksi alkoi ilmestyä vähemmänkin hurmioituneita mielipiteitä, ja aloin olla jo jonkinlaisessa Sinä päivänä -ähkyssä: tuntui että olin lukenut kirjan lukematta sitä itse.

Toissaviikoilla pyörähdin Hulluilla päivillä Akateemisessa kirjakaupassa ja huomasin, että upouudet Miki-minikirjat olivat siellä tarjouksessa. En voinut vastustaa söpöjä miniatyyrikirjoja, ja tarjonnasta Sinä päivänä oli ehdottomasti kiinnostavin. Halusin heti päästä testaamaan, miten Miki toimisi käytännössä, ja niinpä Sinä päivänäkin tuli vihdoin ja viimein luettua.

Ääripäästä toiseen liikkuneiden odotusteni jälkeen pidin kirjasta hyvin paljon. Olen ollut viime aikoina hiukan väsynyt ja stressaantunut, ja olen siksi halunnut lukea kirjoja, jotka viihdyttävät ja rentouttavat. Ja sinä päivänä oli juuri sentyyppinen kevyehkö kirja, jonka parissa viihdyn. Kuten Hanna mainiosti toteaa: kirja on parasta viihdettä ilman inhottavaa hömpähtävää kaikua. Vaikka kirja on helppolukuinen ja viihdyttävä, se ei ole vailla sisältöä, ja kaikessa kepeydessään se on loppujen lopuksi usein aika tummasävyinen. Kirja on myös ehdottomasti enemmän henkilö- kuin juonivetoinen, mistä aina pidän. Ja kirjan juju – päähenkilöiden elämää seurataan 20 vuoden ajan mutta aina vain yhtenä päivänä, 15. heinäkuuta – on mainio ja kuvastaa hyvin elämän episodimaisuutta.

Monet lukijat ovat valittaneet päähenkilöiden olevan epämiellyttäviä. Esimerkiksi Marian mielestä Dexterin itsekeskeisyys ja typeryys oli masentavaa ja Sonja kuvailee Emmaa ivalliseksi tylsimykseksi. Minä taas kiinnyin Emmaan ja Dexteriin kovasti. Emmaan samaistuin (ehkä liikaakin) ja Dexterissäkin näin kusipäisyyden lisäksi sen charmin, joka saa Emman kiintymään häneen.

Enemmän kuin siitä saavatko he toisensa kirjassa oli minusta kyse siitä, onnistuvatko he koskaan olemaan onnellisia. Ja mitä onni on. Onko se nuoruuden hurmaa, sitä kun laulu tai kirja tai elokuva muuttaa elämän ja koetaan elämän ihanin suudelma? Onko se oman kutsumuksensa löytämistä tai vakiintumista? Sitä kun pitelee vastasyntynyttä lastaan ensimmäistä kertaa sylissään? Vai jotain muuta.

Ja tietysti kirja on myös sukupolvikuvaus. Olen hiukan nuorempi kuin Em ja Dex (ja suomalainen), mutta tunnistin silti kirjasta paljon tuttua. Musiikin ja aatteet ja koko 1990-luvun Cool Britannia -kulttuurin, sekä henkilöiden pohdinnat elämästä, vanhenemisesta ja ihmissuhteista.

Sauli Santikon suomennos oli minusta pääosin hyvä. Kepeää, sanailevaa kerrontaa on uskoakseni varsin vaikea kääntää uskottavasti englannista suomeksi, ja Santikko onnistuu tässä kirjassa siinä yleisesti ottaen jopa poikkeuksellisen hyvin. Kirjaan on kuitenkin jäänyt joitakin hassuja sanavalintoja, sanajärjestysvirheitä ja huolimattomuuksia, jotka hiukan syövät kokonaisuutta.

Vielä sananen Miki-formaatista. Kirjan lukeminen oli minusta helppoa: ohuiden sivujen kääntämiseen piti hiukan totutella, mutta nopeasti sen oppi. Kirja on hyvin kevyt, joten sitä saattoi kantaa mukanaan pienessäkin laukussa, ja sen kannatteleminen ei todellakaan juuri rasittanut käsiä. Hyvin positiivinen kokemus ja voisin hyvin ostaa Mikejä jatkossakin.

Kirjaa on luettu blogeissa paljon ja se on myös jakanut mielipiteitä. Eräänlaisia ääripäitä edustavat  Karoliina, jolle kirja oli omalla tavallaan täydellinen ja noora, joka turhautui niin että paiskasi kirjan seinään.

David Nicholls: Sinä päivänä (One Day, 2009)
Suom. Sauli Santikko
Kansi: Craig Ward
Otava, 2013/2011

torstai 18. huhtikuuta 2013

Salla Simukka: Punainen kuin veri




"Tyttö luotti niin kuin luottavat ne, joiden alta maa ei ole vielä pettänyt, joita kukaan ei ole koskaan pettänyt. Hän roikkui pää alaspäin ja luotti siihen, ettei putoaisi. Tai jos putoaisi, joku ottaisi kiinni.

Olipa kerran tyttö, joka oppi pelkäämään.

Sadut eivät ala näin. Näin alkavat toisenlaiset, synkemmät tarinat."

Lumikki Andersson on tyttö, joka on oppinut pelkäämään. Tyttö, joka on oppinut varomaan ja tekemään havaintoja ympäristöstään. Tyttö, joka  oppinut huolehtimaan itsestään ja joka ei sotkeudu muiden asioihin. Mutta kun Lumikki löytää lukion valokuvauspimiöstä kuivumaan ripustettuja seteleitä – seteleitä jotka pesusta huolimatta haisevat verelle – uteliaisuus vie voiton, ja Lumikki alkaa selvittää seteleiden taustaa. Pian Lumikki huomaa sotkeutuneensa perusteellisesti muiden asioihin: huumediilereiden, korruptoituneiden poliisien ja luokkatovereiden, joihin Lumikki on tarkoituksella pitänyt etäisyyttä.

Salla Simukan Punainen kuin veri on nuorille suunnattu jännäri, joka ammentaa dekkariperinteen lisäksi inspiraationsa satujen maailmasta. Vaikka päähenkilön nimi on Lumikki, kyseessä ei ole Lumikki-sadun suora uudelleentulkinta, vaan viittaukset satuihin löytyvät pienistä yksityiskohdista ja kerronnon keinoista. Lumikin lisäksi mieleen nousee vahvasti myös ainakin Lumikuningatar, sillä Simukan Lumikki liikkuu talvisen hyytävissä maisemissa, jossa jää, lumi ja pakkanen vallitsevat.

Luen mielelläni vanhoja nuoruuden suosikkikirjojani uudelleen näin aikuisiälläkin, mutta uusi nuortenkirjallisuus on minulle varsin vieras alue. Pari viikkoa sitten osallistuin Tammen järjestämään Marmeladia ja proosaa -tapahtumaan, jossa Salla Simukka kertoi Lumikki-trilogiastaan, ja sain kiinnostavan kuuloisen avausosan myös omakseni. Nyt oli siis hyvä tilaisuus kokeilla uuden nuortenkirjallisuuden lukemista.

Yritin lukiessani olla miettimättä liikaa, miten olisin lukenut kirjaa nuorena tai arvailla miltä se vaikuttaa nykyisten nuorten lukijoiden silmin: halusin suhtautua kirjaan vain kirjana. Näin luettuna Punainen kuin veri osoittautui hyvinkin viihdyttäväksi lukukokemukseksi. En ole maailman suurin dekkareiden ystävä, mutta Simukan kirjassa oli hiukan samanlaista herttaista jännärihenkeä kuin esimerkiksi Agatha Christien mysteereissä. Juoni ei ehkä ole täysin uskottava, mutta jännite pysyy hyvin yllä, ja huomio on enemmänkin siinä, miten Lumikki arvoitusta ratkoo kuin siinä, mitä oikeastaan on tapahtunut.

Kirjan heikoin lenkki on dialogi, joka ei aina soinnu kovinkaan luontevasti. Sen sijaan muun kerronnan Simukka taitaa hyvin. Pidin erityisesti siitä, miten Lumikin menneisyyttä – koulukiusaamista ja salaperäistä ihastusta – valaistiin: näihin jaksoihin Simukka tuo runollisuutta ja sadunomaisuutta, josta pidin kovasti. Lumikki henkilöhahmona oli myös hyvin rakennettu: hän on sellainen hiukan ulkopuolinen tarkkailija ja "erilainen nuori", johon monen lukijan on luultavasti helppo samaistua. Seuraavien osien pariinkin houkuttelee ennenkaikkea Lumikin persoona ja siihen liittyvät arvoitukset: mitä salaisuuksia Lumikin perheeseen liittyy, ja kuka on salaperäinen ihastus, jonka Lumikki yrittää unohtaa?

Erityiskiitoksen ansaitsee kirjan ulkoasun suunnitellut Laura Lyytinen. Punainen kuin veri on esineenä kaunis ja houkutteleva punaisine sivunreunoineen ja kohokuvioineen.

Kirjaa on luettu kirjablogeissa paljon. Esimerkiksi Suketus, Valkoinen kirahvi, Jenni ja Amma ovat kirjoittaneet kirjasta.

Salla Simukka: Punainen kuin veri
Kansi: Laura Lyytinen
Tammi, 2013

perjantai 12. huhtikuuta 2013

Anne B. Ragde: Berliininpoppelit



"Pikkiriikkinen kärsä oli vaaleanpunainen ja kultaisen puhdas ja saparo sojotti suorana pikkuruisesta pyllystä. Hän kohotti possun kasvoilleen ja se raotti unisesti silmiään ja hengitti pikkuisen vaikertaen. Vaaleiden ripsien alta avautuivat taivaansiniset silmät.
 – En ole koskaan nähnyt mitään yhtä kaunista, hän kuiskasi. – Se on kauniimpi kuin kissanpennut ja koiranpennut ja kaikki. Aivan täydellinen, niin –" 

Kun taannoin pyysin lukijoilta suosituksia ei-englanninkielisistä ulkomaisista kirjoista, parikin henkilöä mainitsi Anne B. Ragden Berliininpoppelit-trilogian. Minulla ei ollut oikeastaan minkäänlaista käsitystä siitä, millainen kirja(sarja) oli kyseessä, mutta kun trilogian ensimmäinen osa vihdoin osui silmiini kirjastossa, lainasin kirjan suositukset mielessäni.

Berliininpoppelit on perhetarina hyvin rikkinäisestä perheestä. Kolme toisistaan vieraantunutta veljestä kohtaavat joulun alla, kun heidän vanha äitinsä joutuu yllättäen sairaalaan. Margido on hautaustoimistoa pyörittävä vanhapoika, joka ei ole puhunut äidilleen seitsemään vuoteen. Perheeseen täydellisen pesäeron ottanut Erlend asuu Tanskassa miesystävänsä Krummen kanssa. Peräkammarinpoika Tor on äitinsä ja kotitilansa lisäksi kiintynyt vain sikoihinsa, vaikka yrittää pitää yllä jonkinlaista yhteyttä myös aviottomaan tyttäreensä Torunniin. Isoäitiään tapaamaan tuleva Torunn puolestaan saa huomata, etteivät sukulaiset edes tiedä hänen olemassaolostaan. Kun perhe kokoontuu yhteen näin tulehtuneissa merkeissä, seuraa väistämättä välienselvittelyä ja vanhojen sukusalaisuuksien esiinkaivamista.

Ragden kirjan asetelma ei siis tarjoa mitään uutta ja mullistavaa. Eikä tarvitsekaan, sillä sukutarinat, perheiden sisäiset ristiriidat ja vaihtoehtoiset tavat viettää joulua ovat aiheina ikuisia. Lisäksi Ragde puhaltaa tarinansa ja henkilöhahmonsa täyteen omalaatuista henkeä ja antaa näin vanhoille aiheille uuden sävyn.

Kirja on kiehtova yhdistelmä kaunista ja rumaa, tragediaa ja komediaa. On joulunaika lumisateineen ja lahjoineen, mutta myös kuolemaa ja rappeutunut sukutila. On suloisia vastasyntyneitä possuja ja omassa ulosteessaan makaavia vanhuksia. On reppanoita, pultsareita muistuttavia yksinäisiä miehiä ja hädän hetkellä apua tarjoavia läheisiä. Ragde kuvaa Neshovin maatilan hiljaista synkkyyttä niin elävästi, että lukija voi haistaa pesemättömän ihon, pilaantuneen ruuan ja pinttyneen lian. Rappion tekee erityisen riipaisevaksi se, etteivät sen keskellä asuvat ihmiset huomaa sitä lainkaan.

Neshovin veljeksiin – ja veljentyttäreen – todella kiintyy. Jokaisella on virheensä ja heikkoutensa ja kaikki ovat enemmän tai vähemmän irrallaan ja eksyksissä. Erlendiä lukuunottamatta he ovat yksinäisiä erakkoja, ja Toria lukuunottamatta kuolemaa tekevä nainen on heille etäinen ja vieras. Mutta on sydämeenkäyvää seurata heidän haparoivia yrityksiään löytää yhteyttä ja yhteistä pohjaa. Ragde ei vie tarinaa liian harmoniseen suuntaan, ja ristiriidat jäävät kirjan lopussa leijumaan ilmaan. Onkin aivan pakko jatkaa pian trilogian kakkososan parissa, sillä näiden hahmojen elämää haluan seurata eteenpäin.

Kirjan ovat lukeneet myös Leena Lumi, Merenhuiske, Minna J., Margit, Ina ja Minna.

Anne B. Ragde: Berliininpoppelit (Berlinerpoplene, 2004)
Suom. Tarja Teva
Kansi: Laura Lyytinen
Tammi, 2007

maanantai 8. huhtikuuta 2013

Tuula-Liina Varis: Muotokuvamaalarin tytär



"Herrajumala, miksi minä en pysty puhumaan sille, miksi en pysty katsomaan sitä silmiin? Miksi en pysty reippaasti toivottamaan sitä tervetulleeksi? Siksi kun se ei ole minulle tervetullut. Älä kyni Otolta rahaa, älä makeile sille, älä teeskentele tunteita, joita sinulla ei ole.Pysy poissa, jos et osaa olla pahoittamatta vanhan miehen mieltä. Niin minun tekisi mieli sanoa. Mutta en sano. Koska en halua pahoittaa vanhan miehen mieltä."

Tuula-Liina Variksen novellit käsittelevät ikääntymistä ja vanhuutta, petoksia ja pettymyksiä, lasten ja vanhempien välisiä jännitteitä ja kuolemaa. Aiheet eivät ole kevyitä, mutta Varis onnistuu kuitenkin tuomaan niihin painavan asian lisäksi tiettyä kepeyttä. Hän ei paisuttele tai synkistele. Vanheneminen ei ole useinkaan kaunista ja harmonista, lapset tuottavat vanhemmilleen pettymyksiä, rakkaus jää ilman vastakaikua - mutta se on elämää.

Suosikikseni taisi nousta novelli nimeltä Hänen koko elämänsä. Sen päähenkilö on vanha nainen, jonka päivät kuluvat kotiavustajien käyntejä odottaen. Nainen pystyisi avustettuna liikkumaan rollaattorin avulla, syömään ja käymään vessassa, mutta avustajilla ei ole aikaa kuin pikaiseen lääkkeiden annosteluun, ruuan tarjoiluun ja vaippojen vaihtamiseen. Avuttomana maatessaan nainen muistelee väritöntä elämäänsä: ankaraa lapsuutta, työtään jossa oli kunniotettu mutta ei pidetty, ja yksipuolista rakkauttaan. Kun Varis kuvailee, kuinka nainen rakkaudessa petyttyään vyötti itsensä laatikkomaisiin jakkupukuihin ja paksupohjaisiin nauhallisiin kävelykenkiin ja vannoi, ettei enää koskaan tarvitsisi ketään, lukijan eteen piirtyy kokonaisen yksinäisen elämän kuva.

Pienessä mummosarjassa erilaiset mummot seikkailevat lyhyissä, muutaman sivun mittaisissa tarinoissa. Varis kuvaa sitä, kuinka vanhusten elämänilo katoaa, kun heiltä viedään oma valinta ja pienet nautinnot: liikunta, musiikki tai kirjoittaminen. Hän kertoo laitoshoidon lannistamista mummoista ja dementoituvista, rivouksia latelevista mummoista. Ja mummoista, jotka vielä kaipaavat elämäänsä rakkautta – hehkua ja vapinaa – sekä mummoista, joilla on edelleen vahva tahto ja kujeilunhalua.

Kirjan päättävä Muistin että unohdin on työpäiväkirjamainen katkelma, jossa Varis kertoo kirjoitusprosessistaan, kokoelman teemoista, omasta vanhenemisestaan ja kirjan julkaisemiseen liittyvistä peloista. Pidin tästä osuudesta todella paljon, sillä minua jaksaa loputtomasti viehättää hyvin kirjoitettu kuvaus arkisista askareista ja kirjoittamiseen liittyvistä ajatuksista.

"Olen antanut itselleni luvan olla tekemättä mitään, jos kirjoittaminen ei suju. Olen antanut sen luvan itselleni joka aamu, torjunut täytyy-lauseet, huonosti onnistuen, mutta torjunut kuitenkin. Olen antanut itselleni luvan lukea kirjoja, joita olen ennenkin lukenut, moneen kertaan, vaikka jatkuvan henkisen kasvun maksiimia noudattaen pitäisi lukea kirjoja, joita ei ennen ole lukenut, oppiakseen jotakin uutta, rikastuttaakseen tietämystään maailmasta."

Kirjasta ovat bloganneet myös Sara, jaana, Hanna, Arja ja Minna

Tuula-Liina Varis: Muotokuvamaalarin tytär
WSOY, 2010

tiistai 2. huhtikuuta 2013

Ann-Marie MacDonald: Linnuntietä



Kirjassa on 850 sivua. Kun olen lukumatkallani noin sivulla 600, alan tuntea haikeaa surua siitä, että kirja kulkee kohti loppua. En kuitenkaan malta säästellä kirjaa: tarraudun siihen, uppoan sen maailman ja luen kuumeisesti eteenpäin. Kun kirja sitten väistämättä loppuu, yritän vielä pitää kiinni tunnelmasta ja henkilöhahmoista. Haluan vielä viipyillä Linnuntiellä – en halua häiritä sen maailmaa lukemalla hetkeen mitään muuta.

"Sellaisista hetkistä tulee muistoja melkein saman tien, kullanhohtoista menneisyyttä joka jotenkin elää nykyhetken rinnalla. Muistatko kun -hetkiä, joita voi muistella katkeransuloisina ja seepianväriseksi haalistuvaa auringonpaistetta hehkuvina jo niitä eläessään – syyskuun lopun tomu leijuu ainoan ohiajavan auton perässä. Ilma tuoksuu lehdiltä, sininen taivas heijastuu isän aurinkolaseista."

Kirjavan kammarin Karoliina kirjoitti viime syksynä hengästyttävän houkuttelevan blogijutun Linnuntiestä. Pari päivää myöhemmin kiertelin Helsingin kirjamessujen amtikvariaattiosastoa, ja kirja sattui silmääni. Pakkohan kirja oli ostaa, mutta ihan heti en uskaltanut järkäleeseen tarttua. Mutta nyt kirja on luettu – ja mikä kirja se olikaan!

1960-luku, kylmä sota ja lapset jotka harjoittelevat koulussa suojautumaan atomipommin räjähdykseltä. Tyylikkäitä kotirouvia, jotka piilottavat siivousvaatteensa keittiönkaapin perälle, ettei aviomies näkisi niitä. Aviomiehiä, jotka rakastavat vaimojaan, mutta eivät aina puhu heille totta. Kilpailu avaruuden herruudesta – kuu jota ei ole vielä valloitettu. Toisen maailmansodan kaiut, jotka yhä kuuluvat voimakkaina. Nakke Nakuttaja, Huckleberry Finn ja Steve McQueen: lapsuuden sankarit.

Linnuntiessä MacDonald kuvaa 1960-luvun Kanadaa, joka näyttäytyy samanaikaisesti nostalgisen idyllisenä ja ahdistavan painostavana maailmana. Hän kuvaa maailmaa, jossa vallitsee rauha, mutta jota mennyt sota ja tulevan sodan pelko varjostavat. Maailmaa, joka on vauras ja demokraattinen, mutta joka on ostanut vaurautensa ja demokratiansa tietyllä hinnalla. Ja hän näyttää, kuinka onni, henkilökohtainen moraali, isänmaallisuus ja politiikka törmäävät toisiinsa. Linnuntie on elävä ja runsas lähihistorian kuvaus, mutta se on myös intiimi tarina perheestä ja sen pienestä tyttärestä, Madeleinesta.

"Madeleine syö jäätelöä ja hymyilee niin kuin tyttö, joka syö jäätelöä. Isä ei tiedä jälki-istunnoista. Jos tietäisi, niin he eivät olisi katselleet karttaa ja puhelleet siitä, mitä hänestä tulee isona. Isä on kutsunut hänet polvihousuisten vintiöiden aurinkoiseen heimoon, vanhoihin hyviin aikoihin, jolloin vielä sai maailman parhaita karamelleja, talot olivat  kaikki erilaisia ja yksi oli kummitustalo ja kylän leveimmän kadun varrella oli limonaatibaari. Ja isä on laskenut koko maailman hänen jalkojensa juureen odottamaan että hän kasvaa isoksi. Synkät jälki-istunnot eivät ikimaailmassa saa koskettaa sitä aurinkoista maailmaa, jossa isä oli pieni."

Madeleine on kirjan keskushenkilö: McCarthyn perheen 8-vuotias tytär, joka rakastaa Väiski Vemmelsäärtä ja isäänsä ja näkee elämänsä elokuvana. Madeleine on synnynnäinen koomikko, mutta myös herkkä lapsi, joka haluaisi olla kiltti niillekin tovereille, joita luokkatoverien koodiston mukaan kuuluu kiusata, kuten pissalta haisevalle Grace Novotnylle. Mutta Madeleine tietää, ettei aina ole helppoa olla kiltti tai tottelevainen, eikä aina ole helppoa puhua totta. Varsinkaan silloin, kun haluaa suojella vanhempiaan lapsuuden kauhuilta.

Ihastuin siihen, kuinka MacDonald herättää historian eloon. Ihailin sitä, kuinka hän kuvaa moraalin harmaita alueita, totuutta ja valhetta ja sitä, kuinka ihminen valehtelee itselleen pystyäkseen elämään. Ja rakastuin hänen henkilöhahmoihinsa. Madeleine on ihana lapsihahmo: eläväinen, vallaton tyttö, jolla on rikas mielikuvitus ja haave syntyä uudelleen poikana. Suuri osa tapahtumista nähdään nimenomaan Madeleinen näkökulmasta, ja hänen kauttaan lukija saa kokea myös oman lapsuutensa uudelleen: juuri noin se meni, ja juuri tuolta se tuntui. Ihania ovat myös monet kirjan aikuishahmot: erityisesti Jack-isä joka on tyttärensä paras kamu, ja Mimi-äiti joka on naisellisuutensakin alla tulta ja tappuraa.

Ihanuus ei tässä kirjassa tarkoita särmättömyyttä: ihmiset tekevät virheitä, vääriä valintoja, piilottavat tunteensa ja vääristelevät totuutta. Myös pahoja asioita tapahtuu, ja Linnuntietä onkin kaiken muun lisäksi myös jännitystarina: poliittinen trilleri ja murhamysteeri. MacDonald rakentaa jännärinsä yhtä suurella taidolla kuin ajankuvansa ja henkilöhahmonsa: murha-arvoitus ja poliitiikka ovat osa sitä maailmaa, jossa henkilöhahmot elävät eikä niiden seuraaminen hetkeksikään vie lukijan huomiota hahmojen tunteista ja ajatuksista – päinvastoin. Ja kaiken tämän MacDonald kertoo kielellä, joka maalaa kauniita kullanhohtoisia maisemia, leikittelee puheenparsilla ja polveilee kuin virtaava vesi.

Niin, tällaisen kirjan luettuaan tuntee saaneensa lahjan. Juuri sen lahjan, josta on aina haaveillut.

Karoliinan lisäksi Linnuntiestä ovat kirjoittaneet Prinsessa Rummakko ja Eeva.

Ann-Marie MacDonald: Linnuntietä (The Way the Crow Flies, 2003)
Suom. Kaijamari Sivill
Tammi, 2004