tiistai 29. toukokuuta 2018

Deborah Levy: Uiden kotiin


Joskus tekee mieli lukea vuodenaikakirjallisuutta. Vuodenaikakirjallisuus voi tarkoittaa sitä, että kesällä haluaa lukea kirjoja, joiden tapahtumat sijoittuvat kesään: kuumille kesäkaduille, helteessä läkähtyviin kaupunkeihin tai suolantuoksuiseen saaristoon. Tai se voi tarkoittaa sitä, että yhdistää tiettyyn vuodenaikaan tietynlaisen kirjallisuuden: syksyllä mieli kaipaa runoja, kesällä houkuttelevat paksut klassikot.

Deborah Levyn Uiden kotiin täyttää vuodenaikakirjallisuuden ehdot molemmilla tasoilla. Toukokuun yllätyshelteet saivat minut kaipaamaan luettavaksi kesäkirjaa, ja poimin Levyn kirjan lukupinosta, koska takakannessa puhutaan Nizzan kuumista rantabulevardeista ja huviloista uima-altaineen. Kirja onkin täynnä keskikesän tuntua, painostavaa kuumuutta, hikoilevia ihoja ja raskaita tuoksuja.

Yllättäen kirja vastasi muutenkin aika lailla käsitystäni hyvästä kesäkirjasta. Se on unenomainen pienoisromaani, jossa tunnelma on tarinaa olennaisempi. Se rakentuu irrallisista kohtauksista, joiden väliin jää paljon ilmaa ja kysymyksiä. Se on arvoituksellinen, hiukan ahdistava ja kummallisen kiehtova. Se lipuu eteenpäin verkkaisesti, pysähdyttäen lukijan samaan raukeaan tunnelmaan kuin kirjan ahdistuneet henkilöhahmot.

Henkilöt ovat Levyn kirjassa enemmän tyypiteltyjä hahmoja kuin moniulotteisia ihmisiä, mutta se ei tässä kirjassa haittaa, koska koko asetelma on enemmän maalauksellinen ja unenomainen kuin realistinen. Keskiössä säteilevä punatukkainen Kitty on kaikkein koristeellisin hahmo – alastomana tai risaisissa kesämekoissa esiintyvä, ihmisten salaisuuksien läpi näkevä mielenterveysongelmista kärsivä nuori nainen saattaa olla todellinen tai pelkkä näky, yksi niistä unikuvista, jotka ympäröivät huvilan kesäasukkaita.

Viihdyin erinomaisesti Levyn kirjan tunnelmissa, sen sottaisen kuumissa maisemissa. Uiden kotiin ei ole kepeä kesähuvittelu vaan siinä on uhan ja vaaran tuntua, kuten tämän tyyppisessä kesäkirjassa kuuluukin olla. Ja samalla siinä on kuitenkin kepeyttä, huolemttomuutta, joutilasta loikoilua ilta-auringon valossa. Melko täydellistä vuodenaikaluettavaa.

Kirjasta ovat kirjoittaneet myös esimerkiksi Omppu, Linnea, bleue, Katja ja Jassu.

Deborah Levy: Uiden kotiin (Swimming Home, 2011)
Suom. Laura Vesanto
Kansi/kannen kuva: Outi Vihlman/Galina Gallo
Fabriikki kustannus, 2016

tiistai 15. toukokuuta 2018

Paolo Giordano: Ihmisruumis


Hyllynlämmittäjät-haaste on kerrassaan mainio – olen aivan innoissani siitä, kuinka monta kiinnostavaa kirjaa olen jo ehtinyt tänä vuonna lukea omasta hyllystäni! Syystä tai toisesta joihinkin kirjoihin ei vain tule tartuttua, mutta kun ne on haasteen myötä pinonnut valmiiksi kasaksi odottamaan, kirjat päätyvätkin luettavaksi melkein itsestään. Merkillistä, miten lukijan mieli toimii!

Paolo Giordanon Ihmisruumis oli saanut jäädä lämmittelemään hyllyä useammastakin syystä. Pidin paljon Giordanon esikoisesta Alkulukujen yksinäisyys (joka sekin sai tosin aikoinaan odottaa lukuvuoroa useamman vuoden), joten kynnys tarttua Ihmisruumiiseen pääsi nousemaan korkeaksi. En juurikaan lue sotakirjallisuutta, ja vierastin lähtökohtaisesti kirjaa, joka kuvaa italialaisia sotilaita komennuksella Afganistanissa. Kirjaan tarttumista jarrutti myös se, etten ollut lukenut kirjasta kovinkaan innostuneita arvioita. Kaikista näistä syistä pelkäsin pettyväni Ihmisruumiiseen.

Kaiken tämän vaikeilun jälkeen pidin loppujen lopuksi Ihmisruumista todella paljon. Kirja on synkkä ja masentava, vaikkakin pinnaltaa aika kepeä, melkein veijarimainen. Näennäinen kepeys tekee kirjasta helppolukuisen, ja teoksen kylmät pohjakerrokset hiipivät mieleen ikään kuin hidastetusti, hiukan myöhässä.

"Cederna ja Ietri treenaavat penkissä auringonpaisteen alla. He ovat nostelleet itse kyhättyjä painoja, ja nyt he tekevät erilaisia vatsalihasliikkeitä: suoraan ja kiertäen, jotta kaikki lihakset tulevat käyttöön. Keho on rakennettava pala palalta, systemaattisesti, vaikka on paljon ihmisiä, jotka eivät sitä tajua. Kuntosalilla monet toistavat muutamaa samaa harjoitusta, Heillä ei ole hajuakaan, mistä hommassa on kyse."

Giordano ei varsinaisesti kuvaa sotaa vaan enemmänkin ihmisen mieltä ja ruumista sodassa. Giordanon sotilaat ovat suurimman osan komennustaan täydellisen pitkästyneitä ja vailla virikkeitä. Ikävystyneisyyteen sekoittuu pelko sodan ja kuoleman läheisyydestä. Levottomuus ja tylsistyminen purkautuvat typerinä tempauksina, kiusantekona ja mielen turruttamisena huumeilla ja lääkkeillä. Kun miehet sitten joutuvat keskelle taistelua, heistä ei kuoriudu sankareita, vaan he ovat edelleen vain hauraita ihmisruumiita, jotka voivat hetkessä lakata olemasta.

Kirjan ihmiset ovat korostetun ruumiillisia. Heitä runtelevat kuume ja ripuli, luodit ja pommit, seksuaalinen väkivalta ja huumeet. He hikoilevat, ulostavat, hilseilevät ja vuotavat verta. Ihmisruumiit tappavat ja tulevat tapetuiksi ja kaipaavat lähelleen toista ihmisruumista, toveria tai rakastettua. Entä ihmisen mieli? Tuhoaako sota ihmismielen vai paljastaako se jotakin, mikä on aina ollut olemassa?

Giordanon kirjoitustyylissä on jotakin, mikä miellyttää minua suuresti. Se on elävää mutta samalla hiukan etäistä, hiukan sivusta katsovaa. Rankoistakin asioista kirjoitetaan ikään kuin toteavasti, liikoja kauhistelematta. Jonkun muun kertomana olisin todennäköisesti vierastanut Ihmisruumiin tarinaa, mutta Giordanon kirjoittamana se vetosi niin voimakkaasti, että tämä hyllynlämmittäjä saa edelleen jäädä hyllyyni.

Ihmisruumiista ovat kirjoittaneet myös Lukuneuvoja, Nanna, Anneli, Omppu ja Mai Laakso.

Paolo Giordano: Ihmisruumis (Il corpo umano, 2012)
Suom. Helinä Kangas
WSOY, 2014

sunnuntai 6. toukokuuta 2018

John Galsworthy: Omenapuu


"Jos he olisivat puhuneet, olisi kaikki samassa hetkessä muuttunut epätodelliseksi. Keväällä ei ole sanoja, vain solinaa ja kuiskauksia. Keväällä on paljon enemmän kuin sanoja puhkeavissa kukkasissaan ja lehdissään, purojen solinassa, valoisassa, uupumattomassa etsinnässään."

John Galsworthyn pienoisromaani Omenapuu kertoo tutun tarinan yläluokan nuorukaisen ja maalaistytön tuhoon tuomitusta romanssista. Itse tarinassa ei ole varsinaisesti mitään erityisen poikkeavaa tai yllättävää, mutta Galsworthyn kerronnassa on sävyjä ja tasoja, jotka viehättävät ja tuovat yksinkertaiseen kertomukseen syvyyttä.

Frank ja Stella Ashurst ovat hopeahääpäivänään päättäneet matkustaa Torquayhin, jossa he ovat 26 vuotta aikaisemmin ensimmäisen kerran tavanneet toisensa. He pysähtyvät lounastauolle nummelle, joka viehättää "romanttisia seutuja" rakastavaa Stellaa. Sillä aikaa kun Stella maalaa vesiväriharjoitelmaa, Frank katselee keväistä maisemaa. Ja äkkiä hän tunnistaa paikan ja muistaa, ettei ainoastaan Stella hurmannut häntä 26 vuotta sitten: tuolla samalla seudulla hän oli kohdannut myös tummatukkaisen Meganin, jonka katse oli aamukasteen kirkas. Muistoissaan Frank palaa menneeseen kevääseen ja lyhyeen romanssiin Meganin kanssa.

Galsworthyn kerronta jättää paljon sanomatta, ja merkitykset löytyvät suureksi osaksi rivien välistä. Tämän vuoksi Omenapuu on myös mahdollista lukea varsin monin eri tavoin. Sen voi lukea katkeransuloisena rakkaustarinana ja nauttia kahden nuoren pakahduttavasta ensirakkaudesta. Sen voi nähdä psykologisena muotukuvana Frank Ashurstista ja tämän moraalisesta kamppailusta. Sen voi ottaa kuvauksena brittiläisestä luokkayhteiskunnasta. Tai sitä voi lukea nauttien keväästä, kukkivista omenapuista ja öisistä kuutomoista: heräävä luonto rinnastuu nuorten päähenkilöiden heräävään seksuaalisuuteen, kauneuden ja rakkauden kaipuuseen.

Frank Ashurst on päähenkilönä ristiriitainen: hän on miellyttävä ja samaistuttava mutta myös heikko ja itsekeskeinen. Hän rakastaa kauneutta, ja hänen rakkautensa Megania kohtaan onkin ennen kaikkea rakkautta tytön kauneutta kohtaan. Megan ei ole hänelle niinkään yksilö vaan edustaa puhtautta, viattomuutta ja kauneutta. Frank käy mielessään kamppailua siitä, miten hänen tulisi toimia suhteessaan Meganiin – kuinka hän voisi toimia oikein ja kunniallisesti – mutta hän ei oikeastaan missään vaiheessa mieti sitä, kuinka hänen tekonsa vaikuttavat Meganiin vaan sitä, kuinka ne vaikuttavat häneen itseensä. Galsworthy ei kuvaa Frankia sen paremmin sankarina kuin konnanakaan, vaan tämä on tavallinen ihminen, oman aikansa ja yhteiskuntaluokkansa tapojen ja moraalikäsitysten tuote.

Omenapuu on viehättävä kirja, jonka tunnelmassa on kevään suloista kuisketta ja katoavan kauneuden aiheuttamaa surumielisyyttä. Kirjan kielessä on – ainakin suomennoksessa – vanhanaikaista koristeellisuutta ja maalailevuutta, joka tukee kirjan menneen ajan maailmaa hyvin. Tämä on sellainen kirja, jonka pariin voisin hyvin kuvitella palaavani myös tulevina keväinä, vuodenaikakirja parhaasta päästä.

Luin Omenapuun osana Hyllynlämmittäjät-haastetta, ja tämä hyllynlämmittäjä saa jäädä hyllyyni jatkossakin, minulle hyvin rakkaiden Forsytein tarun ja Nykyaikaisen komedian rinnalle.

Omenapuusta ovat kirjoittaneet myös Katja, tuijata, hdcanis, Katja, Elina ja riitta k.

John Galsworthy: Omenapuu (The Apple Tree, 1916)
Suom. Vieno Koskenniemi, V. A. Koskenniemi
WSOY, 1945