keskiviikko 31. tammikuuta 2018

Laura Gustafsson: Pohja


"Jokainen soluni on kuollut ja syntynyt uudelleen ja nahkani kuorittu, hinkattu, kesinyt, ruoskittu, vaihtunut. Kiemurtelen asumusten lähellä, kunnes joku lyö pääni poikki lapiolla. Ruumiini kiertyy kerälle ja olen täydellinen kehä, täydellisen eheä." 

Laura Gustafssonin Pohjaa lukiessani mietin useampaan kertaan, miten jokin voi olla samanaikaisesti näin painavaa ja kevyttä. Painavaa, koska kirja vie matkalle masennukseen, itsetuhoisuuteen, syömishäiriöihin, hyväksikäyttöön ja itseinhoon. Kevyttä, koska teksti virtaa ja vie mukanaan, koska Gustafssonin älykkyys ja huumori ihastuttavat ja koska kirjassa on kaiken ruman ja vinoutuneen rinnalla myös kaunista ja kepeää.

Pieneen kirjaan mahtuu paljon. 140 sivua, hurjan paljon aihioita ja teemoja, leikittelyä kielellä ja tyylilajeilla. Mukaan mahtuu raportinomaista kuvailua (ensimmäinen yhdyntä), keskusteluja Jumalan ja Saatanan kanssa, rehellisen paljaita tunnustuksia synkimmistä hetkistä, kohtauksia joissa juhlitaan baarissa sivupersoonien kanssa, kuvitteellisia ruumiinavauspöytäkirjoja ("Sydämen kammioissa ruostuneet lukot."), hypähdyksiä populaarikulttuuriin (Rihanna, Marilyn, Game of Thrones) ja fantasiajaksoja.

Myös tunnetasolla Pohja ryöpsähtelee joka suuntaan. Välillä käydään syvällä pimeässä, sivalletaan lukijaa avokämmenellä kasvoihin, kontataan mielen pohjamudissa. Seuraavassa hetkessä Gustafsson iskee lukijalle silmää, virnistää ja kutittelee pehmeällä höyhenellä. Tunnelma vaihtuu tahmeasta ahdistuksesta hauraaseen melankoliaan ja riehakkaaseen leikillisyyteen.

Kirjassa on niin paljon asiaa, että uskoisin siitä löytyvän tarttumapintaa hyvin monenlaisille lukijoille. Minuun vetosi ennen kaikkea se, kuinka Gustafsson käsittelee ruumiillisuutta, naisena olemista ja naiseuden rooleja. Pohjaa voi lähestyä myös monia muita polkuja pitkin: vaikkapa äitinä tai taiteilijana olemisen kautta, tai selvitytymistarinana.

Pohja muistutti myös vahvasti siitä, kuinka taiteesta voi löytää itsensä, eikä se vaadi samaistumista sanan ahtaimmassa merkityksessä. Koin pohjan voimakkaasti omakseni – en siinä mielessä että jakaisin kokemukset, joita kirjassa kuvataan, vaan enemmänkin ajatusten ja tunnelmien ja kielen kautta. Sen kautta, kuinka maailman voi kokea ja kuvata.

Pohjasta ovat kirjoittaneet myös esimerkiksi kosminenk, Hannele, Tuomas ja Omppu.

Laura Gustafsson: Pohja
Kansi: Aiju Salminen
Into, 2017

torstai 25. tammikuuta 2018

Riitta Kylänpää: Pentti Linkola – ihminen ja legenda


Kuinka kirjoittaa neutraali elämäkerta ihmisestä, joka herättää niin suuria intohimoja ja ristiriitaisia ajatuksia kuin Pentti Linkola? Vastauksen tarjoaa Riitta Kylänpää, jonka kirja Pentti Linkola – ihminen ja legenda voitti hiljattain Tieto-Finlandian. Kylänpää kirjoittaa Linkolan elämästä ja työstä, Linkolasta ajattelijana ja mielipidevaikuttajana, yksityiselämästä ja julkisuuden henkilöstä ja kertoo kaiken samalla lempeällä asiallisuudella. Kylänpää tuo esille niin Linkolan saaman kritiikin kuin ihailunkin mutta pidättäytyy itse ottamasta juurikaan kantaa Linkolan ajatteluun. Selvää kuitenkin on, että Kylänpää suhtautuu Linkolaan ihmisenä kunnioittavasti, jopa ihaillen.

Kirja kuvaa Linkolan suurten tunteiden mieheksi. Niin ilot kuin murheetkin ravistelevat Linkolaa voimakkaasti – murheiden määrä tosin tuntuu olevan moninkertainen iloihin verrattuna. Raivokohtaukset, suru, pettymykset ja masennus toistuvat Linkolan elämässä, ja niiden paino välittyy kirjankin sivuilta raskaana. Toisaalta Linkolan ilotkin ovat suuria: taide tai luonto saattavat liikuttaa miehen nauruun tai kyyneliin.

Linkola on äärimmäinen muutenkin kuin tunteissaan. Hän tuntuu toimivan pikemminkin voimalla kuin taidolla, oli sitten kyse urheilusta, kalastuksesta tai ihmissuhteista. Ja ajattelijana Linkola on tietysti niin äärimmäinen, etteivät hänen kannattajansakaan sulata kaikkia hänen väitteitään. Moni kuvaa Linkolaa provokaattoriksi, joko syyttäen tai puolustellen. Erityisesti Linkolan ystävät tuntuvat mielellään kuvaavan Linkolan jyrkimpiä ajatuksia provokaatioksi, kenties siksi että ristiriita äärimmäisten mielipiteiden ja heidän tuntemansa miellyttävän miehen välillä on niin suuri. Linkola itse ei kuitenkaan puolustele tai pehmentele mielipiteitään, ja ajattelu on muuttunut vuosien aikana koko ajan jyrkempään suuntaan.

Elämäkerran lukijalle jää runsaasti tilaa pohtia omaa suhdettaan Linkolan ajatteluun. Kylänpää esittelee Linkolan kirjoituksia ja ajattelun kehittymistä laajasti, ja mukana on myös runsaasti lainauksia. Linkolan ympärillä käytyä keskustelua käydään myös läpi, niin kritiikin kuin kunnianosoitustenkin osalta. Linkolaa kuvataan loistavaksi kirjoittajaksi ja sanankäytön mestariksi – toisaalta häntä on kritisoitu kapea-alaisuudesta ja faktojen sivuuttamisesta. Hän on toisille profeetta ja oppi-isä, toisille ekoterroristi tai natsi.

Kirjan kenties koskettavinta luettavaa on Linkolan suhde äitiinsä. Tai pitäisikö sanoa, äidin suhde Penttiin. Äidin pojalleen kirjoittamia kirjeitä on säilynyt runsaasti, ja niistä välittyy läheinen, ymmärtävä mutta myös huolehtiva suhde lapseen. Äiti pyrkii neuvomaan poikaansa, ohjailemaan tätä pehmeämpään ja positiivisempaan suuntaan, mutta ei koskaan moiti tai arvostele.

Alakuloisen sävyn kirjalle antaa se, että Linkola on omistanut koko elämänsä luonnon pelastamiselle, eikä se työ ole kantanut hänen toivomaansa tulosta. Linkolalle on merkityksetöntä se, kuinka kuuluisa tai ihailtu hän on, jos kirjoituksilla ja puheilla ei ole konkreettisia vaikutuksia. Mikä lopulta jää Linkolan perinnöksi?

Kylänpään elämäkerta on kaikin puolin hienoa työtä. Se on hyvin kirjoitettu, monipuolinen ja perusteellinen. Runsas kuvitus ilahduttaa ja tuo Linkolan lähelle lukijaa. Kirja viihdyttää, kiukuttaa, ahdistaa ja koskettaakin. Oli Linkolasta mitä mieltä tahansa, tämän elämäkerran lukemista voi suositella.

Riitta Kylänpää: Pentti Linkola. Ihminen ja legenda
Kansi: Mika Tuominen
Siltala, 2017

maanantai 15. tammikuuta 2018

Hyllynlämmittäjät 2018


Hyllynlämmittäjät-haasteessa luetaan kirjoja omasta kirjahyllystä – niitä kirjoja jotka ovat syystä tai toisesta jääneet lukematta. 12 kirjaa vuodessa, eli periaatteessa kirja kuukautta kohti. Haaste starttasi viime vuonna Sivumennen-podcastista, ja olen seuraillut sitä kiinnostuksella. Idea on mielestäni mitä mainioin, ja tänä vuonna päätin itsekin osallistua haasteeseen.

Olin kuvitellut, ettei minulla edes ole kovin paljon lukemattomia kirjoja, mutta kun aloin käydä kirjahyllyä läpi, selvisi että kyllä niitä on vain on päässyt kertymään. Viitisenkymmentä, jos tarkkoja ollaan. Haasteelle on siis tilausta.

Valitsin 12 hyllynlämmittäjääni aika nopeasti ja liikoja miettimättä. Sen verran valikointia tein, että yritin valita sekä vanhempia että tuoreempia kirjoja. Halusin listalle myös erilaisia genrejä, kevyempää ja painavampaa, ohuempaa ja paksumpaa, faktaa ja fiktiota.

Näihin kirjoihin päädyin:

Donna Tartt: Tikli. Kynnys tarttua tähän kirjaan on ollut suuri. Osaksi sivumäärän vuoksi, osaksi sen takia, että pelkään pettyväni. Odotukset Tarttin suhteen ovat aina (liian) korkealla, koska Jumalat juhlivat öisin oli aikoinaan elämää suurempi kokemus. 

Daniel Mueenuddin: Hunajaa ja tomua. Muistan, että tätä novellikokoelmaa kehuttiin vuolaasti vähän joka paikassa sen ilmestymisen aikoina. Toivon liittyväni kehujien kerhoon, koska hyville novelleille on aina tilausta.

Gwen Bristow: Celia Garth. Vanhan ajan viihdettä kirjailijalta, jonka Plantaasi-trilogia kuului varhasinuoruuteni suursuokkeihin.

Paolo Giordano: Ihmisruumis. Pidin paljon Alkulukujen yksinäisyydestä, mutta olen ymmärtänyt, että tämä kirja on vaikeammin lähestyttävä. Haluan silti kokeilla.

Nikolai Gogol: Kuolleet sielut. Raskaan sarjan klassikko. Olen yleensä pitänyt venäläisistä klassikoista, joten ehkäpä tästäkin.

John Galsworthy: Omenapuu. Rakastan Forsytein tarua, mutta jostakin syystä en ole saanut luettua tätä pienoisromaania.

Chimamanda Ngozi Adichie: Kotiinpalaajat. En ole lukenut vielä mitään Adichielta! Kuinka noloa!

Kamila Shamsie: Poltetut varjot. Muistan, kun ostin tämän kirjan, ja ajattelin lukevani sen välittömästi. Ja tuolla se vain hyllyssä möllöttää.
 
Muriel Barbery: Siilin eleganssi. En oikein tiedä, mitä odotan tältä kirjalta. Sen perusteella, mitä olen kirjasta kuullut, saatan inhota tai ihastua.

Elizabeth Kolbert: Kuudes sukupuutto. Tämän kirjan lukemista olen lykännyt ihan siksi, että olen pelännyt sen olevan liian masentava. Mutta ehkä oma mielentilani on nyt sen verran vakaa, että kestän kirjan lukemisen...

Joel Lehtonen: Putkinotko. Etukäteen tuntuu, että tämä on se listan kirjoista, johon tarttuminen tulee olemaan haastavinta. Mutta kenties kirja yllättää iloisesti!

T.S. Eliot: Old Possum's Book of Practical Cats. Runoja! Kissarunoja! Miksi en ole vielä lukenut tätä?

Siinä ne ovat – hyllynlämmittäjät. Onko joukossa teidän suosikkejanne tai kirjoja, joiden selättäminen on tuottanut haasteita?

lauantai 13. tammikuuta 2018

Marisha Rasi-Koskinen: Eksymisen ja unohtamisen kirja


Marisha Rasi-Koskinen osaa kutkuttaa lukijan uteliaisuutta. Hänen tarinansa ovat aina arvoituksia, eikä hän läheskään aina tarjoa lukijalle vapauttavaa vastausta vaan jättää tämän hapuilemaan hämärään. Ja mitä arvoituksellisempia ja harhauttavampia kertomuksia Rasi-Koskinen punoo, sitä enemmän minä lukijana nautin.

Eksymisen ja unohtamisen kirja seuraa kolmea toisiinsa punoutuvaa tarinanlankaa. On Julia, joka lähtee vanhempiensa kanssa huviretkeksi naamioidulle pakomatkalle. Vanhempien teeskennelty huolettomuus ei onnistu poistamaan lapsen mielessä vaanivaa uhan tunnetta – varsinkaan  kun Julialla on koko ajan sellainen tunne, että asiat ovat tapahtuneet joskus aikaisemminkin, ehkä unessa. Toisaalla Jan eksyy metsään poikien vaellusretkellä. Seuranaan hänellä on kolme poikaa, joita ei voi kutsua ystäviksi sekä numerot, joista hän hakee turvaa. Ja sitten on vielä Martina, joka on jättänyt entisen elämänsä ja yrittää aloittaa uutta vieraassa maassa.

Kun kirjassa seurataan eri näkökulmia tai tarinoita, kokonaisuuden kannalta on tärkeää, että eri osaset ovat suunnilleen yhtä vahvoja ja vetävät mukaansa. Tämän kirjan kohdalla lumouduin Janin tarinasta, jossa oli hiljaista uhkaa ja pelkoa, kiinnostuin Juliasta, mutta en päässyt lähelle Martinaa, jonka osuus tuntui muihin verrattuna ilmeisimmältä ja helpoimmalta. Kokonaisuus pysyy silti hyvin koossa. Muistamisen, unohtamisen ja pakenemisen teemat sitovat palaset yhteen, ja lopussa tarinat punoutuvat yhteen, jättäen kuitenkin jälkeensä myös kysymyksiä ja pohdittavaa.

Eksymisen ja unohtamisen kirja on taattua laatua Rasi-Koskiselta, mutta se ei tehnyt minuun aivan sellaista vaikutusta kuin kaksi edellistä  kirjaa, Valheet ja Vaaleanpunainen meri. Tätä ei pidä ymmärtää  moitteena muuten kuin suhteessa noihin kahteen kirjaan, jotka molemmat olivat minulle todella suuria elämyksiä. Ehkä tässä uusimmassa kirjassa jäin hiukan kaipaamaan edeltävien kirjojen suurempaa arvoituksellisuutta ja mieltä vaivaamaan jäävää synkkyyttä. Eksymisen ja unohtamisen kirja muistuttaa ehkä enemmän kirjailijan esikoista Katariinaa siinä mielessä, että se avautuu helpommin eikä jätä jälkeensä niin paljon häiritsevää ihmettelyä.

Vaikka Eksymisen ja unohtamisen kirja ei minulle ollut aivan täysosuma, se vahvisti Rasi-Koskista kohtaan tuntemaani ihailua ja kiinnostusta. Pidän hänen tavastaan kertoa tarinoita, ja pidän kielestä joka on harkittua ja tietyllä tavalla etäistä mutta viiltää tarpeen vaatiessa syvältä. Pidän siitä, että hän vie lukijan mukanaan mutta ei päästä liian helpolla. Pidän kaikesta, ja neljän hienon kirjan perustella uskallan sanoa, että Rasi-Koskinen on yksi tämän hetken suosikkikirjailijoistani.

Eksymisen ja unohtamisen kirjan ovat lukeneet myös esimerkiksi Maisku, Kirsi, bleue, Katri, Omppu ja Anneli A.

Marisha Rasi-Koskinen: Eksymisen ja unohtamisen kirja
Kansi/kannen kuva: Jussi Karjalainen/Niina Vatanen
WSOY, 2017

maanantai 1. tammikuuta 2018

Kirjavuosi 2017 paketissa


Mennyt vuosi oli monin tavoin hyvä. Kiireinen erityisesti työrintamalla, mutta täynnä mukavia hetkiä ja kokemuksia. Kesällä pitkäaikainen haaveeni toteutui, kun sain viettää yön majakkasaarella, Bengtsärissä. Matkustin myös rakkaaseen Lontooseeni, jossa pääsin seuraamaan yleisurheilun MM-kisoja. Huikea kokemus! Urheiluelämyksiä tarjosivat myös taitoluistelun MM-kisat Helsingissä.


Television puolella hullaannuin kaikkien muiden tavoin Skamista, ja ihmettelin uuden Twin Peaksin kiehtovan outoa maailmaa. Elokuvissa kävin myös ahkerasti, ja viime vuoden tapaan listaan henkilökohtaisen elokuvien kärkikymmenikköni tähän vuosikoosteeseen.

1. Paterson
2. Saamelaisveri
3. Kosketuksissa
4. Jäljet
5. Elle
6. Tokasikajuttu
7. Frantz
8. Ikitie
9. Mr. Gaga
10.Good Time



Sitten kirjoihin. Lukuvuosi oli hyvä, mutta silti tuntui että siihen osui melko vähän Suuria Lukuelämyksiä. Mielenkiintoisia kirjoja, hyvä kirjoja, vaikuttavia kirjoja, mutta vain muutama sellainen kirja, jonka haluaa tallettaa syvälle sieluunsa. Tästäkin huolimatta lukeminen maittoi hyvin, enkä kärsinyt pahemmista lukujumeista, vaikka haikailinkin niiden täydellisten lukuelämysten perään. Bloggaamiseenkin tunsin löytäväni taas uutta iloa: vaikka sille ei aina tuntunut löytyvän aikaa, juttujen kirjoittaminen tuntui taas hauskalta ja motivoivalta.


Seuraavaksi siis kirjoja, jotka ovat syystä tai toisesta jääneet mieleen, vaikka eivät kaikki olisikaan nimenomaisesti vuoden parhaita.

Mieleen painunut:

Luin Hang Kangin Vegetaristin jo alkuvuodesta, mutta se palaa edelleen säännöllisesti mieleeni. Kirja jätti harvinaisen voimakkaan muistijäljen, ja sen hurja maailma mietityttää edelleen.

Lumoava:

Yksi vuoden nautinnollisimmista lukukokemuksista oli Anna-Kaari Hakkaraisen Kristallipalatsi, joka oli melkein täydellinen yhdistelmä vakavaa ja kepeää. Kirjan hauras ja viipyilevä tunnelma ihastutti, ja vastapainona oli sopivasti raikasta kirpeyttä, joka esti menoa taipumasta liian hattaraiseksi.

Hupsu:

Marie Kondon KonMari oli välillä ärsyttävä ja välillä huvittava, mutta täytyy silti tunnustaa että sovelsin Kondon oppeja vaatteiden taittelusta, ja vaatekomeroni on pysynyt koko vuoden hyvässä järjestyksessä, ja vaatteiden valitseminen on nykyään paljon helpompaa kuin ennen. Tavaroiden karsimiseen en kuitenkaan ryhtynyt.

Sydämeen osuneet:

Luin viime vuonna Anneli Kannon molemmat sisällissotaromaanit, Veriruusut ja Lahtarit, ja etenkin Lahtarit teki lähtemättömän vaikutuksen. Kummatkin kirjat  kuvaavat sotaa ja ihmisiä sodassa hienosti ja koskettavasti, mutta Lahtareissa ihastutti lisäksi se tapa, jolla Kanto tarinansa rakentaa ja kertoo.

Kiinnostava:

Miki Liukkosen O ei kenties nouse henkilökohtaiseksi suosikikseni vuoden kirjojen joukosta, mutta lukukokemuksena se oli ehdottomasti yksi vuoden mielenkiintoisimmista ja ilahduttavimmista. Kirja, joka on niin suuruudenhullu, että haluaa kertoa kaikesta kaiken, ei voi kuin viehättää minua. 

Pettymys:

Olin pitänyt kovasti aikaisemmista Jayne Anne Phillipsiltä lukemistani kirjoista, ja harmitus oli sitäkin suurempi, kun Murhenäytelmä oli kokonaisuutena melkoisen lattea lukukokemus. Kirjalla oli hetkenä, eikä se missään nimessä ollut vuoden huonoin kirja, mutta suhteessa odotuksiin Murhenäytelmä oli iso pettymys.

Vaikuttavat:

Kaksi kirjaa teki niin suuren vaikutuksen, että ne olivat vähällä mykistää minut kokonaan. Rosa Liksomin Everstinna ja Koko Hubaran Ruskeat Tytöt olivat niin täynnä asiaa niin hienosti ilmaistuna, että tuntui mahdottomalta kirjoittaa niistä mitään, mikä ilmaisisi kirjojen tekemän vaikutuksen. Teki mieli vain sanoa: lukekaa itse!

Lukunautinnot:

Iida Rauman Seksistä ja matematiikasta sekä Zadie Smithin Swing Time tarjosivat molemmat runsaan ja rönsyilevän kirjallisen maailman, ja minä uppouduin molempiin täysillä nauttien. Kummastakin kirjasta tiesin heti ensi riveistä, että tulisin nauttimaan lukemisesta, eikä kumpikaan pettänyt. Kirjavuoden huippuhetkiä.


Sellainen oli siis kirjavuosi 2017. Alkaneelle vuodelle toivoisin tietysti enemmän elämyskirjoja, mutta siihen ei oikein voi itse vaikuttaa. Lukusuunnitelmia sen sijaan voi tehdä, ja näin vuoden alussa mieli on tietysti niitä innokkaasti laatimassakin.

Ainakin haluaisin lukea tänä vuonna vähän enemmän klassikoita ja muita hiukan vanhempia kirjoja. Lisäksi haluan lukea joitakin omassa hyllyssä odottavia kirjoja – kenties jopa osallistun Hyllynlämmittäjä-haasteeseen. Ja kenties yritän taas lukea vähän enemmän mieskirjailijoita. Liikaa suunnitelmia en kuitenkaan aio tehdä, koska pidän myös haahuilevasta lukemisesta, jossa seuraava kirja valikoituu juuri sen hetkisen tunteen mukaan.

Kirjaisaa vuotta 2018!