Eveliina Nieminen: Late Bloomers

"He knew that if he started to cry now, it would never end. There weren't enough years left for him to stop. So, he did not cry. He looked up for a couple of seconds and the tears vanished."

Viehättävä ja julma. Näin ristiriitaisin sanoin voisin kuvailla Eveliina Niemisen lyhyiden tarinoiden kokoelmaa Late Bloomers.

Nieminen kuvaa minitarinoissaan ihmisiä, joiden elämä on kontrolloitua, suunniteltua ja ainakin ulospäin täydellistä. Ihmisiä, jotka suunnittelevat tarkasti työuransa, henkisen kasvunsa, päivittäiset rutiininsa ja ihmissuhteensa. Määrätietoisia, kunnianhimoisia, menestyneitä – vai yksinäisiä, neuroottisia, onnettomia.

Niemisen tarinoiden tunnelmat vaihtelevat melankolisesta ironiseen ja piruilevasta lempeään. Joissakin tarinoissa parodioidaan nykyajan influenssereita. Toisissa liikutaan melkeinpä surrealistisissa tunnelmissa. (Terapiaryhmä, jossa osalistujat voivat helpottaa henkistä painettaan upottamalla jalkansa kissanhiekkalaatikkoon. Yoko Ono tarjoamassa elämänohjepalveluita.)

Tarinoiden yleistunnelma on melko ahdistunut. Henkilöhahmot pyristelevät itse itselleen asettamissa mielen vankiloissa ja tavoittelevat epätoivoisesti jotakin saavuttamatonta. Menestystä – kenties. Hyväksyntää – luultavasti. Mitä ikinä he tavoittelevatkin, se pakenee heiltä jatkuvasti.

Kirjassa on kuitenkin myös hymyilyä ja jonkinlaista vinksahtanutta viehätystä. Teksti on ilmavaa, ja Cassandra Montoriolin kuvituksissa on herttaista lapsenomaisuutta. Vaikka tarinat kuvaavat viulunkielenkireitä ihmisiä, niiden lukeminen oli jollakin tavalla rauhoittavaa. "Hengitä", kirja tuntui sanovan, "älä jännitä. Vähemmälläkin pärjää."

Late Bloomersin ovat lukeneet myös Maija, Linnea ja Laura.

Eveliina Nieminen: Late Bloomers. Short Stories of People Overachieving Without Achieving
Kuvitus: Cassandra Montoriol
Kosmos, 2018

Maria Peura: Tunkeilijat

Maria Peura on hätkähdyttävän hieno ja monipuolinen kirjailija. Kolmen Peuralta lukemani kirjan perusteella uskallan näin sanoa. Esikoisromaani On rakkautes ääretön on yksi ruumiillisimpia lukukokemuksiani koskaan. Kirja oli niin ahdistava ja ihon alle menevä, että voin pahoin sitä lukiessani – ja kuitenkin kirjassa oli myös kauneutta, niin sanoissa kuin sisällössäkin. Päiväkirjamainen, kirjoittamista ja kirjailijuutta pohtiva Antaumuksella keskeneräinen puolestaan on kiehtova, inspiroiva ja aivan ihana kirja.

Novellikokoelma Tunkeilijat taas on jo itsessään todella monipuolinen ja moniääninen teos. Novellien tunnelmat ja tyylilajit vaihtelevat laidasta toiseen. On unenomaisia hetkiä, suoraviivaista kerrontaa ja epäluotettavia kertojaääniä. On meänkieltä ja runollista symboliikkaa. On lasten, vanhempien, pakolaisten, turistien, vanhusten ja rikollisten tarinoita.

Mitä ovat ne tunkeilijat, joita novelleissa kuvataan? Jotakin vierasta, epämukavaa, epäilyttävää. Tunkeilijat voivat olla turvapaikanhakijoita tai eri kulttuurin edustajia. Ne voivat olla epämiellyttäviä ajatuksia, jotka häiritsevät omaa totuutta maailmasta. Tunkeilija voi ylittää fyysiset tai näkymättömät rajat, hyvin tai pahoin aikein. Tunkeilija merkitsee jonkinlaista muutosta, ja siihen voi suhtautua torjuen, uteliaasti, aggressiivisesti tai avoimin mielin.

Kuten novellikokoelmista usein, Tunkeilijoista on jäänyt mieleen enemmän yleinen tunnelma kuin yksittäiset tarinat. Tunkeilijoiden tunnelma oli terävä, häiritsevä, välillä lempeä, usein julma. Nautin Peuran tarinoiden lukemisesta, silloinkin kun en ihan tavoittanut niiden merkitystä. Peura osaa luoda sanoillaan todellisuutta, sekä realistisia että maagisia maailmoja, joiden sisälle on helppo solahtaa.

Tunkeilijoista ovat kirjoittaneet myös Arja, Omppu, Suketus, Jonna ja Tuomas.

Tunkeilijat oli yksi tämän vuoden hyllynlämmittäjistäni.

Maria Peura: Tunkeilijat
Kansi: Eevaliina Rusanen
Teos, 2017

Daniyal Mueenuddin: Hunajaa ja tomua

Voiko kohtaloaan paeta? Ei ainakaan Daniyal Mueenuddinin novelleissa.

Entä mitä kohtalo tarkoittaa? Syntyperää, sukua ja perhettä, yhteiskunnallista asemaa, sukupuolta. Mueenuddinin novelleissa ihmiset yrittävät paeta heille varatulta elämänpolulta – he tavoittelevat onnea tai edes elämässä pärjäämistä kuka keinottelun, kuka seksin, kuka rakkauden kautta. Mutta voiko omaan elämäntarinaansa vaikuttaa? Onko onni tässä maailmassa koskaan pysyvää?

"Hyvästi se elämä, jota hän ei koskaan eläisi, elämä jota hän halveksi, säästöt joita hän ei koskaan keräisi laittaessaan ruokaa ja hoitaessaan kotia sillä välin kun hänen miehensä työskentelisi vanhassakaupungissa, joku sellainen poika joka olisi voinut kelpuuttaa hänet morsiamekseen."

Kirjan tarinoita sitoo löyhästi yhteen maanomistaja K. K. Harouni, rikas ja vaikutusvaltainen mies. Yhdessä novellissa Harounilla on suurempi rooli, mutta muissa hän esiintyy pienessä sivuosassa, tai häneen ja hänen sukuunsa vain viitataan lyhyesti. Harounin läsnäolo antaa kuitenkin tarinoille pysyvän maailman, jossa ihmiset tulevat ja menevät mutta tietyt asiat ovat muuttumattomia. Myös muiden tarinoiden päähenkilöt saattavat vilahtaa jonkun toisen tarinan sivuosassa, kuin muistuttamassa siitä, että yhden ihmisen onni tai tragedia on toisen ihmisen tarinassa vain alaviite.

Monissa tarinoissa ihmiset pyrkivät kohti parempaa elämää käyttämällä hyväkseen rakkautta. Tai sitten he pyrkivät yksinkertaisesti kohti rakkautta. Rakkaus ja seksi voivat aluksi olla keino saada haluamansa – taloudellista turvaa, mielenrauhaa tai lapsi – mutta usein rakkaus ottaa ohjat ja alkaa hallita ihmisiä. Se, jonka piti olla kylmäverinen oman edun tavoittelija, huomaa rakastuneensa, ja se joka luuli olevansa rakastunut huomaakin tavoitelleensa jotakin muuta.

Kirjan maailma on sen ihmisille armoton. Harvalla on juurikaan mahdollisuuksia maailmassa, jossa valta ja varakkuus ovat kasautuneet harvoille, ja jossa kaikki ovat lahjottavissa. Ihmiset ja heidän tunteensa ovat usein vain välineitä ja kauppatavaraa. Naisten asema on vielä rajatumpi kuin miesten: valtasuhteet ja vuosisatojen perinteet määrittelevät ne rajat, joiden sisällä naisen on mahdollista liikkua. Sen saavat huomata niin köyhä palvelija kuin 2000-luvun bileprinsessakin.

Mueenuddinin kertomukset ovat surumielisiä ja välillä lohduttomiakin, mutta hän suo henkilöhahmoilleen myös lyhyitä onnen hetkiä. Suurta surumielisyyttä pehmentää lempeä kauneus, joka taittaa kärjen kaikkein suurimmalta kärsimykseltä.

Hunajaa ja tomua oli yksi tämän vuoden hyllynlämmittäjistäni. Olen iloinen, että haasteen myötä luin vihdoin tämän hienon kirjan.

Daniyal Mueenuddinin: Hunajaa ja tomua (In Other Rooms, Other Wonders, 2009)
Suom. Titia Schuurman
Kansi: Satu Ketola
Avain, 2012

Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia

En ollut kuullut  Lucia Berlinistä mitään ennen kuin Siivoojaan käsikirja alkoi viime vuonna vilahdella kirjablogeissa. Ja vilahdella. Ja vilahdella. Ja sitten alkoi tuntua, että kaikki muut ovat lukeneet Siivoojan käsikirjan. Ja että kaikki ovat rakastaneet sitä. Harvemmin kirja tuntuu saavan osakseen niin yksimielistä ihailua kuin Siivoojan käsikirja.

Jos tämän alustuksen jälkeen luulette, että aion asettua vastavirtaan ja ilmoittaa, ettei Berlinin taika tehonnut minuun, olette väärässä. Kuinka näistä tarinoista voisi olla pitämättä!

Novelleissa esiintyy usein varsin samantyylinen päähenkilö, nainen tai tyttö. Hän on katolilainen koulutyttö, siivooja, opettaja, äiti, alkoholisti ja sairaanhoitaja, mutta hänessä on aina jotakin yhteistä: tarkka havainnointi, oivaltava tapa asetella sanat oikeaan järjestykseen, vähäeleinen huumorin ja melankolian yhdistelmä, joka tuo tarinoihin omalaatuisen tunnelman.

Berlin ammensi ilmeisesti tarinoihinsa paljon materiaalia omasta elämästään – myös hän oli katolilainen koulutyttö, siivooja, opettaja, äiti, alkoholisti ja sairaanhoitaja. Tämä omakohtaisuus näkyy kokoelmassa ehkä jonkinlaisena jatkumona erillisten tarinoiden välillä: kirjaa voi lukea melkeinpä kuin romaania, jonka luvut joku on mennyt sekoittamaan.

Kokoelmassa on monta herkkupalaa, joiden joukosta suurimpia suosikkeja on vaikea nimetä. Pidin pienestä julmasta novellista Hyvät ja pahat, jossa rikas koulutyttö viettää muutamia päiviä kommunistisen opettajansa kanssa. Pidin taianomaisesta Toda luna, todo ano, jossa nainen viettää yksin rantalomaa pienessä kylässä Meksikossa. Pidin kauheasta kotiäidin viinanhimon kuvauksesta Kaikki karkaa käsistä. Ja pidin Surusta, riipaisevasta sisarussuhteen kuvauksesta.

Lucia Berlinin tarinoista löytyynee jokaiselle lukijalle omansa.

Siivoojan käsikirjasta ovat kirjoittaneet myös esimerkiksi riitta k, Tuomas, Laura, Suketus ja Omppu.

Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia (A Manual for Cleaning Women: Selected Short Stories, 2015)
Suom. Kristiina Drews
Kansi: Sanna-Reeta Meilahti
Aula & Co, 2017

Eeva Turunen: Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa

"sylikkäin katsoimme televisiosarjaa, entinen naiseni ja minä, sarjaa, jota väitin ihailevani vaikka kammoksuin"

Kuinka toivonkaan, että olisin ehtinyt kirjoittaa Neiti U:sta heti kirjan luettuani. Nyt kirjan lukemisesta on jo yli kaksi kuukautta, ja tuntuu etten osaa enää juuri muuta kuin huudahtaa: Rakastin tätä kirjaa!

Eeva Turusen Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa on seitsemän toisiinsa limittyvän kertomuksen kokoelma neideistä N, K ja U sekä neitiherrasta. Siinä kirjoitetaan kirje tekniselle isännöitsijälle, listataan entisten heilojen ominaisuuksia ja pureudutaan parisuhteen kehitysvaiheisiin. Ja ollaan neuroottisia – piehtaroidaan epävarmuudessa – mässäillään sosiaalisella kömpelyydellä.

Henkilöhahmojen päähänpinttymät ja ajatussolmut ovat nolostuttavan tuttuja kaikille meille, joilla on taipumusta tekojemme ja ajatuksiemme ylianalysointiin. Turunen annostelee kuitenkin neuroottisuutta niin isolla kauhalla, ettei lukiessa aina tiedä pitäisikö nauraa vai kiemurrella kiusaantuneena. Mitään ilkeää Turusen sävyssä ei ole: hänen henkilöhahmonsa ovat liikuttavia ja samaistuttavia kaikessa ylitseampuvuudessaan.

Turunen käyttää kieltä riemastuttavan kekseliäästi. Sanavalinnat kutkuttavat mieltä ja kitalakea: tekstiä tekee mieli maistella ja makustella suussaan. Pilkkusäännöt ja kielioppi saavat taipua Turusen omiin sääntöihin, eikä kirjan rakenne muutenkaan noudata totuttuja malleja. Kikkailevaa? Totta kai. Kiehtovaa, ilahduttavaa, virkistävää? Ainakin minulle.

Kieliopin lisäksi Turunen leikittelee sukupuolella, hämmentää käsityksiämme siitä, kuinka sukupuoli ja seksuaalisuus esitetään. Mitä jos emme tiedä henkilöhahmon sukupuolta heti ensi lauseista lähtien? Mitä jos joudumme vaihtamaan käsitystämme kesken lukemisen? Mitä jos sukupuoli voi olla jotakin muuta kuin mies tai nainen? Onko se hämmentävää, ilahduttavaa vai samantekevää?

Neiti U ei varmastikaan ole kaikkien makuun. Minulle se on yksi lukuvuoden kirkkaimmista valopilkuista.

Neiti U:n ovat lukeneet myös esimerkiksi Suketus, Omppu, Elina, Linnea ja Katja.

Eeva Turunen: Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa
Kansi: Jussi Karjalainen
Siltala, 2018

Emma Puikkonen: Eurooppalaiset unet

Emma Puikkosen episodiromaanissa liikutaan eri puolilla Eurooppaa, vuodesta 1980 vuoteen 2027. Lyhyet tarinat näyttävät meille perheen jonka Berliinin muuri on erottanut ja perheen jonka uimahallissa tapahtunut onnettomuus uhkaa erottaa. Tapaamme pakolaisnaisen ja tämän tyttären, eri aikoina ja eri kaupungeissa. Kuljemme rekkakuskin ja laulajatähden matkassa, viivähdämme hotellissa ja jalkapallostadionilla. Ja jokaisessa tarinassa tapahtuu pieni nyrjähdys sivuun realismista, pieni maaginen hetki – vai onko kyse unista tai kuvitelmista?

Episodit ovat lyhyitä, mutta jokaiseen rakentuu hiljaisen voimakas jännite, joka suorastaan koukuttaa. Koukuttavuutta lisää tarinoiden kietoutuminen toisiinsa: sitä haluaa lukea eteenpäin siksikin, että tapaisi uudelleen jonkun aikaisemman tarinan henkilöhahmon. Että voisi vetää yhdistäviä viivoja henkilöiden ja tapahtumien välille. Tarinat ovat yksittäisinäkin kiinnostavia ja koskettavia, mutta kirjan voima syntyy kokonaisuudesta, siitä kuinka palaset liikkuvat ja kohtaavat ja muodostavat kuvioita.

Maagisen realismin kosketukset viehättivät minua erityisesti: ne nostavat monen melko tutun tuntuisen tarinan uudelle tasolle, saavat katsomaan tavanomaisen ohi. Niissä hetkissä elävät ihmisten toiveet, pelot ja unelmat, viha, kaipaus ja suru. Olemme turtuneet niin moneen asiaan – väkivaltaan, kaupallisuuteen, valheisiin – mutta Puikkonen herättelee meitä: pieni hetki voi olla ratkaiseva käännöskohta, ja jokainen yksittäinen ihminen on sidottu muihin ihmisiin tuhansin pienin sitein. Mitä minä valitsen? Kenen joukoissa seison?

Eurooppalaisista unista ovat kirjoittaneet myös riitta k, Omppu, Elina, Maisku ja Katri.

Emma Puikkonen: Eurooppalaiset unet
Kansi: Anna Makkonen
WSOY, 2016

Erkka Mykkänen: Kolme maailmanloppua

"En tiedä, oliko luokan opettaja lasten Joni-leikeistä mitenkään tietoinen. Varmaankin oli eikä ollut – niin kuin asiat nyt aina ovat sekä sekä että että.
Mutta sillä välitunnilla jokin oli toisin."

Erkka Mykkäsen Kolme maailmanloppua liikkuu kummallisen alueella. Mininovelleissa esiintyvät mies, jonka kalju syttyy tuleen, nainen joka järvellä soutaessaan kohtaa nuoren version keski-ikäisestä aviomiehestään ja mies joka rakentaa bunkkeria maailmanlopun varalle. Jotkut tarinat hylkäävät reaalimailman lait kerta kaikkiaan ja viittaavat kintaalla syy-seuraussuhteille. Toisissa kertomuksissa kummalliset tapahtumat taas on helppo tulkita vertauksina – tai olla tulkitsematta. Ehkä kaikessa on kyse kirjan alaotsikon mukaisesti vain kuvitelmista.

Kirjan pienet tarinat ovat lyhyimmillään alle sivun mittaisia ja pisimmilläänkin alle kymmenen sivua. Yhdessä sivussakin ehtii kertoa yllättävän paljon: jos ei tarinaa niin ainakin tunnelman tai mielikuvan. Mykkäsen novelleissa oleellista ei ehkä muutenkaan ole se, mitä tapahtuu (tai varsinkaan miksi), vaan kyse on enemmänkin ajatusten ravistelusta. Kerronta on tiivistä, ja lyhyet tarinat pitävät lukijan valppaana.

Minua ilahdutti erityisesti se, kuinka Mykkänen onnistui melkein kaikissa tarinoissaan aidosti yllättämään. Kertomus tuntuu etenevän tiettyyn suuntaan, ja vaikka lukija tietää, että jotakin odottamatonta on luultavasti luvassa, Mykkäsen käännökset vievät silti oudoille poluille. Tunnelmatkin voivat vaihdella julmasta humoristiseen tai herkästä täysin absurdiin. Pidin myös Mykkäsen kielestä, jossa on selkeyttä ja kauneutta, mukavana ristiriitana tarinoiden synkkien ja julmien sävyjen rinnalla.

Kirja päätyi minulle viime vuoden kirjamessujen bloggaajabrunssilla, jossa sai valita luettavaksi kolme uutuuskirjaa. Mykkäsen kirja valikoitui kiinnostavien teosten joukosta aiheensa vuoksi, mutta myös kirjan ulkoasu vaikutti valintaan. Markus Pyörälän suunnittelema kirja on yksinkertaisuudessaan viehättävä ja juuri sellainen kaunis kirjaesine, jonka mielellään haluaa säilyttää omassa hyllyssään.

Kirjan ovat lukeneet myös ainakin Suketus, Katja, Erja, Kaisa, Niina T, Mari A ja tuijata.

Erkka Mykkänen: Kolme maailmanloppua. Kuvitelmia
Kansi: Markus Pyörälä
WSOY, 2015

Marisha Rasi-Koskinen: Vaaleanpunainen meri

"Salla avaa suunsa, mutta sieltä ei tule ääntä. Sallan suusta ei tule yhtään ääntä nyt eikä koskaan. Salla ei enää koskaan kuule omaa ääntään tai puhu kenellekään. Kalat muuttavat asumaan Sallan pään sisälle, kalat ovat sellaisia, ne imevät äänet pois. Sallan puhe on kalojen ruokaa, kalat syövät Sallan sisältä ja heiluttavat laiskasti mustia pyrstöjään."

Marisha Rasi-Koskisen Vaaleanpunaisen meren novelleissa käsitellään rikkonaisia perheitä. Lasten ja vanhempien suhteita määrittävät näissä tarinoissa suru, menetys, poissaolo ja ikävä. Isät, äidit ja lapset lähtevät tai katoavat erilaisista syistä: kuolemat, erot ja riidat vievät perheenjäsenet kauas toisistaan. Valonpilkahduksina näissä tummissa tarinoissa on mukana toiveita sovituksesta ja haavojen parantumisesta.

Monessa tarinassa läheisen poissolo on kuin valtava aukko, joka täytyy täyttää jollakin. Muistoilla, kuvitelmilla, tarinoilla. Syyllisyyden tunne tai katumus repivät poissaolon aukkoa yhä suuremmaksi. Toisissa tarinoissa ihmiset ovat kyllä fyysisesti läsnä mutta henkisesti poissa, jossakin muualla.

Rasi-Koskinen osaa harhauttaa lukijaa. Kuvitelmat ja tosi sekoittuvat niin lukijan kuin novellien henkilöhahmojen mielessä. Arkiselta ja turvalliselta näyttänyt paljastuu harhaksi ja suojamuurit, joita henkilöt rakentavat ympärilleen, paljastuvat pilvilinnoiksi. Ihminen voi huomata heräävänsä painajaisesta – tai painajaiseen. Lukijana astun mukaan Rasi-Koskisen maailmoihin, luulen tietävänsä minne kirjailija minua johdattaa, mutta joudun yllättymään kerta toisensa jälkeen.

Todellisuus ja fantasia sekoittuvat novelleissa usealla eri tasolla. Rasi-Koskinen rakentamissa maailmoissa on usein jotakin hiukan outoa ja nyrjähtynyttä. On hukutettuja kyliä, joissa vesi hipoo puiden latvoja ja maailmanlopun maisemia, joista ihmiset ovat kadonneet. Viimeinen-novellissa äiti yrittää suojella lastaan vihamieliseltä maailmalta, jossa on muitakin "jäljelle jääneitä". Äiti opettaa lapselle, että aina pitää olla varuillaan, aina pitää piiloutua, lumeen ei saa jättää jälkiä. Lapsella on vanhan ihmisen kasvot. Kokoelman päättävä Mehiläiskuninkaan neljä vuodenaikaa puolestaan alkaa varsin arkisena tarinana isästä, joka hurahtaa mehiläisten kasvattamiseen, mutta loppua kohti tarina ottaa absurdeja kierroksia.

Rasi-Koskisen novellit ovat kerroksellisia ja monitasoisia. Pinnalta melko yksinkertaiset tarinat paljastavat salaisuutensa pikku hiljaa. Tarkoituksellisen hämäriä tai vaikeita nämä tarinat eivät ole, vaikka lukijan tulkinnalle jätetäänkin tilaa. Yksinkertaisuus antaa myös tilaa tunteille. Koskettavan tarinan lähtökohdaksi ei tarvita paljon: siihen riittää pieni poika, joka lähtee salaa kotoaan juhliakseen isänpäivää biologisen isänsä kanssa.

Vaaleanpunaisen meren ovat lukeneet myös Karoliina, Kaisa ja Katri.

Marisha Rasi-Koskinen: Vaaleanpunainen meri
Kansi: Jussi Karjalainen
WSOY, 2014

Eeva Tikka: Alumiinikihlat

"Siinä hän on varjossa eikä se enää ole kylmä lumivarjo vaan pehmeä, lämmin, kevyt. Se on varjo, joka tulee auringosta, veden varjo, lumpeen juurilla. Sen kohdussa hän keinuu ja hänen ympärillään kädenlämmin lapsivesi, kuin lumpeen siemen hän odottaa syntymää, odottaa eikä turhaan; yhä syntyy maailmaan uusia ihmisiä."

Eeva Tikan novelleissa ollaan elämän käännekohtien keskiössä. Käännekohdat voivat olla suuria, kuten perheenjäsenen kuolema tai ero rakastetusta – mutta ne voivat olla myös pieniä arkisia hetkiä, joita ei ehkä edes tunnista käännekohdiksi. Kuitenkin jokin voi tuollaisena hetkenä liikahtaa, jokin ajatus tai muisto tai teko.

Monessa novellissa aiheena on lasten ja vanhempien välinen suhde.  On vanhempia, jotka huomaavat lapsensa käyneen heille vieraaksi. On lapsia, joiden luottamus vanhempaan joutuu koetukselle. On vanhempia, jotka lähtevät ja vanhempia jotka kurottavat kohti lastaan. Tikka piirtää hienoin vedoin niitä moninaisia luottamuksen ja rakkauden siteitä, jotka lasten ja vanhempien välillä kulkevat, ja näyttää kuinka luottamus ja rakkaus rakoilevat tai rikkoutuvat.

Hieno esimerkki näistä teemoista on kokoelman avaava Kraatteri, jossa nainen päättää hakea aikuisen kehitysvammaisen poikansa laitoksesta kotiin. Hoitohenkilökunnalle nainen puhuu kyläilystä, mutta itselleen hän vakuuttaa, että poika muuttaa pysyvästi takaisin kotiin. Hoitajan kommentista käy selväksi, ettei nainen ole kovin usein vieraillut poikansa luona, joten miksi hän yhtäkkiä haluaakin pojan luokseen asumaan? Onko syynä rakkaus vai syyllisyys? Vai halu tuntea itsensä tarpeelliseksi, kun aviomiehellä on toinen nainen ja muilla lapsilla on jo omat elämänsä? Tikka kuvaa kipeästi ja osuvasti äitiä, jonka suhde lapseen on monimutkainen ja vailla luottamusta.

Monessa novellissa lapsi joutuu tahtomattaan todistamaan aikuisten maailman vaikeita tapahtumia ja puheita. Lapsi voi myös joutua pelinappulaksi aikuisten välien selvittelyssä tai aikuisen henkilökohtaisen kriisin todistajaksi. "Kyllä se sen pian unohtaa", saattaa vanhempi sanoa mutta ymmärtää ehkä itsekin, etteivät asiat lapselta niin helposti unohdu.

Alumiinikihlojen kertomuksissa onkin kyse myös muistamisesta, kuten Sotamuistossa, jossa veteraani matkustaa siiihen paikkaan, jossa sodan aikana ampui ihmisen – sen ainoan ihmisen, jonka sodassa tappoi. Muistoihin palataan myös kokoelman niminovellissa, jossa lintujen rengastaja palaa rengastuskeikalta tyhjään kotiin. Hienossa novellissa tapahtuu pintatasolla vähän, mutta rengastajan mielenliikkeet käyvät syvissä vesissä.

Tikan novellit ovat hiljaisia eivätkä pidä melua itsestään. Vähäeleisyys rauhoittaa mielen pohtimaan ja rauhoittumaan, mutta hiljaisella tavallaan Tikka myös ravistelee ja herättelee.

Eeva Tikka: Alumiinikihlat
Kansi: Timo Viljakainen
Gummerus, 1984

Pirkko Saisio: Signaali

"Eikä ole sitä hintaa, jota et maksaisi saadaksesi hetken huutaa menetetyn rakkauden verenmakuista riemua nuorella, huutamisesta hullaantuvalla äänelläsi.

Mutta sehän on sinussa. Se huuto.

Huuto ja kaikki ne kadotetut vuodet ovat sinun.
Riemukkaasta tuskasta ei ole aika hakannut siruakaan. Se on sinun. Se on ylösnoussut."

Olen kirjoittanut Pirkko Saision Signaalista jo kerran aikaisemminkin – tai tarkemmin sanottuna Helsingin kirjamessujen Signaali-lukupiiristä. Mutta koska Signaali oli ehdottomasti yksi parhaimpia viime vuonna lukemiani kirjoja, haluan kirjoittaa muutaman sanan myös omasta lukukokemuksestani. Lukupiirijuttu kun keskittyi Saision ja lukupiiriläisten ajatustenvaihdon raportoimiseen.

Signaali jatkaa Saision omaelämäkerrallisten fiktioteosten sarjaa, joissa muistot, tajunnanvirta ja kuviteltu muodostavat kuvaa Pirkko Saisio -nimisestä päähenkilöstä. Signaali ei ehkä ole näistä kirjoista painavin tai vaikuttavinkaan, mutta se on hurmaava kirja jonka lukeminen oli minulle silkkaa nautintoa alusta loppuun. Signaali on täynnä viisaita, kiehtovia ja koskettavia ajatuksia, joiden äärellä omakin ajattelu alkaa virrata virkeämmin.

Signaali koostuu kymmenestä novellinomaisesta tarinasta, joiden pituus vaihtelee kahdesta sivusta lähes sataan sivuun. Jotkut kirjoitukset ovat selkeämmin tarinallisia, kun taas toisissa on muisteleva, elämäkerrallinen sävy. Itsenäisesti luettavissa olevia tarinoita sitovat yhteen ennenkaikkea vanhenemisen, muistojen ja kuoleman läsnäolon teemat.

Ihastuin erityisesti kirjan pisimpään kertomukseen, Mansikkapaikkaan, joka kuvaa Tampereen yliopiston promootiojuhlallisuuksia ja Saision vihkimistä kunniatohtoriksi. Pidin Mansikkapaikasta luultavasti siksi, että se on polveileva, suorastaan rönsyilevä kudelma mielleyhtymiä, muistoja ja ajatusleikkejä. Promootiotilaisuus etenee verkkaisesti, virallisesti ja paikoin absurdin rajoja hipoen ja tämä kaikki tarjoaa otollisen pohjan mielen ajelehtimiselle. Saisio liikkuu promootion kuvailusta tapahtuman herättämiin ajatuksiin ja takaisin ja tekee samalla teräviä ja hauskoja huomioita milloin mistäkin. Kuten vaikkapa tamperelaisista terassilla istujista.

"En ole koskaan nähnyt terassillaistujaa, joka ei tietäisi missä pitää käsiään.
Näyttämöllä olen nähnyt monta sellaista hahmoa, yliopistolla hyvin monta."

Ehkä hurmaavinta Mansikkapaikassa ja koko kirjassa on se valtava lämpö, jolla Saisio kuvaa asioita ja kohtaamiaan ihmisiä. Saisio tunnustaa olevansa erityisesti uusissa ympäristöissä usein ylimielinen ja vierastavansa kaikkea, mutta pian hän huomaakin pitävänsä ihmisistä ja kiintyvänsä heihin. Ja tämä kiintymys välittyy Saision tekstistä niin vahvana, että lukijakin väistämättä kiintyy hänen kuvailemiinsa ihmisiin.

Signaalissa maistuu vahvasti elämän kauneus, kummallisuus ja hetkellisyys, kaikissa sävyissään.

"Sellainen on täydellinen juhannusyö, ja jos joku pariskunta riiteli , joku humaltui liikaa ja ryhtyi sentimentaaliseksi, jos joku juorusi pikkumaisesti yhteisestä ystävästä tai jos jollakin särki päätä tai hammasta, ei sitä kukaan muista.

Kaikki muistavat kuunsillan ja sen, että joku lauloi ja joku lausui runon." 

Signaalin ovat lukeneet myös Minna, Sara, Hanna, Henna, Ulla, Helmi K ja Marjatta.

Pirkko Saisio: Signaali
Kansi: Elina Warsta
Siltala, 2014

Kirja saatu arvostelukappaleena Kirjamessujen lukupiiriä varten.

Granta 3: Parhaat nuoret suomalaiset kertojat

Ongelmallinen tapaus tämä Suomen Grantan kolmas numero. Kokoelma esittelee 20 nuorta suomalaista kirjailijaa, jotka siis kokoelman alaotsikon mukaan edustavat sukupolvensa parhaimmistoa. Ongelmallista ei ole nuoruuden määrittely (korkeintaan 40-vuotta) eikä parhaimmiston valitseminen – parhaushan on joka tapauksessa suhteellista ja tämän kokoelman valinnat ovat varmasti aivan päteviä.

Granta 3 on kuitenkin hyvin hajanainen ja laimea kokonaisuus. Ja tämä johtuu pääasiassa siitä, että yli puolet kirjan teksteistä on otteita kirjailijoiden tulevista romaaneista. Sinänsä voisi ajatella, että olisi mukavaa päästä kurkistamaan lempikirjailijoiden tuleviin tuotoksiin etukäteen. Tai tutustua ennalta tuntemattomien kirjailijoiden teksteihin pienten näytepalojen kautta. Käytännössä tämä ei kuitenkaan oikein toimi. Romaaniotteet jäävät irrallisiksi, koska harva näistä teksteistä toimii itsenäisenä kokonaisuutena.

Poikkeuksiakin joukossa on. Leena Parkkisen Huomispäivän aave on melkein kuin novelli ja herätti samalla kiinnostusta saada lukea koko tarina. Kaj Korkea-ahon romaaninäyte toimii varmasti jännityksen ystäville varsin hyvänä houkuttimena, sen verran kutkuttava asetelma tekstinpätkässä esitellään. Myös Miina Supisen teskti toimii vaikka ei tyyliltään minuun niin vedonnut.

Romaaninäytteiden lisäksi kokoelmassa on mukana seitsemän novellia sekä yksi kuunnelmakäsikirjoitus. Sofi Oksasen kuunnelma tuntui virkistävältä ihan senkin vuoksi, että se poikkesi tekstityypinä muista kokoelman jutuista. Ylipäänsä Grantan novellit jättivät tällä kertaa kovin laimean jälkimaun. Ihan kelpo juttuja, mutta ei mitään kovin säväyttävää. Marjo Niemen ja Jaakko Yli-Juonikkaan novellit nousivat hienovireisessä ahdistavuudessaan ehkä suosikeiksini. Sekä Niemen että Yli-Juonikkaan teksteissä oli sellaista avoimuutta ja haastetta, jota novelleilta usein kaipaan.

Seuraavaan Grantaan toivon vähemmän romaaninäytteitä ja mehevää teemaa.

Jennille jäi Grantasta sekava fiilis. Zephyr pohtii, keitä kokoelmassa olisi pitänyt olla.

Granta 3. Parhaat nuoret suomalaiset kertojat.
Toim. Aleksi Pöyry
Kansi ja kuvitus: Elina Warsta
Otava, 2014

Helmi Kekkonen: Kotiin

"Anna tunnustelee kostean viileää maata ja löytää etsimänsä. Hän nostaa muhkuraista kiveä ja ottaa sen alta avaimen, laittaa kiven paikoilleen ja nousee takaisin ylös. Tom katsoo Annaa hieman hämillään, minä en tiennyt että on toinenkin avain. Anna hymyilee. Nyt tiedät."

Helmi Kekkosen teksti on kaunista ja rauhallista kuin sumuinen aamu. Kotiin-kokoelman novelleissa tunnelma on viipyilevän surumielinen ja haikea, mutta Kekkosen melankoliassa on myös valoa ja toivoa. Vaikka kirjassa käsitellään paljon menetyksiä, surua ja kaipuuta, se jättää jälkeensä hyvän olon – kuin olisi hengittänyt syvään raikkaassa ilmassa.

Kirjan takakannessa kerrotaan, että kokoelman novellit kietoutuvat toisiinsa. Näin onkin, mutta tässä tapauksessa olisin ehkä toivonut, ettei tätä asiaa olisi takansitekstissä paljastettu. Yhteenliittymät ovat hienovaraisia, välillä melkeinpä vain aavistuksia, mutta kun liitoksista oli etukäteen tietoinen, ne alkoivat hallita lukukokemusta liikaakin. Olisi ollut antoisampaa vasta lukiessa huomata, että tarinat ja henkilöhahmot leikkaavat välillä toisiaan: oivaltamisen ilo olisi ollut suurempi.

Yhdeksän novellin joukkoon mahtui pari hieman väritöntäkin tarinaa, mutta kokonaisuudessaan Kotiin teki minuun suuren vaikutuksen. Pidin verkkaisuudesta ja vähäeleisyydestä, siitä kuinka pienillä keinoilla Kekkonen loi voimakkaita tunnelatauksia. Kerronta jätti sopivasti tilaa lukijan omille ajatuksille ja tulkinnoille. Ja Kekkosen kieli on yksinkertaisesti kaunista.

Yksittäisistä novelleista haluan nostaa esiin erityisesti Aatoksen, joka kertoo vanhasta miehestä. Aatos elää yksin, seuranaan vain Saramago-kissa. Yksinäisyydessään Aatos ei aina tiedä mitä ajattelee ja ketä kaipaa. Samanlaisina kulkeviin päiviin alkaa kuitenkin tuoda iloa toinen vanha mies, jonka Aatos tapaa aamuisilla kävelyretkillään.

Aatos-novellissa tuntuivat yhdistyvän kaikki kokoelman olennaiset ja ihastuttavat piirteet. Surumielisuus ja kaipuu jonnekin (kotiin, nuoruuteen, jonkun luo). Unenomaisuutta hipova tunnelma. Rauhallisuus, jossa väreilee kuitenkin jotakin levotonta. Lisäksi Aatos jäi kutkuttamaan mieltä tavalla, johon novellit parhaimmillaan kykenevät. Erilaisia tulkintoja ja mahdollisuuksia jää pyörittelemään ajatuksissaan vielä pitkään kirjan sivujen sulkeuduttua. Mitä Aatokselle oikeastaan tapahtui...

Kekkosen novelleja ovat lukeneet muiden muassa Katja, Erja, Suketus ja Maria.

Helmi Kekkonen: Kotiin
Kansi: Satu Ketola
Avain, 2009

Petri Tamminen: Muistelmat

Petri Tammisen Muistelmat on kokoelma lyhyitä kappaleita, muistikuvia lapsuudesta aikuisuuteen. 37-vuotiaan miehen elämään mahtuvat ihastumiset, rakastumiset ja lasten syntymät. Siihen mahtuu myös paljon näennäisen merkityksettömiä asioita tai hetkiä, jotka syystä tai toisesta ovat jääneet osaksi muistettua elämää. Kuinka lapsena on ajanut pyörällä alas katua. Työkaluvajan tuoksu. Vanhat puhelinnumerot. Parhaimmillaan Tammisen pienissä tuokiokuvissa on sellaista oivaltavuutta, joka tuntuu tavoittavan jotakin yhteistä ja jaettavaa elämästä ja muistamisesta. 

"Minulla oli ikävä, mutta en tiennyt mitä. Tulevaa kesää? Vai kaikkia niitä menneitä keväitä, kun oli ollut tällainen samanlainen ikävä."
 
Luin Muistelmat osana lukumaratonia. En tiedä, miten kirja olisi toiminut, jos olisin lukenut sen jossain muussa tilanteessa, mutta maratonille se ainakin sopi varsin hyvin. Tammisen kirja on periaatteessa helppolukuinen: tekstiä on vähän, yksittäiset muistelot ovat korkeintaan kahden sivun pituisia eikä kirja kokonaisuudessaankaan ole kuin 78 sivua pitkä. Kuitenkin lukija voi myös hämmentyä kirjan edessä. Kuinka tällaista teosta kuuluisi lukea? Yhteen putkeen nopeasti hotkaisten vai hitaasti nautiskellen? Pitäisikö yksittäisten lukujen välissä pitää tuumintataukoja vai lukea kirjaa kuin yhtä yhtenäistä tarinaa?

Lukumaratonilla kirjaan pariin ei voinut jäädä ihmettelemään, ja luinkin kirjan hyvin nopeasti kannesta kanteen. Erityisen oivaltavien tai koskettavien kappaleiden kohdalla saatoin pysähtyä ja lukea ne uudelleen, mutta silti kirjan lukemiseen kului reilusti alle tunti. Syntyi mielikuva muistikuvien välähdyksistä, ei niinkään tarinasta. Kirja saikin pohtimaan nimenomaan elämäntarinan merkitystä. Vaikka jokaisen ihmisen elämä tavallaan onkin katkeamaton tarina, omissa muistoissamme elämä on pikemminkin tapahtumien mosaiikki, jossa on aina mukana myös tyhjiä kohtia ilman muistoja. Romaaneissa, elämänkerroissa tai elokuvissa elämäntarinat ovat useimmiten paljon suoraviivaisempia ja kokonaisempia kuin eletty elämä. Siinä mielessä Tammisen Muistelmat ehkä tavoittaa jotakin hyvin olennaista elämän luonteesta.

Myös Tintti ja Luru ovat lukeneet Tammisen Muistelmat.

Petri Tamminen: Muistelmat
Otava, 2004

Granta 2: Outo

Suomen Grantan toisen numeron teema on outo. Kerrassaan mainio teema, koska outoutta voi lähestyä hyvin monenlaisesta kulmasta. Grantan ensimmäinen numero on jäänyt minulta lukematta – luultavasti sen takia ettei ruoka-teema ole tuntunut kovin houkuttelalta, vaikka ruuasta ja novelleista sinänsä molemmista pidänkin. Tämä toinen numero sen sijaan kiinnosti heti, kun kuulin sen aiheen.

"Pam oli vähällä räjähtää siihen paikkaan – hän ei kerta kaikkiaan voinut ymmärtää, millainen tyttö oli kyseessä: mistä tämä tuli, millaista kommunikaatiota tämä piti normaalina. Pam rummutti sormillaan seinää takanaan – paras tukahdutetun raivon ilmaisu, mihin hän kykeni."
(Zadie Smith: Martha, Martha)

Outo on jotakin vierasta, tavallisuudesta poikkeavaa. Ihminen voi tuntea olevansa vieras muiden joukossa – ympäristön tai muiden ihmisten vieraus voi tuntua oudolta. Outo voi kiehtoa, hämmentää tai pelottaa. Pelottavinta outo on ehkä silloin, kun se kietoutuu saumattomasti arkielämään.

Joissakin Grantan novelleissa outo lähestyy yliluonnollista tai nyrjäyttää todellisuuden raiteiltaan. Naomi Aldermanin kertomuksessa Pian meidän päivinämme profeetta Elia laskeutuu tulisilla vaunuillaan vierailemaan nykyajan Lontoossa. Idea on hauska, mutta novelli itsessään jää ehkä vähän vaisuksi: aiheesta olisi voinut saada enemmänkin irti. Jerker Virdborgin Tapahtuu Karlaplanin metroasemalla sen sijaan onnistuu olemaan aidosti häiritsevä. Novellissa arkinen metroasema muuttuu pelottavien ja veristen tapahtumien näyttämöksi, ja lukija on yhtä ymmällään kuin minäkertoja: mitä metroasemalla tapahtui. Novellin painajaismainen tunnelma ei tarjoa selityksiä tai ratkaisuja.

Outo voi olla myös jotakin hyvin arkista. Zadie Smithin hienosta ja kiehtovasta Martha, Martha -novellista voi löytää monenlaista arkista outoutta. Outoa voi olla ihminen toisesta maasta tai kulttuurista, outo käyttäytyminen tai vain hiukan poikkeava tapa puhua tai pukeutua. Novellin Martha on nuori nainen, joka etsii itselleen asuntoa. Kiinteistönvälittäjä Pam kokee Marthan olemuksen ja käyttäytymisen kovin vieraaksi. Miksi Martha tuntuu olevan niin eksyksissä, ja miksi Marthan käyttäytyminen häiritsee Pamia niin paljon?

Sofi Oksasen Outo puhetta on puhe, jonka Oksanen piti vastaanottaessaan Ruotsin Akatemian pohjoismaisen kirjallisuuspalkinnon. Puhe käsittelee neuvostoretoriikkaa ja sitä, kuinka puheen ja viestinnän keinoin voidaan muokata ihmisten käsitystä todellisuudesta. Propagandan kieli on kiertoilmaisujen ja väärien asiayhteyksien kieltä, joka paitsi hämärtää merkityksiä, tekee myös kommunikaatiosta mahdotonta. Oksasen teksti on paitsi kokoelman kiinnostavinta, myös tärkeintä antia.

Kokoelmaa lukiessani mietin, että kiehtovinta outo on yleensä silloin, kun sitä ei juurikaan selitetä tai analysoida. Tai silloin, kun outo vain vilahtaa jossakin nurkan takana jättäen jälkeensä kummallisen tunteen siitä, ettei kaikki ole aivan kohdallaan. Epävarmuus, epätietoisuus ja hämmennys ovat oudon sukulaisia. Suosikkinovellini kokoelmassa tavoittivat juuri tällaisen heinovaraisen outouden. Haruki Murakamin Thaimaa vie unenomaisen rauhallisesti muistojen ja menneisyyden merkitysten äärelle; Joshua Ferrisin Pelotat enemmän käsittelee pelkoja ja menetyksiä; Johanna Sinisalo antaa lukijan täydentää Äänettämien äänien tarinan yksisuuntaisen kirjeenvaihdon vihjeiden perusteella; ja David Mitchellin Tammikuumies näkee maailman outouden lapsen silmin.

"Illalla päästyään koskemattomaan puhtaaseen leveään vuoteeseensa, Satsuki itki. Hän tajusi olevansa matkalla kohti kuolemaa. Hän tajusi, että hänen sisällään oli kova valkoinen kivi. Hän tajusi, että jossain pimeässä vaani vihreä suomuinen käärme."
(Haruki Murakami: Thaimaa)

Grantan 18 kirjoituksen joukkoon mahtuu luonnollisesti myös sellaisia jotka eivät minua niin säväyttäneet. Kokonaisuutena tämä Grantan toinen numero oli kuitenkin erittäin positiivinen kokemus, ja sai odottamaan tulevia Grantoja. Pidän myös Grantan visuaalisesta ilmeestä: värikkäät kannet piirroskuvineen suorastaan houkuttelevat lukemaan.

Outoja novelleja ovat lukeneet myös Jenni joka piti toisesta Grantasta enemmän kuin ensimmäisestä; Jonna joka löysi kokoelmasta helmiä; ja Kirjasieppo joka suosittelee Grantaa hänelle joka pitää irtokarkeista.

Granta 2. Outo.
Toim. Aleksi Pöyry
Kansi ja kuvitukset: Markus Pyörälä
Otava, 2014

Johanna Sinisalo: Salattuja voimia

"Kirkkaalla säällä vuoristosolassa voi hyvässä lykyssä nähdä paikan, josta on lähtenyt viikkoja aiemmin. Yläniittyjen kukkarunsaus ja lumisten huippujen jylhyys luovat hurjia kontrasteja. Matkaaja tapaa vihelteleviä murmeleita ja seinämillä kiipeileviä gemssejä. Ilma on humalluttavan raikasta, hiljaisuus käsin kosketeltavaa, ja vuoren rinteellä voi kokea harvinaisen tunteen, että on täysin oman itsensä ja omien voimiensa varassa."

Johanna Sinisalon patikointi-aiheinen Salattuja voimia - Opas valoisille ja pimeille poluille on rakenteeltaan mielenkiintoinen. Se sisältää Sinisalon omia kokemuksia patikointireissuilta, novelleja jotka tavalla tai toisella liittyvät patikointiin sekä novelleja taustoittavia kommentteja. Kirjan lopussa on vielä Sinisalon kirjoittama laajahko opas aloitteleville patikoijille.

Rakastan kävelemistä, luonnossa kulkemista ja myös näistä asioista lukemista. Salattuja voimia ei kuitenkaan saanut minua aivan rakastumaan, mutta viihdyin ja viehätyin. Ongelmana kirjassa oli kuitenkin epätasaisuus. Pidin kovasti Sinisalon omista patikointimuisteluista, ja oli myös hauska lukea novellien selitysosioita, joissa usein kerrottiin, mikä tosielämän sattumus oli innoittanut novellin tarinan. Sen sijaan itse novellien laatu ja kiinnostavuus vaihteli. Mukana oli varsin mainioita tarinoita, mutta myös vähemmän mielenkiintoisia juttuja mahtui joukkoon. Novellienkin kohdalla huomasin nauttivani eniten niistä, joissa itse patikointi oli keskeisessä roolissa.

Suosikkitarinoitteni joukkoon kuului Sherpa Eva, jossa aloitteleva patikoitisija Laura joutuu vaelluksellaan turvautumaan tuntemattoman apuun. Novellissa ihastuttivat sekä kuvaus ääriolosuhteista ja luonnonvoimista joihin vaeltaessa voi törmätä, myös hyvin sinisalomainen ihmisluonteen heikkouksien ja pimeiden puolien kuvaus. Vielä syvemmälle pimeään sukeltaa mainio Fast Chuck, jossa kilpailuvietti saa erään vaeltajan liian voimakkaasti valtaansa. Myös Danten Jumalaista näytelmää mukaileva Divina Commedia: Inferno oli kiehtova. Sen sijaan kirjan pisin tarina ja niminovelli Salattuja voimia oli valitettavasti minusta yksi heikoimmista lenkeistä. Illanvietto, jonka aikana jokainen osanottaja paljastaa oman salaisuutensa on aiheena jokseenkin kulunut, eikä Sinisalo onnistu tuomaan asetelmaan mitään erityisen oivaltavaa. Patikointikaan ei näyttele tarinassa kuin sivuosaa.

Mutta Sinisalon omat vaelluskokemukset sen sijaan ovat täynnä henkeä ja innostusta. Pidin niiden lukemisesta siksikin, että näissä tositarinoissa oli yleensä hyvin lämmin tunnelma, mukavia "henkilöhahmoja" ja onnellinen loppu. Sinisalon fiktiossa tunnelma on jokseenkin synkkä eikä hänen henkilöhahmoihinsa useimmiten haluaisi tehdä läheisempää tuttavuutta. Siksipä olikin mukavaa lukea Sinisalolta myös tarinoita niiltä valoisilta poluilta.

Suosittelen kirjaa heille, joiden sydäntä lähellä patikointi on. Jos aihepiiri ei kiinnosta lainkaan, kirjan anti voi jäädä laihaksi. Itse luin innoissani myös lopussa olevan tietopaketin, ja tunsin kävelykuumeen kutittelevan jalkapohjiani.

Kirjan ovat lukeneet myös Jenni, Suketus ja Valkoinen kirahvi.

Johanna Sinisalo: Salattuja voimia. Opas valoisille ja pimeille poluille.
Teos, 2012

Melissa Bank: Täydellinen juttu

"New Yorkissa tunsin, että mahdollisuudet olivat avoinna edessäni toisin kuin esikaupungissa asuessani, esimerkiksi kun istuin autossa äidin kanssa käytyämme ostoksilla Lord & Taylor -tavaratalossa. Kun näin ihmisiä toisissa autoissa, tiesin että hekin olivat matkalla kotiin, jossa heillä oli samat mahdollisuudet kuin minulla: he voisivat  katsella televisiota tai lukea. Sinä kesänä New Yorkissa, erityisesti hämärän laskeutuessa, Greenwich Villagessa tai keskikaupungilla tai Upper West Sidella, kun kävelin väkijoukossa tai katselin toimistojen ja asuinrakennusten valaistuja ikkunoita, tunsin että oli tuhansia suuntia, joihin elämäni voisi kääntyä."

Ihastuin viime vuonna Melissa Bankin esikoiskirjaan Nyt nappaa!, ja oli selvää että tulisin lukemaan myös Bankin toisen teoksen eli Täydellisen jutun. Näiden kahden kirjan lisäksi Bank ei olekaan tainnut julkaista kuin yksittäisiä novelleja, mikä on sääli sillä lukisin kovin mielelläni enemmäkin Bankin tarinointia.

Täytyy toki myöntää, että Täydellinen juttu ja Nyt nappaa! ovat kansikuviaan myöten aika samanlaisia kirjoja. Molemmat ovat romaaninkaltaisia keromuskokoelmia, joissa nuoren naisen elämää seurataan varhaisnuoruudesta keski-iän kynnykselle. Päähenkilöillä on samankaltaisia kokemuksia ja he muistuttavat melkoisesti toisiaan – ja ehkä myös Bankia itseään. Samaa on myös huumorin ja vakavuuden taitava yhdistäminen, nokkeluus joka yhdistyy melankoliaan. Kenties samalla kaavalla toteutettu kirja ei enää kolmatta kertaa toimisi, ja ehkä Bank ei toisenlaista kaavaa ole onnistunut keksimään. Niin tai näin, olisi hurjan mukavaa, jos Bank vielä joskus julkaisisi lisää.

Vaikka Täydellinen juttu tosiaan muistutti kovasti Bankin esikoista, on kirjoissa myös eroja. Täydellinen juttu on romaanimaisempi: yksittäiset tarinat liittyvät selkeämmin toisiinsa. Se on myös minusta surumielisempi ja vakavampi. Vaikka Täydellinen juttu on hauska, se soi usein mollissa. Ihmissuhteet ovat täynnä pettymyksiä, ystävistä kasvetaan erilleen siinä missä rakastetuista, eikä elämä läheskään aina ole lähelläkään täydellistä juttua. Bank ei silti mitenkään suurentele elämän epätäydellisyyttä: hän pikemminkin toteaa että tällaista tämä elämä on ja sen kanssa on pärjättävä. Ja että usein kannattaa myös nauraa niille elämän kolhuille.

Minulle tässä kirjassa nousivat erityisesti esille ne kertomukset, joissa käsiteltiin naisten välisiä suhteita. Päähenkilön suhdetta äitiinsä, isoäiteihinsä ja ystäviinsä. Vaikka Bank kirjoittaa oivaltavasti ja koskettavasti myös miesten ja naisten välisistä suhteista, on jotenkin tavattoman virkistävää, että tällaisessa kevyemmässä kirjassa esimerkiksi seurustelusuhteet eivät vie päähuomiota. Kun päähenkilö useimmissa tarinoissa on noin parikymppinen nainen, on jopa uskottavaa, että nimenomaan ystävät ja sukulaiset hallitsevat elämää enemmän kuin kumppanit. Bank kuvaa hienosti sitä, kuinka ystävyyssuhteet muutuvat ihmisten muuttuessa, ja kuinka kipeältä ystävästä eroon kasvaminen voi tuntua.

En oikeastaan osaa sanoa, kumpi Bankin kirjoista olisi minusta parempi. Toki Nyt nappaa! oli ensimmäisenä luettuna yllättävämpi, mutta jos olisin lukenut Täydellisen jutun ensin, se olisi tuntunut aivan yhtä lailla uudelta ja raikkaalta. Minun kirjoissani ovat aika lailla täydellisiä juttuja nämä molemmat Bankin kirjat.

Kirjan ovat lukeneet myös Minna jonka mielestä Bank osaa olla hauska, osuva ja syvällinen, Kirjapeto joka suosittelee kirjaa kaikille elämän tyhjyydestä ajoittain kärsiville ja Ruusa joka ei pitänyt kirjasta sitten yhtään.

Melissa Bank: Täydellinen juttu (The Wonder Spot, 2005)
Suom. Katariina Kaila
Kannen kuvat: Mark Read
Otava, 2012/2006 

Leena Rantanen: Puolen tunnin loma

"Heillä näytti olevan sama maku. He antoivat toisilleen nipun vinkkejä, mies kirjoitti ne huolellisesti muistikirjaansa.
Kyllä, nainen antoi miehen jos ei nyt kantaa niin kuljettaa hänet, ei alas vaan toisiin maailmoihin, missä sielläkin oli kirjoja."

Puolen tunnin loma on pieni kirjanen, joka koostuu pienistä novellintapaisista tarinoista. Varsinaisia novelleja jutut eivät ehkä ole, sillä useimmat niistä ovat vain sivun tai parin mittaisia – pisin taitaa olla neljän sivun pituinen. Ei ehkä ole niin väliä, miksi näitä tarinoita kutsuu, mutta jännittävää on huomata, että yhdellekin sivulle voi rakentaa draaman kaaren.

Kaikki kirjan kertomukset kertovat hetkistä, joissa ihmiset kohtaavat ja ihastuvat. Kohtaaminen voi tapahtua melkeinpä missä vain: kirjakaupassa, metrossa, puistossa, luennolla, hautausmaalla. Joissakin tarinoissa polut kohtaavat useampaan kertaan, ennen kuin uskalletaan ottaa ratkaiseva askel kohti rakastumista; toisissa hetkeen tartutaan välittömästi, yhden merkitsevän katseen jälkeen. Tärkeintä on kuitenkin uskaltaa, ojentaa käsi, ehdottaa yhteistä taivalta. Tarinoissa ei kerrota, mitä ihastuksen ensi hetken jälkeen tapahtuu, eikä aina sitäkään, tarttuuko toinen osapuoli tarjoukseen. Lukija saa kuvitella kertomusten jatkot.

Rantasen kirja oli jotenkin äärettömän sympaattinen ja suloinen. Vaikka kaikki tarinat varioivat samaa teemaa, niitä jaksoi vallan hyvin seurata. Tunnelma oli kepeä ja leikittelevä: kirjassa oli samanlainen tunnelma kuin raukeassa vapaapäivässä, jonka aikana voi unohtua katukahvilaan lueskelemaan ja katselemaan ihmisiä. Huoleton, mutta myös aavistuksen melankolinen.

Kirjan takakannessa kerrotaan Rantasen asuvan Pariisissa, ja jotain hyvin ranskalaista näihin tarinoihin on kieltämättä tarttunut. Suosittelenkin siis romantikoille, haaveilijoille ja frankofiileille.

Myös Mari A. on lukenut kirjan.

Leena Rantanen: Puolen tunnin loma
Kannen kuva: Leena Rantanen
Like, 2008

Banana Yoshimoto: Kitchen

"Kun läpikuultava yö syveni, ylenpalttinen illallinen valmistui ja aloimme syödä. Salaattia, piirakkaa, lihapataa, kroketteja. Tiristettyä tofua, keitettyjä vihanneksia soijassa ja etikassa, papuvermiselliä ja kanahöystöä, kiovan kotletteja, hapanimelää porsasta, höyrytettyjä lihanyyttejä...ruokalistalla oli lajeja sikin sokin eri maiden keittiöistä, mutta se ei häirinnyt: annoimme ajan lukua ja söimme viiniä siemaillen kaiken viimeistä palaa myöten."

Puran taas heinäkuisen lukumaratonin satoa. Banana Yoshimoton Kitchenistä jäi maratonilta erittäin makoisa jälkimaku – sellainen joka houkuttaa palaamaan tämän pienen, hauskan, surullisen ja kauniin kirjan pariin joskus uudestaan.

Kitchen pitää sisällään kolme lyhyttä tarinaa, jotka kaikki käsittelevät kuolemaa ja surusta toipumista. Yhhistäviä aiheita ovat myös nuoruus, rakkaus, yksinäisyys ja ruoka. Kahdessa ensimmäisessä tarinassa (Kitchen ja Täysikuu – Kitchen 2) kertojana on nuori nainen, Mikage, joka on ensimmäisen tarinan alussa juuri menettänyt isoäitinsä. Mikagen vanhemmat ja isoisä ovat kuolleet jo vuosia aikaisemmin, ja Mikage hakee seuraa ja lohuta ystävänsä Yuichin luota. Samalla hän tutustuu myös Yuichin ihastuttavaan äitiin, joka ennen oli tämän isä. Lohtua Mikage löytää myös ruuanlaitosta.

Täysikuussa kuolema ja menetys kohtaavat Yuichia, ja Mikage joutuu selvittelemään tunteitaan Yuichia kohtaan. Kolmas tarina Moonlight Shadow kertoaa Satsukista, joka on menettänyt poikaystävänsä. Hän tapaa sattumalta salaperäisen naisen, joka kehottaa Satsukia saapumaan myöhemmin samalle sillalle, koska siellä voi nähdä jotakin, mikä ilmestyy vain kerran sadassa vuodessa...

Tarinoiden tunnelma on viehättävän outo ja unenomainen, vaikka vain viimeisessä tarinassa hipaistaan yliluonnollisia sfäärejä. Henkilöhahmot kantavat mukanaan paljon surua, mutta kirjan murhe on pidäteltyä: se kätketään usein pinnan alle ja vain hetkittäin tunteet nousevat esiin. Surun täyttämää aikaa kulutetaan arkisissa toimissa: ruokaa valmistaen, lenkkejä juosten,siivoamalla. Elämä ja arki näyttävät välillä absurdeilta, kun niitä katsellaan kuoleman sävyttämin silmin. Suru ei kirjassa ole lohdutonta vaan siinä on myös kepeä ja hymyilevä puolensa.

Kitchen on rauhallinen, ilmava ja kaunis kirja. Siinä on pakkasöiden hyytävää kirkkautta, sumuisia aamuja, merkityksellisiä kohtaamisia, utuista sadetta, kahviloita joissa juodaan teetä – ja paljon, paljon ruokaa. Ihastuin sen japanilaiseen kummallisuuteen, kiehtoviin henkilöhahmoihin ja vangitsevaan tunnelmaan.

Kirjan on lukenut myös Satu.

Banana Yoshimoto: Kitchen (Kitchin, 1988)
Suom. Kai Nieminen
Otava, 1996

Colm Tóibín: Äitejä ja poikia

"Häntä ei pelottanut nyt mikään muu kuin se, ettei tämä tunne koskaan haihtuisi. Sydän sykki hirvittävän tyytymättömänä senhetkiseen elämään; korvissa soi vielä musiikin kaiku ja silmissä välkkyivät valojen heijastukset. Hänestä tuntui että jokin vihlaiseva tieto oli pyyhkäissyt häntä siivillään, jokin ihmeellinen ja salaperäinen tunne, joka vaikutti miltei yhtä voimallisesti kuin edellisen viikon tapahtumat. Hän makasi sohvalla typertyneenä ja lannistuneena siitä, ettei ollut onnistunut tarttumaan siihen mitä hänelle oli tarjottu, ja vajosi horteeseen joka ei ollut unta."

Äitejä jotka lähtevät. Poikia jotka yrittävät selvitytyä äidin kuolemasta. Äitejä jotka  haluaisivat rakentaa tulevaisuutta pojilleen. Poikia joista on tullut äideilleen vieraita. Colm Tóibínin novelleissa äitien ja poikien väliset suhteet eivät ole helppoja tai yksinkertaisia. Moni tarina käsittelee tavalla tai toisella menetystä: äidit ja pojat kadottavat toisensa joko kirjaimellisesti tai henkisesti. Haikea surumielisyys sävyttää lukukokemusta, eikä Tóibín päästä lukijaansa helpolla. Vähäeleisten tarinoiden taakse kätkeytyy kerroksia, joiden tummat sävyt paljastuvat vähitellen.

Ihastuin rajattomasti Tóibínin ensimmäiseen suomennettuun romaaniin Brooklyniin ja vaikka tämä novellikokoelma ei ollut minulle samanlainen täydellinen lukukokemus, vaikutuin suuresti ja ihastuin taas Tóibínin kirjalliseen ääneen. Brooklynissa pidin erityisesti niukan kauniista kerronnasta ja arkisen elämän merkityksellisestä kuvauksesta, ja samat elementit löytyvät myös näistä novelleista. Jotkut tarinat ovat hyvin lyhyitä ja melkeinpä vailla tapahtumia ja tarinaa –kuin satunnaisia otoksia kenen tahansa eletystä elämästä – ja vasta novellin päätyttyä alkaa pohtia, mitä pienten vihjeiden taakse oikeastaan kätkeytyi.  

Matka on kahdeksan sivun mittainen tuokiokuva äidistä, joka on tuomassa masennusta sairastavaa poikaansa kotiin sairaalasta. Äiti yrittää puhella arkisesti, mutta poika istuu takapenkillä vaitonaisena ja vihamielisenä. Kotona odottaa halvaantuneena vuoteessaan makaava isä. Millainen elämä odottaa poikaa, jonka masennus on äidin mielestä synkeä lahja josta tämä ei suostu luopumaan. Ja millainen yhteinen elämä heillä on takanaan – äidillä ja pojalla, jonka syntymä ei ollutkaan niin suuri muutos kuin vanhemmat olivat arvelleet? Tóibín ei kerro, mutta lukijan mieleen jäävät tyhjässä talossa kaikuvat ontot askeleet ja tympeän likaisenkeltaisina palavat katuvalot.

Toiset tarinat rakentavat laajempia kaaria. Pelin hengessä leskeksi jäänyt Nancy yrittää määrätietoisesti rakentaa perheelleen tulevaisuutta, miehen jätettyä kuollessaan hänelle huonosti kannattavan kaupan ja hunningolla olevat raha-asiat. Nancy uurastaa tarjotakseen lapsilleen paremman elämän kuin rasvalta haiseva pikaruokapaikka ja viinakauppa. Mutta rakentaako Nancy unelmaa itselleen vai pojalleen? Karhean kaunis Kolme ystävää taas kertoo äitinsä hautajaisista palaavasta Fergusista, joka lähtee ystäviensä kanssa rannalla järjestettäviin reiveihin. Huumeiden, tanssin ja seksin aiheuttamat euforian aallot eivät voi estää mieleen nousevia muistoja äidistä. Äidistä, joka oli aina rohkein uimari ja nopein marjanpoimija.

Kokoelman päättävä Pitkä talvi sijoittuu pieneen espanjalaiskylään, jossa Miquelin perhe on juuri lähettämässä tämän nuorempaa veljeä asepalvelukseen. Veljen lähdön jälkeen Miquel alkaa tajuta, että äidillä ei ole kaikki kunnossa. Tässä tarinassa Tóibín on parhaimmillaan – samanaikaisesti julmimmillaan ja  lempeimmillään. Ihmissuhteiden monimutkaisuus, sanomatta jääneet sanat, syyllisyys ja lohtu kuvataan alleviivaamatta mutta riipaisevasti. Tarina on kirjan pisin ja sai ajattelemaan, että kenties Tóibínin verkkainen ja hillitty tyyli pääsee kuitenkin parhaiten oikeuksiinsa pidemmässä  kerronnassa, jossa on aikaa ja tilaa rakentaa henkilöitä ja tunnelmia kerros kerrokselta, kunnes pienistä aineksista syntyy melkein pakahduttava kokonaiskuva. Mutta kyllä Tóibín osaa lyhyilläkin novelleillaan koskettaa – välillä hellästi, välillä sivaltaen. Kuten usein novellikokoelman kohdalla, tähänkin kirjaan mahtui pari tarinaa, jotka jäivät vähän vaisuiksi, mutta kokonaisuutena jälkimaku oli vahva.

Osallistun kirjalla Kirjallisuuden äidit -haasteeseen.

Colm Tóibín: Äitejä ja poikia (Mothers and Sons, 2006)
Suom. Kaijamari Sivill
Kansi: Markko Taina
Tammi, 2013

Tuula-Liina Varis: Muotokuvamaalarin tytär

"Herrajumala, miksi minä en pysty puhumaan sille, miksi en pysty katsomaan sitä silmiin? Miksi en pysty reippaasti toivottamaan sitä tervetulleeksi? Siksi kun se ei ole minulle tervetullut. Älä kyni Otolta rahaa, älä makeile sille, älä teeskentele tunteita, joita sinulla ei ole.Pysy poissa, jos et osaa olla pahoittamatta vanhan miehen mieltä. Niin minun tekisi mieli sanoa. Mutta en sano. Koska en halua pahoittaa vanhan miehen mieltä."

Tuula-Liina Variksen novellit käsittelevät ikääntymistä ja vanhuutta, petoksia ja pettymyksiä, lasten ja vanhempien välisiä jännitteitä ja kuolemaa. Aiheet eivät ole kevyitä, mutta Varis onnistuu kuitenkin tuomaan niihin painavan asian lisäksi tiettyä kepeyttä. Hän ei paisuttele tai synkistele. Vanheneminen ei ole useinkaan kaunista ja harmonista, lapset tuottavat vanhemmilleen pettymyksiä, rakkaus jää ilman vastakaikua - mutta se on elämää.

Suosikikseni taisi nousta novelli nimeltä Hänen koko elämänsä. Sen päähenkilö on vanha nainen, jonka päivät kuluvat kotiavustajien käyntejä odottaen. Nainen pystyisi avustettuna liikkumaan rollaattorin avulla, syömään ja käymään vessassa, mutta avustajilla ei ole aikaa kuin pikaiseen lääkkeiden annosteluun, ruuan tarjoiluun ja vaippojen vaihtamiseen. Avuttomana maatessaan nainen muistelee väritöntä elämäänsä: ankaraa lapsuutta, työtään jossa oli kunniotettu mutta ei pidetty, ja yksipuolista rakkauttaan. Kun Varis kuvailee, kuinka nainen rakkaudessa petyttyään vyötti itsensä laatikkomaisiin jakkupukuihin ja paksupohjaisiin nauhallisiin kävelykenkiin ja vannoi, ettei enää koskaan tarvitsisi ketään, lukijan eteen piirtyy kokonaisen yksinäisen elämän kuva.

Pienessä mummosarjassa erilaiset mummot seikkailevat lyhyissä, muutaman sivun mittaisissa tarinoissa. Varis kuvaa sitä, kuinka vanhusten elämänilo katoaa, kun heiltä viedään oma valinta ja pienet nautinnot: liikunta, musiikki tai kirjoittaminen. Hän kertoo laitoshoidon lannistamista mummoista ja dementoituvista, rivouksia latelevista mummoista. Ja mummoista, jotka vielä kaipaavat elämäänsä rakkautta – hehkua ja vapinaa – sekä mummoista, joilla on edelleen vahva tahto ja kujeilunhalua.

Kirjan päättävä Muistin että unohdin on työpäiväkirjamainen katkelma, jossa Varis kertoo kirjoitusprosessistaan, kokoelman teemoista, omasta vanhenemisestaan ja kirjan julkaisemiseen liittyvistä peloista. Pidin tästä osuudesta todella paljon, sillä minua jaksaa loputtomasti viehättää hyvin kirjoitettu kuvaus arkisista askareista ja kirjoittamiseen liittyvistä ajatuksista.

"Olen antanut itselleni luvan olla tekemättä mitään, jos kirjoittaminen ei suju. Olen antanut sen luvan itselleni joka aamu, torjunut täytyy-lauseet, huonosti onnistuen, mutta torjunut kuitenkin. Olen antanut itselleni luvan lukea kirjoja, joita olen ennenkin lukenut, moneen kertaan, vaikka jatkuvan henkisen kasvun maksiimia noudattaen pitäisi lukea kirjoja, joita ei ennen ole lukenut, oppiakseen jotakin uutta, rikastuttaakseen tietämystään maailmasta."

Kirjasta ovat bloganneet myös Sara, jaana, Hanna, Arja ja Minna

Tuula-Liina Varis: Muotokuvamaalarin tytär
WSOY, 2010